Turun näkymiä

Mukava tavata taas oma töitä. Tässä kahden ystäväpaikan saalis.

Turun horisonttia kahdennestatoista kerroksesta.

Kari-Petteri Kakko/ Tähtiintähyävät: Huomenna

Opiskelin Turussa 70-luvulla. Silloin kouluni lähellä oli usein tämän porukan keikkabussi. Näyttää olevan edelleen hengissä. Juuri mitään en heistä tiedä.

Kenkien salaisuudet

Haastoin kaksikymmentä Facebook-kaveriani laskemaan ja kuvaamaan kenkänsä. Tämän lisäksi heidän pitäisi haastaa viisi kaveriaan tekemään saman.

Menestys on toistaiseksi aika ollut heikko. Ainoat, jotka ovat suunnilleen toimineet haasteen mukaisesti, ovat eräs työtoverini sekä vaimoni. Jälkimmäiselle tämä olikin helppoa, koska hänen kenkänsä oli jo kuvattu. Jostakin syystä hän kuitenkin haastoi kaikki etunimeltään T-alkuiset FB-kaverinsa, mutta ei sisällyttänyt avointa jatkohaastevelvoitetta tekstiinsä. Työtoverini raportoi järekvästi tilanteen mukaan toimien kesämökiltä löytämänsä kengät ja haastoi viisi kaveriaan niin kuin toivoinkin. 

Muutama haastettu on tykännyt viestistä. Kun kiinnitin haastetut viestiini, se tuli näkyviin jokaisen seinällä. Osa on ilmeisesti poistanut sen. Yksi on raportoinut vaatehuoneesta löytämänsä kengät. Eräällä haastetulla jalkineita kuuluu olevan useassa maassa.

Tämä on leikkimielistä hommaa eikä pidä ottaa kovin vakavasti. Joitakin päätelmiä tästä voi kuitenkin tehdä. Oletan, että huonoon menestykseen on ainakin kaksi syytä. Haasteen toteuttaminen koetaan vaivalloiseksi tai tällaisen vaatimuksen koetaan loukkaavan yksityisyyden suojaa. Kenkäarsenaalin tuominen julkisuuteen kertoo paljon asianomaisesta henkilöstä. Aavistelen, että huono menestykseni johtuu aika suurista kenkämääristä niin kuin korkean elintason maassa sopii olettaakin.

Se, että on paritkin kengät samaan käyttöön, voi olla järkevää, koska kenkien lepuuttaminen pidentää niiden ikää. Kenkiä kuitenkin ostetaan kuten autojakin vain osittain järkiperusteisesti. Kengät kertovat kantajastaan. Niihin pukeudutaan. Korkokenkien käyttämiseen tuskin löytyy terveydellisiä perusteita, mutta niiden käyttäminen lienee monella tapaa järkevää. On hyvin luontaista korostaa sukupuoleen liittyviä piirteitä ja kulttuuriset tapakäytännötkin on syytä ottaa lukuun.

Kengät suojaavat jalkojamme, mutta ne myös viestivät käyttäjänsä arvoja, antavat itsevarmuutta, kertovat mausta, hellivät omistajaansa ja niin edelleen.

Silloinkin, kun joku kertoo hankkivansa kenkiä vain välttämättömään tarpeeseen, kengät manifestoivat käyttäjänsä arvoja ja asenteita. Kaikki kengät ostetaan tarpeeseen. Pelkkä ostaminen tuottaa mielihyvää ja sellaiseenkin meillä on tarve. Me haluamme myös asemoida itseämme muiden keskuuteen pukeutumalla ja muillakin ostoksilla. Tämän varmaan moni kieltää, mutta kaikki mitä teemme, ei ole tietoista. Esimerkiksi minä asemoin itseni uudestaan ostamalla A-mallin Mersun. Olin aiemmin asettautunut kaupunkilaiseksi liikennepalvelujen käyttäjäksi. Se saattaisi olla minulle vieläkin aika luonteva ratkaisu, mutta päätöksiä on tehtävä yhteisten tarpeiden perusteella. Mukavaa toki on autolla huristella milloin haluttaa.

Jos viidenkymmenet kengät on hankittu uutena, samalla rahalla saisi varsin hyvän auton. Jos samalla henkilöllä ei ole autoa, häntä ei voi syyttää luonnonvarojen haaskaamisesta.
Toinen saattaa säästää kengistä, mutta käyttää runsaasti rahaa vaikkapa harrastuksiin.

Komeroiden perillä piileskelee hienoja tarinoita.

Piilosilla

Kaksi ja puolikuukautinen nuori mies on rauhallinen ja tyytyväinen elämäänsä. Ohjelmaksi riittää hyvin, kun pappa heiluttelee sormiaan naaman edessä. Kun pikkuisen isä poksauttelee suutaan, pientä naurattaa. Siinä on varmaan huumorin ydin. Jotakin yllättävää.

Kaksivuotiaan neidon kanssa leikittiin piilosta. Verhon takana oli niin hyvä paikka, että neiti piileskeli siellä monta kertaa. Kun pappa lymyili oven takana, oli niin pelottavaa, että piti tulla äidin kanssa löytämään. Seuraava kerta meni jo rauhallisemmin. Kun pappa lymysi parisängyssä peiton alla, pikku etsijä moitti topakkana, että ei saa mennä isän paikalle.

Aamiaspöydässä pikku neiti joutui oppimaan, että elämässä on joitakin mystisiä rajoja. Hän pyysi kesken ruokailun pappaa näyttämään pippeliä. Sitten hän oli sitä mieltä, että hänen äitinsäkin pitäisi näyttää omaansa. Niin pikkuinen joutui oppimaan, että on joitakin eroja ja että kaikkea mieleen juolahtavaa ei voi tehdä, vaikka se tuntuisi kuinka luonnolliselta.

Kaunotar

Tällainen kaunotar seisoi viereisessä parkkiruudussa Lohjan ABC:llä. Merkkiä ei näynyt, mutta voisin veikata autoa Mercuryksi, koska se muistuttaa niin yhden kansakoulunopettajani ajopeliä 60-luvulla.

Vierailimme vanhojen hyvien ystäviemme kodissa Raumalla. Aika loppui kesken, kun oli niin mukava jutella. Tällaiset ystävät ovat kuin keitaita erämaavaelluksella.

Kävimme ostoksilla Rauman keskustassa ja näimme hiukan Vanhaa Raumaakin. Se näytti meistä hämmästyttävän laajalta. Sitä täytyy tulla tutkimaan paremmalla ajalla.

Rauman seudulla on todella erikoisia paikannimiä: Ihode, Äyhö, Taantumus, Kusni ja Unaja, joista viimeinen on lähellä Porin-Turuntien lähellä. Se näyttää ohitussilmäykselläkin oikein kauniilta maaseudun kulttuuriympäristöltä.

Yksi ystäviemme tyttäristä oli tehnyt tällaisia herkkuja. Nam!

Kukkaloistoa

Kävin pyöräilemässä ja löysin tällaisen paratiisimaisen kukkaistutuksen, joka lienee kaupungin puutarha-ammattilaisten ansiota. Kuka tietää mitä nämä ovat? Nuo vaalenapunaiset näyttävät minusta liljoilta.

Päivän pieni ilo: Varhaiskaalin maku

Minulla on yhdeksät kengät

Tässä ovat jalkineeni. Yhdeksän paria. Kangas- ja huopasisätöppöset eivät ole mukana.
Kahdet tohvelit, kahdet kesäkengät, kävely-, talvi- ja vaelluskengät sekä sandaalit ja lenkkarit.

Käytän mustia kävelykenkiä ylivoimaisesti eniten. Ne ovat hyvin monikäyttöiset, koska niissä on Goretex-suojaus. Jos oikein tiukka rajaus tehdään, ihminen pärjää yksillä kengillä, vaikkakin vaivoin. Siinä tapauksessa minulla olisi vain nämä mustat. Niillä voi jopa sinnitellä yli Helsingin talven, jos ei tarvitse olla pitkiä aikoja ulkona.

Yhdet kesäkengät riittäisivät. Kummatkaan eivät ole enää priimaa, mutta selviän niillä varmaan vielä useita vuosia. Kaksia tohveleita voin puolustella sillä, että olen huono löytämään niitä, kun tarvitsen.

Lenkkareita tarvitsen hyvin vähän. Jos joskus tapahtuu sellainen ihme, että innostun juoksemaan, tilanne muuttuu. Jos innostun tänä kesänä marjastamaan, vaelluskengät ovat hyvät kuivalle kelille, mutta saappaat pitäisi ehkä ostaa.

Vaimon saldo on tässä. 17 paria. Viidet kävelykengät, kahdet nilkkurit, kolmet sandaalit, kahdet juhlakengät, kolmet talvikengät, vaelluskengät ja lenkkarit.

Vaimoni totesi yhden parin rikkinäiseksi, jotka voi heittää pois. Lisäksi hän aikoo myydä neljä paria.

Montako kenkäparia omistat?

Hämmästelläänköhän tulevaisuudessa sitä, että 2010-luvulla maailma olisi voinut ruokkia koko väestönsä, mutta ei sitä tehnyt vallitsevan taloususkonnon vuoksi.

Me suomalaisetkin olemme kuin maamme myyneet, kun talouskasvu ei enää tahkoa meille kuulumatonta materiaalista elintasoa ylöspäin.

Nekin viat, mitä nykyjärjestelmässä on, voitaisiin korjata, jos olemassa oleva hyvä jaettaisiin uudelleen.

Olen joskus kysellyt opiskelijoilta, kuinka monta jalkineparia he omistavat. Joillakin heistä on vain muutamat, mutta joukossa on jollakin saattaa olla kymmeniä pareja. Ja siltä väliltä. Tässä oli kyse opiskelijoista.

Jos tutkittaisiin ja kävisi ilmi, että työssä käyvillä suomalaisilla on keskimäärin esimerkiksi viisitoista kelvollista jalkineparia, olisimmeko huolissamme selviämisestämme?

Montako paria sinulla on?

Katso jos uskallat

Cafe Caruselin vessan pisuaarilla mainostetaan hedelmämehua. Jos haluat viedä mielleyhtymän loppuun, katso tämä, jos uskallat.

Valo valehtelee

Valo

valehtelee
niin kuin olisi jotakin, mitä odottaa

sade, kylmä, hämärä ja pimeä
sielun veljet

tule marraskuu
tule kuolema, ystäväni

Kehittämistarvetta totisesti olisi

Papalle kävi niin mukavasti, että pikku Äffän lisäksi tuli muitakin lastenlapsia kolme kappaletta äitinsä. Siinä päivä on mennyt, sukulaistalostelussa, mikä onkin yksi tärkeimmistä olemisista.

Pikku Äffä yllätti meidät lähtöfraasillaan, jonka on napannut äidiltään: "Oli mukava nähdä.".

Oli kiva köllötellä lasten kanssa katsellen orava-, juna- ja helikopterivideoita. Ulkonakin käytiin. Pappa oli kysytty vauhdin antaja keinuttaessa.


Hallitustoimissa on ollut esillä digitaalisten järjestelmien kehittäminen. Ainakin akselilla TE-palvelut-Kela tuntuu työmaata olevan. Ei vain tietotekniikassa vaan myös prosesseissa. Vaimoni on jo syyskaudella ollut yhteydessä TE-palveluun, koska häen freelancerin tienesteissään on tilaa myös kyseisille täydennyksille. Hankalaa näyttää olevan. Aikaa on mennyt jo puolisen vuotta eikä asia ole lähtenyt luistamaan.

Ensin hänet lätkäistiin johonkin seisovien pinoon, jolle ei ilmeisesti tehdä mitään. Kun hän oli yhteydessä TE:hen, sanottiin, että rouva odottaa vain kunnes otetaan yhteyttä. Kun vaimoni myöhemmin sai jonkun topakamman asiakaspalvelijan langanpäähän, selvisi, että väärin oli toimittu. Sittemmin asia on saatu TE:n puolesta valmiiksi. Kävi ilmi, että sitten asia siirtyykin Kelalle ja siellä on alkanut uusi rumba. TE:hen lähetetyt palkkakuitit pitää toimittaa uudestaan Kelaan, joka tekee oman päätöksen asiasta. Vaimoni oli hukannut tositteet, mutta ne ystävällisesti skannattiin ja lähetettiin sähköpostin liitteenä hänelle. Niitä ei voitu lähettää suoraan Kelaan vaan ne on nyt tulostettu ja printit toimitetaan sinne.

Sen verran Kelan systeemit ovat kehittyneet, että työtön/työtön/työtön ...-lomakkeen voi täyttää netissä. Paitsi että vaimon tapauksessa se ei onnistunut, koska hänellä on välillä työpäiviä. Systeemi ilmoitti sisäisestä ristiriidasta, Kelassa todettiin tilanne soitettaessa ja luvattiin lähettää printti täytettäväksi.

Vaimoni on tainnut pommittaa asiasta pääministeriäkin, mutta voi olla, että tällaisia palveluja tarvitsevat kansalaiset eivät ole kehittäisponnistusten ensimmäisiä kohderyhmiä. Luulisi tosin, että jos järjestelmät olisivat virtaviivaisemmat, vähemmän manuaalityötäkin tarvittaisiin ja säästöjä syntyisi. Taitaisi kansalaispalkka olla järkevä vaihtoehto nykyiselle järjestelmälle.

Toivottavasti seestyvää

Systerille lauletaan

Systeri kuuntelee ja puoliso kuvaa

Nelostien varrelta:

Järvilläkin auttaa Meripelastus

Sateista suloa:

Nukuin oikein pitkät yöunet, oikeastaan hybridit, koska päivä ei ollut enää nuori herätessäni jaloilleni. Mieli ei ole aivan yhtä pilvinen kuin eilen.

Luulen, että keväinen työponnistukseni selittää suuren osan debiksestäni. Kun silloin venyi ja venyi, nyt on koittanut maksun aika. Noin kai psyyke toimii. Olen tuollaista kokenut ennenkin.

Tänään on luvassa ykkösluokan piristystä, kun yksi papan nuppusista - kaksivuotias pikkuneiti F -tulee äiteineen isovanhempia katsomaan. Silloin papalla ei voi olla mitään muita kiireitä.

Rinnassani on luuttu

Savinen pilvi
äärestä ääreen
sieluni päällä
ylinnä on taivas
toivon


Rinnassani on luuttu
ei se sinne kuulu
eikä sillä voi soittaa
kaiken aikaa sen tunnen
mutta en voi


Vereni muuttui tervaksi
kummallista
että kaikki toimii
mutta punaista ei ole

Musiikin lohdutus

Kuuntelen harvoin musiikkia, vaikka siitä pidänkin. Tämän päivän hieman apeaa mieltäni on lohduttanut Radio Yhden kauniit musiikkivalinnat. Oli jännittävää huomata, kuinka lumoavia sointinäyttämöitä sisältyy Sibeliuksen Karelia-sarjaan, silloin kun perusteema ei tuiverra vauhdissaan. Värit tuikkivat kuin tähdet taivaankannessa. Näky on sarastuksenomainen ja Saraste esityksen johtikin.

Sitten soi Chopin pianolla ja toi mieleen rakkaat puolalaiset ystävämme. Kuplivat kuviot soivat nekin heräävää elämää ja väliin tumman pateettiset sävyt muistuttivat elomme moninaisuudesta.

Yrjö Kilpisen Tunturilaulu vei muistoni lapsuuteen jolloin asuimme pohjoisessa ja luulen, että kyseinen laulu oli meillä levyllä. Siksi se on piirtynyt lujasti lapsuuden mielenmaisemaani. Synnyinseudullani Torniojokilaaksossa tuntureita olikin.

Rodrigon sinfoniaorkesterisäesteinen kitaramusiikki toi mieleeni sen, että soitin nuorena miehenä klassista kitaraa. Pianoon sain tuntejakin, mutta kitaran parissa olin täysin itseoppinut. Olisi mukavaa joskus palautella Bachia sormiini, mutta eipä minulla enää ole kitaraakaan.

Kuusikymppisillä kaukana maailman melskeestä

Kävin tänään Suomenselällä Kinnulassa ja nyt olen taas Jyväskylässä. Tuo ilmaukseni saattaa olla aika summittainen, mutta käsitykseni mukaan jossakin tuolla on ylänkö, josta vedet valuvat eri suuntiin.

Olin mukana juhlimassani siskoni kuusikymppisiä. Hänen miehensä on on syntyperäinen kinnulalainen ja siskoni on jo intensiteetiltään vähintään yhtä kinnunen kuten ilmaus kaiketi seudulla kuuluu. Lankomieheni on siskoni lailla verbaalisesti kyvykäs ja piti sellaisen puheen systerilleni, että se on varmaan kaikkien vaimojen unelma.

Lankoni vaimoineen aikovat asettua Kinnulaan kunhan työurat ovat takana. Seuraava osoite kuului olevan Kinnulan kirkkomaa. Mukava nähdä, että jotkut osaavat asettua noin luonnikkaasti paikoilleen.

Juhlat olivat kovin siskoni oloiset. Lapset ja lapsenlapset järjestivät jopa "radio-ohjelmaa" satutunteineen.

Siskoni on monilahjainen tapaus ja hän lienee ollut minua paljon aikaisemmin jyvällä taipumuksistaan. On sitten osannut paremmin suunnistaa elämässään niiden mukaan. Hän edustaa pitkää käsityöläislinjaa perheessämme. Äitimme on ollut taitava tekemään vaatteita meille lapsille. Hänen äitinsä oli ompelija. Mummomme isä teki kenkiä jä hänen isänsä turkishattuja. Toiseltakin puolelta siskoni on perinyt noita geenejä, sillä isämmehän on puutyönopettaja evp.


Meidän fanittamamme liftaajaparin matka tyssäsi Haaparannalle. Sieltä eivät päässeet eteenpäin yrityksistään huolimatta. Mietin, että onkohan Ruotsi maa, jossa ei ole ollutkaan erityistä peukalokyytikulttuuria. Maa on säästynyt sodilta pitkää ja elintaso on noussut varhain. Ei ehkä ole ollut tarvetta tällaiselle köyhäinkyydille. Ennen sikäläisen elintason nousua ei tavallisilla ihmisillä ollut tapanakaan matkustella.

Pisimmälle pohjoiseen päässyt pari lähestyy Inaria ja etelään menneistä yksi pari on Varsovassa, mikä on aikamoinen saavutus. Pariskunta Yyteristi lähestyy Oulua.

Liftausnostalgiaa

Meidän fanitusparimme Nihkeet Hinaajat ovat oikein hyvissä asemissa liftauskisassa. Ovat selvinneet jo Haaparantaan. Kuorma-auton kyydissä ovat saaneet nukkuakin vuorotellen ohjaamon sängyssä.

Kannustimme heitä jatkamaan yötä myöten, kun heillä tuntui olevan todellinen taisteluhenki päällä, vaikka leikkimielellä olivat lähteneet mukaan. Muistin eräältä omalta reissultani, että liftaaminen onnistuu Pohjanmaalla yölläkin kesäisin. Kerroimme myös, että pohjalaiset eivät malta nukkuakaan valoisina kesäöinä vaan jopa kyläilevät toistensa luona.

Muistan, kun olin tulossa kavereiden kanssa 70-luvulla Perä-Pohjolasta etelään. Yhdellä kavereista oli auto - Simca tonni tai jokin samantapainen - ja se oli kyytimme. Olimme kyläilleet Oulussa erään kaverimme kotona ja lähdimme yötä myöten ajamaan etelään. Muistelen, että yömajoitustakin tarjottiin, mutta lähdimme tien päälle valoisaan yöhön.

Kävi kuitenkin niin, että auto hajosi jossakin Pohjanmaan lakeuksilla. Siihen aikaan oli Ruotsissa paljon sinne töihin muuttaneita suomalaisia. Eräs sieltä tuleva nainen otti ystävällisesti meidät hinaukseen ja veti meitä muistaakseni pari kolmekymmentä kilometriä pitkin rankan tieremontin alaista nelostietä. Pääsimme eräälle yöhuoltoasemalle. Saattoi olla Kärsämäellä.

Autonomistajakaveri sai kärrynsä myytyä huoltoasemalle ja hän sai sieltä liftin Hämeenkyrön suuntaan, jossa oli hänen kotinsa. Meitä oli muistaakseni kaikkiaan neljä. Nyt en muista mihin yksi kavereistani lähti. Saiko hän liftin yksinänsä? Siiryin yhden kaverini kanssa ehkä neljän tienoilla nelostien varteen liftaamaan. Saimme kyydin eräältä nuorelta mieheltä, joka oli ajamassa Fiat kuussatasellaan jonnekin Pyhä-alkuiseen paikaan kaivokseen töihin. Matkamme edistyi kunnes hänen piti kääntyä itään.

Seuraava kyytimme oli kuorma-auto. Muistelen, että sillä oli lastinaan jotakin tietöihin liittyvää. Minulle oli yllätys, että kuorma-auton kyyti oli niin epämukavan kuoppaisen tuntuista. Kuljettaja oli ehkä ottanut meidät matkaseurakseen, mutta taisimme nukahtaa molemmat.

Pääsimme aika pitkälle ja uusiakin kyytejä saimme. Muistan, kun kävelimme nuoruuden huolettomina aurinkoisen päivän lämmössä nelostien asfaltilla. Illan mittaan olimme jo ehkä sadan kilometrin päässä kaverini kodista Vantaalla. Sinne tähtäsimme. Aloin katsella jo heinälatoa, jossa voisimme nukkua yön. Kaverini kuitenkin meinasi, että liftataan vielä.

Tuolloin 70-luvulla autoilu oli vielä aika huoletonta. Eräs ainakin kaverilleni tuttu iso perhe Vantaalta oli ajelemassa kotiaan kohti. Lapset matkustivat pakettiauton isossa tavaratilassa. Sinne mekin nousimme lapsikatraan jatkoksi. Uni maistui ja pääsimme samalla kyydillä määränpäähämme.


Huomasin iltayöllä kuvan toisestakin oranssiliivisestä parista Facebook-virrassani. Kisassa onkin yksi tuttu kollega koulustani parinsa kanssa mukana. Heidän kisanimensä on Yyteritys ja niinpä he olivatkin tähdänneet Poriin. Sinne olivat myös päässeet. Tästa pääset heidän blogiinsa.

Unohdinkohan eilen laittaa tämän Hitchball4000-kisan pääsivun linkin tänne? Tästä sinne pääsee.

Kisaa johtava parii näyttää olevan nyt Rovaniemellä. Nihkeet hinaajat ovat hyvänä kakkosena Haaparannalla. Yyteritykset ovat Porissa.

Osallistuimme liftauskilpailuun ...

... tarjoamalla kyydin yhdelle kilpailijaparille.

Kuulin sattumalta radiosta Hitchball-kilpailusta. Siinä parit kilpailevat viikonlopun aikana pääsemisestä kauimmaksi ja takaisin. Suunnat ovat pohjoinen, länsi ja etelä.

Tarkoituksena on samalla elvyttää vanhaa liftausperinnettä, joka on ollut pitkään kadoksissa. Sehän on ympäristöystävällinen tapa liikkua, koska olemassa oleva kalusto saa lisää kuormitusta.

Minäkin olen liftannut 70-luvulla.

Pareilla on GPS-laitteet mukanaan joten he ja muutkin voivat seurata toisten sijainteja kilpailun ajan. Näet kartan täällä. Loitonna kuvaa, jotta saat parit näkyviin.

Lähdimme tänään ajamaan kohti Jyväskylää. Hämeen- ja Kustaa Vaasan tien risteyksen jälkeen näimme tien varressa oranssiliivisiä pariskuntia liftaamassa. Ensimmäisten jälkeen sovimme vaimon kanssa ottavamme kyytiläisiä ja niinpä pysähdyimme Jyväskylä-kylttisen pariskunnan luokse. Ilahtuivat, kun kuulivat mihin saakka pääsevät.

Saimme nuorekkaan mukavaa matkaseuraa, enkä tarvinnut äänikirjoja itseäni piristämään. Veimme heidät Palokkaan huoltoasemalle hieman Jyväskylän pohjoispuolelle, josta he voisivat kysellä kyytiä vielä yötä myöten eteenpäin.

Parin kilpailunimi on Nihkeet Hinaajat. He päivittävät omaa blogia matkan aikana. Se löytyy täältä. Tarjoamamme kyyti on kummallekin heidän elämänsä ensimmäinen laatuaan.

Nyt on mukava seurata kisaa, kun on pari, jota fanittaa.

Hereillä ratissa

Tänään pitäisi vielä ajaa autoa pitkähkö siivu. Monet pitävät ajamisesta, mutta minä en. Se on vain niin tylsää.

Silloin kun en ollut vielä saanut unipaneadiagnoosia ja CPAP-laitetta, hereillä pysyminen ratissa oli todella hankalaa. Olin varmaan aika vaarallinen kuski silloin. Onneksi ei ollut omaa autoa, joten en kovin usein saattanu lähimmäisiäni uhan alle.

Unikone poistaa suurimman osan unen virkistämisvaikutusta suuresti vähentävistä hengityskatkoista, joten tuskin olen enää vaarallinen tapaus, mutta ikävää puuhaa ajaminen on edelleen. Kaupungissa se vielä menettelee, kun on enemmän tapahtumia ja matkat lyhyempiä, mutta maantie ei houkuttele.

Se auttaa, jos radiosta tulee mielenkiintoista puheohjelmaa. Hyvä klassinen musiikkikin viihdyttää. Urheilu, ei kiitos.

Taukoja kannattaa pitää. Tänään matkaa on siinä 270-280 kilometriä. On siinä kerran pysähdyttävä.

Hain kirjastosta äänikirjoja.

Ainakin olen varautunut.

Päivän pieni ilo

Henkinen lama jatkuu, mutta onneksi sain raahatuksi itseni ovesta ulos pyöräilemään. Viides kerta liikuntaa tällä viikolla. Hyvä minä! Ajoin Kalasatamaan kuvaamaan rakenteilla olevaa siltaa. Työmaa on minustsa nyt hauskan näköinen. Valitettavasti sillan profiiliksi tulee kuitenkin nykymuodin mukainen kaari.

Olen luullut, että koko aluetta aletaan kutsumaan Kalasatamaksi, mutta tuossa kyltissä kerrotaan maa-aineksen vaihtamisesta ja puhutaan Sörnäistenniemi, osa kuutosesta. Tiedä häntä sitten. Vaihtuukohan nimi tuon kanavan toisella puolella? Sehän voisi olla Sompasaari kuten ennenkin.

Menin sitten Mustikkasaareen ja ajoin Rantareitin. Sain kuvia Isonisänsillasta myös sen itäpuolelta. 

Päivän pieni ilo: Tunnen onnea siitä, että pyörä kulkee niin hyvin. Kunto on palautunut ja usko jaksamiseen pyörän selässä on lähes ennallaan.