Väkisin vääntöä

Laittauduin tänään hereille yhdeksän tienoissa. En saanut yhdeksän tunnin uniannostani, joka tuntuu olevan  tarvitsemani vähimmäismäärä tällä hetkellä. Sain unen puolikkaalla pillerillä. Aika myöhään tosin aloitin.

Olen niin väsynyt. että en jaksa tehdä mitään paneutumista vaativaa. Puuhastelen niitä näitä, luen ja varmaan kuntoilen. Yritän olla kohtuullisen aikaansaamaton. Koetan olla nukahtamatta.

Toivon saavani sisäisen kelloni säädetyksi tolkullisempaan asentoon ja voivani lopettaa unilääkkeen käytön. Puolesta yöstä aamuyhdeksään voisi olla hyvä rytmi.

Huomasin äskettäin unilääkkeen tuoteselostetta lukiessani, että minä ei saisi käyttää kyseistä ainetta ollenkaan. Syyksi riittää jo se, että minulla on uniapnea. Olen käyttänyt tsolpideemia pitkään. En osaa arvioida, mitä haittaa siitä on apneani vuoksi ollut, mutta hyvä siitä varmasti olisi päästä irti.

Tuolla on suo ja tuolla vetelä. Jos käytän tsopideemia puolesta yhteen tablettia kerrallaan, saan melko varmasti nukutuksi ihmisten aikoihin, mutta joudun hyväksymään lääkkeen haitat. Jos en käytä, unirytmini voi heitellä. Saatan olla illalla huolissani unen saamisesta, ja valvoa sen vuoksi.

Yrittänyttä ei laiteta. Stonehengen paadet on joskus saatu paikoilleen. Ei sitäkään päivässä tehty. Jospa tämäkin vääntö joskus onnistuu.

 

Piikitettävänä

Kävin tänään terveyskeskuksessa hakemassa Pneumovax-rokotuksen (pneumokokkipolysakkaridi), joka suojaa muun muassa keuhkojani pneumokokeilta. Piikin antoi hoitaja, joka on ollut aikaisemmin hematologiaosastolla töissä.

Taas nousi esiin Helsingin ja Turun erilaiset käytännöt. Täällä kuulemma annetaan jotakin uudempaa lääkettä. Ohjelmani tosin on parin vuoden takaa, joten voihan Helsingissäkin olla käytäntö jo muuttunut.

Hoitaja sanoi, että hän haluaisi syövistä kaikkein viimeiseksi leukemian.

Hän kertoi, että kahdeksankymmentä luvulla ennen kantasolusiirteiden antamisen aloittamista selviämisennuste oli pelkillä sytostaateilla hoidettuna vain kolme prosenttia. Miltähän on tuntunut hoitaa potilaita, jotka melkein kaikki kuolevat viiden vuoden kuluessa.

Hoitaja tuntui ilahtuvan siitä, että tapasi henkiin jääneen(tosin toistaiseksi) potilaan.

Kerroin hänelle väsymyksestäni. Hänen mukaan kaksi vuotta siirteen saamisesta on vielä lyhyt aika. Saattaa ilmeisesti olla toivoa siitä, että jaksamiseni vielä elpyy.

Aamukeko

Ihmettelin viime vuoden kesän loppupuolella sitä, että minulla tahtoivat aamupäivät kulua nukkumiseen. Pelkäsin, että noin suuri unentarve jää pysyväksi. Unikekoisuus ei sinänsä haittaa, koska minun ei aamuisin tarvitse ehtiä mihinkään. Tuntui kuitenkin, että päivät jäävät tyngiksi. Eläkeläisenäkin haluaisin saada edes jotakin aikaan.

Onneksi puuska meni ohi. Vaikka tarvitsen enemmän unta kuin ennen syöpiä, minun ei  tarvitse jatkuvasti lahjoittaa aamupäiviäni nukkumatille.

On erikoista, että tuo puuska on taas palannut ja suunnilleen samaan vuodenaikaan. Viime vuonna vaihetta  edelsi asunnonvaihto ja remontin organisoiminen. Niiden aiheuttama kuormitus saattoi vaatia palautumisjakson. Tänäkin kesänä on monenmoista tohinaa sattunut aika lyhyelle jaksolle. Ehkä on taas aika maksaa veroja.

Kun herään aamulla ensimmäisen kerran, tunnen väsymystä. Jos jatkan nukkumista, jaksamiseni paranee, mutta saatan tarvita toisen, kukaties kolmannenkin, lisäannoksen.

Käyttämilläni unilääkkeillä saattaa olla osuutensa tässä sopassa. Tsolpideemi voi aiheuttaa uneliaisuutta. Tiedän, tiedän, unilääkettä pitäisi käyttää vain tilapäisesti. Se on kuitenkin auttanut minua kovasti syöpäkurimuksissani. Olen voinut potemisen erilaisissa vaiheissa tukeutua aika säännöllisiin yöuniin.

Olen onnistunut vähentämään annostusta merkittävästi, mutta nyt on tullut takapakkia. Väsymiseni saattaa aiheutua siitä, että minulla on vieras veri. Immuniteettini saattaa olla jatkuvasti varuillaan, mikä ilmeisesti vie voimia.

On siunattu asia, että voin taistella näitä tuulimyllyjäni vastaan eläkeläisenä. Enimmät työt on tehty.

Entä jos ...?

Ihmisen toimien merkityksestä ilmastomuutoksessa ollaan huolissaan. Tarvitaan viljelypinta-alaa ihmisten ruokkimiseen ja metsiä sitomaan hiilidioksidia.

Mieleeni juolahti, että entä jos kaikki ihmiset sijoitettaisiin erittäin korkeisiin kerrostaloihin. Yritin selvittää, kuinka paljon ihmisiä mahtuu yhteen noin kilometrin korkuiseen pilvenpiirtäjään. Löysin verkosta hassun ajatuskokeen. Artikkeli The Number of People You Can Fit in the World's Biggest Buildings Is Staggering kertoo, että kaikki maailman 7,4 miljardia ihmistä voitaisiin sijoittaa kuutioon, jonka sivun pituus on 1.366 metriä.

Rakennus ei veisi Manhattanilla tilaa kuin muutaman korttelin verran. Tilaa tosin olisi kullekin vain ruumisarkun verran. Eläminen noin olisi tietenkin mahdotonta, mutta ajatusleikki kertoo minulle, että peli ei ole pelattu, jos niin halutaan.

Vierailin muutama vuosi sitten Berliinissä suojatilassa, joka oli rakennettu kylmän sodan aikana ydinasehyökkäyksen varalle. Ehkä noin yhden koulun kokoisessa tilassa oli yhdessä kerroksessa tilapäinen koti noin kahdelle tuhannelle hengelle. Tarjolla oli tosin vain kerrossänkyjä, käytäviä, saniteettitilat ja muonituspiste. Happea olisi tositilanteessa riittänyt kahdeksi viikoksi.

Onneksi berliiniläistä suursuojaa ei ole koskaan tarvittu. Sellaista ihmiskoetta ei tiettävästi ole järjestetty, jossa 2.000 ihmistä olisi joutunut tulemaan toimeen keskenään moisissa olosuhteissa edes viikkoja.

Ihmiset tulevat nytkin toimeen kerrostaloissa. Miksi se ei voisi onnistua myös jättiläistaloissa?

Jos ihmiset eläisivät ja työskentelisivät vaikkapa 10.000 supertalossa , ei käsittääkseni tarvittaisi nykyisen kaltaista infrastruktuuria paikasta toiseen siirtymisiä varten. Kaikilla olisi myös luonto lähellä. Metsää ja peltoa riittäisi.

Eivät suuret ajatukset päätä halkaise.

Lieskoja, pauketta ja jylinää

Huomasin Turun Sanomista, että Patterihaassa järjestetään Puolustusvoimat 100 -juhlavuoteen liittyvä taistelunäytös. Paikka oli sopivan kävelymatkan päässä, joten päätin yhdistää huvin ja hyödyn.

Tilaisuuden oli määrä alkaa klo 15.30. Olin paikalla vähän kolmen jälkeen ja mielestäni ajoissa. Tapahtuma oli kuitenkin niin suosittu, että jouduin jonottamaan seuraavaan näytökseen. Odottaessa oli hauska seurata järjestelijöinä olevien varusmiesten ja reserviläisten (kai) puuhia. Oma palvelus on kaukana takanapäin, mutta toiminta näytti hyvin tutulta ja koomisen kotoisalta.

Laajan kentän reunaan oli asennettu katsomo ja viistosti sen eteen kahdelle puolelle iso näyttöruutu. Kokonaiselämystä vahvistettiin hyvin tehokkailla kaiuttimilla. Esitykseen osallistui kaksi miehistönkuljetusautoa, panssarivaunu ja pieniä vihreitä miehiä erilaisine aseineen. Yleisölle jaettiin korvatulppia.

Meteli oli hirmuinen. Tuntui, että äänet vapisuttivat maata. Pyroefektejäkin käytettiin. Laivasto ja lennosto osallistuivat tapahtumiin screenien ja kaiuttimien välityksellä.

Joku upseeri kertoi Turun Sanomien haastattelussa, että Puolustusvoimat haluaa näyttää, että kansa saa verorahoilleen vastiketta. Ehkä tällainen spektaakkeli luo uskoa puolustuslaitokseen ja sopiihan se juhlavuoteen. Viihdyttävyys kuuluu ajan henkeen. Tapahtuma järjestetään viisi kertaa eri puolilla Suomea.

Ennen vanhaan armeijan näytöksissä pystytettiin telttoja ja painittiin sotakoiran kanssa. Tärkeää oli, että kaminan piipusta tuli savua melkein ennen kuin teltta oli pystyssä.

Painovoimasyndrooma

Minulla on painovoimasyndrooma. Kun olen voimissani eikä ole liian kiire, jaksan säännöstellä syömistäni. Päinvastaisessa tilanteessa painoni nousee. Pelkkä kiirekin riittää. Elimistöni on varastoivaa lajia.

Painoindeksini on punaisella. Se ei ole hyvä juttu. Kun en kuollut syöpään, voin kupsahtaa johonkin muuhun, viimeistään vanhuuteen.

Sain aikoinaan painoni kuriin Kiloklubin avulla, mutta en pysyvästi. Painoni laski huomattavasti pitkän ajan kuluessa. Kun oli aika vakiinnuttaa tilanne, konstit olivat hukassa. Tuli lunta tupaan.

Syöpäseuranta ei velvoita minua elämään terveellisesti. Ajattelen kuitenkin, että minut on suurella panostuksella toistaiseksi pelastettu ja siksi minun olisi syytä pitää huolta itsestäni.

Harmittaa kun hengästyn kovin nopeasti.

Olen ajoittain saanut kuntoilurutiinin toimimaan. Äskeisellä maakuntamatkalla se taas lysähti. Sen jälkeen olen tuntenut itseni liian väsyneeksi aloittaakseni taas. Olen tehnyt sairaalassa oppimiani liikesarjoja, kävellyt ja polkenut kuntopyörää. Kuminauhajumppa on auttanut olkapäävaivoihin.

Jos eläkeläisellä on kiire, syy on oma. Minulla pitäisi olla hyvät edellytykset huolehtia terveydestäni. Voimani ovat kuitenkin huomattavasti vähäisemmät kuin ennen syöpiä. Joudun kiinnittämään huomiota riittävään lepoon ja uneen.

Huilaamiseenkin pitää oppia. Omat rajat on tunnistettava.

En ole vielä toipunut äskeisestä reissaamisesta. En viitsi alkaa vielä paneutua liikkumiseen. Se voisi lisätä väsymyksen tunnetta.

Liityin eilen Kiloklubiin. Jos jaksan kirjata ruuat, juomat ja liikkumiset, järjestelmä pitää huolen lopusta. Aterioida voi aivan hyvin ja silti on helppo pysyä ruodussa. Nyt ohjelmassa näyttää olevan olevan myös sellainen vaihde, jolla paino pidetään ennallaan. Toivottavasti pääsen joskus käyttämään sitä.

Onko elopainon ja elinvoimien suhde vakio?

Lämmittääkö Naantalin aurinko?

Muistan, kun minulla oli kansakoulussa housut, joiden materiaali oli hieman kiiltävää. Joku toinen koululainen sanoi housujeni loistavan kuin Naantalin aurinko. Tuollainen sanonta oli siis käytössä jo yli 40 vuotta sitten.

Olemme vaimoni kanssa nyt Naantalissa isovanhempien hommissa, mutta auringosta emme voi nauttia. Toki se tuolla pilviverhon takana hoitaa tehtäväänsä.

Kävimme tullessamme lounaalla Naantalin keskustassa Naantalin Aurinkoisessa, joka on Lounais-Suomessa toimiva kahvilaketju. Pikkukaupunki ja ketju varmaan hyötyvät sellaisesta mielikuvasta, että aurinkoa riittää.

Tosiasiassa sanonta ei ole lähtöisin tuosta taivaan kiertolaisesta, joka on elämämme välttämätön edellytys. Kaupungin sivuilla kerrotaan sanonnan juontavan 1700-luvulla olleen tullikamarin portin yläosaan maalatusta auringosta. Rakennuksen kerrotaan olleen punaisen.

Aurinkoaihe näyttää päässeen myös Naantalin seurakunnan kuvatunnukseen.

Jos oikein saivarrellaan, alkuperäiseen Naantalin aurinkoon on liittynyt muodon lisäksi jotakin muutakin lämpimään viittaavaa, koska keltainen koetaan lämpimäksi väriksi.

Olen miettinyt, että johtuuko joidenkin värien (keltainen, oranssi, punainen) kokeminen lämpimiksi siitä, että ne tuovat mieleen auringon ja tulen. Toinen mahdollisuus on, että kokemus liittyy siihen, miten eri värit imevät valoa itseensä. Tunnetusti musta imee ja valkoinen heijastaa kaiken. Tämän logiikan mukaan meidän pitäisi kokea valkoinen kaikkein lämpimimpänä värinä.

On hämmentävää, kuinka suuren lämpötilaeron voi tuntea kädellä koettamalla valkoisen ikkunanpuitteen ja hieman harmahtavan lautaseinän välillä. Valkoinen on viileämpi.

Ristiriitaiselta tuntuu. Tähän täytyy olla jokin hyvä selitys.

Se on varmaa, että aurinko lämmittää Naantalissakin, kun se paistaa siniseltä taivaalta.

Syöpäläinen koeponnisti

Kotona taas. Eilinen ajo otti todella voimille, mutta selvisin. Välillä mietin, olenko jo riskirajoilla. Onneksi tie oli hyvässä kunnossa ja liikennettä aika vähän. Matkaa tuli noin 450 kilometriä. Noin pitkää päivämatkaa minun ei kannata jatkossa suunnitella.

Kiertueemme reitti oli Turku-Jyväskylä-Tyrnävä-Raahe-Tyrnävä-Oulu-Kokkola-Vaasa-Turku.

Matka onnistui, koska nukuin runsaasti ja yritimme varoa liian tiivistä ohjelmaa. Vain viimeinen päivämatka oli liian pitkä. Nyt on levon aika.

Tämä matka oli hyvä koeponnistus. Opimme vähitellen suunnittelemaan realistisia matkaohjelmia. Noin 300 kilometriä ajoa päivässä on maksimi.

Huomaan, että minun on syytä tarkistaa tapaani suunnitella ajoreittejä. Se taitaa kummuta ajoilta, jolloin Suomessa oli niin sanottuja pikateitä. Ne olivat aika suoria, kaksikaistaisia ja asfaltoituja pääteitä. Kolmostie vei Helsingistä Tampereella ja nelostie Ouluun. Nykyään Suomessa on paljon taannoisten pikateiden veroisia väyliä. Siellä, missä ei ole moottoritietä, voi siten valita useista reiteistä. Voi tutustua uusiin maisemiin. Kokkolasta olisimme voineet tulla perinteisen rannikkoreitin sijaan Seinäjoen, Parkanon ja Huittisen kautta, mutta halusimme käydä Vaasassa tapaamassa erästä viisivuotiasta neitiä ja hänen äitiään.

Tällainen matkailu on yksi eläkkeellä olemisen mahdollistamista huveista. On mukava matkailla verkkaisesti ja tavata sukulaisia sekä vanhoja ystäviä.


Muistelen erästä potilastoveria, joka on nyt poissa. Hän menehtyi viime kuussa. Tieto tavoitti minut eilen. Muistan hänet hyväntuulisena persoonana, joka oli osastollakin ahkera. Hänen kuolemansa kuuluu olleen äkillinen, joten en tiedä, johtuiko se syövästä. Voi siis olla, että hän sai jatkoaikaa syövästä, mutta terveys petti kohtalokkaasti jollakin muulla tavoin.

Rahkeet retkottavat

Olemme yhä kotimaan kierroksella. Lähdimme tänään Kokkolasta, jossa majailimme pari yötä vanhojen ystäviemme luona.

Tarkoituksemme oli ajaa tänään Kinnulaan äitiäni ja sukulaisiani katsomaan ja jatkaa sitten vielä Lempäälään.

Mieli halajaa, mutta rahkeet retkottavat. Niin se on. Voimavarojen mukaan on mentävä. Valvoin myöhään viime yönä, mikä viittaa väsähtämiseen.

Muutimme suunnitelmaa ja olemme nyt Vaasassa. Haluaisimme ehtiä vielä tänään Turkuun, mutta sekin voi olla liikaa. On syytä varautua siihen, että joudumme vielä etsimään majapaikan.

Idylli

Meillä olisi ollut Oulun seudulla useita kyläilypaikkoja. Ratkaisimme asian siten, että ilmoitimme milloin olemme tavattavissa Villa Eevilässä. Toimi hyvin. Istuimme kuin kotonamme tutussa seurassa Eevilän viihtyisässä salissa.

Viehättävän jugendtalon on rakennuttanut rautateiden linjakasööri Gustav Tallqvist häälahjaksi pojalleen Axelille ja tämän vaimolle Eville runsas sata vuotta sitten. Pitkän hiljaiselon jälkeen talossa toimii nyt kahvila, joka soveltui mainiosti tapaamispaikaksemme.

Siltarumpua ja suuria linjoja

Poliitikkoja syytetään siltarumpupolitikoinnista, millä tarkoitetaan kotiseudun etujen ajamista. Minun on vaikea sanoa, tapahtuuko tällaista erityisen paljon valtakunnan edun kustannuksella ja päinvastoin.

Olen ajanut Turusta Jyväskylän kautta Oulun liepeille. Minusta on hämmästyttävää, että etelää ja pohjoista yhdistää pääväylänä vain kinttupolku. Tarkoitan nelostietä Jyväskylän ja Oulun välillä. Kaksikaistainen tie on aika kapea nykykäyttöön. Alkumatkalla oli kohtuullisesti ohituskaistoja, mutta sitten ne loppuivat. Tie oli paikoin huonossa kunnossa.

Nelostie kulkee yhä muutamien kirkonkylien läpi, mikä hidastaa matkaa.

Minulle henkilökohtaisesti asialla ei ole suurta merkitystä, mutta ajattelen, että tien parantaminen olisi sekä valtakunnan että paikallisten kuntien etu. Rahasta on tietysti pulaa, kun valtiovelkaa kellistetään, mutta nelostielle voisi minusta antaa prioriteettia

Vaaran vuodet?

Minua on kiinnostanut sodanjälkeinen aika, jota on kutsuttu vaaran vuosiksi. Minulla on nyt meneillään Jukka Seppisen teos Vaaran vuodet? Suomen selviytymisstrategia 1944-1950.

Noina vuosina pelättiin, että kommunistit tekevät vallankumouksen Neuvostoliiton tukemana. Seppisen mukaan Neuvostoliitolla ei kuitenkaan ollut tuollaisia aikeita. Suurvalta oli ilmeisesti ensi sijaisesti kiinnostunut siitä, että Suomi pystyy toimittamaan vaaditut sotakorvaukset.

Suomi oli sodan jäljiltä resuinen maa, mutta niin oli moni muukin. Valvontakomissio vahti Suomea. Länsivaltojen edustajat myötäilivät Neuvostoliiton vaatimuksia, mutta alkoivat pian huolestua siitä, että Suomi ajautuu kommunistiseen järjestelmään.

Suomen tilanne oli hyvin haastava. Sotakorvaukset piti toimittaa tavaroina ja sitä varten tarvittiin pääomaa. Suomalaisten on ehkä hieman vaikea ilmaista kiitollisuutta Ruotsille, vaikka aihetta olisi. Heti sodan jälkeen maamme tuki ja turva oli Ruotsi, joka rahoitti auliisti Suomea. Myöhemmin rahahanat alkoivat aueta muuallakin.

Suomella oli yksi erinomainen valtti noina aikoina. Monet maat tarvitsivat paperia ja puutavaraa.  Suomella oli raaka-ainetta, mutta tuotantokyky oli rajallinen. Suomi joutui kumartamaan ja pyllistämään sinne sun tänne. Suomi tarvitsi raaka-aineita myös muualta sotakorvaustuotteiden valmistamiseksi. Neuvostoliitto ei suostunut myymään niitä Suomelle.

Neuvostoliitto painosti ankarasti Suomea. Se halusi maamme "demokratisoituvan", mitä tarkoitti neuvostovastaisuuden kitkemistä ja saksalaismielisiksi katsottujen henkilöiden siirtämistä syrjään merkittävistä asemista.

Kirjasta saa sellaisen vaikutelman, että Suomi oli todella suuressa vaarassa joutua osaksi itäblokkia, vaikka välitöntä vallankumousvaaraa ei ilmeisesti ollut suomalaisten kommunistien heikkouden vuoksi. Länsimaat onneksi alkoivat availla Suomelle ovia länteen.

Maassamme varmasti pelättiin paljon noina aikoina, vaikka sota oli päättynyt. Onneksi rauha säilyi, ja suomalaiset paneutuivat jälleenrakentamiseen.

Kuolevaisuuden varjossa

Elämämme päättyy vääjäämättä. Järkeni sanoo, että jäljellä oleva päivieni määrä on jokin todennäköisyys. Uskoni sanoo, että kuolinpäiväni on Luojan säätämä. Usko, toivo ja rakkaus kannattelevat kannattelevat näkymää tulevasta.

Me syöpäläiset joudumme tottumaan siihen, että aika ajoin kuulemme jonkun kohtalotoverimme poistuneen keskuudestamme. Meidän todennäköisyytemme kuolla lähitulevaisuudessa on epäilemättä suurempi kuin tätä tautia sairastamattomien.

Yllättävä äkkikuolema ei ole todennäköinen, mutta se on mahdollinen. Olemme juuri saaneet lukea, että tunnettu radiotoimittaja kuoli tapaturmaisesti aktiivisessa elämänvaiheessa. Vaimoni ja minä olemme saaneet hiljattain tiedon erään pitkäaikaisen ystävämme äkillisestä kuolemasta sairaskohtaukseen, kun hän oli pyöräilemässä puolisonsa kanssa. Italiassa romahti eilen maantiesilta, minkä seurauksena kuoli kymmeniä ihmisiä. Moni ajoi rutiininomaisesti sillalle ja oli hetken päästä kuollut.

Kuolema voi odottaa nurkan takana. Kun kuulemme jonkun etäisen tuttavamme kuolleen, totumme nopeasti siihen, että hän on poissa. Läheisen ihmisen kuoleman vuoksi teemme surutyötä, mutta sopeudumme vähitellen uuteen tilanteeseen.

Jaksamme päivästä toiseen, koska ajattelemme kuoleman olevan jossakin kaukana. Minäkin olen jo jossain määrin tottunut siihen, että en kuollutkaan syöpään - ainakaan vielä. Toki hämmästelen tapahtunutta.

Elämämme on pitkänäkin lyhyt. Täytin kesäkuussa 64 vuotta. Olen eläkkeellä ja ihmettelen rappeutumistani. Eikö minun pitänyt painaa täysillä vielä pitkään? Askaroin sellaisia, mitä eläkeläisten on tapana askaroida.

Oman kuoleman jälkeen läheiset joutuvat tekemään surutyötä ja hoitamaan tapahtuneen vaatimat järjestelyt. Maailma toimii kuten ennenkin.

Kukaan ei ole palannut kuoleman takaa.

Elämä pysyy mysteerinä loppuun saakka.

Rosalan Viikinkikeskus

Päällikön talo

Vierailimme viime lauantaina ennen Bengtskäriä Rosalan Viikinkikeskuksessa. Meille jäi ruokailun ja auditoriovierailun yli niukasti aikaa, joten emme juurikaan ehtineet tutustua kohteisiin.

Voisimme ottaa joskus lastenlapsia mukaan ja tulla tänne uudestaan.  

Kuvakertomus Bengtskärin majakalta

Kukkojen suku kokousti viime lauantaina Kemiönsaaressa. Sunnuntaina retkeiltiin Viikinkikeskuksessa Rosalassa ja Bengtskärin majakalla. Tässä kuvia viimeksi mainitulta.