On vaikea tiedostaa, mitkä kaikki asiat voivat olla tärkeitä. Minun jalkani ovat palvelleet minua niin hyvin, ettei minun ole tarvinnut huolehtia niistä, paitsi parin pienen tapaturman vuoksi käydä saamassa apua.
Olen alkanut viime aikoina tunnistaa oudon tuntemuksen osassa oikean jalan varpaitani. Eilen tuli mieleeni, että se voi johtua lievästä kihdistä, joka minulla mahdollisesti on.
Tutkimme vaimoni kanssa varpaitani ja huomasimme niissä punotusta, joka tosin ei ilmeisesti liittynyt tuntemuksiini. Vaimoni ajatteli, että minulla on kynsivallien tulehdus ja huolestui. Leukemiatoipilaana minun on vältettävä tulehduksia. Minä epäilin kovasti asian kiireellisyyttä, mutta suostuin soittamaan Meilahteen.
Kun kerroin tilanteen, minua kehotettiin tulemaan välittömästi päivystykseen. Vaimoni oli jo ottanut unilääkkeen, eikä voinut lähteä mukaan. Olen ennenkin joutunut lähtemään samaan paikkaan viimeisten vuosien aikana ja muistaakseni joka kerta olen joutunut jäämään sisään. Siihen varauduin nytkin. Otin mukaan lääkkeet, läppärin, lukemista ja kaksi paria villasukkia.
En voinut lähteä autolla, koska paluustani ei ollut varmuutta. Siispä taksilla Hiltoniin.
Päivystyksen saapumiskäytäntöä oli muutettu sitten edellisen käyntini. Ennen tultiin luukulle, jolta saatiin kehotus istua odottamaan kunnes asiaa aletaan hoitaa. Jo odotusvaiheessa sairaanhoitajat kävivät tutkailemassa tilannetta.
Nyt oli vastassa jonotusnumeroautomaatti.
Jonoa ei ollut, joten pääsin nopeasti tutkittavaksi. Aulan sairaanhoitaja kutsui minut koppiinsa, alkoi haastatella ja tutkia. Kerroin myös syöpätaustastani. Kuulin, että vaikka aulassa oli autiota, potilaita oli sisällä.
Hetken päästä hoitaja lähti konsultoimaan lääkäriä. Hän palasi pian kertomaan, että voin palata kotiin. Jos kuume nousisi, pitäisi taas ottaa yhteyttä. Hoitaja sanoi, että varpaankynteni ovat kääntyneet sisäänpäin ja minun olisi syytä mennä jalkahoitoon.
En ole koskaan ollut jalkahoidossa. Pari kertaa olen saanut vyöhyketerapiaa, mutta sitä ei varmaan lasketa jalkahoidoksi. Vyöhyketerapian teho on jäänyt minulle arvoitukseksi.
Kävelin päivystyksestä läheiselle taksitolpalle. Kun lähestyin, ihmettelin, miksi joku nuori nainen seisoi ensimmäisen taksin kohdalla, mutta mitään ei tapahtunut. Kun tulin lähemmäksi, taksi ajoi kohdalleni. Kun olin nousemassa autoon, nainen huuteli kysyen mihin menemme ja voisiko hän päästä Kallioon. Taksikuski sanoi minulle naisen olevan niin huumeissa ettei häntä voi ottaa. Luultavasti hän oli oikeassa. Sanoin naiselle, että kuski ei halua. Sinne nainen jäi. Toivottavasti joku muista kuskeista soitti apua, jos nainen oli jollakin tavoin vaarassa. Ainakin sairaala oli lähellä.
Vaimoni tietää keinot ja hän on hoitanut jalkojani. Kyllä tämä tästä selviää. Lääkäriystävämme oli kummastellut, ettei Meikussa lääkäri itse tullut tutkimaan varpaitani. Kai tässä on kyse resurssien käytöstä. Minulle käytäntö on sairaaloista tuttu. Hoitajat käyvät kertomassa lääkärille tilanteesta ja nämä päättävät kuulemansa perusteella, miten toimitaan ja onko syytä tulla katsomaan.
En muista, että minua olisi osastoilla tai hemapolilla neuvottu hoitamaan jalkojani. Varmaan varpaatkin rappeutuvat iän myötä ja tulehdusalttius voi nousta.
Jalkahoidoista en tiedä juuri mitään. Ehkä sellainen on minulle tarpeen. Aion kuitenkin ensin soittaa asiasta siirrehoitajalle.
Täällä kaupunkikeskuksissa on helppo toimia tällaisissa tilanteissa. Entä Lapissa, kun lähin hoitopaikka voi olla 200 kilometrin päässä tai ehkä vieläkin kauempana?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti