Kuolema tuli taas postiluukulle

 

Image by EricaGeorgiades from Pixabay

Minä sain ensimmäisen varoituksen kuolemasta vuonna 2014, jolloin minulla todettiin lymfooma. Toinen tuli seuraavana vuonna, jolloin sain leukemiadiagnoosin. 

Jostakin selittämättömästä syystä en ollut juuri huolissani. Ehkä se johtui siitä, että minua hoidettiin hyvin ja toivoa oli. Tosin kantasolusiirteen ennuste oli huono. 

Vaimoni oli äärettömän huolissaan. 

Nyt ymmärrän, miksi se meni noin päin. 

Nyt vaimollani on todettu pieni kasvain rinnassa. Se on pahalaatuinen, mutta alkuvaiheessa ja hyvin koteloitunut. Asia hoidetaan pienellä toimenpiteellä. 

Minä en muista murehtia asiaa kokopäiväsesti, mutta aina kun se tulee mieleen, tunnen itseni jännittyneeksi. Syövän hoitaminen lienee tässä tapauksessa rutiininomaista ja kaikki on pian taas hyvin. Se on silti syöpä. 

En haluaisi menettää läheisintä ihmistä ja elämänkumppania. Meitä yhdistää rakkaus, jälkeläiset ja pitkä liitto. 

Lepäilimme iltapäivällä toisiamme vastakkain. Meidän oli hyvä olla. Sitten vaimoni lähti askareisiinsa ja minä rupesin kirjoituspuuhiin. 

Toivoisin tällaisen jatkuvan, mutta on vain ajan kysymys, milloin toinen meistä hautaa toisen. Olisi niin mukava lähteä yhdessä, mutta se on epätodennäköistä. 

Olen saanut elää pitkään saamieni varoitusten jälkeen. 

Sittemmin. 

Tässä väliaikana tunnen siirtyneeni uuteen vaiheeseen elämässäni. Tiedostan, että on elämää jäljellä enemmän tai vähemmän, loppu häämöttää. Jos sitä riittää kymmenen vuotta, se menee hujauksessa. Parin vuoden päästä tulee sama aika siitä, kun muutimme Turkuun. 

Lapsemme perheineen elävät elämän ruuhka-aikaa ja ovat yhteiskunnan kantavia voimia. Meillä kiireet ovat ohi. Tunnen virittäytyväni pikku hiljaa siihen, että olen vain viite arkistoissa. 

Harva osaa luetella isovanhempiensa vanhempien nimet. Se kertoo siitä, että vaivumme ennen pitkää unholaan ja niin on hyvä. Muutaman sukupolven jälkeen jälkeläisillämme on niin monta esivanhempaa sukupolvessamme, että harva niistä kiinnostuu. 

Kun kuulen jonkun tuntemani kuolleen, totun asiaan hetkessä. Kuolema on kovin tavanomaista. Sitä tapahtuu koko ajan ja se koskee meitä kaikkia. 

Meidän elämämme jatkuu jälkeläisissämme eikä meidän elämämme muulla sisällöllä ole niin väliä. 

Koen, että ikääntyessäni huomaan jotenkin tottuvani ajatukseen näyttämöltä poistumisesta. Ehkä se on geeneihin rakennettu. 

On aika elää ja on aika kuolla. 

Rukoilen, että saan pitää Saaran rinnallani mahdollisimman pitkään. 

#elämä #vanheneminen #kuolema #vanhuus #syöpä #sairaus #leikkaus #sairaala