GÉRICAULT JA MEDUSAN LAUTAN KAUHU

 

Géricault
Medusan lautta
Wikimedia Commons

 Novotny (kts. lähteet) toteaa, että Ranskan romantiikasta voitaisiin käyttää englanninkielisen termin "romanticism" sijaan termiä "romantisme". Niin paljon tyyli poikkeaa Ranskassa saksalaisesta vastineestaan. Kantava filosofia puuttui eikä maalauksissa näy merkkejä abstraktin tulemisesta.

Ranskalainen romantiikan maalaustaide voidaan kiteyttään kahteen merkittävään taiteilijanimeen, jotka ovat Théodore Géricault (1791-1824) ja Eugène Delacroix (1798-1863).

Klassistit olivat maalanneet taistelumaalauksia ja sotasankareita. Painopiste alkoi siirtyä kärsineisiin ja uhreihin, mikä johtui Napoleonin sotaisan kauden päättymisestä. Géricaultin ensimmäinen näyttelyyn asetettu maalaus esitti taistelevaa ratsuväen upseeria sankarihengessä, mutta seuraava jo haavoittunutta ja vetäytyvää kyrassieeria.

Hän maalasi realistisesti ja hänen ilmaisunsa pohjautui vankasti barokin traditiolle. Olipa hän velkaa klassismillekin. Oliko hän ollenkaan romantiikan edustaja? Dikotomian sijaan voisimmekin puhua pitoisuudesta. Hänen töitään kuitenkin luonnehtii elämän todellisuudesta kumpuava romanttinen unelma ja hänen ilmaisunsa on kiihkeää. Goyan sukulaissielu. 

Géricault
Hevoskisat ilman ratsastajia
Wikimedia Commons

Géricault maalasi mielellään hevosia, jotka ilmensivät hänelle vitaalisuutta ja voimaa. Oheisessa teoksessa näkyy selvästi klassismin vaikutus.

Hänen tunnetuin teoksensa on Medusan lautta, joka on hyvin kookas ja jonka aiheen taustana on todellinen haaksirikko. Medihädässä olleen laivan päällystö pakeni pelastusveneillä ja noin 150 ihmistä jäi lautan varaan ponnistelemaan väistämätöntä kuolemaa vastaan. Sommittelu on perinteinen kolmio.

Géricault
Kleptomaani
Wikimedia Commons

Teoksessa on voimakas läsnäolon vaikutelma. Se vetoaa katsojan tunteisiin ja saa hänet aistimaan uhrien kokemaa kauhua. Liikkeen tunne on tehokas. Voi melkein tuntea jäsenissään lautan raskaan nousun aaltoa vastaan ja sen jälkeisen liukumisen kohti seuraavaa.  

Géricault valmistautui perusteellisesti tämän realistisen teoksen tekemiseen tutkimalla ihmisvartaloa. Kalvakkaat hahmot näyttäytyvät jylhää merimaisemaa vasten. Näissä ihmisparoissa ei ole mitään jaloa. Hätätilassa kamppaillaan viettien ja vaistojen varassa.

Ajan myötä teosten mahtipontinen palo vaimeni. Géricault tunsi erään psykiatrin ja pääsi maalaamaan mielisairaalan potilaita. Nämä teokset keskittyvät puhuttelemaan kuvattavan persoonan kautta. Oheisessa muotokuvassa hän on tavoittanut mestarillisesti kuvatun kleptomaanin psykopaattisen välinpitämättömyyden ja tyynen valppauden.

Géricault oli etuoikeutettu, sillä hänen ei keskiluokkaisen taustansa vuoksi tarvinnut saada toimeentuloaan maalaamisesta. Hän pystyi siten toteuttamaan yleistyvää ideaa taiteilijan vapaudesta. Hän ei ehtinyt nauttia siitä pitkään sillä hän kuoli vain 32-vuotiaana.

Päivän kysymys

Mikä aiheutti Géricaultin varhaisen kuoleman?
a. Hän joutui erään naisen pahoinpitelmäksi kadulla.
b. Kahden ratsastusturman seurauksena.
c. Hän sairastui vesipöhöön ja turposi kuoliaaksi.

Vastaus seuraavassa artikkelissa.

Tämä artikkeli on julkaistu 12.2.2011 blogissa Taidehistoriaa ja muutakin havinaa.

Case Afrikan tähti

Afrikan tähti -peli on saanut sattuneesta syystä valtavasti huomiota viime päivinä. Kauppa käy varmaan hyvin.

En toista tapahtuman vaiheita. Niitä on puitu paljon mediassa.

On hyvä tiedostaa, että mielensä pahoittanut saksalainen vaihto-opiskelija on tummaihoinen. Hänen Youtubessa oleva vetoomuksensa on koskettava. Asiaa tuntuu menevän tunteisiin. 

Osittain hänen loukkaantumisensa perustuu väärinkäsityksiin. Yliopiston opiskelijat esittivät kuulemma kyseisen pelin nappuloita, eivät orjia ja orjanomistajia. 

Olen minäkin Afrikan tähteä pelannut. Se on tuntunut harmittomalta huvilta, mutta onhan siinä kolonialistinen asetelma. Afrikan timanttiaarre halutaan muualle. 

Siitä, onko tällainen peli rasistinen vai ei, voi väitellä loputtomiin. 

Peli on julkaistu vuonna 1951. Se kuvastaa tuon ajan suomalaisen nuoren suhtautumista Afrikkaan. 

Legendaarinen Kari Suomalainen toimi Hesarin pilapiirtäjänä 1950-1991. Hän oli erittäin lahjakas, mutta osassa hänen pilakuvistaan oli rasistinen tendenssi. Kun työnantaja pyrki tästä syystä rajoittamaan hänen toimintaansa, Suomalainen otti lopputilin. 

Suomalaisen piirrokset ovat varmasti osaltaan vaikuttaneet omiin asenteisiini. Minulla on ennakkoluuloja, mutta koska olen uskovainen, pidän ihmisiä lähtökohtaisesti tasa-arvoisina. Minun on pidettävä asenteitani kurissa. Olkoon ihminen kotoisin mistä vain, hänellä on oikeus tulla kohdelluksi ilman ennakko-oletuksia. Tuskin täysin pystyn siihen, mutta kamppailtava on.

Olisiko Afrikan tähti -peli pidettävä ennallaan, koska sehän on ilmiselvästi osa suomalaista kulttuuria? 

Jos asetetaan kyseisen pelin kulttuuriarvo ihmisten tasa-arvoisuutta vastaan, on asia mielestäni selvä. Ihmisarvo voittaa. 

Miten peliä kustantavan Oy Martinex Ab:n tulisi toimia?

Ihmisarvoon liittyvissä asioissa ei mielestäni pidä ajatella kyynisesti, että vähät siitä, jos joku loukkaantuu, kunhan kauppa käy.  

Luulen ettei Afrikan tähden konseptia voi tuoda nykyaikaan niin, että se säilyisi Afrikan tähtenä. Ehkä pelin sääntöjä voi yrittää soveltaa johonkin muuhun viitekehykseen. Afrikan tähti näyttää olevan Martinexilla vain yksi tuote lukuisten muiden joukossa. 

Jos yhtiö vetäisi nyt tuotteen pois markkinoilta, se saisi varmasti huomiota mediassa. Eettinen teko voisi tuoda myönteisen vivahteen sen maineeseen. Muuttuuko se rahaksi, on toinen kysymys. 

Pitäisikö Suomen kuulua Natoon?

En osaa vastata otsikon kysymykseen. Tähän asti maamme on tullut toimeen oikein hyvin ilman Naton jäsenyyttä. Valittu linja on ollut onnistunut. Tosin 70-luvulla oli hankalaa, kun Suomen ja Neuvostoliiton välillä oli YYA-sopimus voimassa ja jälkimmäinen ehdotti yhteisiä sotaharjoituksia. Siitäkin selvittiin. Jos Suomi olisi päästänyt naapurin joukkoja omalle alueelleen harjoittelemaan, olisiko niitä saatu palaamaan rajan taakse. 

Suomi tunnetusti haluaa ylläpitää niin vahvaa puolustusta, että mahdollinen vihollinen arvioi maamme valloittamisen tulevan liian kalliiksi. Tämän asetelman ajatellaan toimivan hyökkäyksen esteenä. 

Jos Suomi olisi Naton jäsen, mahdollinen vihollinen joutuisi ottamaan huomioon, että hyökkäys Suomeen olisi hyökkäys Natoa vastaan. Minun järkeni mukaan tämä olisi isompi kynnys kuin vahva oma puolustus.

Naton perustamissopimuksen 5. artiklan mukaan muut jäsenmaat ovat velvoitettuja auttamaan hyökkäyksen kohteeksi joutunutta. Ensin kuitenkin neuvoteltaisiin. Naton olemassaolo on mitä ilmeisimmin pitänyt rauhaa yllä. 

Naton pääsihteeri Jens Stoltenbergiltä kysyttiin eilen, auttaisiko Nato, jos Suomeen hyökättäisiin. Hän sanoi suoraan, että ei auttaisi, koska Suomi ei ole täysjäsen. Tämä panee miettimään, millä tavoin pelkkä kumppanuus hyödyttää maatamme. Varmaan ainakin yhdessä harjoitteleminen tuottaa hyödyllisiä taitoja.  

Mielestäni olisi toimittava niin, ettei Suomi joudu talvisodan alun kaltaiseen tilanteeseen eli puolustautumaan yksin suurta vihollista vastaan. EU-sopimuksessa on velvoite auttaa hyökkäyksen kohteeksi. Tämän toteuttamiseen ei kuitenkaan ole toimivaa järjestelmää. Moni jäsenvaltio kuuluu myös Natoon ja ilmeisesti katsoo sen riittävän turvatakuuksi. 

Luulen, että talvisodan torjuntamenestyksen vuoksi monella on liian optimistinen kuva Suomen mahdollisuuksista voimakasta vihollista vastaan. On kuitenkin syytä muistaa, että Suomi oli luhistumaisillaan, kun sota päättyi. Stalin suostui rauhaan, koska ei halunnut joutua sotaan liittoutuneita vastaan. Ranskassa oli apuvoimia jo lähtenyt liikkeelle. Ranskan vahvin motiivi saattoi olla Kiirunan malmi, mutta mitä ilmeisimmin aselepo ei ollut vain Suomen puolustuksen ansiota.

Jatkosotaa käytiinkin vahvan liittolaisen rinnalla.

Suomi ei ole enää puolueeton, koska on EU:n jäsen. Naton jäsenyyttä vastustaa useampi suomalainen kuin kannattaa. Voi olla, että puolueettomuutta painotettiin aikoinaan niin paljon, että se vaikuttaa yhä. 

Jos maamme olisi Naton jäsen ja joutuisi hyökkäyksen kohteeksi, saisimmeko apua? Siitä emme voi olla varmoja, mutta ilman turvatakuita tuskin ainakaan saisimme. 

Käsittääkseni Suomi haluaa vaalia erityissuhdetta Venäjään. Presidentti menee perjantaina tapaamaan Putinia. Venäjän ja EU;n suhteet ovat hyiset. Suomen voi olla viisasta pysytellä puheväleissä suuren naapurinsa kanssa. Se saattaa olla tehokkain puolustuskeino.

Vaikuttaa siltä, että Suomella on jonkinlainen erityisasema Venäjän johdon silmissä. Suomi lienee heille EU-maa, mutta harmiton sellainen. 

Voi olla, että maamme päättäjät ovat Nato-myönteisempiä kuin miltä näyttää. Äänestäjiä kuitenkin halutaan kuunnella. Maan johto on tietenkin paremmin informoitu kuin me keinutuolistrategit.

Voi myös olla, että tämänhetkinen turvallisuuspolitiikkamme on parasta mahdollista nykyisissä olosuhteissa. 

On hyvä tiedostaa, että mahdollinen turvallisuutta koskeva kriisi voi olla hyvin erilainen kuin viime sodat.

Minusta olisi toivottavaa, että Nato-jäsenyyden eduista ja haitoista voitaisiin keskustella ilman leimaamista haukaksi tai Nato-intoilijaksi. 

Toivottavasti Stoltenbergiltä saatu vastaus käynnistää mielenkiintoisen debatin. 

Sorrettu sotamies

 Täältä ikuisuuteen -romaanin "sankari" on sotamies Robert E. Lee Prewitt. 

Olen lukenut teosta eteenpäin, mutta olen jotakin jättänyt väliin. Tylsän arkinen armeijan meininki on jatkunut. Nyt ollaan oltu sulkeisharjoituksissakin.

Lukemani perusteella pääteemana on yksilön asema osana yhteisöä. Kuvatussa varuskunnassa nyrkkeilyharrastus on arvossaan. Se on periaatteessa vapaa-ajan toimintaa, mutta vaikuttaa merkittävästi sotamiesten ja alipäällystön toimenkuviin. Jos on taitava nyrkkeilijä ja edustaa yksikköäsi kilpailuissa, saat miellyttävämpiä palvelu- ja esimiestehtäviä.

Prewitt on osoittanut taitonsa nyrkkeilyssä, mutta ei halua tehdä sitä. Tästä syystä hän on ja ilmeisesti pysyy sotamiehenä. Hänen mielestään pitää riittää, että hän tekee varsinaisessa palveluksessa sen mitä käsketään. Häntä taivutellaan, sorsitaan ja simputetaan, mutta hän on sisukas ja on ainakin toistaiseksi pitänyt päänsä. 

Sankarillamme on kovin vähän luotettavia ystäviä. Toverillisuus tai sen vähäisyys lienee yksi käsiteltävistä aiheista. 

Tämän tiiliskiven lukeminen tuntuu puisevalta, mutta jostakin kumman syystä tekee mieli jatkaa. Ehkä valitsen jotakin kiinnostavampaa ja luen tätä pikkuhiljaa välipaloina. 

Tykkäyspeukutus terveyskeskukselle!

Oikea pottuvarpaani on tulehtunut kärjestä. Kynsi on paksu, ihoon on tullut reikä ja pöpöt ovat luikkineet sisään.

Soitin tiistaina aamupäivällä terveyskeskusten varauspalveluun. Valitsin takaisinsoittonäppylän ja iltapäivällä sain puhelun. Samalle päivälle ei ollut enää vapaita aikoja. Hoitaja ehdotti, että soittaisin seuraavana aamuna varausnumeroon ja valitsisin taas takaisinsoiton. Näin lääkäriaika voisi onnistua samalle päivälle. Lupasin soittaa.

En kuitenkaan soittanut, koska meillä oli tiedossa vipinää läheisten kanssa keskiviikolle. Ajattelin pirauttaa torstaiaamuna. 

Yllättäen sainkin keskiviikkona puhelun hoitajalta. Hän kysyi olenko soittanut. Kerroin tilanteen. Hän sanoi sitten, että minulle on varattu torstaiksi aika omalääkärille.

Minusta tämä oli erinomaista palvelua. Vaimoni mielestä tässä toimittiin nopeasti, koska minulla on leukemiatausta. 

Kävin tänään tapaamassa omalääkäriäni Keskustan terveysasemalla. Sain häneltä apua sekä oireiden että niiden syyn hoitamiseen. Tulehdus pitää hoitaa antibiooteilla. Lääkäri ehdotti suun kautta otettavaa, jota piti antibioottivoidetta tehokkaampana. Kerroin, että olen äskettäin syönyt antibioottikuurin sappirakon poistamisen vuoksi. Hänellä oli heti ratkaisu. Hän antoi reseptin molempiin vaihtoehtoihin. Käytän ensin voidetta ja jos se ei tehoa, haen apteekista tehokkaampaa tavaraa. 

Ongelman syy voi olla sieni. Sain myös reseptin lääkkeeseen, jolla tämä yritetään karkottaa. Hoito kestää 9-12 kuukautta. 

Kysyin lääkäriltä vaikuttiko leukemiataustani siihen, että pääsin näin nopeasti hoitoon. Syy oli kuitenkin ollut se, että aikaa varaavalle hoitajalle oli syntynyt mielikuva vakavammasta tulehduksesta. 

Lääkärini on pätevä, nopea, paneutuva ja ystävällinen. Lisäksi hänen puheilleen tuntuu kokemuksieni mukaan pääsevän kohtuullisen nopeasti. 

Mitä muuta voisi toivoa kunnalliselta terveydenhoidolta. 

Jättäisinkö lukemisen kesken?

Olen lukenut romaanista Täältä ikuisuuteen (James Jones) noin viidenneksen. Teos kuvaa amerikkalaisen varuskunnan elämää ajalta ennen japanilaisten hyökkäystä Pearl Harboriin ja sodan alun tapahtumia. 

Kirjailija palveli armeijassa 1939-1945, joten hän tiesi mistä kirjoitti. Toki kyse on fiktiosta.

Tekijä vie lukijan varuskuntaelämän nuhjuiseen ja raadolliseen arkeen. Tekoja ja niiden motiiveja ei kaunistella. Teokseen sisältyviä tarinoita kerrotaan piinallisen naturalistisesti. 

Olen itse suorittanut asevelvollisuuteni 1977-1978. Romaanissa kuvattu palvelun sisältö muistuttaa kovasti omia kokemuksiani: varusteista huolehtimista, siivoamista, harjoittelua ... Miesten keskeinen sanailu on roisia kuten Hyrylän varuskunnassa aikoinaan. 

Teksti tuntuu todenmukaiselta, mutta lukeminen on vähän kuin liassa pyöriskelisi. Toisaalta olisi kiinnostavaa lukea, miten Jones kuvaa Pearl Harborin tapahtumia.

Jatkanko lukemista, saa nähdä. Olen kahden vaiheilla. Kirja on paksu. Ehkä luen poimien. 

 

Hemingway ja "Täältä ikuisuuteen"

Ylen Areenassa on viisiosainen dokumentti Ernest Hemingwaystä, joka oli loistava kirjoittaja, mutta ristiriitainen persoona. Hän tuntuu halunneen esiintyä korostetun miehekkäänä. Hänellä on jonkin verran sotakokemusta ja hän on osoittanut jopa rämäpäistä urheutta rintamilla. 

Kaikkien sotilaiden psyyke ei kestä taistelutilanteissa. Nykyään tätäkin näkökulmaa on tuotu esiin. Pysyisinkö itse kylmäpäisenä ja toimintakykyisenä sodan olosuhteissa?

Eräs tapaus viittaa siihen, että Hemingwayllä ei riittänyt ymmärtämystä mieleltään särkyneille sotamiehille. Hän oli toki aikansa lapsi ja se on syytä muistaa. Eräs kustantaja oli lähettänyt saamansa korjausvedoksia saamastaan sotaromaanista ja pyytänyt Hemingwayltä takakansitekstiä.. Kyseessä oli James Jonesin Täältä ikuisuuteen. 

"Jones oli lähtenyt luvattomalle lomalle toisessa maailmansodassa ja hänet oli vapautettu palveluksesta psykiatrisista syistä." Romaanin päähenkilö on veistetty samasta puusta. 

Hemingway teilasi romaanin täydellisesti. Tämä ilmeisesti johtui ainakin osittain siitä, että Heminway ei kai kestänyt kilpailua. Erään kirjailijan mukaan hän ei kokenut asemaansa turvatuksi.

Olen lainannut Jonesin teoksen Vaski-järjestelmästä. Aika järkäle, 790 sivua! Kirja on painettu vuonna 1965.

Tempaakohan teksti mukaansa. 

Harrastuksen renesanssi

Tulipa mahtipontinen otsikko!

Olen löytänyt vanhan rakkaan harrastukseni uudestaan. Ruuhkavuosina se ei voinut kukoistaa, mutta nyt minulla on aikaa, kun olen eläkkeellä. 

Minusta on - toivottavasti se on vielä vielä jossakin - valokuva, jossa makaan pienenä poikana Aku Ankka käsissäni. Tuskin osasin vielä lukea, mutta tunnen luissani, että viihdyin. Isäni on muistaakseni sanonut, että tilaus piti lopettaa, kun aloin muuttua Aku Ankaksi tms. 

Viihdyn nytkin erityisen hyvin, kun makaan selälläni ja luen jotakin lehteä tai kirjaa. 

On nautinnollista, kun saa hyvän romaanin käsiinsä ja teksti vie mukaansa. Voi uppoutua tekijän luomaan maailmaan ja sen tapahtumiin. Kun on lukenut jonkin teoksen, voi jopa tuntea ikävää kirjan mikrokosmokseen.

Nyt minulla on menossa kirjapiirimme läksykirja, kiinalais-amerikkalaisen Bette Bao Lordin romaani Kevätkuu. 

Tässä takakannen teksti: 

Kiinalaisen mandariinisuvun tarinan päähenkilönä on lumoava Kevätkuu. Hänen mukanaan tutustumme vanhan suvun elämään, johon kuuluu perheen, järjestyksen, opintojen ja runouden kunnioittaminen. Naisen elämää määräävät kuitenkin perinteiset säännöt yhtä tiukasti kuin hänen sidotut jalkansa. Kevätkuu kokee rakkauden ja menettää miehensä, joutuu piileksimään vainottuna, näkee poikansa ja tyttärensä joutuvan arvaamattomiin kohtaloihin sodan ja yhteiskunnallisten mullistusten vuosina. Älykkään ja lannistumattoman Kevätkuun silmin näemme ja ymmärrämme kiinalaisen elämäntavan, sen ikuiset arvot ja uusien tuulien mukanaan tuomat muutokset.

Tarina tuntuu olevan hyvin uskollinen Kiinan historialle 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa. Kertomus on hyvin monipolvinen. Käänteitä riittää. Luultavasti kirjailija on käyttänyt virikkeinään mielikuvituksensa lisäksi sukunsa historiaa. 

Henkilögalleriaan kuuluu Chang-suvun ja sen ulkopuolisia jäseniä. Nimet ovat tällaisia: Iloinen Lupaus, Välkkyvä Jade, Urhea Taito, Lahjakas Näkijä jne. Kovin ovat runollisia. On hankala muistaa, kuka oli kuka.

Kun löytää tekijän, joka kirjoittaa näin hyvin, tekee mieli lisää. Olen jo varannut täkäläisestä kirjastojärjestelmästä Lordin teoksen Kiinalainen mosaiikki.  

Arjen mystiikkaa

Olin torstaina ja lauantaina taidekurssilla. Tein asetelmaa väriliiduilla. Yksi käyttämäni liiturasia oli täysi, kun aloitin torstaina homman. Kun lopetin, en löytänyt siihen kuuluvaa valkoista liitua. Minulla taisi olla kaksi keskenään erilaista rasiaa käytössäni, mutta puuttuvaa liitua ei löytynyt pöydältä, ei lattialta, enkä ollut laittanut sitä siihen toiseenkaan laatikkoon. Mainitsin asiasta vetäjälle. Rasia päätyi vajaana hyllyyn.

Pinclipart
Wikimedia Commons

Lauantaina käytössäni oli sama, vajaa rasia ja sen lisäksi kaksi muuta. Kaikki olivat keskenään erilaisia settejä. Olin samalla paikalla kuin edellisellä kerralla. Kesken puuhieni löysin yllättäen kadonneen valkoisen liidun pöydältäni. Lopettaessani palautin rasian puutteettomana.

Jokin selitys tähän täytyy olla. En vain keksi mikä. 

Rakkautta kuoleman odotushuoneessa

Luin Stolpen kirjan loppuun. 

Teos alkaa kuvauksella päähenkilön matkasta Ruotsista ilmeisesti Sveitsin ja Italian rajalla olevaan parantolaan ja se päättyy paluumatkaan. Siinä välissä hän on sairaalassa, paitsi ollessaan sen ulkopuolella joko luvalla tai ilman. 

Kuten aiemmin kerroin kirjailija jättää enimmät hoitokuvaukset luettavaksi Thomas Mannin Taikavuoresta. Näin Stolpe voi keskittyä ihmissuhteisiin.

Mainitsemani Vellamo Toivonen kuolee sairauteensa aika pian. Martin Dahlberg oli ilmeisesti vielä hengissä, kun päähenkilö lähti kotimatkalle. 

Yksi Stolpen teemoista on perinteisen kristillisen etiikan haastaminen, joka kai olikin kuvatulle ensimmäiseen maailmansodan jälkeiselle ajalle ominaista. Päähenkilö kuuluu haastajiin, mutta ystävystyy Siegfried Walterin kanssa, joka on katolinen teologi, potilas hänkin. Dahlberg edustaa samaa leiriä kuin päähenkilö. 

Päähenkilö ihailee Walterin kurinalaisuutta ja alkaa pohtia omaa suhtautumistaan uskontoon. Hän alkaa osallistua Walterin pitämiin jumalanpalveluksiin, mutta ei varsinaisesti koe kääntymystä. Hän alkaa kuitenkin vähitellen kallistua hillitymmän elämän kannalle. 

Romaaniin sisältyy myös romanttinen tarina. Päähenkilö rakastuu nuoreen Gisèle Lefranciin, joka on ilmeisen toipunut omasta sairaudestaan. Tästä hän saa kiittää tohtori Lautensackia, joka on antaumuksellisesti hoitanut häntä ja tukenut muullakin tavoin. Tekstissä annetaan ymmärtää, että Lefranc on kiitollisuudenvelassaan lupautunut tohtorin puolisoksi.

Gisèle vähintään ihastuu päähenkilöön, joka päättää voittaa hänet tohtori Lautensacilta. Walter kuitenkin kehottaa häntä varovaisuuteen ja puhuu "henkisten askartelujen" puolesta. Myös toinen potilas, Hans Frank, neuvoo päähenkilöä luopumaan aikeestaan. Hän vetoaa oikeudenmukaisuuteen. Asetelma toi mieleeni Hermann Hessen romaanin Narkissos ja Kultasuu, jonka päähenkilöistä toinen on uskonnollinen ihminen ja toinen maallinen nautiskelija. 

Päähenkilö kokee myötätuntoa Lautensackia kohtaan ja päättää lähteä sairaalasta. 

Wikipedian mukaan Stolpe paneutui uskonnolliseen kirjallisuuteen ollessaan parantolassa. Stolpe myös tiedosti taipumuksensa itsekurin korostukseen. Myöhemmin Stolpe liittyi Oxford-liikkeeseen ja kääntyi sittemmin katoliseksi. 

Vaikuttaa ilmeiseltä, että romaani perustuu suurelta osaltaan kirjailijan omiin kokemuksiin. Varmaankin osa on mielikuvitusta. Autofiktiota, vai mitä?

Pidin edellisessä postauksessani päähenkilöä itsekeskeisenä henkilönä. Hän osoittautui kuitenkin monisyisemmäksi henkilöksi, joka pohtii asioita syvällisesti. Hän ei ole tunteeton ihminen. 

 

Sven Stolpe: Kuoleman odotushuoneessa

Ruotsalainen Alex Schulmanin romaani Polta nämä kirjeet kertoo kirjailijan omasta elämästä ja hänen äitinsäpuoleisesta, traagisesta sukuhistoriasta. Kirjailijan isoisä oli Ruotsissa tunnettu kirjailoija Sven Stolpe, jonka tuotanto on hyvin laaja.

Katselin Vaski-kirjastojärjestelmästä mitä Stolpen teoksia on suomennettu. Valitsin ja varasin teoksen nimeltä Kuoleman odotushuoneessa. Sain kappaleen, joka on painettu vuonna 1932. Tuona vuonna äitini täytti yhden vuoden. Tuulahdus kaukaa menneisyydestä. Alkuteos I dödens väntrum oli julkaistu vuonna 1930. 

Kirjan nimi viittaa keuhkosairaalaan, jollaisen potilaiden elämää teos kuvaa. Sven Stolpe sairastui tuberkuloosiin vuonna 1927. Hän joutui viettämään vuoden sairaalahoidossa Sveitsissä. Kirjan täytyy perustua tekijän omiin kokemuksiin. 

Olen päässyt sivulle 80 saakka. Jossakin vaiheessa kiinnitin huomiota, että Stolpen parantolakuvaus muistuttaa kovasti Thomas Mannin tekstiä hänen romaanissaan Taikavuori. Jälkimmäisen teoksen tapahtumat sijoittuvat pääosin aikaan ennen ensimmäistä maailmansotaa. 

Päähenkilö viittaakin Mannin teokseen seitsemännen luvun alussa:

Aika kuluu niin nopeasti, että hämmästelen. ellei Thomas Mann niin pettämättömän tarkasti olisi kuvannut  juuri tätä tapahtumasarjaa, tahtoisin merkitä muistiin aina jonkin yksityiskohdan. Nyt voin vain viitata hänen kuvaukseensa teoksessa Der Zauberberg. 

Näiden kirjojen perusteella vaikuttaa siltä, että hoidot eivöt olleet juurikaan kehittyneet 20-30 vuoden aikana. Sairaalassa saatettiin joutua olemaan vuosikausia. Luultavasti potilaat haluttiin eristää muusta yhteiskunnasta. Kummassakin teoksessa parantolasta lähdetään myös jalat edellä. 

Tähän mennessä päähenkilö on tutustunut kahteen suomalaiseen, mieheen nimeltään Dahlberg ja Vellamo Toivoseen. 

Stolpen teoksen minä vaikuttaa itsekeskeiseltä henkilöltä. Lieneekö kirjailija halunnut tarkoituksella luoda tällaisen päähenkilön vai kuvaako ehkä tiedostamattaan itseään?

Kuvittelin että tuberkuloosi on jo voitettu, mutta Wikipedian mukaan maailman väestöstä yksi kolmasosa kantaa kyseistä tautia. 

Sally Salmisen lapsuuskoti

Kävimme taas Ahvenanmaalla - tällä kertaa sukuloinnin merkeissä. Teimme matkan muutaman läheisemme kanssa. 

Päätimme vaimoni kanssa käydä lauantaina merimatkan jälkeen Vårdössä, josta kirjailija Sally Salminen oli kotoisin. 

Menomatkalla poikkesimme Kastelholman linnalla ja Bomarsundin linnoituksen raunioilla, vaikka olimme jo käyneet tänä vuonna kyseisissä paikoissa. 

Kastelholma

Bomarsundin raunioita

Vårdö kiinnosti meitä, koska Salmisen Katrina-romaani on ollut tänä vuonna lukupiirimme "läksykirjana".  Olen kirjoittanutkin kyseisestä teoksesta tässä blogissani. Pidin kovasti Katrinasta. Olen lukenut kolme muutakin Salmisen romaania, mutta ne eivät mielestäni olleet Katrinan veroisia. 

Vårdön kirkon löysimme helposti. Varmaankin Salminen on kuvitellut Katrinassa olevat kirkkokohtaukset tässä kirkossa tapahtuneiksi.

Vårdön kirkko

Kirkon pihapiirissä on alue, johon on siirretty ristejä ja muistokiviä varmaankin niiltä haudoilta, joiden hoidosta ei kukaan ole ilmoittanut maksamaan. Tällainen "muistoalue" panee ajattelemaan. 

Salmisen lapsuuskoti löytyi, kun kysyimme tietä.

Salmisen lapsuuskoti

Ei kovinkaan kaukana Salmisen synnyinkodista on pari taloa, jotka voisi kuvitella romaanin kapteenien ja isäntien kotien esikuviksi. 

Kauhea tarina

Huojuva talo on nyt luettu. Eeron käytös käy entistä rajummaksi. Vaikuttaa siltä, että narsisti on kovin lievä ilmaus kuvaamaan häntä. Onko hän psykopaatti? Hän ei siedä moraalisen käyttäytymisen edellyttämiä rajoituksia elämässään. Hän haluaa toimia vaistojensa mukaan. 

Lea mukautuu miltei loputtomasti Eeron oikkuihin ja väkivaltaisuuteen. Hän puhuu välillä järkeä miehelleen, mutta huonolla menestyksellä. Toisinaan Eero äityy nyyhkyttämään omaa pahuuttaan. Näissä tilanteissa hän saa henkistä tukea puolisoltaan. Kirjailija antaa lukijan ymmärtää, että Eero on jopa syyllistynyt maanpetokselliseen toimintaan.

Eero on hurmannut erään perheessä olleista palvelijoista. Tälle on syntynyt täysin väärä kuva Eerosta jalona ja rakastavana ihmisenä. 

Yksi toinen apulaisista (Siiri) vaatii oikeutetusti ruokkomaksuja saamastaan lapsesta. Hän tosin yrittää pumpata mahdollisimman suurta summaa, jotta olisi houkutteleva aviokandidaatti maaseudulla. 

Romaanin kliimaksi on tilanne, jossa sekä Eero että Siiri kuolevat.

Eero edustaa kirjassa äärimmäistä pahaa, ja Aulis on hyvyyden ilmentymää. Hän ilmeisesti jopa rahoittaa Eeroa, jotta Lean tilanne lasten kanssa säilyy talouden suhteen vakaana. Eero tosin on äärimmäisen kitsas Leaa kohtaan. Auliksen tunteet Leaa kohtaan saattaa selittää hänen toimintaansa.

Toini vaikuttaa kyyniseltä kirjan alkupuolella, mutta saattaa edustaa aika tavanomaista ajattelua 30-luvulla, jonka alkupuolella Jotuni on teoksen kirjoittanut. 

Romaanin loppu on kuin sadusta. Lea saa jopa yllättäen perintölupauksen eräältä kuolemaa tekevältä varakkaalta poikamieheltä. 

Huojuva talo on viesti noin 80 vuoden takaa. Elämä näyttäytyy tuon aikaisessa ankaruudessaan. 

Huojuva talo

Olen lukenut osan otsikossa olevasta Maria Jotunin romaanista. Tarina on traaginen. Lea, joka on yksi päähenkilöistä, joutuu narsistin uhriksi. Tämä Eero onnistuu saamaan häneltä avioliittolupauksen ja parin kuukauden päästä heidät vihitään.

Turku tänään

Pariskunnan arki osoittautuu karuksi. Lea joutuu jättämään työpaikkansa ja hän saa mieheltään hyvin niukasti rahaa ruokaan ja vaatteisiin. Eero vaatii jopa, että Lean on syötävä itseään huonommin. Hän on myös väkivaltainen ja epäluotettava.

Lean sisar Toini menee naimisiin Eeron kaverin Auliksen kanssa. Aulis on selvästi työnarkomaani, mutta muutoin kunnon mies. Toinin moraali osoittautuu kyseenalaiseksi ja hän lähtee puolalaismiehen mukaan. 

Yksi Huojuvan talon teemoista on mielestäni rakkauden ja tarkoituksenmukaisuuden merkitys avioliiton motiiveina. Toinen on puolisoiden valtasuhteet avioliitossa. Wikipedian mukaan kysymys on hyvästä ja pahasta. Parisuhdeasetelmat vaikuttavatkin hyvin kärjistetetyiltä. Tosin Eeron kaltaisia narsisteja on käsittääkseni oikeasti olemassa. 

On hyytävää, että kirjailijan pojanpojan mukaan romaani perustuu ainakin osittain kirjailijan omiin kokemuksiin. 

Jatkan lukemista.

SYNKKÄÄ JA OUTOA GOYAA

 

 

Saturnus syö lapsensa
Wikimedia Commons



Goya sairastui vakavasti ja sen jälkeen hänen aiheensa oli

 entistäkin synkempiä. Hän osti vuonna 1819 Madridin 

lähistöltä talon ja maalasi sen seinille kauhistuttavia 

öljyväritöitä, jotka kuvastavat hänen silloista mielentilaansa

 ja niitä kutsutaankin mustiksi maalauksiksi. Goyan suuri 

tragedia oli kuuloaistin menettäminen ja siitä syystä hänen

 taloaan kutsuttiin "Kuuron taloksi".

 

No 13 sarjasta Hulluuksia

Goyan viimeinen etsausarja tuntuu olevan jatkoa

 Oikkuja-sarjalle, jota uudempi sarja muistuttaa 

tyylillisesti. Sarjan nimi on Hulluuksia ja sen 

arvoitukselliset etsaukset kumpuavat Goyan 

psyyken syövereistä. Yliluonnolliset näyt 

ennakoivat selvästi surrealismia, vaikka Freudin 

aika on paljon myöhemmin.

Elämänsä viimeiset vuodet Goya viettää Ranskassa,

jonne hän muutti Espanjan poliittisen tilanteen vuoksi.

Artikkeli on julkaistu 11.2.2011 blogissa 

Taidehistoriaa ja muutakin havinaa.

E-kirja uhkaa leppoisaa elämää

Tuulahdus vajaan 12 vuoden takaa. Artikkeli on julkaistu blogissa Leppoistaminen -yksinkertaista mutta monimutkaista.

KESKIVIIKKO 28. LOKAKUUTA 2009

E-kirja uhkaa leppoisaa elämää

Pohdiskelin äskettäisessä postauksessanin kirjojen merkitystä. Tuolloin aiheena oli vanhanaikaiset (?) paperille painetut eepokset.

Maailma muuttuu vauhdikkaasti ja niin myös kirjan olemus - tai ainakin tulee lisää vaihtoehtoja. Amazonin Kindle kuuluu menevän hyvin kaupaksi ison rapakon takana ja se on nyt rantautumassa Suomeenkin. Kuulostaa olevan todella järkevä aparaatti. Kirjat ovat bittihyrskäyksiä, joita voi ladata laitteelle. Voisin kuvitella, että ympäristön kannalta tällainen kirjan muoto on varmasti perinteistä kirjaa parempi.

Sony Reader taistelee samoista markkinoista Kindlen kanssa ja näyttää haastavan vastustajansa hintakilpailuun (kts. Talousuutisten artikkeli ).

Loikolukuestekin on poistunut, koska laitteet ovat pieniä ja kevyitä. Niitä voi lukea sängyssä. Sekin vielä, että niihin mahtuu kerrallaan paljon luettavaa ja Kindleen saa myös lehtiä. Näyttöruudun resoluutioon parempi kuin perinteisten tietokonenäyttöjen ja siksi silmä ei väsy luettaessa kuten noissa vanhoissa ruuduissa.

Paperi korvasi aikoinaan teksin alustana pergamentin, jonka tuottamiseen tarvittiin runsaasti naudannahkaa. Rohkenen uskoa, että perinteiset kirjat eivät voi olla katoamatta, koska e-kirjojen yksikköhinnat tulevat varmaan olemaan vielä nykyistäkin selvemmin paperikirjoja edullisemmat ja niiden jakelutie on hyvin tehokas ja kätevä. Koska tuotantokustannukset ovat matalat yhtä kirjaa kohden, kilpailu painaa hintoja alas ja samalla kysyntä nousee. Verrataanpa vaikka halpalentoyhtiöiden merkitykseen ilmailualalla.

Minä tunteellisesti paperikasakirjoihin suhtauvana lukufriikkinä tulen varmaan jatkossakin lukemaan mielelläni perinteisiä teoksia, mutta e-kirjojen hinnat putoavat huomattavasti, varmaankin tulen niitäkin lukemaan.

Siinäkin saamme kokea muutoksen, että laite on vain lukualusta ja e-kirjat ovat tiedostoja.

Mitenkähän kirjastot tulevat toimimaan? Ehkä niistä saa e-kirjan lukualustaansa määräajaksi. Kun laina-aika menee umpeen, kirja häviää laitteesta.

Mitenkähän käy kotikirjastojen? Niillähän on muitakin merkityksiä kuin vain teknisenä tietopankkina oleminen.

Aikaa varmaan kuluu, koska mullistava muutos luultavasti toteutuu uusien sukupolvien myötä.

E-kirja taitaa olla hankala asia, jos sattuu olemaan perso tiedolle ja kaunokirjallisuudelle. Jos ja kun kirjat kovasti halpenevat ja niiden saatavuus helpottuu, infoähkyhän siinä uhkaa. Tulee uusi houkutus tämän nettikoukutuksen rinnalle.

Päivän pieni ilo: Keskustelin koululla käytävässä ennen lähtöä kotiin pitkään erään erittäin miellyttävän ja rehdin kollegan kanssa, jonka kanssa harvoin ollaan näin jutuissa.

Entä jos sähköä ei saisi?

Sähköä saa tunnetusti töpselistä. Entäpä jos sähköhuolto syystä tai toisesta lakkaisi toimimasta?

Joutuisimme siirtymään takaisin manuaaliseen yhteiskuntaan. On vaikea kuvitella, että mitään sähköä tarvitsemattomia innovaatioita ilmaantuisi helpottamaan tilannetta. 

Tony Boon, Wikimedia Commons

Postilaitos nousisi uuteen kukoistukseen, kun kirjeitä alettaisiin taas kirjoittaa. Laskutkin toimitettaisiin paperisina. Maksaja joutuisi vaivautumaan laskuttajan luokse tukku seteleitä taskussaan. Ostajat alkaisivat luultavasti suosia paikallisia

Lankapuhelinkin tarvitsee ymmärtääkseni sähköä, joten esimerkiksi liikeneuvotteluprosessit hidastuisivat.

Opiskelu tulisi taas riippuvaiseksi paperisista kirjoista. Tosin nykyaikaiset painokoneetkin tarvitsevat sähköä, joten kirjojen kappalemäärät olisivat rajallisia. 

Ruoanlaitto kävisi hankalaksi. Kerrostalojen asukkaat joutuisivat hankkimaan puutavaraa ja kokkaamaan pihanuotioilla. Joissakin omakotitaloissa on leivinuuni ja/tai takka, mikä helpottaisi tilannetta. 

Nykyaikainen tiedonvälitys toimii lähes reaaliajassa. Ilman sähköä radiot ja televisiot olisivat hyödyttömiä. 

Entä lämmitys? Huh huh.

Ehkäpä tällainen näköala hillitsee sotimishaluja.

Lääkäri soitti tänään

 Verikoetulokset ok. Patologin tutkimuskin oli valmistunut. Asiat ovat kunnossa. 

Rujo näkymä 30-luvulle

Suosittelen Helvi Hämäläisen romaania "Katuojan vettä". Teos kuvaa köyhälistön elämää 30-luvun pula-aikana Helsingin Vallilassa, joka oli noihin aikoihin laitakaupunkia, reilusti Pitkänsillan pohjoispuolella. 

Romaanin soisi kuluvan käsissä, koska se tekee tarkoittamattaan hyvinvointiyhteiskunnan saavutukset näkyviksi. 

Työttömyys oli ajan vitsaus. Jos työtä oli, sen saattoi menettää koska vain. Eräs kirjan työläinen oli mennyt toiveikkaana Neuvostoliittoon, mutta palannut kotiin kuolemaan, kun totuus oli valjennut. Köyhyyden kauhistuttavat sivuvaikutukset eivät jää piiloon. Kun työstä ja rahasta oli pulaa, nälkääkin saatettiin nähdä. Ainakin kirjan päähenkilö syö välillä hyvin puutteellisesti ja antaa etusijan pojalleen.

Joku naapuri vihkiytyi kommunismin teoriaan. Hän piti rappioilmiöitä toivottavina, koska hän ajatteli niiden edistävän vallankumousta. 

Elämän kovuus taitaa pikemmin kyynistää kuin jalostaa laman runtelemia, mutta kirjailija on sisällyttänyt teokseen myös valoisia juonteita. 

Köyhäinhoitotoimisto on olemassa, mutta ei tietenkään vastaa nykyistä sosiaalitointa. Vähän yllättäen lakiapuakin on saatavissa. 

Naisen asema oli vielä haavoittuvampi kuin miehen. 

Tietääkseni Helvi Hämäläinen on itse asunut Vallilassa 30-luvulla. Romaani tuntuu olevan vahvasti omaelämänkerrallinen. Hämäläisellä oli tiettävästi valokuvamuisti. Ehkä tapahtumatkin jäivät hyvin hänen mieleensä. 

Puu-Vallila on rakennettu 1910-luvulla, joten ainakin romaanin tapahtumien lähiseutua on vielä nähtävissä lähes alkuperäisessä asussaan. Romaanissa asutaan kivitalossa, joten Puu-Vallilassa ei ilmeisesti "olla". Paavalin kirkon ja Stadin ammattiopiston Hattulantien toimipisteen välissä on juhlallinen klassismia edustava kivitalokortteli, jossa on iso sisäpiha. Kirjassa ollaan usein pihalla. Olenkohan jäljillä?

Elämä oli karua kirjassa kuvattuna aikana. Kirja ilmestyi vuonna 1935, joten tapahtumat sijoittunevat 30-luvun alkupuoliskoon. Kertomuksessa ei tule esiin sodan merkkejä. Talvisota syttyi vuonna 1939. 

Hiekalle rakettu

Sally Salmisen Katrina on loistava teos, joka kuvaa ahvenanmaalaisen köyhälistön elämää isäntien tahdon alla 30-luvulla. 

Saman kirjailijan teoksesta "Hiekalle rakettu" en voi sanoa samaa. Se kuvaa Edgar-nimisen nuoren miehen epäaitoa kääntymystä erään helluntailaisuuden haaran edustamaan uskoon. Hän pääsi saarnamiehen rooliin ja ponnisteli kovasti saadakseen mainetta tehtävässään. Onnistuikin. 

Edgarin kotona ei suhtauduttu suopeasti hänen uravalintaansa. Äiti tosin otti muita neutraalimman kannan asiaan ja sisar kääntyi helluntailaiseksi. Isä toivoi, että hän olisi valinnut jonkun muun tehtävän, oikean ammatin. 

Kirjaa lukiessani odotin, että näkökulma laajenisi, mutta niin ei käynyt. Saarnamiehen uran kuvaus alkoi pitkästyttää. Varmaan tarinalla on oma tavallaan mikrohistoriallinen merkityksensä. 

Edgar siirtyy Ruotsiin jatkamaan ammattiaan. Syttyy talvisota. Hän alkaa potea syyllisyyttä siitä, ettei ole rintamalla puolustamassa maataan tai ilmeisesti toimimassa rintamasaarnaajana.. Hän päätti palata Suomeen, mutta sota ehti loppua ennen kuin hän pääsi tositoimiin. 

Edgar päättää olla kuuliainen isänsä neuvolle. 

Salmisen kotiseudulla Ahvenanmaalla oli hänen aikanaan helluntailaisuutta, joten kirja perustuu varmasti hänen omiin havantoihinsa.

Salminen ei ollut tyytyväinen kirjan nimeen, joka painotti hänestä liikaa uskonnollista teemaa. Hänen mielestään parempi nimi olisi ollut Kunnianhimo. Tosin toteutunut nimi oli myös hänen keksimänsä. 

Lainaamani kirja on tuulahdus ajasta ennen minua. Teos on painettu vuonna 1941, jolloin jatkosota syttyi. Kirjan ostaja tai sen lahjaksi saanut on kirjoittanut nimensä täytekynällä kahdelle sivulle. Ehkä hän on myöhemmin - tai hänen perikuntansa - lahjoittanut kirjan Kustavin kirjastolle, jonka leima on otsikkosivulla. Kirja on erittäin hyväkuntoinen. Ei ole kulunut käsissä. 

Salmisen elämäkerrassa kutsutaan teosta nimellä "Hiekalle rakennettu", mutta kirjan selkämyksessä ja otsikkosivulla lukee "Hiekalle rakettu". 

Teos kuvaa syntyaikansa yhteiskuntaa tietystä näkökulmasta, mikä on sinänsä mielenkiintoista. Minusta se on jotenkin monotoninen kertomus. Siitä puuttuu Katrinan rehevyys ja monisävyisyys. 

Lähde: Ulrika Gustafsson - Valoisa kaupunkini  Sally Salmisen elämä ja teokset 2021

Säädyllinen murhenäytelmä

Olen ollut ahkerasti vaakasuorassa ja toipunut leikkauksesta. Vatsanahka tuntuu jo paremmalta. Välillä tunnen lievää huimausta. 

Kirjapiiriläksynämme on Helvi Hämäläisen Säädyllinen murhenäytelmä. Kirja on tuttu minulle entuudestaan, mutta nyt olen lukenut sen uudestaan. 

Hämäläinen kuvaa taidokkaasti päähenkilöiden mielenmaisemaa ja heidän käyttäytymistään ristiriitaisissa elämäntilanteissa. Heillä kaikilla neljällä on esikuvinaan todelliset henkilöt, mutta kirjailija käyttää aineistonaan myös omia kokemuksiaan. Luonnollisesti kirjan julkaiseminen aiheutti kohua.

Hämäläisen mielestä sivistyneistön kuvausta ei ollut vielä kirjoitettu, joten hän päätti täyttää aukon. Hän oli itse työläistaustainen ja siten tarkasteli "paremman väen" elämää tavallaan ulkoapäin. 

Minusta on kiinnostavaa lukea romaaneja, joiden kirjoittajat kuvaavat aikaa, jonka ovat itse kokeneet. Teokset ovat kuin viestejä menneisyydestä. 

Hauras mies

Olin kuvitellut olevani jo varsin hyvässä kunnossa, mutta tänään ilmeni, että asia on toisin.

Saimme eräältä ystäväpariskunnalta tänään ehdotuksen lähteä Ruissaloon kävelylle. Se sopi meille, mutta myöhemmin tulin toisiin ajatuksiin, kun vatsani ei tuntunut olevan kunnossa. Vaimo hoksasi, että voimme mennä kasvitieteelliseen museoon ja se kävi kumppaneillekin. 

Kun olimme lähdössä tunsin heikkoutta. Mietin onko se todellista. 

Kun tulimme paikan päälle, huomasin, että minua oikeasti huimaa. Kävelyn sijaan me miehet marssimme suoraan kahvilaan ja  sinne vaimotkin ilmaantuivat myöhemmin. 

Juttelimme ja nautimme talon antimia.

Kahviloinnin jälkeen muut pörräsivät ympäristössä ja minä istuin penkillä. Lähettyvillä kuului olevan kauniita kukkia. Minä uskaltauduin kaverin kanssa rakennuksen toiselle puolelle niitä katsomaan. Kierros kannatti. Ajatella, että näin syksyllä vielä voi noin moni kasvi kukkia. Selvisin.

Olin luullut halutessani voivani tehdä tavanomaisen linnalenkin eli kävellä meiltä linnalle, sen ympäri ja sitten takaisin. Matkaa tulisi muutama kilometri. Maltti on nyt valttia. 

Eilen minulla oli päänsärkyä, mikä luultavasti johtui voimakkaasta särkylääkkeestä. Paradoksaalista sinänsä. Otin aamulla sen sijaan Buranaa ja sillä varmaan pärjään jatkossakin. Olin ajatellut jopa yrittää olla ilman, mutta kuulin tänään, että särkylääke voi olla eduksi paranemiselle. 

Nyt täytyy malttaa ottaa iisisti. Täytyy uskoa, että toipuminen vie aikansa. 

Minulle on määrätty labra, verikoe ja TT-tutkimus. Tulen saamaan myös kutsun tapaamiseen, jossa ilmeisesti kuulen missä mennään. Mietin, onko syynä patologin tutkimus. Tunnustan, että en ole saanut ajatusta mahdollisesta syövästä kokonaan mielestäni. 

Tilanne näyttää valoisammalta

Wikimedia Commons

Pääsin tänään kotiin. 

Eilisellä kierroksella ollut lääkäri vastasi syövän mahdollisuutta koskevaan kysymykseeni lyhyesti ja jotenkin kyllä- ja ei-mahdollisuudet säilyttävästi. Tämä jätti minut epävarmaksi. Tänään kierroksella oli minut leikannut lääkäri. Hän vastasi samantapaisesti. Kysyin häneltä myös, voiko leikkauksen perusteella päätellä onko minulla sappirakon ja sappijohtimien syöpä. Ei kuulemma voi.

Sukupuolitan nyt asian. Edelliset olivat miehiä. 

Ennen lähtöäni minua tuli tapaamaan naislääkäri. Hän kysyi onko minulla huolia. Kerroin hänelle saman asian. Hänkin taisi vastata kaksisuuntaisesti, mutta sain sen käsityksen, että on ihan normaalia, että rakossa on jotakin muutakin kuin sappielimet tai miksi niitä nyt kutsutaankaan. Jollakin lailla hän sai minut luottavaisemmaksi.

Kyse on varmaan viestintätaidoista. 

Kuulin vaimoni kautta lääkäriystävältämme, että Siellä on aina jokaisella jotain sappinestettä tai kertymää tai kivistä hiertynyttä "hiekkasakkaa". 

Kahden syövän miehenä hätkähdän varmaan liian vähästä. 

Kun hyvästelin hoitajaa lähtiessäni, hän sanoi, että sinua ei enää sapeta. 

Nyt pelkään

Ilmaus "pelko jäytää" kuvaa hyvin tunteitani tällä hetkellä.

Mainitsin jo, että sappirakossani oli tuntematonta ainetta. Mainitsin asiasta taas, kun lääkäri oli kierroksella. Hän sanoi aineen menneen patologin tutkittavaksi ja se kestää kaksi viikkoa. 

Sanoi ettei kannata vielä murehtia. Helpommin sanottu ...

Olen tietenkin kaivellut Kuukkelia. Olen saanut selville, että on olemassa sappirakon ja sappiteiden syöpä. Sen ennuste on huono.

Siinäpä tärkeimmät. 

Lääkäri on vaitonainen. Ehkä hän aavistaa tai jopa tietää melkoisella varmuudella, mutta ei halua tarttua asiaan, ennen kuin on saatu patologin tulokset. 

Mietin, onko patologin kahdessa viikossa osa jonotusta, jonka voisi poistaa asioimalla yksityisellä puolella. Sappirakon ja sappiteiden syöpä olisi syytä saada selville mahdollisimman aikaisin. 

Minulla oli kesäkuussa leukemiakontrolli ja asiat olivat kunnossa. Olisiko leukemia äitynyt sen jälkeen?

Voi olla, että murehdin turhia. Ehkä asiaan saadaan helpottava selitys.

Osasin mielestäni suhtautua tyynesti lymfoomaan ja leukemiaan. Toivottavasti löydän nytkin sellaisen vaihteen. 

Leikkauksen jälkeen

Pukeutumien

Minulle annettiin käytettäväksi jonkinlaiset lentosukat. Mahtaisiko vereni muutoin jumittua jalkoihin?Olen pukeutunut klassikkoon eli perinteiseen vihreään sairaala-asuun. Olemme maastoasuissa. Helikopteri kenttäkin on lähellä. Ainekset pieneen operaatioon ovat käsillä. Koska tulee käsky ja tarvittava muu varustus? ☺☺

Creative Commons

Leikkauksen seuraukset

Tähystysleikkaus tehtiin neljästä reiästä. Olin niin syvällä narkoosissa, että omia havaintoja tapahtumasta ei ole. Minulla on nyt vatsanahassani neljä tiukasti kiinnitettyä lappua, yksi kunkin haavan päällä. Yhden läpi tulee johto, jota pitkin valuu verta ja muuta eritettä morsiaimeni helmoissa roikkuvaan pussukkaan. 

Priimakunnossa en ole. Käteni tärisevät tätä kirjoittaessani. Virheitä tulee. Jalkeillä ollessani on hieman hönttörö olo. Johtuvat ehkä särkylääkkeistä. Aika hoitaa.

Sappikivien aiheuttamat kivut ovat poissa. Tulehtunut rauhanen on poistettu. Tulehdusjäämätkin ilmeisesti hoituvat antibioottitiputuksilla, 

Huomenna 

Näillä näkymin pääsen huomenna kotiin. Minun täytyy siellä ottaa rauhallisesti parin viikon ajan. Luultavasti saan siihen tarkempia ohjeita. 

Iltatunnelmaa

Illalla ovi oli auki ja ympäristöstä kuuluui yhtä sun toista meteliä. Jostakin kuului keskustelua, Jotakin kai teknistä ääntä kuului. Valoja oli kai jo vähennetty. Meno oli kuin jossakin Joan Mirón taulussa. Mainitsin asiasta hoitajalle, Sanoi, että asialle ei voida mitään. Ehdotti korvanappeja, mutta en uskonut niiden auttavan. 

Tunnelma kuitenkin rauhoittui. Myös naapurini. Otin uniannoksen suunnilleen normaaliin aikaani ja nukahdin kun aika tuli. Hyvin nukuin.

Lomanen

Tämä on yllätyksenä saatu täyshoitoloma kodin korona-arjesta. Koko T-sairaala kompleksi on uusi. Uimaranna virkaa toimittaa lähettyvillä oleva Aurajoki, mutta siellä pitäisi varmaan käydä varkain. 

Leikkaus

Leikkaukseen

Sappikivien on täytynyt kasvaa jonkin aikaa sappirakossani. Kummallista, että ne kipeytyivät kerralla niin paljon, että piti lähteä sairaalaan. 

Minut vietiin sängyssä pelipaikalle ja siirrettiin sellaisen malliin, jossa kädet sojottivat suoraan sivusuuntan ja jalat olivat harallaan. On tuollainenkin nyt koettu. No, koettu ja koettu, kun nukkumatti lähetti minut pian höyhensaarille. Melkoinen joukko viherpukuisia esittäytyi. Määrää kasvatti kaksi seuraamaan tullutta opiskelijaa, jotka pyysivät lupaa tulla seuraamaan.

 Tottakai suostuin. 

Public Domain

Leikkaus meni hyvin, mutta ...

Leikkaus onnistui. Minulta poistettiin tulehtunut sappirauhanen, jota ei kuulemma tarvita, ja sappikivet. Tavara menee nyt suoraan. Tähystyksellä onnistui. Ei tarvinnut turvautua avoleikkaukseen. Joudun olemaan sairaalassa ylihuomiseen. 

Minun ei ole pakko pysyä sängyssä. Jaloitteleminen jopa suositeltavaa. Minulle opetettiin, miten sängystä pitää nousta. 

Ajattelin, että minulla on kurkku kipeä ja niin se onkin, mutta johtui kuulemma suussa olleesta ilmaputkesta nukutusvaiheessa. 

Se mutta

Sappirakossani oli jotakin nestettä tai ainetta, josta ei ole tietoa mitä se on. Se tutkitaan. Leukemiaveteraanina mieleeni tulee, että se on syöpäsolukkoa. Toivottavasti ei.

Haavat ovat hieman kipeät, mutta kyllä niiden kanssa pärjää. 

Yöt

Nukahdin eilisiltana sairaalassa ennen aikojaan, mutta heräsin. Otin napit ja kyllä se siitä sitten. Hyvä yö. Olin yksin huoneessa, mutta nyt meitä on täällä kaksi vanhaa ja yksi myöhäisintä keski-ikää edustava potilas.

Sermin takana oleva mies karjahtelee itsekseen. Toivottavasti ei jatka yöllä unissaan. 

 

Sairaalassa

Olen saanut morsiaimen eli tiputustornin käyttööni, Sapporakkoni on tulehtunut. Saan antibioottia siihen. Saamani kipulääkitys tehoaa. Säryistä on vain haamuja jäljellä.

Läppärillä kirjoittaminen on hieman hankalaa. Johtuu ehkä kipulääkkeistä. 

Minulla on hyvä tilava huone, jossa on kolme sänkyä. Kaksi on vapaana, Olen yksin. Kaksoisovi on painava. Kun se suljetaan yöksi, nukun kuin pankkiholvissa. Ovea ei kuitenkaan lukita.

Olen leikkausjonossa. Tarkkaa toteutusaikaa ei tiedä ehkä kukaan. Kiireelliset tapaukset ovat etujoikeutettuja,  Jos operaatio ei veny liiaksi, eikä ilmene ongelmia, saatan päästä tänään kotiin. 

Sappirakkoni poistetaan. Sitä emme kuulemma tarvitse. Tähystysleikkauksella aloitetaan. Neljällä reijällä. Jos tilanne vaatii, siirrytään avoleikkaukseen. 

Sairaalassa on mukavaa, Ruokaa tosin en saa lähestyvän leikkauksen vuoksi. Illalla sain pari jugurttia tms. 

Minulle tuodaan aika ajoin jääpalasia suun kostukkeeksi. 

Nyt tuli kutsu leikkaukseen.

Sairaalaan

Olen kiinnittänyt huomita, että väsyn kävelylenkeistä tavallista helpommin.Eilen olin maalaustunnissa, Sessio kesti kolme tuntia. Uuvuin niin, että minun oli lopetettava aiottua aikaisemmin. Illalla ajattelin, että olen saanut jonkun kiertovisuksen. 

Aamulla tuntin vatsassasi mohkälemäistä ja pisteittäistä kipua, Ajattelin, että umpisuoli vaivaa,

'Vaimo toi minut päivystykseen ja minut otettiin sisään. Ultraääni paljasti, että minulla on paljon sappikiviä, Paastoan nyt ja odotan leikkausta.

Kuvataide - tavaratuotantoako?

 

Anne kommentoi keskiviikkoista postaustani:

"Olen sitä mieltä, että vaaditaan suunnittelua; päätöksentekoa, mitä aikoo tehdä. Ja oma vauhtinsa ja voimansa on tunnettava. Jos aikoo maalata leppoisasti parasta mahdollista, niin sitten varaa aikaa ja toteuttaa sen. Vaikka se ei jossakin mielessä olisi "tarpeeksi". Jos aikoo saada valmiiksi kuusi työtä tiettyyn päivämäärään mennessä on toimittava sen mukaan ja hyväksyttävä kiire yhtenä työskentelyn elementtinä.Minähän valitsen lähes aina tuon jälkimmäisen reitin, mutta ehkei se tuota parasta mahdollista lopputulosta. En olekaan leppoisa.Asiaa monimutkaistaa, että tietynasteinen stressi on tarpeen jotta alkaisi tuloksia syntyä, kuten tiedetään. Ja asiaa monimutkaistaa myös se, että teemme muutakin kuin taidetta. Jokaisella toivotulla elämänalueella on suunniteltava, mitä siellä aikoo saavuttaa. Sen suunnittelun kun oppisi niin olisi hyvä."

Kiitos Anne kovasti sparrauksesta. Pohdiskellaanpa vielä.

Monimutkaista on. Kahden viimeisimmän työni tekeminen on ollut hidasta ja väkinäistä, mutta sain niistä tänään oikein positiivisen kritiikin ohjaajaltani. Kun tutkailimme loppukesällä lomakauden satoa porukalla, tuolloin arvioiva opettaja piti minun tauluistani parhaana työtä, jonka olin huitaissut hyvin nopeasti myöhään illalla joukon jatkoksi. 

Noinhan se maalaaminen menee - kuten Anne kirjoittaa - silloin, kun se kytketään markkinatalouden viitekehykseen ja niin on pakko tehdäkin, jos aikoo leipänsä niillä töillä hankkia. Ei siitä muutoin mitään tule ellei joku mesenaatti sitten ota siipiensä suojaa.

Tuossa projektityöskentelymallissa on sellainen ongelma, että kärjistäen sanoen siinä pitäisi pystyä arvioimaan kuinka kauan maalaa taulua per neliömetri. Moni varmaan pystyy tuohon, mutta minulle se on ylivoimasta. Minä en pysty alottaessani sanomaan, minkälainen työstä tulee ja kauanko sen tekemiseen menee. Tietenkin mielessäni on jokinlainen ajatus siitä, mitä alan tehdä, mutta lopputulosta en tarkoin tiedä etukäteen. Prosessin aikana saan virikkeitä, enkä pysty pidättelemään ajatuksiani jollakin suunnitellulla polulla. Siksi myös ajan arvioiminen on hankalaa. 

Tähän voidaan sanoa, että pitää vain opetella. No, olen aikoinaan omaksunut sen tyyppisen ajattelun siinä määrin kuin se on minulle ollut mahdollista, mutta ymmärrän nyt sen olevan minun luonnolleni vaikeaa ja siksi kovin energiaa kuluttavaa. Tavoitteellisuus on hankalaa, koska innostun ja arvioin asioita liian optimistisesti. sitten joudun pulaan. 

Nykymaailma arvostaa projektimaista "löysät pois" -tyyppistä työskentelyä. Sitäpaitsi vaihtotalous ei pelaa ilman suunnitelmallisen järjestelmällistä toimintaa. Tämän tyyppiseen varmaan korkeimmilla taideopetuksen asteilla opiskelijoita valmennetaan. 

Olen usein pohtinut taiteen ja markkinatalouden suhdetta. Monilla taidealoilla siinä ei käsittääkseni olekaan erityisiä ongelmia. Ajatellaan vaikkapa design -alaa, esittävää musiikkia jne. 

Välillä minusta tuntuu, että kuvataide ei oikein voi olla varsinainen ammatti. Jo liike-elämän ydinasetelma, tuotteiden suunnitteleminen asiakkaiden tarpeisiin, on hankala, koska mieluummin tuotetaan teoksia omien ajatuksien pohjalta ja ne sitten menevät kaupaksi tai eivät mene. 

Olen kysellyt itseltäni, miksi kuvataide ei voisi olla normaalia vaihdantataloutta. Jani Leinonen sellaisilla asioilla sanojensa mukaan leikitteleekin. En kuitenkaan onnistu vääntämään mielessäni kuvataidetta tavaratuotantomalliin ilman, että se alkaisi tuntua pinnalliselta. Talouselämä -lehdessä oli kirjattu kunnon yrittäjän vaatimuksia, joista yhdeksi mainittiin se, että pitää ajatella vain tuottoja. Sen pohjalta minun kannattaisi panna vapaa-aikani johonkin muuhun. Minua voidaan sanoa romanttiseksi ja vanhanaikaiseksi, mutta haluan tässä kuunnella sydänääniäni. 

Vaihdantataloudessa merkityksellistä on tuotannon lopputulokset, eikä asiakasta tuotantoprosessi kiinnosta. No, tuskin usein kuvataiteen ostajaakaan. Minulle kuitenkin taiteentekijänä prosessin merkitys on suuri, on toki lopputuloksenkin. 

Päivän taideviite: Palautetta ohjaajalta.

Päivän pieni (oikeasti iso) ilo: Sain babysitata alle kahden vuoden ikäistä prinsessaa -lapsenlastani. Leikittiin, luettiin ja katsottiin kissavideoita Youtubesta. Tässä muuten lystikäs pätkä; Jousiorkesteri ja pianosolistina kissa.

Artikkeli on julkaistu 23.10.2009 blogissa "Leppoistaminen - yksinkertaista mutta monimutkaista".