Tein etnisyystestin valokuvan perusteella

 

Facebookissa näitä tarjoillaan. Tämä ohjelma on FoodZee.

Tähän postaukseen sisältyy jymy-yllätys. 

Tällaiseksi ohjelma pärstäni punnitsi.

Veljeni näytteestä tehdyn geenitestin mukaan sisarusparvemme on 98 prosenttisesti suomalainen perimältään. Sitäpaitsi olen niin tyypillisen suomalainen ulkonäöltäni, että eräskin arvioija Kreikassa osui kerralla kymppiin. 

Tämä ei kyllä alkuunkaan kuvaa minun esivanhemmistoani. Vaikka noita viikinkejä ja vastaavia jokunen Genin mukaan sukupuussani on, verenperintöni on lähes kokonaan tavalliselta suomalaiselta rahvaalta. 

. 

Jymy-yllätys! Tein näille kolmelle julkkikselle Geni-haun ja kaikki kolme osoittautuivat kaukaisiksi verisukulaisikseni.  En viitsi laittaa näistä linjakarttoja tänne, pyydettäessä voin osoittaa miten esimerkiksi tuo aussi voi olla sukulaiseni. 

Kasvojen tunnistamisen on hyvin teknisesti kehittynyt ala, kiitos kiinalaisen valvontayhteiskunnan. Luultavasti etnisiä piirteitä voidaan hyvinkin tunnistaa. Suomalaisuuteen tämä ei osannut minua yhdistää, mutta se voi selittyä sillä, että olemme ugrilaisuudesta huolimatta geeniperimältämme hyvin samanlaisia naapureittemme kanssa. Meillä kaikilla on keräilijä/metsästäjien, varhaisten viljelijöiden, jamnojen ym. testamenttia suonissamme. Meillä on ugrilaista 10 prosenttia, mutta sitä on muillakin, joskin pienempiä määriä. 

Tämä FoodZee on koukku, jolla houkutellaan käyttämään yrityksen terveys- ja ravintoappeja. Kaava on tavanomainen. Se johdattaa tekemään tarvittavat temput, minkä jälkeen se lupaa lähettää tulokset sähköpostiin, mutta hinta paljastuu vasta nyt. Se tosin oli alle kympin. Oli tässä lystiä sen edestä. 

#perinnöllisyys #dna #polveutuminen #geni #foodzee #geenit 

Voiko Yleen luottaa ollenkaan?

 

TODELLISTA PROPAGANDAA

Sivu Natsi-Saksan lapsille tarkoitetusta joulukalenterista vuodelta 1942
Wikimedia Commons


Aivopeseekö meidän yhteinen mediatalomme meitä wokeen tai muutoin vasemmalle. 

Tässä näytteitä kannanotoista:

"Eikö toi Yle ole vihervassari feikkimedia mihin ei voi luottaa? Vai miten se meni"

"YLEhän on jo varmaan parikymmentä vuotta keskittynyt "muokkaamaan ihmisten ajatuksia", kenen käskystä ja miksi niin se on toinen juttu.
Mutta ei ketään pitäisi aivopestä omilla rahoillaan mihinkään ideologiaan."

"Nauretaan Pohjois Korean valtion mediaa, vaikka meillä on YLE."

"Veronmaksajana odotan YLE:ltä avoimmuutta. Ohjelmat ovat hyvin paljon vasemmiston värittämiä, juurikin siinä sen huomaa keitä kutsutaan "asiantuntijoiksi". Kyllä, rahoitusta voidaan vähentää. Ei tarvita mitään "sohvaperunoita"."

Toki vastakkaistakin arvostelua löytyy, mutta minun silmiini tuntuu sattuvan usein näitä vasemmistolaisuussyytöksiä.

Tilanteeseen liittyy erikoinen piirre. Kokenut toimittaja Mari Manninen pohtii kirjassaan "Toimittaja kertoo niin totta kuin osaa" syytä siihen, että Yle koetaan hyvin luotettavaksi (näin ajattelee yli 80 prosenttia), mutta samalla Suomen Kuvalehden ammattien arvostusta koskevassa kyselyssä lehtitoimittajat ovat sijalla 281 ja televisiotoimittajat sijalla 291, kun ammattinimikkeitä on kaikkiaan 379. 

Ristiriitaiselta kuulostaa. 

Manninen veikkaa, että toimittajia pidetään vallanpitäjinä ja vähän julkkiksinakin, joita kuuluu epäillä. Hän arvelee myös, etteivät kansalaiset ehkä tiedä, mitä journalismi on. 

Mene tiedä. 

Juttelin kerran erään fiksun ja varttuneen henkilön kanssa. Hän toi yllättäen esiin tutun ajatuksen Ylen epäuotettavuudesta. Sanoin olevani Ylen suurkuluttaja. Hän totesi vähän hämmentyneen oloisena itsekin olevansa. Niinpä, Ylellä on hyvin runsaasti mielestäni oikein hyvää tarjontaa, joista valita. On toki muutakin.

Voisiko syy tällaiseen olla siinä, että somessa jatkuvasti toistuva väittämä on muuttunut "todeksi" siten, että Yleä kuuluu pitää epäluotettavana, koska muutoin pidetään sinisilmäisenä ja arvostelukyvyttömänä. On mukavampaa esittää mielipide, jonka kannalla arvelee keskustelukumppanin olevan. 

Johtuuko ristiriita somen noususta kaikkien ulottuville? Asiain kritisoiminen on kaikkien ulottuvilla. Kärjekkäät mielipiteet tuntuvat saavan runsaasti myötämielisiä kommentteja ja tykkäyksiä. Vai onko niin, että sellaiset median asiakkaat, jotka eivät ennen tyypillisesti kommentoineet mitään, ovat tulleet mukaan somen matalan kynnyksen mahdollistamana. Algoritmit kärjistävät debatteja, koska ne lisäävät liikennettä, mikä tietää rahaa alustoille.

Mari Manninen arvelee, että media joutuu julkaisemaan menekin vuoksi sellaisia materiaalia, joille "eliitti" nyrpistelee nenäänsä ja reagoi. Aika uskottavaa. Kun me olemme kaikki lystin maksajia, ei koko tarjontaa voi suunnata yhteen segmenttiin. 

Yleisesti väitetään, että Tampereen yliopisto kouluttaa vasemmistolaisia toimittajia. Näin on epäilemättä ollutkin seitsemänkymmentäluvulla ja sen jälkeenkin.  Olisiko tilanne voinut säilyä muuttumattomana viisikymmentä vuotta? Kaarle Nordenstrengin ja Pertti Hemanúksen päivistä on aikaa. 

Luulisi ainakin nuoremman toimittajakunnan kouliutuneen paremmin tuuletetussa ilmapiirissä. 

Mari Mannisen näppituntuman mukaan rivitoimittajat ovat kallellaan vähän vasemmalle ja esihenkilöstö vähän oikealle. Hän arvelee tilanteen olevan näin tasapainossa.

Tässä Ylen toimittajia, heidän käyttämiään asiantuntijoita ja muita vieraita:

Tommy Fränti, Kreeta-Maria Kivioja, Petteri Löppönen, Piia Pasanen, Mikko Pesonen ja Jussi-Pekka Rantanen.

Matti Koivisto, Annika Damström, Rosa Kettumäki, Seija Vaaherkumpu, Sakari Sirkkanen 

Hiski Haukkala, Tuomas Forsberg, Timo R. Stewart, Charly Salonius-Pasternak, Teivo Teivainen, Hannu Juusola, Heikki Patomäki, Sixten Korkman, Tuuli Koivu, Aki Kangasharju, Mika Maliranta, Patrizio Lainà ja Heikki Pursiainen. 

Pauliina Grym, Pia-Maria Lehtola, Nicklas Wancke, Juhani Kenttämaa, Ville Talola.

Ruben Stiller, Pekka Seppänen, Mika Pantzar ja Kaarina Hazard. Juha Itkonen, Anu Koivunen, Hilkka Olkinuora, Taru Tujunen ja Maija Vilkkumaa.

Tämä esimerkkiluettelo on tietenkin vinoutunut minun seuraamistottumusteni mukaan. 

Suurimmasta osasta mainituista en osaa sanoa mitään. Ovat ammattilaisia ja hoitavat asiallisesti hommansa. Heidän vakaumuksestaan ja mahdollisesta piiloagendastaan minulla ei ole hajuakaan. 

Joillakin toimittajilla on tapana panna erityisesti poliitikot lujille. Jos ensimmäinen saatu vastaus kiertelee ympäri ummet ja lammet, kysytään samasta asiasta lisää. Kysymykset voivat olla hyvin hankalia. Tämä on mielestäni pätevää asiakaspalvelua meille yleveron maksajille. 

Jos kuuntelijan tai katsojan oma aateheimolainen sattuu olemaan toimittajan piinattavana, mieleen saattaa tulla ajatus, että siinä vihervassari piinaa poloista oikeistopoliitikkoa. 

Seija Vaaherkumpu on mielestäni tiukka haastattelija ja hoitaa hommansa naama peruslukemilla. Tämä voidaan ehkä ymmärtää, että hän on puolueellinen. Häneltä kerran kysyttiin mahdollisesta agendasta, johon hän totesi, ettei hänellä sellaista ole. Minä olen taipuvainen uskomaan häntä. 

Saattoi olla hän, jolta kysyttiin, että mitä toisen eli inttämiskysymyksen jälkeen seuraa. Enempää ei kuulemma ole tapana pumpata. 

Myös Annika Damström ja Rosa Kettunen haastattelevat napakalla otteella. 

Ruben Stiller on ollut joskus demarien ehdokkaana joissakin vaaleissa. Hän hoitaa hommaansa kieli poskessa ja tekemällä pilaa lähinnä itsestään. Sosiaalidemokratian idea ei ajelehdi hänen lähisfäärissään ainakaan työmaalla. 

Toimittajien vieraista tiedän Heikki Patomäen ja Patrizio Lainàn olleen vasemmistoliiton vaaliehdokkaina.  Heikki Pursiaisen isä Terho Pursiainen on teologi, joka on edustanut SKDL:a eli kansandemokraatteja ja sittemmin vihreitä. Poikansa Heikki on kuitenkin ollut kokoomuksen ehdokkaana.

Aki Kangasharju on Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen toimitusjohtaja, mikä heijastuu hänen näkemyksiinsä. 

Timo R. Stewart ja Hannu Juusola ovat vierailleet asiantuntijoina Gazan kriisiä käsittelevissä keskusteluissa. Olen kuullut heitä moitittavan puolueellisuudesta palestiinalaisten eduksi. Minä arvelen tämän mielikuvan syntyvän siitä, että varmaan he kumpikin haluavat käsitellä tilannetta objektiivisesti ja ilman uskonnollista viitekehystä. Stewart tuomitsi aikoinaan jyrkin sanoin palestiinalaisten julman hyökkäyksen israelilaisia vastaan. Siitä alkoi sota, jossa Israel on ollut niskan päällä. Stewart on tuominnut myös Israelin toimia, jotka ovat olleet paljon esillä mediassa. 

 Vierastan erityisesti yleistäviä luonnehdintoja ("vihervassari feikkimedia"). Hyvin monipuolisen mediatalon tarjonnasta voi halutessaan poimia valikoiden esimerkkejä ja yrittää todistaa sitä tai tätä. Tämä olisi kuitenkin feikkitutkimusta. Yle on koko kansan media. Siksi on turhaa yrittää vaatia sitä lopettaa vasemmistolaisten palveleminen esimerkiksi boikotoimalla heitä keskustelijavalinnoissa.

 Minä en kykene millään ottamaan yleistävää kantaa Yleen puoleen tai toiseen. Se on eduskunnan media. Eduskunta on meidän valitsemamme. Yleistävän kannan muodostaminen vaatisi, että olisin perillä aivan kaikesta, mitä Yle tarjoaa. Yksi vinoutuneiden arvioiden selittäjistä on ns. Dunning–Kruger-efekti. 

Näin AI: "Dunning–Kruger-efekti

 (ylivertaisuusvinouma) on kognitiivinen vinouma, jossa vähäisen osaamisen omaavat henkilöt yliarvioivat taitonsa, koska heiltä puuttuu metakognitiivinen kyky tunnistaa oma tietämättömyytensä. Ilmiö johtaa usein siihen, että heikosti suoriutuvat ovat liian itsevarmoja, kun taas todelliset asiantuntijat saattavat aliarvioida osaamisensa." 

Toinen vaikuttava tekijä lienee vahvistusharha. Näin Wikipedia: Vahvistusharha, vahvistusvinouma tai vahvistamistaipumus (engl. Confirmation bias) tarkoittaa taipumusta valikoida ja tulkita uutta tietoa niin, että se tukee henkilön aikaisempia näkemyksiä. Vahvistusharhan johdosta ihminen antaa erityistä painoa sellaisille tiedoille, jotka tukevat hänen näkemyksiään, ja sivuuttaa sellaiset, jotka puhuvat niitä vastaan.^[1][2] Oman mielipiteen kanssa ristiriidassa olevan tiedon sivuuttaminen estää henkilöä tuntemasta kognitiivista dissonanssia. Tutkija Raymond S. Nickerson pitää vahvistusharhaa tärkeimpänä harhapäätelmiä tuottavana ilmiönä.^[3] 

Vahvistusharhoja esiintyy varsinkin silloin, kun kyse on tunneperäisistä valinnoista ja vakiintuneista käsityksistä. Skeptikko Michael Shermer toteaa, että vahvistusharha selittää, miksi fiksut ihmiset kannattavat omituisia asioita. Älykkyys auttaa keksimään perusteluja mielipiteille, jotka on omaksuttu muista kuin järkisyistä. Asiaa on vaikea huomata, koska ihmisillä on taipumus attribuutioharhaan, jossa omat mielipiteet koetaan järkiperäisinä eikä tunnepohjaisina.^[2] 

Vahvistusharha selittää, miksi ihmiset tekevät erilaisia johtopäätöksiä samoista asioista tai miksi uskomukset säilyvät, vaikka ne olisi osoitettu vääriksi. Vahvistusharhaan ovat taipuvaisia etenkin ne, jotka luottavat vahvasti omiin mielipiteisiinsä. Harha heikentää päätöksenteon tasoa esimerkiksi politiikassa. 

 Molemmat teoriat varmasti selittävät omien kantojenikin vinoumia. Minäkin valitsen vain itselleni sopivia ohjelmia.

   Yle ei varmasti ole virheetön eikä täydellinen missään suhteessa. Minä olen kuitenkin siihen tyytyväinen ja haluan puolustaa omaa näkemystäni siitä. Jos minun osoitetaan pitävin perustein olevan väärässä, velvollisuuteni on ottaa opikseni. 

 #politiikka #yle #tasapuolisuus #propaganda #bias #media #valtamedia #puolueettomuus

Kanada voitti Suomen 3-2 – tässä apua maansuruun

TÄSSÄ OLI KAIKKI VIELÄ MAHDOLLISTA.

ALEMPANA KUVIA PAIKOISTA, JOISSA ON VALMIIKSI PALJON SURUA. 

Ajatelkaa kuinka suurta surua nämä nämä haudat ilmentävät. Näiden suunnitteluun on uhrattu aikaa ja rahaakin on pulitettu. Samalla on tehty surutyötä- 

Voi tätäkin pikku puttoa. Onkohan pieni lapsi maan povessa kuin kymmenkuinen veljeni Ylitornion kirkkomaalla. 

Vanhempani eivät täysin toipuneet ensimmäisen leukemiaan sairastuneen poikansa kohtalosta.  

Mitä väliä on jollakin lätkämatsilla oikeasti tärkeiden asioiden rinnalla. 

Suomi voi voittaa joskus toiste tai olla voittamatta, mutta veljeni ei palaa koskaan. Toivottavasti tapaan hänet kun minun aikani on koittanut. 

Näitä Etelä-Ranskassa olevia murheen symboleja katsellessa voimme muistaa edesmenneitä rakkaitamme. 

Veistos on minusta hyvin koskettava. 

Me suomalaiset laitamme matkalaukkuja kyljelleen läheistemme haudoille. Tapa johtuu siitä, että tuo ranskalainen tyyli tulee kalliiksi. 

Ehkäpä nämä hienoimmat ranskalaiset ovatkin varakkaiden surijoiden pystyttämiä.

Asiasta kukkaruukkuun, lätkähäviöstä etelän surulehtoihin. 

Surujakin on monen kokoisia. Puolison menettäminen kuoleman tai avioeron kautta on yksi niistä suurista. Samoin lapsen kuolema. Vanhemman kuolema on ehkä pienempi, koska ikääntyneen poistuminen tuonilmaisiin ei yleensä tule yllätyksenä. 

Työpaikan menetys tai opiskelemaan pääsemättömyys varmasti harmittavat.

Lätkäfania oman joukkueen tappio varmasti harmittaa, mutta tuskin terapiaan tarvitsee.  

Sitten on pikkuisia pettymyksiä kuten parkkisakko tai pieni erimielisyys puolison kanssa. 

Kaikki me kerran kuollaan.

Carpe diem. 

#jääkiekko #olympialaiset #suru #murhe #tappio #häviö #fanitus 

 

Sukupuun laulu

Lepohetki
Pekka Halonen
Wikimedia Commons

Runoilin historiaani ja annoin tietotekniikan osallistua. Voisiko nimitys tällaiselle CAP eli Computer aided poetry, Sisältö muuttui matkalla ja punainen lanka hämärtyi, mutta eikö runous ole sellaista? 

Tuntuu, että tämä ihan oikeasti syntyi yhteistyössä. 

 

Sukupuun laulu

Olen monenmuotoinen lapsi,

kasvanut kummallisten keskellä,

puolet pakolaisten verta,

toinen lännen rannoilta,

mutta sydämessäni ugrilainen,

melkein täysi, melkein täydellinen.

Suvun haarat ovat outoja, villejä,

käyttävät löysiä housuja,

huone on täynnä huiveilla peitettyjä päitä,

rukouksia huulillaan.

Ruotsalaisia ​​miehiä, herrasmiehiä,

sotilaita, rakastavaisia,

pari pappia heidän kanssaan,

yksi putosi sänkyyn —

niin kansa kasvoi.

Yksi vältti tsaarin katsetta,

piiloutui härän arkkuun,

Viipurin linnaan, toinen

puukotettiin miekalla, vannoi verta,

sanotaanpa, että sukunimi

tuli siitä oudoksi.

Lisäksi viulu soi,

kansa tanssi tanhujaan,

tyttö saarnasi unissaan,

hullu huuto, pyhä korva,

kansa kuunteli hämmästyneenä.

Kaksi veljestä vaimoineen

juureni heräsivät,

johtivat korkeaan puuhun,

tässä minä nyt istun,

maan ja uskon jälkeläinen.

Monet pellot mitattiin viivoilla,

vaimot lypsivät, lehmä lauloi,

aamumaidon ämpärissä

elämän manna ja voima.

Paimenet vaeltelivat metsässä,

löysin karhuja leikkimässä,

ladon ovella kajahti laulu.

Ihmiset oivia ääreen asti,

vain yksi vaipui suruun,

kuoli tiililinnassaan,

asettuin muurien varjoon.

Myytin varjo kantaa kauas,

kuninkaat ja prinsessat,

korkeimmissa linnoissa valossa,

hauraat juuret lipesivät,

everstit ja munkit vaeltelivat,

uusi usko kaatui maahan.

Siemen matkusti sanan mukana,

kaupungista Ruotsin maahan,

kirjurista tuli mies,

joka kastoi miekan vereen,

tappoi, tunsi työnsä painon —

siellä tarinani haalistuu.

#historia #sukuhistoria #suku #sukupuu #myytit #viikingit #keskiaika #norja #norjanhistoria #ruotsi #pekkahalonen  #skandinavia #suomi #runo #eepos 

Uusi hämmästyttävä löytö - sukusäie johtaa germaanien kautta muinaiseen kveenikuningas Fornjotiin

Fornjot, myyttinen jättiläinen, kveenien kuningas

Artikkelin lopussa Genin esittämä yhteys Fornjotin ja minun välillä. En ehkä lähtisi valalle tämän vedenpitävyydestä 😇

Käsittelin äskettäin myyttisen hämäriä mahdollisia tai mahdottomia sukujuuriani lähes ajanlaskun alun vuosisatoihin saakka (Honkalan sukusaaga – myyttisen Odinin jälkeläisiäkö).  Kaiveltuani Geniä lisää, löysin jotakin, mistä minulla ei ole ollut aavistustakaan. Tämä Fornjot on Genin mukaan syntynyt noin vuoden 165 jälkeen Suomessa. Tässä tapauksessa Suomi viitannee Kveenien maahan kenties Norjan Finnmarkissa, Nyky-Suomen Lapissa tai muualla niillä suunnilla. 

Tämä potretti on jotakin jälkiperäistä haahuilua, koska eivät noita sarvia käyttäneet viikingitkään. Järjetöntä olisi tapella tuollaiset päässä. 

Fornjot oli mytologian jonkun juonteen mukaan alkujättiläinen ja jääjättiläisten eli huurretursaiden esi-isä. Näissä tarinoissa näyttävät norskien ja kveenien myytit menevät iloisesti ristiin rastiin. 

Kveeneiksi eli kainulaisiksi on kutsuttu 1700- ja 1800-luvuilla Fennoskandian pohjoisosiin muuttaneita suomalaisia. Minulle ei ollut oikein hahmottunut kuvaa tuolle alueelle joskus "aikojen alussa" muuttaneista itämerensuomalaisista, joista nimitys kveeni on peräisin. Nuo "alkuperäiset" kveenit lienevät jo ammoin sulautuneet norjalaisiin ja varmaan myös saamelaisiin. 

Joku saattaa muistaa norjalaisen mäkihyppääjä Björn Wirkolan. Hän polveutui tuoreeemmasta aallosta Suomesta Norjaan. Björn on Saaran sukulaisen, altalaisen Virkkulan papan, pojanpoika. 

Suomessa ei taida olla juuri mitään lähteitä ensimmäiseltä vuosituhannelta, mutta skandinaavien saagat tuntevat kveenit. 

Saagat lienevät kauan tapahtumien jälkeen mielikuviteltuja, joten näin me sitten voimme liittää alkujättiläisiä ja kaikenlaisia pakanajumaluuksia "sukupuihimme". 

Nuo muinaiset alkukveenit ovat ehkä muuttaneet Varsinais-suomesta tai Karjalasta. Toisen lähteen mukaan he olisivat kuitenkin olleet jokin erillinen suomalaisia lähellä oleva heimo. 

Kari ''Wind'' Fornjotsson, King of Kvenland 

Tutun suomalaiselta kalskahtaa seuraavassa polvessa olevan kveenikuninkaan nimi. Hallitsi Genin mukaan Pohjois-Skandinaviaa (Kvenland, Finland og Gotland).

Suluissa oleva Finland tarkoittanee suunnilleen nykyistä Suomen Lappia. Karin sanotaan olleen legendaarinen hahmo Finlandissa. 

Frosti, Karasson, Mythical King of Kvenland  

Frosti lienee norjalaiseen ja anglosaksiseen perinteeseen kuuluvan Pakkasukon 

esikuva. Venäläisilläkin on Pakkasukko, mutta se on eri asia. 

"Pakkasukko (engl. Jack Frost) on pakkasen, jään, lumen, rännän, talven ja jäätävän kylmyyden henkilöitymä. Hän on joissakin tarinoissa synkkä pahantekijä ja joissakin tarinoissa sankari." (Wikipedia)

Birger-jaarli teki niin sanotun toisen ristiretken Hämeeseen, minkä seurauksena Hämeen linnaa alettiin rakentaa. 

Odinista ja Fornjotista alkavat sukusäikeeni yhdistyvät Birger-jaarlissa. 

Fornjotista sukuyhteys kulkee Kveenien maasta Norjan, Islannin, ja taas Norjan kautta Birger-jaarliin Ruotsiin.


En ole tiennyt Norjan muinaisuudesta ja sen kytkeytymisestä kveeneihin juuri mitään. Hauskaa oppia lisää historiasta, joka kuuluu ikikiinnostuksiini.

Kuvat ovat kaapattu Genistä.  

#historia #sukuhistoria #suku #sukupuu #myytit #viikingit #keskiaika #polveutuminen #odin #norja #norjanhistoria #ruotsi #valhalla #birgerjaarli #kveenit #kveenienmaa #skandinavia  

Saara on nyt loppuun säteilytetty

Image by maleni ferrari from Pixabay

 Hän sädehtii nyt, tai oikeastaan punottaa, ja vain osa häntä. 

Hän oli tänään viimeistä kertaa hoivatynnyrin sisällä saamassa parantavaa aurinkoa. 

Mutta sota ei ole vielä loppunut, rauha jossakin horisontissa väikkyy. Punaisuus ja haavaumat pois ja elämä raiteilleen, please. Kirvely ja polte pois. Loppuisi kutitus ja syyhy. Käsikin nousisi taas kuppia kaapista ottamaan. 

Hänen on hankalaa, maata vain, jos sopiva asento löytyy kivuilta, joita hänellä on runsaasti ennestään. 

Minä autan sukkia ja kenkiä jalkaan, takkia päälle. Nostan lattialta, kun jotakin putoaa. Kurkotan kaapista, kun jokin ylhäällä on. Tiskaan, lämmitän ruokaa, käyn kaupassa. Yritän pitää keittiön siistinä, koska siitä hän pitää. Kuuntelen kipupuhetta, silloin kun jaksan, tai vain silittelen selkää. 

Ennen vanhaan arjessa, kun Saara jotakin pyysi, sanoin "joo kohta" ja jäin pitkälleen, sitten unohdin. Nyt olen ripeä, ei muuten suju arki hänen. Luulin, että olenkin jaksava ja toimelias, mutta syöpäveteraani minäkin. ja ikääkin alkaa olla. Väsyn siis, mutta sitten jaksan taas, välillä väsyn pohjamutiin, mutta sitten taas jatketaan. 

Laiska töitään luettelee. Tämäkin taistelu käydään. 

Saara hoivasi minut lymfoomasta ja sitten leukemiasta. 

Kolmas taistelu menossa.

Eikun tulta päin, sanoi mummo lumessa. 

#rintasyöpä #sädehoito #tyks #lymfooma #leukemia #sairaanhoito #hoiva #sairaala #omaishoito #syöpä 

Honkalan sukusaaga – myyttisen Odinin jälkeläisiäkö?

Kuva MythologyArt Pixabaystä

Tämän artikkelin lopussa on todisteet siitä, miten sukulinjani johtaa 200-luvulle Odiniin. 

Olin valmistellut eiliseksi arkkiveisun lähipiiriin ulottuvista suvu alkujuurista. Kaivoin tiedossani olevia sukutarinoita, jotka voisivat olla kiinnostavia. Koko maailman sukupuun, Genin, avulla voi löytää vaikka mitä ja niitäkin valitsin mukaan. Penkoessani tein hämmästyttävän löydön, yhteyden Odiniin. 

Sukutiedot ovat varmasti sitä epävarmempia, mitä syvemmälle kaivetaan. Ei Kalevalakaan ole oikeata historiaa. Olkoon tämä myyttinen sukusaaga. 

Esitystä oli toivottu runomitassa, mutta autenttisena sellaisen laatiminen olisi vienyt liikaa aikaa. Turvauduin ChatGPT:hen, mika tuottikin hauskoja lisukkeita. Proosarunoa tämä on. Ei ole kunnon poljentoa. 

Esitystä ei tarvittukaan, joten julkaisen saagan täällä itsestäni lähteväksi ja muutoinkin modifioituna. Aineistoa riittää, joten ehkä joskus laajennan tätä. Tervetuloa toden ja tarun pariin!

Juuret kuiskaavat kahteen ilmansuuntaan.

Isän askelista

ne kulkevat luovutettuun Karjalaan,

missä maa jäi,

mutta muistot eivät.

Äidin kautta

ne kaartuvat länsirannikolle,

tuulten ja tyrskyjen maahan,

Ahvenanmaan kallioille saakka.

Ja lännessä, totta kai,

on kulkijoita Pohjanlahden takaa –

meri ei ole este,

vain silta.

Veljeni dna-näyte kertoo hiljaa:

meissä sykkii yhdeksänkymmentäkahdeksan prosenttia

Suomea.

Metsien vihreä,

järvien syvä sininen,

kielessä kaiho ja sitkeys.

Mutta kun avaamme

Geni-sukupuun,

oksat haarautuvat hurjiksi,

ulottuvat satojen vuosien taa –

ja pysähtyvät.

Paitsi kerran.

Ruotsalainen esiäitimme,

Märtä Lilliehöök,

kantaa nimeä,

joka on kirjoitettu pergamenttiin.

Aateliset eivät unohda,

he kirjaavat,

sinetöivät,

säilyttävät.

Hänen kauttaan

juuremme eivät enää pysähdy

muutaman vuosisadan päähän,

vaan liukuvat ajan halki

kohti ajanlaskun ensi askelia.

Niin me seisomme tässä:

Karjalan mullassa,

länsirannikon tuulessa,

Ahvenanmaan kivillä,

ja kaukana, hämärässä historiassa –

samassa puussa,

samassa hiljaisessa kasvussa.

Kerron nyt yhtä ja toista,

sieltä ja täältä menneestä.

Aloitan lyhyistä juurista,

niistä jotka vielä muistavat nimet.

MIKÄ IHMEEN HANSIKAS

Karjalassa, Kurkijoella,

eli Matti Hanski –

vaan kirjoihin ja kansiin

hänet merkittiin toisin:

Handsche.

Nimi kuin vieras lintu

keskellä karjalaista murretta,

kovaa maata kyntävän

ja kovaa kieltä puhuvan kansan suussa.

Handsche.

Se ei taivu samalla tavalla

kuin Hanski.

Sukutarina, liekö vanha

tai vain sopivan ikäinen,

kuiskaa yhdestä esi-isästä,

soturista Viipurin linnassa.

Ehkä saksalainen,

ehkä vain tarina,

joka on saanut vieraan soinnin

vuosisatojen matkalla.

Viipurissa kerrotaan olleen

toinen saman niminen perhe –

mutta juuret eivät kosketa,

oksat eivät tunnista toisiaan.

Ehkä pappi, sulkakynä kädessä,

väänsi nimen hienommaksi,

nosti sen arjen savesta

hieman ylemmäs,

antoi sille vieraan kiillon.

Ja niin Matti Hanski

eli ja hengitti Kurkijoella,

vaikka paperilla kulki

Handsche-nimisenä –

kahden kielen,

kahden tarinan,

kahden mahdollisen menneisyyden

välissä.

PAPPI HYVÄKÄS

Isonvihan varjoissa,

Isovihan aikaan,

syntyi Poriin poika –

Marcus Lagerlund.

Kirkonkirjat tiesivät hänen nimensä,

ja vielä enemmän:

hänestä tuli pappi.

Kaulus valkea,

sana vakaa –

vaan elämä ei aivan nuhteeton.

Ei ollut sormusta sormessa,

ei lupausta alttarilla,

mutta kaksi lasta

hän laittoi neidille.

Ja neidin käsiin

lapset myös jäivät.

Pappia kai vanhat varjelivat,

hiljaisuus peitti kuiskaukset,

syytettä ei tullut.

Saarna jatkui,

kellot soivat.

Mutta neiti –

hän oli oikea äiti.

Hänen syliinsä kasvoivat

kaksi pientä kohtaloa,

hänen sitkeydestään

versoi tulevaisuus.

Ja toisesta heistä,

Jakob Ollanderista,

kulkee säie meihin.

Kiitos hänen,

me istumme tässä –

Isonvihan varjoista

valoon asti kantaneina.

KOLME ERIK SJÖMANIA

Itä-Götanmaan mailla

soturin poika, Erik Ohlsson,

seurasi isänsä askelia.

Kolme vuotta merillä Pommerissa –

suolaa huulilla,

tykinkuula horisontissa.

Sitten Österlandin puolelle,

Ålands båtmanskompanin leipiin,

merisotamieheksi.

Ja sukunimeksi annettiin,

kas kummaa – Sjöman.

Nimi kuin kohtalo:

meren mies.

Vaimo löytyi Brändön Fisköstä.

Poika syntyi,

hänkin Erik Sjöman,

kuin nimi ei olisi osannut muuta muotoa.

Isän uraa jatkoi Erik II Sjöman

mutta määrättiin Viaporiin.

Aika kului. Syttyi Suomen sota. Linnoitusta piiritettiin,

jäät estivät avun tulon Ruotsista.

Linnoitus antautui 1808.

Suomesta tuli osa Venäjää.

Ura Erikin, päättyi seuraavana vuonna.

Vaimo aikoinaan, löytynyt Kökarista.

Kun rouva nelikymppisenä kuoli,

seuraaja löytyi saarelta samalta –

meri antaa ja meri ottaa,

mutta saaret muistavat.

Olemme käyneet Kökarissa, Saara kanssa, 

etsineet hautausmaalta nimiä,

löytäneet sukulaisia kivistä.

Erik II Sjömanin poika –

hänkin Erik Sjöman –

löysi vaimon Rauman liepeiltä Taipalmasta.

Sinne asettui Erik III Sjöman,

vaan onni loppui lyhyeen.

Poika syntyi,

mutta tauti vei isän.

Vaimo uusiin naimisiin,

perhe kasvoi,

kunnes lapsivuode

maksoi hengen.

Mutta poika

Erik,

päätyi hattumaakariksi Naantaliin.

Nimeksi vaihtui käsityöläiselle

sopivampi Sjöberg.

Ei pysynyt Erik Sjöberg

tiellä kaidalla.

Söörnäisiin oli noussut

uusi vankila, mahtava.

Varkauksista syytettiin,

sinne päätyi Sjöbergimme.

Sinne myös kuoli.

Niin kulkee nimi Erik

polvesta polveen,

mereltä linnoitukseen,

saarelta kaupunkiin,

kunnialta häpeään,

ja aina uudelleen alkuun.

Sukunimet vaihtuvat –

Ohlsson, Sjöman, Sjöberg –

mutta veri muistaa,

ja tarina jatkuu.

VANHA MUKA

Viipurinläänin Pyhäjärven lapset –

Liisa Nokelainen Rotjanlahdelta,

Martti Pusa Ivaskansaaresta –

kaksi rantaa, kaksi kotia,

sama järven tuuli hiuksissa.

He ryhtyivät naimisiin,

niin kuin siihen aikaan ryhdyttiin:

käsi käteen,

nimi nimen viereen

kirkonkirjan riveille.

Mutta Liisa.

Sanotaan hänen eläneen

sata kahdeksan vuotta.

Sanotaan hänen saaneen nuorimmaisensa

yli kuusikymppisenä.

Oliko hän yliluonnollinen?

Ajan unohtama ihme?

Emme me usko.

Kirkonkirjat –

viis niistä,

muste leviää,

numerot horjuvat,

vuodet vaihtavat paikkaa

kuin levottomat lampaat.

Ehkä jossain on tarkempi luku,

parempi merkintä,

tai ainakin päätelmä,

joka palauttaa Liisan

maan kamaralle,

ihmiseksi ihmisten joukkoon.

Mutta silti on kaunista ajatella,

että Rotjanlahdelta nousi nainen,

joka eli yli vuosisadan

ja synnytti vielä iltahämärässä.

Totuus olkoon mikä tahansa –

järvi muistaa heidät molemmat,

ja nimet kelluvat yhä

Pyhäjärven hiljaisessa vedessä.

HUKKAREISSU TUKHOLMAAN 

Oli Krimin sota,

ja se koski Venäjää –

ja siten myös Suomea.

“Kun kolmella sadalla laivalla

seilas engelsmanni

Suomemme rannoilla”,

laulaa Oolannin sota.

Eikä yksin engelsmanni –

oli siellä fransmannejakin,

purjeet pullollaan

ja kanuunat valmiina.

Sellainen oli aika.

Ja silti,

Iisakki Risö rohkaistui.

Lähti kaverin tai parin kanssa

Tukholmaan suolaa ostamaan.

Veneellä tietenkin –

milläpä muulla.

Meri ei kysy lupaa,

eikä sota aina näy

aallosta toiseen.

Paluumatkalla

horisonttiin nousi vihollislaiva.

Ei laulun sävel,

vaan tykin varjo.

Henkikulta säilyi kullakin –

siitä kiitos.

Mutta vene vietiin,

ja miehet otettiin laivaan,

kuin saalis,

kuin sivulause suuremmassa sodassa.

Ehkä heidät päästettiin Vaasaan,

ehkä juuri sinne,

ja siitä jatkettiin

apostolin kyydillä –

jalka jalan eteen –

kohti kotia Satakuntaan.

Sodan suuret nimet

eivät heitä muista.

Mutta suola,

meri

ja pitkä kotimatka

kulkevat yhä suvun tarinassa.

SIUNATTU SONTA

Venäjä oli vallassa.

Miehiä vietiin armeijaan,

eikä sieltä aina palattu.

Kylissä tiedettiin:

kun noutajat tulivat,

ovet eivät suojelleet.

Mutta joku Kukko suvustamme

oli sekä neuvokas että onnekas.

Kun rekryyttien etsijät lähestyivät,

hän ei juossut metsään

eikä soutanut selälle.

Hän valitsi navetan.

Lehmien lämpimän hengityksen,

höyryn ja hajun,

ja sen alle –

sonnan suojaan –

hän kätkeytyi.

Noutajat olivat perusteellisia.

Ehkä he temput tiesivät,

ehkä olivat nähneet ennenkin

pelon kekseliäisyyden.

Pistimillä he kääntelivät kasaa,

antoivat sonnalle kyytiä,

teräs upposi ja nousi,

upposi ja nousi.

Eivät osuneet.

Siinä makasi Kukko,

hiljaa kuin maa itse,

pidätti hengitystään

ja tulevaisuuttaan.

Ja niin yksi mies jäi viemättä,

yksi nimi jäi kirkonkirjaan,

yksi sukuhaara jatkoi matkaa –

sonnan ja onnen

yhteisestä suojasta.

TALVISODAN HINTA

Syttyi Talvisota.

Isoisälleni, Yrjö Jylhäsaarelle,

tuotiin kutsu.

Pian hän lähti –

sotilaaksi varttunut,

viiden lapsen isä,

alkuun reservissä,

niin kuin moni muukin.

Lapissa ajateltiin,

ettei talvi toisi sinne

suuria hyökkäysvoimia.

Mutta ne tulivat.

Ne tulivat Sallaan,

etenivät Kemijärvelle 

ja Savukosken kautta

Pelkosenniemelle.

Huonosti varustettu

resupekkarykmentti JR 40

kutsuttiin hätiin.

He ehtivät Pelkosenniemelle,

missä isoisäni sai tulikasteensa.

Siellä sai tulikasteensa myös

tyttäreni kahden tyttären

toisen isoisän isä –

hän ei selvinnyt.

Isoisäni selvisi.

Tyttärentyttärieni toinen isoisä,

josta tuli myös Yrjö,

oli silloin äitinsä kohdussa.

Äiti siirtyi sukulaisen luo

Alajärvelle,

kylään, johon isäni kotiväkineen

tulivat evakkoon.

Sama sukulainen opetti siellä

isääni kansakoulussa.

Sodat kulkevat rintamalinjoja,

mutta myös keittiöiden läpi,

luokkahuoneiden,

äitien kohtujen.

Venäläiset pysäytettiin,

he pakenivat samaa tietä takaisin.

Mutta sota jatkui.

Venäläisiltä jäivät kentälle paraatiin tarkoitetut torvet. 

Maaliskuussa etelässä

vihollinen sai sillanpääaseman

Viipurilahden tältä puolelta.

Ruotsalaiset vapaaehtoiset

korvasivat resupekat,

jotka lähtivät Viipurinlahdelle

sillanpääaseman kimppuun.

Tilanne oli siellä

aivan sekaisin.

Maaliskuun yhdentenätoista

isoisäni haavoittui

kuolettavasti.

Seuraavana päivänä sovittiin,

että aseet vaikenevat

13. maaliskuuta.

Hiljaisuus tuli.

Mutta ei hänelle.

Ja silti –

hänen nimensä jatkuu meissä,

kuin ohut, sitkeä säie

talven läpi,

sodan läpi,

hiljaisuuden läpi.

PÄIVÄN TARJOUS

Jatkosota oli päättynyt.

Kukot asettuivat Jämijärvelle,

äitini koti oli Porissa.

Siellä, meikäläisissä piireissä,

äitini ja isäni tutustuivat –

hiljaa,

niin kuin sodan jälkeen tutustutaan,

varovasti uuteen aikaan.

Oli suviseurat Rovaniemellä 1951

Porista lähti nuoria, pyörät mukanaan junaan lastattuina,

kohti pohjoista. Onni ja Raili olivat mukana.

Suunnitelmana oli seurojen jälkeen

pyöräretki,

jonkun mittainen vapaus.

He nousivat porukalla Ounasvaaralle,

katsoivat kauas yli Rovaniemen.

Kun he palasivat alas,

Onni kysyi Raililta:

mennäänkö kahdestaan

uudestaan Ounasvaaralle?

Raili suostui.

Varmasti arvasi,

mitä on tulossa.

Porin maidontarkastamossa

eräs ukkomies

oli ruvennut jahtaamaan häntä.

Maailma ei aina odota

hiljaa ja kohteliaasti.

Onni esitti päivän tarjouksen.

Ei suuria puheita,

vain tulevaisuuden luonnos.

Äiti pohti:

pitäisi rakastaa.

Onni sanoi:

opitaan.

Ja äiti taipui –

ei pakosta,

vaan ehkä uskosta siihen,

että rakkauskin on matka,

jonka voi polkea alkuun

ja oppia sitten tasapainon.

Pyöräretkeä ei tullut.

Mutta toisenlainen matka alkoi –

pidempi,

jyrkempi kuin Ounasvaara,

ja paljon kauniimpi.

Häitä vietettiin seuraavana vuonna, Jämijärvellä,  

kukkivien omenapuiden alla.

Nyt siirrymme muinaisuuteen. 

YLLÄTTÄVIÄ KÄÄNTEITÄ

Mainittu esiäitimme,

Märtä Lilliehöök,

sai puolisokseen Göran Prytzin,

jonka suku johti sotaan ja Saksaan,

eversti Clas Prytziin –

mieheen, jonka kuva vaimoineen

on hakattu kiveen

Sköllerstan kirkkossa.

Kiveen veistettynä

he katsovat yhä,

kuin eivät olisi koskaan lähteneet.

Prytz.

Nimi taipui moneen muotoon,

kulki kielestä toiseen,

viittasi ehkä Preussiin,

meren takaiseen maahan,

josta sotilaat tulivat

ja nimet muuttuivat.

Prytzien poika Hans

sokeutui lapsena.

Maailma pimeni.

Ja kuitenkin –

aikuisena hän sai näkönsä takaisin,

kuin ihmeen.

Kiitollisena hän vetäytyi

Risebergan luostariin,

munkiksi,

hiljaisuuden ja rukouksen mieheksi.

Mutta koitti aika

Kustaa Vaasan,

uskonpuhdistuksen myrsky.

Luostarit tyhjenivät.

Hans jätti kaapunsa,

löysi vaimon,

ja he saivat Claes-pojan –

ehkä varmimman lenkin

tässä ketjussa.

Claesin poika Göran

kantoi lippua ja miekkaa,

ensin Länsi-Götanmaalla,

sitten Suomen aatelislipullisen

majoitusmestarina.

Hän valitsi kuninkaansa –

Sigismundin.

Mutta valinta oli väärä.

Kaarle-herttua voitti.

Göran hävisi henkensä.

Niin yksinkertaista

ja niin lopullista.

Mutta historia ei pysy suorana.

Häntä on sekoitettu toiseen Jöraniin,

balttisaksalaiseen,

joka teloitettiin hirveästä rikoksesta.

Kaksi nimeä,

kaksi kohtaloa,

yksi hämärä rajaviiva.

Onko meillä tässä

kaksi vaihtoehtoista totuutta?

Kivi kirkossa ei vastaa.

Luostarin seinät vaikenevat.

Vain nimet kulkevat ajassa,

haarautuvat,

sekoittuvat –

ja me seisomme niiden alla,

kuin suvun varjossa,

miettien,

mikä tarina on meidän. 

MYYTTIEN SUMUUN

Nyt mennään kauaksi.

Ajan sumuun,

vuosilukujen varjoon.

Märtä Lilliehöökn ja meidän

esiesi-isämme kerrotaan olleen

Westfalenin kuningas Baeldaer –

syntynyt jossain

vuosien 210 ja 243 välillä,

rajalla jossa historia

ja taru kättelevät toisiaan.

Hänen jälkeläisensä väittivät

hänen olleen

Odinin poika –

itse pakanajumalten kuninkaan.

Tätä ette usko.

Enkä usko minäkään.

Ja silti,

Genin sukupuu

piirtää viivan,

yhdistää nimet,

rakentaa sillan vuosisadasta toiseen

kuin mikään ei olisi mahdotonta.

Baeldaer –

nimi soi kuin miekka kivessä.

Sankarimme, sanotaan,

kaatui Norjassa,

ja hänen surmaajakseen mainitaan

Loki –

kavala,

rajankävijä,

pahisjumalhahmo.

Missä päättyy historia,

missä alkaa myytti?

Ehkä olemme kaikki

hieman tarua,

hieman totta,

hieman jumalten lapsia

ja enemmän maan.

Kaukaa kulkee tämäkin säie –

Westfalenista,

Odinista,

Lokista –

ja päätyy lopulta

meihin,

jotka emme usko,

mutta kuuntelemme silti.

Odin – tai Voden –

viideskymmeneskolmas esiesi-isä.

Niin kertoo tarinan pitkä köysi,

solmu solmulta taaksepäin.

KAUKAA TÄNNE

Odin

seisoo alussa,

yksisilmäinen varjo

sukupuun juurella.

Mutta katsotaan,

mitä muita oksia kaartuu.

Siellä on Offa,

anglien kuningas Schlesvig-Holsteinissa,

kansan johdattaja,

jonka väki lähti liikkeelle,

kulki Ranskan kautta

ja antoi Englannille nimen.

On Pybba,

Mercian kuningas Britanniassa –

yhdessä niistä valtakunnista,

joita anglit perustivat

sumuiseen saareen.

On Baldwin V, Count of Flanders,

Flanderin kreivi,

Euroopan risteysasemalla,

missä kielet ja kruunut

vaihtoivat omistajaa.

Tanskasta saapuu

Ingegerd Knudsdatter,

prinsessa Ingegerd,

kuninkaallista verta

pohjoisen tuulessa.

Ja lopuksi –

mainittakoon vielä

Birger jarl,

Birger-jaarli,

joka rakensi valtakuntaa

ja järjesti maata,

niin että Ruotsi sai muotonsa.

Mikä tämä suku oikein on?

Jumalia, kuninkaita,

kreivejä ja jaarleja –

ja silti,

me istumme keittiön pöydän ääressä,

kahvikupit käsissä,

ihmisinä.

Sukupuu kurkottaa

myyttiin ja valtakuntiin,

mutta sen latvassa

on aina tavallinen päivä,

ja lapsi,

joka ei vielä tiedä

olevansa

viideskymmeneskolmas.

Tässä oli saaga suuri,

myyttien, sattumusten turvissa,

esivanhempamme, rohkeat ja uudet,

kalastivat, viljelivät maata,

hoitivat karjaa elämän sanassa.

Satojen vuosien paino,

levottomuus tiellä kulkee,

väkivalta, taudit,

katoavat varjoihin,

menneisyyden haavat asuvat.

Kaupungit kasvavat, muistot elävät,

vaikka myrskyt riehuvat,

syvällä juurissa yhä on voimaa,

uusilta aikakausilta,

meidän tarinamme jatkuu, never ending.

Maan hiljaisuus kuiskaa,

menneisyyden viisaus elää,

kaiken keskellä, elämän virrassa,

saaga suuri, ikuisesti kuljettaa,

sattumusten mukana, kohti tulevaa.

Tässä näkyy Genin näkemys sukulinjasta minusta Baeldaegiin

Tämä kertoo Baeldaegin isän olleen Woden eli Odin




#historia #sukuhistoria #suku #sukupuu #myytit #viikingit #keskiaika #sota #polvetuminen #odin #anglit #englanti #englanninhistoria #saksa #saksanhistoria #norja #norjanhistoria #germaanit #valhalla #birgerjaarli