Luen Ernest Hemingwayn teosta "Kenelle kellot soivat". Kirja tempaisi mukaansa heti alkulehdillä. Hemingway vie lukijan suoraan muutaman tasavaltalaispartisaanin joukkoon aatteen, katkeruuden ja pelon kyllästämään ilmapiiriin espanjalaiseen vuoristoon.
Hemingway osallistui itse vapaaehtoisena Espanjan sisällissotaan tasavaltalaisten puolella, joten romaani mitä ilmeisimmin kuvaa realistisesti kyseisen sodan arkea. Lukija rämpii vuoristomaastossa rinnallaan soturit, jotka uskottelevat itselleen ja toisilleen taistelun jatkamisen olevan merkityksellistä, vaikka tappio alkaa näyttää ilmeiseltä.
Teksti kääntyy kauhistuttavaksi, kun eräs naistaistelija alkaa muistella amerikkalaiselle vapaaehtoiselle omia kokemuksiaan sisällissodan alusta.
Lukija ihmettelee, onko tällaisen äärimmäisen julmuuden kuvaaminen tarpeellista. Minusta tuntui, että pääni menee sekaisin tekstin äärellä. Tiedän, että kuvatut tapahtumat ovat mahdollisia, kun olosuhteet muuttuvat nopeasti. Ihminen voi muuttua hetkessä pedoksi.
Miten ihminen voi tappaa kylmästi ihmisiä, jotka tuntee?
Lukijan on annettu ymmärtää, että kohta saadaan kuulla vastapuolen eli kansallismielisten raakuuksista.
Tiedämme, että Suomen sisällissodan vihanpito ja kostonhaluisuus toteutuivat yhtä pidäkkeettömästi kuin käsiteltävän kirjan tapahtumat.
Kun Jugoslavia aikanaan hajosi, tapahtui hirvittäviä.
Ehkä tällaisista on syytä muistuttaa, jotta totuus ei unohtuisi. Tämä selitys tosin kuulostaa lattealta.
Ihmiset käyttäytyvät vuosikausia suunnilleen normien puitteissa ja elävät yhdessä arkea. Jos viha ja katkeruus kasvavat, kaikki voi muuttua yhdessä hetkessä.
Vaikka tuntuu siltä, että minä ja tuntemani ihmiset emme voisi toimia noin, historian valossa on pakko uskoa sen olevan mahdollista.
Onko ihmisellä vain sivistyksen ohut pintakerros ja sen alla ääretön pahuus? Ajatus kauhistuttaa.
keskiviikko 27. marraskuuta 2019
perjantai 22. marraskuuta 2019
Kuka on suomalainen?
Jos saksalainen muuttaa Englantiin, häntä pidetään todennäköisesti saksalaisena hänen elämänsä loppuun saakka. Samoin kävisi päinvastaisessa tapauksessa.
Itä- ja länsisuomalaisten geeniperimä poikkeaa toisistaan enemmän kuin englantilaisten ja saksalaisten.
Tässä valossa voidaan kysyä, onko mitään geneettistä suomalaisuutta olemassa.
Suomalaisuutta ei voi myöskään määritellä yksiselitteisesti maantieteen perusteella. Kaikkia Suomen rajojen sisäpuolella asuvia ei pidetä suomalaisina. Toisaalta minä pidän itseäni hyvin suomalaisena, vaikka puolet perimästäni tulee itärajan tuolta puolelta.
Perustuuko suomalaisuus sitten kieleen?
Suomeksi kutsutulla alueella on asunut satoja vuosia ihmisiä, jotka puhuvat ruotsia. Kaikilla elossa olevilla on kuitenkin Suomen kansalaisuus. Kuka voi väittää, etteivät he ole suomalaisia?
Sama koskee saamelaisia ja romaaneja.
Kun voimakas kansallismielisyys nostaa päätään, sopii kysyä, miten alkuperäinen suomalaisuus määritellään.
Itä- ja länsisuomalaisten geeniperimä poikkeaa toisistaan enemmän kuin englantilaisten ja saksalaisten.
 |
| Tornionjoki. Suomalaisuuden raja? |
Tässä valossa voidaan kysyä, onko mitään geneettistä suomalaisuutta olemassa.
Suomalaisuutta ei voi myöskään määritellä yksiselitteisesti maantieteen perusteella. Kaikkia Suomen rajojen sisäpuolella asuvia ei pidetä suomalaisina. Toisaalta minä pidän itseäni hyvin suomalaisena, vaikka puolet perimästäni tulee itärajan tuolta puolelta.
Perustuuko suomalaisuus sitten kieleen?
Suomeksi kutsutulla alueella on asunut satoja vuosia ihmisiä, jotka puhuvat ruotsia. Kaikilla elossa olevilla on kuitenkin Suomen kansalaisuus. Kuka voi väittää, etteivät he ole suomalaisia?
Sama koskee saamelaisia ja romaaneja.
Kun voimakas kansallismielisyys nostaa päätään, sopii kysyä, miten alkuperäinen suomalaisuus määritellään.
tiistai 19. marraskuuta 2019
Hyvää kansainvälistä miestenpäivää!
Tänään vietetään kansainvälistä miestenpäivää. Vielä sitä on puolisentoista tuntia jäljellä. Tätä päivää ei Suomessa vietetä kuitenkaan virallisesti kuten naistenpäivää . Tuskin täällä edes moni tietää miestenpäivästä. Yle tosin noteeraa asian, ainakin verkkosivullaan (Ympäri maailmaa vietetään tänään kansainvälistä miestenpäivää, mutta Suomessa ei - ainakaan virallisesti).
Ehkä miestenpäiväkin on paikallaan, koska on äitien-, isän- ja naistenpäiväkin.
Miestenpäivän viettämisellä halutaan kiinnittää huomiota miesten ja poikien terveyteen, sukupuolten tasa-arvoon ja myönteisiin miesroolimalleihin.
Hyviä asioita nuo ovat. Naisten tasa-arvo ei varmasti toteudu kaikilta tarpeellisilta osin, mutta ei meitä miehiäkään sovi unohtaa. Mielestäni naiset kärsivät edelleen kohtuuttomasti lasten saamisen vuoksi työmarkkinoilla.
Jostakin syystä me miehet pysymme hengissä useita vuosia vähemmän kuin naiset. Ero on varmaan osittain synnynnäistä, mutta joitakin muitakin syitä täytyy olla. Voi olla, että rooliodotukset eivät ole merkityksettömiä.
Mielestäni on hyvä asia, että miesten hyväksytty rooli on laajentunut. Muistan lapsuudestani kuinka ympäristön virikkeet loivat mieleeni miehisen ihannekuvan, johon sisältyi kylmä rauhallisuus kaikissa tilanteisssa, päättäväisyys, kaukokatseisuus, johtamiskyky ja tunteiden hillitseminen. Heikkoutta ei sopinut näyttää.
Hyviä piirteitä nuo ovat, kunhan eivät rajoita omaa luontaista olemista terveyden kustannuksella. Itse olen aikuisiässä ymmärtänyt yrittää pyristellä irti tuosta kaavasta. Tunnen edistyneeni.
En osaa sanoa, kuinka paljon naisen ja miehen käyttäytymiseroista johtuu biologiasta. En usko siihenkään, että sukupuolen merkitystä voidaan kieltääkään. Tunnen intuitiivisesti näin, vaikka en voi olla varma asiasta.
Ehkä miestenpäiväkin on paikallaan, koska on äitien-, isän- ja naistenpäiväkin.
 |
| Tämä pariisilaisnäkymä lähtee huomenna uuteen kotiin Lontooseen |
Miestenpäivän viettämisellä halutaan kiinnittää huomiota miesten ja poikien terveyteen, sukupuolten tasa-arvoon ja myönteisiin miesroolimalleihin.
Hyviä asioita nuo ovat. Naisten tasa-arvo ei varmasti toteudu kaikilta tarpeellisilta osin, mutta ei meitä miehiäkään sovi unohtaa. Mielestäni naiset kärsivät edelleen kohtuuttomasti lasten saamisen vuoksi työmarkkinoilla.
Jostakin syystä me miehet pysymme hengissä useita vuosia vähemmän kuin naiset. Ero on varmaan osittain synnynnäistä, mutta joitakin muitakin syitä täytyy olla. Voi olla, että rooliodotukset eivät ole merkityksettömiä.
 |
| Hyvää miestenpäivää! |
Mielestäni on hyvä asia, että miesten hyväksytty rooli on laajentunut. Muistan lapsuudestani kuinka ympäristön virikkeet loivat mieleeni miehisen ihannekuvan, johon sisältyi kylmä rauhallisuus kaikissa tilanteisssa, päättäväisyys, kaukokatseisuus, johtamiskyky ja tunteiden hillitseminen. Heikkoutta ei sopinut näyttää.
Hyviä piirteitä nuo ovat, kunhan eivät rajoita omaa luontaista olemista terveyden kustannuksella. Itse olen aikuisiässä ymmärtänyt yrittää pyristellä irti tuosta kaavasta. Tunnen edistyneeni.
En osaa sanoa, kuinka paljon naisen ja miehen käyttäytymiseroista johtuu biologiasta. En usko siihenkään, että sukupuolen merkitystä voidaan kieltääkään. Tunnen intuitiivisesti näin, vaikka en voi olla varma asiasta.
perjantai 15. marraskuuta 2019
Uusia maalauskokemuksia
En ole ennen kokeillut temperaa. Nyt olen. Värit olivat pigmenttijauheina. Hienoja värejä! Munaa sisältävä maalausneste tuntui tahmaiselta. Värien leivittäminen ei tuntunut Ussia maalauskokemuksiayhtä luistavalta kuin muilla mediumeilla. Vedin nopeasti pohjavärit. En tiedä, jatkanko öljyväreillä vai temperalla.
Näin isoa maalausta en ole tehnyt koskaan. Pohjan tekeminen oli aikaa vievä operaatio. Tällainen liimapuukehikko on kunnon alusta. Laitoin varalta poikkipuunkin. Osat liimataan ja ruuvataan toisiinsa. Vedin pintaan kaksi kerrosta eläinliimanestettä ja kolme kerrosta kalkkiseosta.
Kävin aamulla ostamassa isoja pensseleitä. Oli kiva maalata isolle pinnalle. Pohjavärit on nyt vedetty.
tiistai 12. marraskuuta 2019
Jumiutumista vastaan
Minun on vaikeaa aloittaa maalaaminen, ellei aiotun kohteen kompositio toimi. Käytän yleensä valokuvia referenssikuvina. Haluan rajata kohteen tarkoin, jotta kaikki elementit ovat kohdillaan. Tästä seuraa, että teosteni mitat eivät yleensä noudata valmiita standardeja. Passepartoutit ja kehykset on tehtävä mittojen mukaan.
Kun sommittelu on tasapainoinen, on mukava tarttua toimeen. Teos syntyy prosessin myötä eikä lopputulos ole ikinä etukäteen tiedossa. Hyvä kompositio on kuitenkin perusta, jolle työn rakennan.
Olen nyt oppinut itsestäni sen, että helposti jumitun liikaa alkuperäiseen layoutiin. Työskentely muuttuu helposti tuhertamiseksi ja ilo katoaa. Maalaaminen saattaa keskeytyä ja on vaikea aloittaa uudestaan.
Tässä on haaste, jonka parissa minun on syytä tehdä työtä.
Ylempi maalaus on alla primaa. Lopputulos syntyi vahingossa, kun oli kiire. Referenssikuvan näkymästä jäi paljon yksityiskohtia pois. Maalauksen pointti on noiden harvojen linjojen keskinäiset suhteet.
Alempi työ on edennyt, mutta kokonaisuus on yhä hajanainen. Jäntevyyttä kaivataan. Tänään jatkoin tuosta. Työstin vasenta alakulmaa.
Kun sommittelu on tasapainoinen, on mukava tarttua toimeen. Teos syntyy prosessin myötä eikä lopputulos ole ikinä etukäteen tiedossa. Hyvä kompositio on kuitenkin perusta, jolle työn rakennan.
Olen nyt oppinut itsestäni sen, että helposti jumitun liikaa alkuperäiseen layoutiin. Työskentely muuttuu helposti tuhertamiseksi ja ilo katoaa. Maalaaminen saattaa keskeytyä ja on vaikea aloittaa uudestaan.
Tässä on haaste, jonka parissa minun on syytä tehdä työtä.
Ylempi maalaus on alla primaa. Lopputulos syntyi vahingossa, kun oli kiire. Referenssikuvan näkymästä jäi paljon yksityiskohtia pois. Maalauksen pointti on noiden harvojen linjojen keskinäiset suhteet.
Alempi työ on edennyt, mutta kokonaisuus on yhä hajanainen. Jäntevyyttä kaivataan. Tänään jatkoin tuosta. Työstin vasenta alakulmaa.
Minun on vaikeaa aloittaa maalaaminen, ellei aiotun kohteen kompositio toimi. Käytän yleensä valokuvia referenssikuvina. Haluan rajata kohteen tarkoin, jotta kaikki elementit ovat kohdillaan. Tästä seuraa, että teosteni mitat eivät yleensä noudata valmiita standardeja. Passepartoutit ja kehykset on tehtävä mittojen mukaan.
On mukava tarttua toimeen, kun sommittelu on tasapainoinen. Teos syntyy prosessin myötä eikä lopputulos ole ikinä etukäteen tiedossa. Hyvä kompositio on kuitenkin perusta, jolle työn rakennan.
Olen nyt oppinut itsestäni sen, että helposti jumitun liikaa alkuperäiseen layoutiin. Työskentely muuttuu helposti tuhertamiseksi ja ilo katoaa. Maalaaminen saattaa keskeytyä ja on vaikea aloittaa uudestaan.
Tässä on haaste, jonka parissa minun on syytä tehdä työtä.
Ylempi maalaus on alla primaa. Lopputulos syntyi vahingossa, kun oli kiire. Referenssikuvan näkymästä jäi paljon yksityiskohtia pois. Maalauksen pointti on noiden harvojen linjojen keskinäiset suhteet.
Alempi työ on edennyt, mutta kokonaisuus on yhä hajanainen. Jäntevyyttä kaivataan.
On mukava tarttua toimeen, kun sommittelu on tasapainoinen. Teos syntyy prosessin myötä eikä lopputulos ole ikinä etukäteen tiedossa. Hyvä kompositio on kuitenkin perusta, jolle työn rakennan.
Olen nyt oppinut itsestäni sen, että helposti jumitun liikaa alkuperäiseen layoutiin. Työskentely muuttuu helposti tuhertamiseksi ja ilo katoaa. Maalaaminen saattaa keskeytyä ja on vaikea aloittaa uudestaan.
Tässä on haaste, jonka parissa minun on syytä tehdä työtä.
Ylempi maalaus on alla primaa. Lopputulos syntyi vahingossa, kun oli kiire. Referenssikuvan näkymästä jäi paljon yksityiskohtia pois. Maalauksen pointti on noiden harvojen linjojen keskinäiset suhteet.
Alempi työ on edennyt, mutta kokonaisuus on yhä hajanainen. Jäntevyyttä kaivataan.
lauantai 9. marraskuuta 2019
Enkeleitä Posankan tienoilla
Lähdimme eilen lukupiiriin. Poimimme yhden pariskunnan kyytiimme ja suuntasimme Helsinginkadulle, jota pääsisimme kohti Kaarinaa.
Olimme ylittäneet Aurajoen, kun auto pysähtyi, eikä suostunut käynnistymään. Napotimme tulppana ruuhkaisen Helsinginkadun vasemmalla kaistalla. Tien reunaan ei päässyt, koska kummallakin puolella oli metalliaita.
Takapenkiltä kehotettiin tilaamaan hinausauto. Muutoin joku ajaisi pian päällemme.
Bensa oli loppunut. Mittarin viisari oli ohittanut keltaisen alueen jo hyvän aikaa sitten, mutta olin ajatellut polttoaineen vielä riittävän, koska viisari oli yhä viimeisen viivan yläpuolella.
Tutkin kännykästä, missä on lähimmät huoltoasemat. Soitin yhdelle kuullakseni, että bensaa pitäisi itse tulla hakemaan. Menisi siinä jalkamieheltä jokunen tovi.
Saaralla oli yhteys Seppoon, lukupiiripaikan isäntään, joka tiedusteli tarvittavan polttoaineen laatua. Kysyi haittaisiko, että kannussa on pohjalla ruohonleikkurin bensaa. Arvelin ettei haittaa. Hän tankkaisi ysivitosta päälle.
Yksi auto kaarsi eteemme ja pakitti kohti. Autosta nousi kaksi maahanmuuttajamiestä ja tarjoutuivat auttamaan. Voisivat hakea bensaa. Kiitin avuntarjouksesta, kun meillä oli jo bensamies.
Joku huomasi, että pitäisi asettaa varoituskolmia. En kuitenkaan löytänyt sellaista auton perätilan taskuista.
Näin vastakaistalla poliisiauton ja arvasin, että se tulee tutkimaan tilannetta. Kohta sen valot välähtelivät takanamme. Kävelin kuljettajan ikkunan luo. Autossa oli kaksi nuorta poliisia, ystävällisiä miehiä. Terve, sanoi kuljettaja. Vastasin ja kerroin, että papalle on tainnut käydä nolosti.
Poliisi tuli avukseni etsimään kolmiota. Kummallista, mutta sellaista ei autossa ollut. Totesin, että jos autossa ei ole kolmiota, se on kuljettajan syy. Poliisi ystävällisesti ei alkanut kirjoittaa sakkoa.
Pohtivat mitä tehtäisiin, että saataisiin tie auki. Vieressä istunut poliisi yllättyi, kun kuskipoliisi ehdotti työntämistä. Rupesin toimittamaan autoa tyhjäksi. Nähtyään Eskon harmaan tukan, poliisi kehotti väkeä pysymään autossa. Minut viitattiin rattiin.
Poliisit työnsivät autoa ja siinä istuvaa neljää ihmistä noin sata metriä. Saimme vastinetta verorahoillemme. Auto päätyi ryhmittymiskaistalle Posankan kohdalle ja ajoväylä vapautui. Kiitimme ystävällisiä poliiseja, jotka jättivät meidät odottamaan Seppoa. Esko tarjosi heille tuliaispullia, mutta kieltäytyivät. Eivät saa ottaa mitään. Minua neuvottiin tilaamaan hinausauto, jos emme bensaa saatuamme pääse liikkeelle.
Seppo ilmaantui paikalle ja bensaa alkoi lorista tankkiin. Seppo kehotti minua vaihtamaan ajovalot parkeille. En kuitenkaan toimertunut asialle. Hän ei ollut turhaan kehottanut, koska starttaaminen ei onnistunut. Nyt oli bensaa, mutta akku oli tyhjä. Sepolla ei ollut kaapeleita mukana eikä meilläkään ollut sellaisia.
Seppo oli lähdössä hakemaan kaapeleita, mutta minulla tuli mieleen, että ehkä takseilta voisi saada virtaa. Soitin paikalliseen palveluun ja aivan oikein, apua oli saatavissa. Taksi tulisi apuun, veloittaisi viisi kymppiä, matkan ja starttauskerran. Tilasin avun.
Seppo lähti viemään muita kirjapiiriin. Minä seisoin kelmeässä illassa Posankan katseen alla väylien välisellä korokkeella lehdettömien pensaiden välissä syömässä Eskolta saamaani pullaa.
Istuin sitten autoon odottamaan. Etupelti oli valmiina auki. Sitten huomasin taksimiehen ikkunan takana. Hän oli parkkeerannut Posankan puolelle. Siirryimme konehuoneen puolelle. Puheesta päätellen ystävällinen taksimies oli maahanmuuttaja. Ihmettelimme missä on akku. Auton eteen pysäytyi auto ja sieltä nousi mies, maahanmuuttaja tämäkin, tarjoamaan apua.
Muistin että akku taitaa olla pelkääjän paikan lattian alla. Sitä tutkimaan. Lattiassa oli akun kuva, mutta taksikuskin kanssa emme hoksanneet, miten luukun saa auki. Viimeksi saapunut maahanmuuttaja oli toimenmies ja hän keksi jonkin konstin, millä luukku aukesi.
Taksikuskilla oli mukanaan erillinen akkulaite, joten hänen ei tarvinnut tuoda autoaan automme viereen. Kehotti minua kuskinpaikalle starttaamaan. Kiitin viimeksi tullutta miestä. Hän hymyili, kehotti minua ostamaan akun ja lähti.
Auto lähti kerrasta käyntiin. Jätin sen hyrräämään ja siirryin taksiin maksamaan palvelun. Hinta oli 50 euroa. Siinä kaikki. Sain kuitin.
Lähdin ajamaan kohti Kaarinaa. Auto oli tahmainen, mutta kulki. Vauhti nousi noin viiteenkymppiin ja enimmillään alle kuuteenkymppiin. Köröttelin perille.
"Moitin" Seppoa hänen tuomastaan etanabensasta.
Kun myöhemmin lähdimme paluumatkalle, auto toimi jo virkeämmin, mutta keltainen moottorin kuva paloi kojelaudassa. "Kyllä siinä jotakin häikkää on."
On hienoa asua maassa, jossa poliisit toimivat kuten eilen. He ovat keskuudessamme auttamassa meitä. Tapaus herättää muutoinkin ajatuksia. Kaikki muut kuin työnsä tai ystävyyden perusteella apua tarjonneet olivat maahanmuuttajia.
Posankka on Alvar Gullichsenin "marsipaanipossun ja kumiankan lapsi", joka tervehtii ylioppilaskylän kohdalla Helsinginkadun varrella Turkuun tulijoita. Teos on luultavasti vihatuin Turun ulkotiloihin sijoitettu artefakti.
Eilen oli niin hoppuinen päivä, että blogin päivitys siirtyi tämän päivän puolelle.
Olimme ylittäneet Aurajoen, kun auto pysähtyi, eikä suostunut käynnistymään. Napotimme tulppana ruuhkaisen Helsinginkadun vasemmalla kaistalla. Tien reunaan ei päässyt, koska kummallakin puolella oli metalliaita.
Takapenkiltä kehotettiin tilaamaan hinausauto. Muutoin joku ajaisi pian päällemme.
Bensa oli loppunut. Mittarin viisari oli ohittanut keltaisen alueen jo hyvän aikaa sitten, mutta olin ajatellut polttoaineen vielä riittävän, koska viisari oli yhä viimeisen viivan yläpuolella.
Tutkin kännykästä, missä on lähimmät huoltoasemat. Soitin yhdelle kuullakseni, että bensaa pitäisi itse tulla hakemaan. Menisi siinä jalkamieheltä jokunen tovi.
Saaralla oli yhteys Seppoon, lukupiiripaikan isäntään, joka tiedusteli tarvittavan polttoaineen laatua. Kysyi haittaisiko, että kannussa on pohjalla ruohonleikkurin bensaa. Arvelin ettei haittaa. Hän tankkaisi ysivitosta päälle.
Yksi auto kaarsi eteemme ja pakitti kohti. Autosta nousi kaksi maahanmuuttajamiestä ja tarjoutuivat auttamaan. Voisivat hakea bensaa. Kiitin avuntarjouksesta, kun meillä oli jo bensamies.
Joku huomasi, että pitäisi asettaa varoituskolmia. En kuitenkaan löytänyt sellaista auton perätilan taskuista.
Näin vastakaistalla poliisiauton ja arvasin, että se tulee tutkimaan tilannetta. Kohta sen valot välähtelivät takanamme. Kävelin kuljettajan ikkunan luo. Autossa oli kaksi nuorta poliisia, ystävällisiä miehiä. Terve, sanoi kuljettaja. Vastasin ja kerroin, että papalle on tainnut käydä nolosti.
Poliisi tuli avukseni etsimään kolmiota. Kummallista, mutta sellaista ei autossa ollut. Totesin, että jos autossa ei ole kolmiota, se on kuljettajan syy. Poliisi ystävällisesti ei alkanut kirjoittaa sakkoa.
Pohtivat mitä tehtäisiin, että saataisiin tie auki. Vieressä istunut poliisi yllättyi, kun kuskipoliisi ehdotti työntämistä. Rupesin toimittamaan autoa tyhjäksi. Nähtyään Eskon harmaan tukan, poliisi kehotti väkeä pysymään autossa. Minut viitattiin rattiin.
Poliisit työnsivät autoa ja siinä istuvaa neljää ihmistä noin sata metriä. Saimme vastinetta verorahoillemme. Auto päätyi ryhmittymiskaistalle Posankan kohdalle ja ajoväylä vapautui. Kiitimme ystävällisiä poliiseja, jotka jättivät meidät odottamaan Seppoa. Esko tarjosi heille tuliaispullia, mutta kieltäytyivät. Eivät saa ottaa mitään. Minua neuvottiin tilaamaan hinausauto, jos emme bensaa saatuamme pääse liikkeelle.
Seppo ilmaantui paikalle ja bensaa alkoi lorista tankkiin. Seppo kehotti minua vaihtamaan ajovalot parkeille. En kuitenkaan toimertunut asialle. Hän ei ollut turhaan kehottanut, koska starttaaminen ei onnistunut. Nyt oli bensaa, mutta akku oli tyhjä. Sepolla ei ollut kaapeleita mukana eikä meilläkään ollut sellaisia.
Seppo oli lähdössä hakemaan kaapeleita, mutta minulla tuli mieleen, että ehkä takseilta voisi saada virtaa. Soitin paikalliseen palveluun ja aivan oikein, apua oli saatavissa. Taksi tulisi apuun, veloittaisi viisi kymppiä, matkan ja starttauskerran. Tilasin avun.
Seppo lähti viemään muita kirjapiiriin. Minä seisoin kelmeässä illassa Posankan katseen alla väylien välisellä korokkeella lehdettömien pensaiden välissä syömässä Eskolta saamaani pullaa.
Istuin sitten autoon odottamaan. Etupelti oli valmiina auki. Sitten huomasin taksimiehen ikkunan takana. Hän oli parkkeerannut Posankan puolelle. Siirryimme konehuoneen puolelle. Puheesta päätellen ystävällinen taksimies oli maahanmuuttaja. Ihmettelimme missä on akku. Auton eteen pysäytyi auto ja sieltä nousi mies, maahanmuuttaja tämäkin, tarjoamaan apua.
Muistin että akku taitaa olla pelkääjän paikan lattian alla. Sitä tutkimaan. Lattiassa oli akun kuva, mutta taksikuskin kanssa emme hoksanneet, miten luukun saa auki. Viimeksi saapunut maahanmuuttaja oli toimenmies ja hän keksi jonkin konstin, millä luukku aukesi.
Taksikuskilla oli mukanaan erillinen akkulaite, joten hänen ei tarvinnut tuoda autoaan automme viereen. Kehotti minua kuskinpaikalle starttaamaan. Kiitin viimeksi tullutta miestä. Hän hymyili, kehotti minua ostamaan akun ja lähti.
Auto lähti kerrasta käyntiin. Jätin sen hyrräämään ja siirryin taksiin maksamaan palvelun. Hinta oli 50 euroa. Siinä kaikki. Sain kuitin.
Lähdin ajamaan kohti Kaarinaa. Auto oli tahmainen, mutta kulki. Vauhti nousi noin viiteenkymppiin ja enimmillään alle kuuteenkymppiin. Köröttelin perille.
"Moitin" Seppoa hänen tuomastaan etanabensasta.
Kun myöhemmin lähdimme paluumatkalle, auto toimi jo virkeämmin, mutta keltainen moottorin kuva paloi kojelaudassa. "Kyllä siinä jotakin häikkää on."
On hienoa asua maassa, jossa poliisit toimivat kuten eilen. He ovat keskuudessamme auttamassa meitä. Tapaus herättää muutoinkin ajatuksia. Kaikki muut kuin työnsä tai ystävyyden perusteella apua tarjonneet olivat maahanmuuttajia.
Posankka on Alvar Gullichsenin "marsipaanipossun ja kumiankan lapsi", joka tervehtii ylioppilaskylän kohdalla Helsinginkadun varrella Turkuun tulijoita. Teos on luultavasti vihatuin Turun ulkotiloihin sijoitettu artefakti.
Eilen oli niin hoppuinen päivä, että blogin päivitys siirtyi tämän päivän puolelle.
tiistai 5. marraskuuta 2019
Neuvostoihmisen loppu
Monet muistavat kuinka ensin romahti Berliinin muuri ja kohta myös Neuvostoliitto. Minä muistan kuinka istuin autossa Helsingin rautatieaseman luona. Vaimoni oli mennyt junalle vastaan sisarentytärtään ja minä odottelin heitä. Silloin kuulin muurin murtumisesta radiosta ja huikkasin ikkunasta odotetuille, että muuri murtuu.
Kommunismissa eläneille muutos oli suuri shokki. Luin äsken kirjan, joka kuvailee äärettömän hyvin neuvostoihmisten tuntoja Gorbatšovin aikana ja sen jälkeen. Teos on Svetlana Aleksijevitsišin Neuvostoihmisen loppu - KUN NYKYHETKESTÄ TULI SECOND HANDIA.
Teos on paksu, mutta helppolukuinen. Se on fresko, joka koostuu lukemattomien ihmisten muistoista, tuntemuksista ja kokemuksista. Joidenkin henkilöiden tarinoita kuvataan pitkään ja monet ovat mukana vain fragmenttimaisina toteamuksina. Kirjoittaja on haastatellut tavallisia ihmisiä vuodesta 1991 vuoteen 2012.
Monille Neuvostoliiton sortuminen oli järkytys. Valtion hirvittävästä historiasta huolimatta monet ovat kokeneet olleensa rakentamassa jotakin tärkeää. Sitten koko missio katosi hetkessä eikä tilalle ole tullut oikein mitään, paitsi epävarmuus.
Jotkut osasivat jättää Neuvostoliiton saman tien taakseen ja aloittaa uuden elämän uudessa järjestelmässä.
On myös ihmisiä, jotka eivät kaipaa menneisyyttä, mutta uusi järjestelmäkään ei tunnu omalta.
Lukijalle kerrotaan muun muassa kuinka erään perheen isä katosi ja äiti joutui vankileirille tytär mukanaan. Sittemmin lapset siirrettiin viereiselle leirille. Äidin saattoi vielä nähdä. Vuoden päästä lapset siirrettiin muualle ja heistä ruvettiin kasvattamaan kunnon kommunisteja. Isän paikan valtasi Stalin. Kun äiti ja tytär tapasivat vuosien jälkeen, heidän oli vaikea suhtautua toisiinsa. Äidillä oli muistot leiriltä ja tytär palvoi Stalinia.
Kirjasta puhutaan Neuvostoliitossa kasvaneista ihmisistä neukkuina. Nimitys kuulostaa halventavalta, mutta se kuvastaa mielestäni hyvin neuvostojärjestelmän tuottamaa identiteettiä, jota on vaikea mukauttaa uuteen tilanteeseen.
Lainauksia:
- Minä en pidä siitä mitä nyt on, en ole ihastunut. Mutta en myöskään halua Neukkulaan. En kaipaa menneisyyteen. Valitettavasti en muista sieltä mitään hyvää.
- Minä taas kaipaan takaisin. En kaipaa neuvostomakkaraa, kaipaan maata, jossa ihminen oli ihminen. Ennen sanottiin "tavalliset ihmiset", nyt "tavallinen rahvas". Huomaatteko eron?
- Perestroika oli minulle mieleen vain alussa. Jos joku olisi silloin sanonut meille, että presidentiksi tulee KGB:n everstiluutnantti ...
- Meillä on vääränlaista kapitalismia ...
- Lakatkaa toivomasta muunlaista kapitalismia ...
- Solovetskin leirin portille oli ripustettu bolševistinen iskulause "Ajamme ihmiskunnan rautaisella kädellä onneen." Siinä on resepti ihmiskunnan pelastamiseksi.
- Tässä sattuva vitsi ... Terroristit ovat katsomassa Italian nähtävyyksiä. Tulevat Pisan tornille. Nauravat: "Amatöörejä."
Jos haluaa ymmärtää Venäjän nykytilaa, tämä kirja kannattaa ehdottomasti lukea.
Kommunismissa eläneille muutos oli suuri shokki. Luin äsken kirjan, joka kuvailee äärettömän hyvin neuvostoihmisten tuntoja Gorbatšovin aikana ja sen jälkeen. Teos on Svetlana Aleksijevitsišin Neuvostoihmisen loppu - KUN NYKYHETKESTÄ TULI SECOND HANDIA.
Teos on paksu, mutta helppolukuinen. Se on fresko, joka koostuu lukemattomien ihmisten muistoista, tuntemuksista ja kokemuksista. Joidenkin henkilöiden tarinoita kuvataan pitkään ja monet ovat mukana vain fragmenttimaisina toteamuksina. Kirjoittaja on haastatellut tavallisia ihmisiä vuodesta 1991 vuoteen 2012.
Monille Neuvostoliiton sortuminen oli järkytys. Valtion hirvittävästä historiasta huolimatta monet ovat kokeneet olleensa rakentamassa jotakin tärkeää. Sitten koko missio katosi hetkessä eikä tilalle ole tullut oikein mitään, paitsi epävarmuus.
Jotkut osasivat jättää Neuvostoliiton saman tien taakseen ja aloittaa uuden elämän uudessa järjestelmässä.
On myös ihmisiä, jotka eivät kaipaa menneisyyttä, mutta uusi järjestelmäkään ei tunnu omalta.
Lukijalle kerrotaan muun muassa kuinka erään perheen isä katosi ja äiti joutui vankileirille tytär mukanaan. Sittemmin lapset siirrettiin viereiselle leirille. Äidin saattoi vielä nähdä. Vuoden päästä lapset siirrettiin muualle ja heistä ruvettiin kasvattamaan kunnon kommunisteja. Isän paikan valtasi Stalin. Kun äiti ja tytär tapasivat vuosien jälkeen, heidän oli vaikea suhtautua toisiinsa. Äidillä oli muistot leiriltä ja tytär palvoi Stalinia.
Kirjasta puhutaan Neuvostoliitossa kasvaneista ihmisistä neukkuina. Nimitys kuulostaa halventavalta, mutta se kuvastaa mielestäni hyvin neuvostojärjestelmän tuottamaa identiteettiä, jota on vaikea mukauttaa uuteen tilanteeseen.
Lainauksia:
- Minä en pidä siitä mitä nyt on, en ole ihastunut. Mutta en myöskään halua Neukkulaan. En kaipaa menneisyyteen. Valitettavasti en muista sieltä mitään hyvää.
- Minä taas kaipaan takaisin. En kaipaa neuvostomakkaraa, kaipaan maata, jossa ihminen oli ihminen. Ennen sanottiin "tavalliset ihmiset", nyt "tavallinen rahvas". Huomaatteko eron?
- Perestroika oli minulle mieleen vain alussa. Jos joku olisi silloin sanonut meille, että presidentiksi tulee KGB:n everstiluutnantti ...
- Meillä on vääränlaista kapitalismia ...
- Lakatkaa toivomasta muunlaista kapitalismia ...
- Solovetskin leirin portille oli ripustettu bolševistinen iskulause "Ajamme ihmiskunnan rautaisella kädellä onneen." Siinä on resepti ihmiskunnan pelastamiseksi.
- Tässä sattuva vitsi ... Terroristit ovat katsomassa Italian nähtävyyksiä. Tulevat Pisan tornille. Nauravat: "Amatöörejä."
Jos haluaa ymmärtää Venäjän nykytilaa, tämä kirja kannattaa ehdottomasti lukea.
perjantai 1. marraskuuta 2019
Öljyväreilyä
Tästä on tulossa näkymä Nizzan lähettyvillä olevasta vuoristokylästä. Taustalla on kalliota ja edustalla talvehtivia lehtipuita. Väliin tulee kylän rakennuksia. Tein ensin taustaa pikkutarkasti, mutta ajattelin sitten, että sen pitää näyttää etäisiltä ja muutin tekstuuria. Sitten aloinkin muuttaa taustaa jälleen tarkemmaksi, mikä näkyy ylhäällä oikealla.
Alla kaksi kertakäyttölautasta, joissa olen sekoittanut värejä. Ylemmässä on vasemmassa reunassa liquania. Eikä nämä kuvat voisi laittaa seinälle?
Tässä tunnetiloja ilmaisevia värikolmisointuja.
 |
| Väilinpitämättömyys |
 |
| Epäröinti |
 |
| Leppeys |
Tarkoitus oli, että tämä on alla prima -maalaus eli sen piti tulla kerralla valmiiksi. Ei tullut.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)