Olemmeko tuudittautuneet harhaiseen luottavaisuuden tunteeseen?

Kuva Brigitte is happy ... about coffee time :)) Pixabaystä

Ukrainan kansa taistelee ylivoimaista vihollista vastaan. Sota merkitsee kärsimystä ja kuolemaa. Sympatiamme on Ukrainan puolella. 

On huomionarvoista, että sotaa on käyty vasta pari päivää, mutta Venäjän joukot ovat jo Kiovan porteilla. Ukrainan väkiluku on 45-46 miljoonaa, meitä on viisi miljoonaa. Meille on vakuutettu, että Suomella on varsin vahvat puolustusvoimat. On ajateltu, ettei tänne kannata yrittää, koska se tulee liian kalliiksi. 

Jokin tässä ei täsmää. 

Olemmeko tuudittautuneet harhaiseen luottavaisuuden tunteeseen?

On tietenkin viisasta pitää hyvät välit naapureiden kanssa. Entäs nyt, kun välejä ei enää ole? Presidenttimme totesi, että ei ole oikein asiaa enää soittaa Putinille. Suomi on mukana EU:n pakotteissa. Olemme vihollisen puolella, mutta ilman turvatakuita. 

Länsi on löytänyt yhtenäisyyden tässä kriisissä. Me olemme mukana, mutta huutolaispoikana ilman sotavakuutusta. 

On syytä varautua myös huonoimpaan uhkakuvaan. Venäjä siirsi kolme neljäsosaa sotakoneistostaan Ukrainan ympärille ja hyökkäsi. Jos se saa sotamenestystä, ruokahalu saattaa kasvaa. Putin kenties tutkii karttaa ja katsoo mikä olisi seuraava rajanaapuri pantavaksi kuriin. Puola ja Baltian maat kuuluvat Natoon. Niihin ei kannata koskea. 

Mihinkähän katse seuraavaksi kiinnittyy. 

150.000 venäläistä sotilasta Suomen rajalla. Miltä tuntuisi? 

Joutuisimme lähettämään nuorisoamme, joilla on elämä edessään, haavoittumaan ja kuolemaan. Talvisodan asetelma toistuisi. Taistelisimme yksin. 

Olen sotaorvon ja evakon poika. Ymmärrän rauhan arvon. Parasta olisi, että hyökkäystä ei tulisi ollenkaan.

Kannattaisiko ottaa vakuutus? 

Venäjä on rikki

Kuva PublicDomainPictures Pixabaystä

Tšaikovski, Gogol, Tšehov, Tolstoi, Ahmatova ja keitä kaikkia. Venäjän kulttuurihistoria on rikas. Maalla on runsaat luonnonvarat. Koulutusjärjestelmäkin lienee kohtuullinen. Menestymisen edellytykset ovat hyvät. Mutta mutta ...

On surullista, että Venäjä ei onnistunut Jeltsinin aikana omaksumaan länsimaista demokratiaa, joka takaisi yksilönvapauden ja järjestelmän ennustettavuuden. Tällaisen soisi mielellään Venäjän suurelle kansalle. 

Oletteko kuulleet merkittävistä venäläisistä brändeistä? No, Kalasnikov ... entä muita? Lada. 

Maa ei toimi niin kuin se voisi. Sen suuri potentiaali nukkuu ruususen unta. 

Korruptio, oikeuslaitoksen rajallinen itsenäisyys, oudot salamurhat, salaisen palvelun lonkerot, Putinin suuri valta, vaalien epäluotettavuus, röyhkeä ulkopolitiikka yms. leimaavat maata. 

Lännen valtaapitävät ovat eksyksissä, kun Venäjän viestintä toimii kuin rikkinäinen puhelin. 

Mihin menet Venäjä?

Jännitys tulee iholle

Kuva: Alexas Fotos, Pixabay

Puolustusministeri Kaikkonen kommentoi Nato-kokousta Brysselissä. Hän oli hyvin vakava. Tilanne on sellainen. 

Maailma on muuttunut kovin nopeasti. Venäjä on saanut aikaan suuren vaaran tunnun. Tuntuu kuin nyt pidäteltäisiin henkeä, kun räjähdyksen mahdollisuus leijuu ilmassa. 

Länsi korostaa jatkuvasti diplomaattista yhteydenpitoa. Se onkin tärkeää, mutta minusta tuntuu nyt, että Venäjä nöyryyttää lännen päättäjiä, jotka juoksevat Moskovassa neuvottelemassa. Mitään oleellista uutta ei tunnu syntyvän. Tuntuu kuin vain toisteltaisiin samoja lauseita. Venäjä esittää niin mahdottomia vaatimuksia, ettei niihin voi antaa periksi tuumaakaan. 

Tietenkin neuvotteluja pitää jatkaa, koska oletettavasti niiden aikana Venäjä ei hyökkää. Tämäkin voi olla väärä olettamus.

Miten voi keskustella sellaisen kumppanin kanssa, johon ei voi luottaa ja jonka kanssa ei päästä eteenpäin? Sanoo alkavansa vetää joukkojaan pois nykyisistä asemista, mutta tällaista ei voitu todeta tapahtuvan. Videoita joukkojen siirroista pannaan näytille, mutta sellaisiahan on helppo tehdä.

Tällainen suuri uhkakuva on saanut lännen toimimaan yllättävän yhtenäisesti. Toivottavasti tällainen jatkuu, jos tilanne eskaloituu. Kun vastakkain olisi tavallaan lännen leiri (vaikka vain ukrainalaiset varsinaisesti taistelisivat) ja Venäjä, voisi olla riski, että sota leviää. 

Scholz antoi Moskovassa kommentin, joka tuntui hieman periksi antamiselta. Hän saattoi huomaamattaan asettaa Suomen ja Ruotsin Nato-mahdollisuuden huonoon valoon. Venäjä saattaa pitää tätä pienenä myönnytyksenä, pienenä murtumana lännen puolustuksessa. 

Itä-Ukrainassa on kuultu räjähdysten ääniä. 

Nato on päättänyt lisätä joukkojaan Koillis-Euroopassa. Biden puhui eilen hyvin päättäväisesti.

Venäjä vaatii Yhdysvaltojen vetäytymistä Keski- ja Itä-Euroopasta. Berliinin kriisi vuonna 1961 oli tilanne, jossa Neuvostoliitto vaati länttä vetäytymään pois Länsi-Berliinistä. Silloin oli suursota hilkulla. Onneksi kumpikin puoli piti päänsä kylmänä. 

Ollaanko nyt ajautumassa tilanteeseen, jossa ei löydy enää sanoja? Neuvottelut jauhavat tyhjää. Kumpikin puoli haluaa säilyttää kasvonsa. Silloin saatetaan ajautua vaarallisille vesille. 

Jos Venäjä vetäisi oikeasti joukkonsa pois Ukrainan rajan suunnilta ja unohtaisi vaatimuksensa, olisimme saaneet todistaa todella kummallista tapahtumasarjaa. 

Ehkä tämä nokkapokka vain jatkuu. Kumpikin puoli pysyy asemissaan. 

Tyyntä myrskyn edellä?

 

Kuva: Захари Минчев, Pixabay

Ennen talvisodan syttymistä Suomen edustajat kävivät kolme kertaa neuvottelemassa Moskovassa. Yhteistä linjaa ei löytynyt. Suomalaiset eivät tienneet, että seuraavaksi syttyy sota. Tunnelma on nyt Ukrainassa ehkä samantapainen kuin Suomessa loka-marraskuussa vuonna 1939. 

Venäjän ja lännen välisiä neuvotteluja Ukrainan tilanteesta on käyty monella taholla. Venäjä on vaatinut mahdottomia. Länsi ei ole taipunut. Joillakin foorumeilla vielä yritetään. Voi olla, että näiden jälkeen tulee painostava ilmapiiri kuin ennen ukkosmyrskyä. 

Aina pitäisi jaksaa käydä neuvotteluja, ettei sotaa syttyisi. Mutta miten toimia, kun jos ajaudutaan pattitilanteeseen? 

Se, että Venäjä vain alkaisi vetää joukkojaan pois Ukrainan rajoilta, ei tunnu todennäköiseltä. 

Elämmekö nyt maailmanhistoriallista aikaa ennen kolmannen maailmansodan syttymistä? Voi myös olla, että Venäjä ottaa vain Ukrainan itäisen osan. 

Ei pitäisi maalata mörköjä seinille, mutta vaikea on tässä tilanteessa panna päätä pensaaseen, silmiä kiinni ja sormia korviin. 

Putinin oletetussa hyökkäyksessä ei ole mitään järkeä, mutta ei aikoinaan ollut Hitlerinkään, mutta silti tämä kävi Puolan kimppuun. Se tiedetään, mihin kaikkeen se johti. No, oli niissä Hitlerin toimissa jonkinlaista kylmäävän kyynisen materialistista logiikkaa, jossa ei eettisyydellä ollut sijaa. 

Ajattelen ehkä liiaksi menneiden sotien kautta. Kenties Putin lisääkin painetta pitämällä joukkojaan edelleen valmiudessa ja sen lisäksi järjestämällä massiivisia hybridi-iskuja Ukrainaan ja muualle länteen. Tällaisen tavoitteena voisi olla, että Ukraina antaisi lupauksen olla hakematta Naton jäsenyyttä vaikkapa 30 tai 50 vuoden aikana. Kun tiedämme, kuinka häikäilemättömästi Venäjän valtio on toiminut joitakin epäsuosioon joutuneita maanmiehiään kohtaan, voi ehkä olla odotettavissa jotakin samantapaista laajemmassa mittakaavassa. Tai kenties Venäjä kokeilisi lamauttaa Ukrainan kriittisiä infrastruktuuriin kuuluvia järjestelmiä. 

Putin tuntuu suhtautuvan tunteenomaisesti Ukrainaa kohtaan. On kummallista, että hän pitää "mielitiettyään" näin uhkaavassa tilanteessa. On myös vaikea arvioida, kaipaako hän vain Ukrainan venäläisalueita Venäjän yhteyteen vai koko maata. 

Voi olla, että tämänhetkisestä jännitystilasta seuraa jotakin, jota emme osaa aavistaa. Venäjältä on lupailtu jo vetäytymistä Ukrainan rajoilta. Jää nähtäväksi. "Nehän olivat sotaharjoituksia, luulitteko jotakin muuta." 

Voi myös olla, että Venäjä pitää joukot Ukrainan rajoilla, mutta pyrkii murtamaan lännen vastarintaa ottamalla lisäksi käyttöön joitakin muita painostuskeinoja, esimerkiksi hybridivaikuttamista. 

Sairastunko lätkä-ähkyyn?

Olen satunnainen urheiluhullu. Puuskat tulevat aika harvoin. Nyt on tilanne päällä, kun on olympialaiset. 

Taidan olla sellainen eläkeläinen, että uppoudun intensiivisesti yhteen asiaan kunnes kyllästyn ja siirryn seuraavaan. Viimeisimpiä puuskia ovat olleet Kiinan historia, suomettuminen, Nato-kysymys ja Venäjän lähihistoria. 

Olympiakisoissa minua kiinnostaa eniten lajit, joihin osallistuu suomalaisia, joilla on menestymisen mahdollisuuksia. Tämä lienee tyypillinen sapluuna. Ilmeisesti tämä perustuu asetelmaan "me vastaan muut". Isänmaallisuus on varmaan yksi juonne motivoitumisessa. Syvällä tunteissa asia on. Jos suomalainen voittaa, minä en voita, mutta jollakin tavalla tunnen saavani jotakin minäkin. 

Eilen aamulla seurasin perinteisellä hiihdettyä naisten kymppiä.

Iltapäivällä oli vuorossa miesten lätkämatsi Slovakiaa vastaan. Yle ei pelejä näytä, joten oli hommattava Discovery+. Nyt voin katsoa muitakin kuin Suomen otteluita. Jos haluan, voin saada jonkinlaisen käsityksen Suomen tulevien vastustajien pelikyvystä  jo ennen kuin ne kohtaavat Leijonamme. Ehkä näin minulle syntyisi tuntuma siihen, voisiko maajoukkueemme voittaa peräti kultaa. Sellaistakin on uumoiltu. Hyvin alkoi, Suomi voitti 6-2.

Pelin lukijana olen avuton, mutta voi sitä kaltaisenaankin nauttia. 

Seurasin eilen iltapäivällä Kiinan ja USAn välistä peliä. Minua kiinnosti miten pärjää ensiksi mainittu, joka ei ole tullut tunnetuksi jääkiekkomaana. No, selkään sai: 0-8. Alku oli aika tasaväkistä, mutta sitten yliopistopojat ja kumppanit pääsivät niskan päälle. Seuraaminen alkoi jo käydä työstä.

Discovery+ antaa mahdollisuuden katsoa myös menneitä matseja. En esimerkiksi tiedä, miten eilinen Ruotsin ja Latvian sekä Saksan ja Kanadan väliset ottelut päättyivät. 

Tänä aamuna oli vuorossa miesten maastohiihdon 15 km. Kultaa tuli. 

Iltapäivällä Suomi pelaa lätkää Latviaa vastaan. 

Naisleijonien pelejäkin voisin seurata. Olen tosin myöhässä, kun ovat jo puolivälierävaiheessa. 

Nyt olisi mahdollisuus sairastua lätkä-ähkyyn. 

 

Sattuipa kerran kirjastossa

Asuimme vielä Helsingin Herttoniemessä, ja paikalliskirjastomme sijaitsi vielä Kettutiellä. Menin kerran käymään kirjastossa. Istuin lukemassa jotakin lehteä, kun joku toinen asiakas kysyi, olenko virkailija. 

Kuvituskuva: Gerd Altmann, Pixabay

Kävi sitten ilmi, että kirjastosta ei löytynyt viran puolesta iipon iippoa. Kirjasto oli jo suljettu, paitsi että ulko-ovi oli jäänyt auki.

Toinen asiakas oli lähtenyt ja muita ei ollut, olin yksin paikalla. Tunsin jonkinlaista yhteiskunnallista vastuuta kirjastosta ja halusin selvittää tilanteen. 

Muistaakseni soitin vaimolleni ja sain häneltä joitakin puhelinnumeroita. Soitin pääkirjastoon, joka oli auki. Luultavasti tilanne jatkui niin, että pääkirjastosta soitettiin tai luvattiin soittaa Palmiaan, joka hoitaisi asian. 

Odottelin paikan päällä kunnes Palmian kaveri tuli paikalle. 

Viestikapula oli luovutettu. Poistuin paikalta. 

Muistelen, että minulla oli vielä puhelinyhteys kirjastolaitokseen. Varmaankin sieltä jostakin soitettiin. Langan päässä oleva kaveri totesi ainakin poistavansa kirjastosakkoni. Muuta ei sitten kuulunut. Että sellaisen palkkion sain, paljonko se sitten olikaan. Ihan hyvä niin. 

Toivottavasti unohtaja ei saanut kovin vakavaa sanktiota. 

Haaste vai ongelma?

Sana ongelma tuntuu jäävän pois käytöstä. Minun korvissani sanaan liittyy mahdollisuus, että ongelmaa ei ehkä saada ollenkaan ratkaistuksi. Toki onnistuminenkin on mahdollista. Sanaan kytkeytyy mielestäni jonkin verran passiivisuutta, alistumista  ja avuntarvetta. Ongelmassa on negatiivinen leima. Vain luuserilla on ongelmia. 

Kuva: Gerd Altmann, Pixabay

Ongelmat ovat muuttuneet haasteiksi. Nykyään organisaatioiden ja yksilöidenkin odotetaan  esittäytyvän dynaamisina toimijoina, jotka eivät anna periksi pyrkiessään voittamaan kohtaamansa haasteet. Haaste on positiivinen asia. Sellaisia kohdatessaan voi osoittaa pätevyytensä. Haaste on tahdon asia. 

Kuva: Rappellingusa, Pixabay

Lännellä on nyt massiivinen ongelma. Venäjä vaatii mahdottomia. Kysymys on periaatteesta, josta länsi haluaa pitää ehdottomasti kiinni. Venäjän vaatimuksiin suostuminen olisi tappio. Länsi on esittänyt kehittämisen kohteeksi esimerkiksi läpinäkyvyyden parantamista sotaharjoitusten suhteen. Näitä Venäjä pitää lillukanvarsina. 

Venäjä on ottanut huikean riskin. Suurvallat, jollaisena naapurimme haluaa esittäytyä, haluavat säilyttää kasvonsa. Nyt pitäisi löytyä ratkaisu, jossa länsi säilyttää periaatteensa ja samalla Venäjä saa jotakin, jota se arvostaa. Tämä on suuri ongelma ja melkein voittamattomalta tuntuva haaste. Länsi on suostunut neuvottelemaan, mutta ei ole antanut periksi mitään. 

Nyt pitäisi löytyä ratkaisu laatikon ulkopuolelta, koska päiden hakkaaminen vastakkain ei johda kuin jännityksen kiristymiseen. Venäjän kutsuminen Naton jäseneksi voisi olla sellainen, mutta tuskin toteutuu. Venäjä tuskin haluaa täyttää Naton kriteerejä ja Nato tuskin haluaa luopua kriteereistään. 

Venäläisille tilanne ei liene ongelma, koska ovat sen itse aiheuttaneet. He ovat ottaneet haasteen, joka ei hahmotu sen vastaanottajille. Hämääminen kuuluu asiaan, kun liikutaan diplomatian ja sodan välimaastossa. 

Kuva: Mohamed Hassan, Pixabay

Kyseessä taitaa olla lännelle Sisyfoksen ongelmasta.