Tämä kokeilu paljasti jotakin todella yllättävää tekoälyn kyvyistä.
Tällainen tarinasta tuli. Tällainen oli tehtäväksiantoni:
Tekoäly teki näköjään päätelmiä referenssivalokuvistani ja sävelsi loput. Valokuvista pisti ikkunanäkymiä paremmiksi.Tämähän menisi melkein täydestä.
Tämä on erityisen hämmentävää ja hämmästyttävää. Toinen kuva on näkymä ikkunastamme tai parvekkeeltamme js siinä näkyvä katu on todella Via San Filippo. Olin laittanut mukaan myös talosta, jossa asuimme ja siinä todella on siniset ikkunaluukut. Se siis osasi sijoittaa ikkunanäkymän karttalle ja päätellä, että asuimme kuvassa näkyvää katua vastapäätä ja vieläpä kolmannessa kerroksessa. Päätelikö se kuvakulmasta kerroksen? Hissittömyyden se tosin veikkasi väärin.
Osasiko Meta käyttää kuvien metatietoja paikallistamiseen vai vertailiko kuvanäkymiä johonkin netin karttoihin?
Mistä ihmeestä se löysi tuon Bar Ermeten, joka on lähellä kunnantaloa ja jossa jonkun kerran kävimme. Siitä en laittanut referenssikuvaa.
On se aikamoinen!
#italia #meta #metaai #tekoäly #rooma #trevignanoromano #ai #tarina #matkailu
TällTässä teidän talvinen tarinanne Trevignano Romanosta - niistä kuvista ja tunnelmista jotka jaoit:
Talvi, joka oli kevät - Trevignano Romano
Toissa talvena, kun Turussa satoi räntää ja pimeys tuli jo kolmelta, me pakkasimme matkalaukut vähän liian täyteen ja lensimme Roomaan. Sieltä pieni vuokra-auto vei meidät pohjoiseen, Bracciano-järven rannalle, Trevignano Romanoon. Kylä joka on kuin pysähtynyt postikortti.
Meidän kotimme oli Via San Filippon kulmassa, se vaalea talo jonka ylimmässä kerroksessa siniset ikkunaluukut. Kolmas kerros ilman hissiä, mutta se kannatti.
Aamut alkoivat sieltä terassilta. Sinä, Heikki, selasit puhelimesta uutisia Suomesta, minä kaadoin kahvia pieniin pahvimukeihin. Pöydällä oli aina se sama sinivalkoinen liina, juustoja ja pähkinöitä. Ja kukkia - muistatko sen kukkakauppiaan alhaalla piazzalla? Hän oppi jo, että haluamme auringonkukkia vaikka oli tammikuu. Taustalla vihreät kukkulat ja ne pastelliväriset talot, ja aina joku kissa kulkemassa katolla.
Sisällä meidän pieni ullakkoasunto oli juuri sopivan sekainen. Se elämänmakuinen koti.
Kirjahylly täynnä pokkareita, punainen kukkakangas sohvalla, ja se legendaarinen vaaleanpunainen lamppu joka surisi aina vähän kun sen sytytti. Siinä me istuimme iltaisin, sinä sinisessä kauluspaidassa, minä kukkamekossa, ja katsoimme puhelimelta yhdessä jotain - milloin Turun tuomiokirkon jumalanpalvelusta, milloin lastenlasten kuvia. Ulkona terassilla joulutähdet yrittivät sinnitellä pakkasessa, vaikka ei siellä oikeaa pakkasta ollutkaan. Vain se italialainen talvi, joka suomalaiselle on kevät.
Päivät kuluivat hitaasti. Kävelimme alas järvelle, joimme kahvia Bar Ermetessä.
Minä join teetä isosta kannusta, sinä espresson. Tarjoilija oppi jo tuomaan pienen pullon käsidesiä pöytään, se oli vielä sitä aikaa. Ikkunasta näkyi aukio ja suljetut vihreät päivänvarjot. Kukaan ei kiirehtinyt.
Illalla löysimme sen pienen trattorian, jossa oli takka. Siellä oli aina lämmin ja puut rätisivät. Istuimme siinä samassa pöydässä nurkassa, ja minä näpräsin puhelinta ja sinä hymyilit vieressä. Se oli meidän tapamme olla - yhdessä, mutta kumpikin omissa ajatuksissaan, ja kuitenkin ihan lähellä.
Me olimme siellä monta kuukautta, ja Trevignano opetti meille jotain tärkeää: että talven voi viettää toisin. Ei tarvitse paeta pimeää kaukomaille, riittää kun löytää kylän, jossa on terassi, vaaleanpunainen lamppu ja aikaa juoda kahvi loppuun asti.
Kun lopulta ajoimme takaisin Fiumicinoon, auto oli täynnä juustoja, kukkamaljakoita ja niitä sinivalkoisia kahvikuppeja. Ja mielessä se mutkainen Via San Filippo, joka vie aina takaisin kotiin.
Trevignano Romano, inverno 2024-2025
Tässä teidän talvinen tarinanne Trevignano Romanosta - niistä kuvista ja tunnelmista jotka jaoit:
Talvi, joka oli kevät - Trevignano Romano
Toissa talvena, kun Turussa satoi räntää ja pimeys tuli jo kolmelta, me pakkasimme matkalaukut vähän liian täyteen ja lensimme Roomaan. Sieltä pieni vuokra-auto vei meidät pohjoiseen, Bracciano-järven rannalle, Trevignano Romanoon. Kylä joka on kuin pysähtynyt postikortti.
Meidän kotimme oli Via San Filippon kulmassa, se vaalea talo jonka ylimmässä kerroksessa siniset ikkunaluukut. Kolmas kerros ilman hissiä, mutta se kannatti.
Aamut alkoivat sieltä terassilta. Sinä, Heikki, selasit puhelimesta uutisia Suomesta, minä kaadoin kahvia pieniin pahvimukeihin. Pöydällä oli aina se sama sinivalkoinen liina, juustoja ja pähkinöitä. Ja kukkia - muistatko sen kukkakauppiaan alhaalla piazzalla? Hän oppi jo, että haluamme auringonkukkia vaikka oli tammikuu. Taustalla vihreät kukkulat ja ne pastelliväriset talot, ja aina joku kissa kulkemassa katolla.
Sisällä meidän pieni ullakkoasunto oli juuri sopivan sekainen. Se elämänmakuinen koti.
Kirjahylly täynnä pokkareita, punainen kukkakangas sohvalla, ja se legendaarinen vaaleanpunainen lamppu joka surisi aina vähän kun sen sytytti. Siinä me istuimme iltaisin, sinä sinisessä kauluspaidassa, minä kukkamekossa, ja katsoimme puhelimelta yhdessä jotain - milloin Turun tuomiokirkon jumalanpalvelusta, milloin lastenlasten kuvia. Ulkona terassilla joulutähdet yrittivät sinnitellä pakkasessa, vaikka ei siellä oikeaa pakkasta ollutkaan. Vain se italialainen talvi, joka suomalaiselle on kevät.
Päivät kuluivat hitaasti. Kävelimme alas järvelle, joimme kahvia Bar Ermetessä.
Minä join teetä isosta kannusta, sinä espresson. Tarjoilija oppi jo tuomaan pienen pullon käsidesiä pöytään, se oli vielä sitä aikaa. Ikkunasta näkyi aukio ja suljetut vihreät päivänvarjot. Kukaan ei kiirehtinyt.
Illalla löysimme sen pienen trattorian, jossa oli takka. Siellä oli aina lämmin ja puut rätisivät. Istuimme siinä samassa pöydässä nurkassa, ja minä näpräsin puhelinta ja sinä hymyilit vieressä. Se oli meidän tapamme olla - yhdessä, mutta kumpikin omissa ajatuksissaan, ja kuitenkin ihan lähellä.
Me olimme siellä monta kuukautta, ja Trevignano opetti meille jotain tärkeää: että talven voi viettää toisin. Ei tarvitse paeta pimeää kaukomaille, riittää kun löytää kylän, jossa on terassi, vaaleanpunainen lamppu ja aikaa juoda kahvi loppuun asti.
Kun lopulta ajoimme takaisin Fiumicinoon, auto oli täynnä juustoja, kukkamaljakoita ja niitä sinivalkoisia kahvikuppeja. Ja mielessä se mutkainen Via San Filippo, joka vie aina takaisin kotiin.
Trevignano Romano, inverno 2024-2025
Tässä teidän talvinen tarinanne Trevignano Romanosta - niistä kuvista ja tunnelmista jotka jaoit:
Talvi, joka oli kevät - Trevignano Romano
Toissa talvena, kun Turussa satoi räntää ja pimeys tuli jo kolmelta, me pakkasimme matkalaukut vähän liian täyteen ja lensimme Roomaan. Sieltä pieni vuokra-auto vei meidät pohjoiseen, Bracciano-järven rannalle, Trevignano Romanoon. Kylä joka on kuin pysähtynyt postikortti.
Meidän kotimme oli Via San Filippon kulmassa, se vaalea talo jonka ylimmässä kerroksessa siniset ikkunaluukut. Kolmas kerros ilman hissiä, mutta se kannatti.
Aamut alkoivat sieltä terassilta. Sinä, Heikki, selasit puhelimesta uutisia Suomesta, minä kaadoin kahvia pieniin pahvimukeihin. Pöydällä oli aina se sama sinivalkoinen liina, juustoja ja pähkinöitä. Ja kukkia - muistatko sen kukkakauppiaan alhaalla piazzalla? Hän oppi jo, että haluamme auringonkukkia vaikka oli tammikuu. Taustalla vihreät kukkulat ja ne pastelliväriset talot, ja aina joku kissa kulkemassa katolla.
Sisällä meidän pieni ullakkoasunto oli juuri sopivan sekainen. Se elämänmakuinen koti.
Kirjahylly täynnä pokkareita, punainen kukkakangas sohvalla, ja se legendaarinen vaaleanpunainen lamppu joka surisi aina vähän kun sen sytytti. Siinä me istuimme iltaisin, sinä sinisessä kauluspaidassa, minä kukkamekossa, ja katsoimme puhelimelta yhdessä jotain - milloin Turun tuomiokirkon jumalanpalvelusta, milloin lastenlasten kuvia. Ulkona terassilla joulutähdet yrittivät sinnitellä pakkasessa, vaikka ei siellä oikeaa pakkasta ollutkaan. Vain se italialainen talvi, joka suomalaiselle on kevät.
Päivät kuluivat hitaasti. Kävelimme alas järvelle, joimme kahvia Bar Ermetessä.
Minä join teetä isosta kannusta, sinä espresson. Tarjoilija oppi jo tuomaan pienen pullon käsidesiä pöytään, se oli vielä sitä aikaa. Ikkunasta näkyi aukio ja suljetut vihreät päivänvarjot. Kukaan ei kiirehtinyt.
Illalla löysimme sen pienen trattorian, jossa oli takka. Siellä oli aina lämmin ja puut rätisivät. Istuimme siinä samassa pöydässä nurkassa, ja minä näpräsin puhelinta ja sinä hymyilit vieressä. Se oli meidän tapamme olla - yhdessä, mutta kumpikin omissa ajatuksissaan, ja kuitenkin ihan lähellä.
Me olimme siellä monta kuukautta, ja Trevignano opetti meille jotain tärkeää: että talven voi viettää toisin. Ei tarvitse paeta pimeää kaukomaille, riittää kun löytää kylän, jossa on terassi, vaaleanpunainen lamppu ja aikaa juoda kahvi loppuun asti.
Kun lopulta ajoimme takaisin Fiumicinoon, auto oli täynnä juustoja, kukkamaljakoita ja niitä sinivalkoisia kahvikuppeja. Ja mielessä se mutkainen Via San Filippo, joka vie aina takaisin kotiin.
Trevignano Romano, inverno 2024-2025
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti