Sairaan rakas elämä

Imusolmukesyövän ja leukemian kokenut mies kirjoittaa

maanantai 9. kesäkuuta 2025

Uudestisyntymästäni on tasan yhdeksän vuotta

Meillä kantasolusiirteen saaneilla on tapana kutsua operaation toteutuspäivää uudeksi syntymäpäiväksi. Osalle potilaista tämä hoitotoimenpide merkitsee elämän jatkumista, mutta valitettavasti ei kaikille. Minunkin ennusteeni oli huono. 

Alla on blogipäivitykseni juuri tuolta päivältä.


Tänään on 0 eli uusi syntymäpäiväni


Olen aika kohmeessa kaikesta lääkityksestä, mutta yritän jotakin kirjoittaa.


Nukuin hyvin viime yön. Aamulla nousin vessakäynnille. Sitten alkoivat toimet. Verkoe otettiin varhain, koska osa siirteestäkin oli määrä tulla aamupäivällä. Sitten verenpainen ja EKG. Veren happipitoisuus. Lämpö.

Sain Ataraxia suoneen. Sitten Sandimmunia.

Siirre tuli pakasteena paikalle. Se sulatettiin välikössä ennen valuttamista. Minin piti olla sängyssä. Lääkäri valvoi paikalla. Välittömia oireita ei ilmaantunut muita kuin poskien kuumotus. Makuoireita ei tullut vaikka olisi voiniut. Sain myös toisen pussin. Tiputus oli pian ohi. Saan toisen satsin iltapäivällä.



Siirre on peräisin mieheltä. Ulkomailla luovutettu. Veriryhmäni muuttuu A-:ksesta A+:ksi.

Olen kiitollinen, että joku ulkomainen mies on nähnyt vaivaa vuokseni. Hän on saanut omassa sairaalassaan lääkettä, joka lisää hänen soluntuotantoaan. Se on saanut hänen olonsa tuntumaan hankalalta. Ehkä selkäkipuja tms. Hänet on kytketty laitteeseen, jolla on kaksi yhteyttä häneen. Toisesta päästä tuli verta laitteeseen, joka siilasi siitä kantasoluja ja josta loput verestä palasi toista kautta hänen verenkiertoonsa. Sydämelliset kiitokset sinulle tuntematon luovuttaja siellä jossakin!

Siirre sisältää pelkästään kantasoluja. Ne etsiytyvät nyt tuhottuihin luuytimiini. Se ei tunnu miltään. Tulen saamaan metotreksaattia, joka estää omia solujani tuhoamasta saamiani soluja.

Iltapäivällä tulee samanlainen operaatio uudestaan.


Sain illalla Kodin Putkimiestäkin stydimpää kamaa suolistossani olevan betonilohkareen särkemiseksi. Tuntuu toimivan. Jonkin verran nirhautumia on tullut jo ulos.



#kantasolusiirre #syöpä #leukemia #hus #pelastuminen #sytostaatit 

sunnuntai 8. kesäkuuta 2025

Heikki Hiiri merihädässä

 Muisto vuosien takaa

Innostuin vuonna 2000 tekemään noin 800 kilometrin yksinpyöräilyn Espoosta Espooseen. Matkalla vietin jonkin aikaa Muuramen Hauskalassa vaimoni kanssa. 

Paikan isännällä oli purjevene, jonka kiikkeryyttä oli lievitetty lisäämällä painoa veneeseen. 

Minä purjehdustaidoton sain luvan kokeilla venettä. Tuuli oli melkoinen. Lähdin kohti Päijänteen selkää ja matkanteko sujui, kunnes tapahtui haaveri. 

Purjeveneen fokka (etupurje) irtosi, minkä seurauksena en kyennyt ohjaamaan venettä. Matka jatkui samaan suuntaan. Heikki Hiiri oli merihädässä eikä Suomen Joutsenta näkynyt missään. 

Eräs mökkiläinen oli huomannut, että vesillä on joku pulassa. Hän tuli veneellä perämoottorin voimin avuksi ja käänsi purjeveneen kokan tulosuuntaan. Minä pääsin onnellisesti lähtöpisteeseen. 

Kaverilla olisi ollut kenties hauskaa katsella rannasta, miten maakravun taipale jatkuu. 

Onneksi hän oli kunnon mies ja auttoi miestä mäessä, tai oikeastaan vedessä.  

Lähetän mielessäni lämpimiä ajatuksia hänelle. 

tiistai 3. kesäkuuta 2025

Kultahääpäivänämme katsastimme yhteiset asuinpaikkamme

 


Nuoripari ensimmäisessä kodissaan 50 vuotta sitten. 

Meidät vihittiin Oulun tuomiokirkossa 31.5.1975. 

Juhlapäivämme oli viime lauantaina, jolloin kertasimme yhteisen elämämme kiertamällä paikoissa, joissa olemme asuneet. 



 Lensimme1.6.1975 Helsinkiin ja asetuimme kesäksi ensimmäiseen kotiimme tässä talossa, joka on nimeltään Clavis. 



Clavis on Etelä-Haagassa oleva Sibelius-Akatemian opiskelijoiden asuntola, jossa oli meille vapaa asunto. Saaran musiikilliset ansiot riittivät perusteeksi. 

Asunto oli yksiö, jossa huoneesta mentiin vessaan keittiön kautta. Matkaa oli ehkä metrin verran, joten keittiö oli pikkuruinen. 

Minä työskentelin Kaisaniemen KOP:ssa pankkineitinä ja Saara sijaisti opettajaa Claviksen lähellä olevassa päiväkodissa. 

Tämä oli kesä, jolloin elokuussa Helsinki oli muutaman päivän ETYK-mehiläispesä, jossa allekirjoitettiin niin sanotut "The Helsinki Accords". Tämä sopimus oli yksi vaikuttava tekijä siihen, että kommunismi kaatui. Saimme nähdä maailman mahtajia, kun heitä kuljetettiin paikasta toiseen. 



Syksyllä muutimme Turkuun, jossa minä jatkoin kauppatieteen opintojani ja Saara työskenteli taas päiväkodissa. Kotimme oli tuossa oikealla olevassa talossa Ilpoisissa. 

Tämä pihapiiri oli silloin viehättävä ja on yhä. 

Tämän kävin kuvaamassa jo viime perjantaina. 




Muutimme vuonna 1976 Martinlaaksoon Vantaalle. Suoritin opintoni loppuun etänä. 

Täällä asuessamme syntyivät kaksi ensimmäistä lastamme ja minä suoritin asevelvollisuuteni. Sain tiedon esikoisemme syntymästä, kun olin samana päivänä saapunut kasarmille Haminaan. Saara oli ollut vanhempiensa mökillä Kukkarosalossa Päijänteellä ja tästä johtuen esikoisemme syntyi Jämsän sairaalassa. 

Kymen jääkäripataljoonan komentaja ei ollut paikalla, joten minä pääsin katsomaan tytärtäni vasta viikonloppuna. Minulle puettiin parasta laatua olevat suntikset päälle. Kengät olivat iskemättömät, mistä johtuen sain jalkaani rakkulan ellen enemmänkin. 

Kun näin Jämsän sairaalassa tyttäreni lasin takaa muiden vauvojen joukossa, en olisi ikinä itse  tunnistanut omaani. 




Muutimme vuonna 1979 Vantaalle Korson Mikkolaan. 

Tarvitsimme lisää tilaa. Pääsimme vuokralle Vatron kolmioon. 

Tämä silloinen pihapiirimme on yhä aivan samanlainen. Tuntui kuin olisin siirtynyt takaisin tuohon aikaan. Jotenkin se kosketti syvältä. 




Vastapäisessä talossa oli kirjasto, josta on ulko-ovi yhä paikallaan. 

Eräs pienokaisemme oli päätellyt, että koska kirjastosta voi lainata kirjoja, lähikaupasta voi lainata leikkiautoja. No, hän lainasi. Asia selvitettiin ja autot palautettiin. Kerran sama vesseli kiipeili parvekkeemme kaiteella. Asuimme viidennessä kerroksessa. Isosisko tuli sanomaan Saaralle, että "tuo poika menee ulos". Saara meinasi saada halvauksen. Poika oli kai vain omassa elementissään, sillä myöhemmin hän alkoi harrastaa vuorikiipeilyä. 

Samassa talossa asui toinenkin iso perhe, Keskisarjat. Yksi heidän pojistaan oli nimeltään Teemu. 

Asuimme Korsossa viisi vuotta. Aloimme haaveilla omasta asunnosta. Tuohon aikaan oli hyvin vaikea saada lainaa kerrostalo- tai rivitalo-osakkeen hankkimiseen. 

Olimme kerran kyläilemässä Jupperissa Saaran serkun perheessä. Serkun aviomies päätti edistää asuntoasiaamme ja löysi lehdestä Laaksolahdessa olevan myynnissä olevan tontin. 

Sitä lähdimme katsomaan.




Tähän tulimme- Talon kohdalla oli räjäytetty monttu, jossa talon rakentaminen oli loppunut alkuunsa. 

Meidät paikalle tuoneen mielestä tässä on teidän paikka. 

Onnistuimme saamaan rahoituksen ja teimme kaupat. 

Tilasimme talopaketin Makrotalolta, jolta saimme myös lainaa. Projekti alkoi. Muistan kuinka olin töiden jälkeen muurarin apparina. Illan mittaan aloin ihmetellä, kuinka pitkään muurari jaksaa painaa. Pakkasta oli muistaakseni noin 17 astetta. 

Muurausprojekti keskeytyi talveksi.

Muutimme aikanaan perinteiseen tapaan keskeneräiseen taloon. Alakerrassa oli maalattiat. Meitä oli tuolloin kuusi, sittemmin seitsemän. 

Saaralla oli alkanut käydä piano-oppilaita Korsossa ja sama jatkui Espoossa. Saimme avuksemme ensimmäisen au pair -tytön Atlantin takaa. Saimme kielikylpyä. Hän puhui kuopuksellemme englantia. Kun apulaisemme lähti takaisin kotiin, kuopus protestoi ja lakkasi puhumasta. Myöhemmin meillä oli vielä kaksi au pairia Kanadasta.

Omistimme maan kiinteistöosakeyhtiön kautta. Taloja oli kuusi. Naapureiden kanssa meni yleisesti ihan hyvin, mutta pientä komiikkaakin ilmeni. Yksi osakas halusi edistää kevättä ja loi pihastaan lunta talojen välissä olevalle kujalle sulamaan. Toiselle osakkaalle se ei käynyt. Hän kävi luomassa lumet takaisin. Ei, hän ei ollut herra Tulppo. 

Taloa edistettiin, mutta jäimme kiikkulautaan. Rakentamisen saattamiseen valmiiksi olisi tarvittu lisää rahoitusta, mutta velkaa oli jo aivan riittävästi. 

Asia ratkesi parin kolmen vuoden kuluttua. Aivan lähelle oli rakennettu kuuden asunnon paritaloyhtiö. Jostakin syystä eivät saaneet myyntiä käyntiin. Kaikki osakkeet olivat myymättä. 

Teimme diilin. Kuitenkin sellaisen, jossa kumpikin osapuoli voitti. Myimme talomme yrittäjille ja ostimme heiltä yhden osakkeen. Me pääsimme valmiiseen ja he viimeistelivät talomme, jonka sitten myivät, ja paritaloasunnotkin alkoivat mennä kaupaksi. Asuimme yhä Laaksolahdessa. 

Nämä olivat rankkoja vaiheita, mutta nuorena jaksoi. Muistellessa se aika tuntuu kuitenkin "oikealta elämältä".





Tässä on uuden kotimme pihapuoli nykyisellään. 

Kerran nuorimmaisemme päätti kadota ja häntä etsittiin Karakalliota myöten. Saara etsi häntä läheiseltä tieltä. Eräs täti kiinnitti häneen huomiota ja tuli juttelemaan. Hän oli ottanut kaksivuotiaamme talteen. Tämä söi tyytyväisenä keksiä ja joi mehua tädin kotona. 

Yksi työsuhteeni osoittautui heti alkuunsa toimimattomaksi. Piti rakentaa silta tulevaan. Panimme asuntomme myyntiin. Tuollaisen tilanteen rahoittamiseen pankki tarjosi kolmen kuukauden vekseliä. Kulut otettiin päältä ja jakson lopussa velka piti maksaa takaisin. 

Asuntomme meni kaupaksi. Uusi työpaikka löytyi. Muutimme vuokralle Olariin ja ostimme tontin Laaksolahdesta. 




Tässä Olarin rivitalokotimme edessä pakkasimme kerran autoamme matkalle etelään. Joku meistä toi pihaan roskapussin. Se päätyi kattoboxiin ja matkusti kanssamme Ranskaan. 

Kerran joku lapsistamme tuli sanomaan, että ulkona kyyhöttää loukkaantunut jänis. Vähän raskain mielin otin lapion ja lähdin täyttämään velvollisuuteni. Kun lähestyin, pupujussi onneksi lähti loikkimaan ilman mitään ongelmaa.  

Tämä oli kiva asunto ja mukavalla alueella. 




Asuimme Olarissa kolme vuotta ja muutimme uuteen hartiapankkitaloomme, joka oli jo kutakuinkin valmis. Rimalaudoitus tosin kaipasi toista maalikerrosta. 

Tässä asuimme pitkään. 

Talo näyttää saaneen uuden katon ja maalipinnan seiniinsä. 

Toimin talouspäällikkönä kunnes 90-luvun suuri lama vei työni. 

 Meillä oli velkainen talo, Saara ja lapset olivat kotona ja Suomi oli syöksykierteessä. 

Onnistuin pääsemään koulutukseen ja vuoden päästä minut palkattiin opettajaksi yhdeksi vuodeksi ja sitten toiseksi. 

Raskailla vuosilla oli hintansa. Voimani loppuivat. Onneksi pystyin palaamaan työhön muistaakseni seitsemän viikon päästä. 


Hyvin kävi. Minä ponnistelin ja hyvinvointivaltio piti meistä huolta. Pääsin parin pätkävuoden  jälkeen kauppaopettajaksi maineikkaaseen Suomen Liikemiesten Kauppaopistoon, josta vuosien jälkeen jäin eläkkeelle.  

Lapsilla oli kavereita Laaksolahdessa. Kerran vanhin poikamme pyysi minua katsomaan, kun hän oli tehdyt kavereiden kanssa jämäpuusta mökin, jossa oli oikein takka. Mukavaa, että pojat olivat saaneet nikkaroida. 

Kysyin, mitä palotarkastaja mahtaisi tuumata teidän takasta. Yllätyksekseni pojat ymmärsivät yskän ja ottivat sen tosissaan. 

Kerran keskimmäinen pojistamme sai tarpeekseen. Hänellä oli kurkku ja kymppi (mk) mukanaan, kun hän lähti. Aika pian hän palasi. Kerran hän sai hillittömän raivarin. Mieleeni juolahti antaa hänelle hesareja revittäväksi. Konsti osoittautui toimivaksi. 

Me olemme Saaran kanssa onnellinen pari, mutta aina ei todellakaan ole ollut helppoa. Kerran,  kun sota oli syttynyt, minä siirryin nonverbaaliseen viestintään. Kun Saara tuli makuuhuoneeseen, hän näki oman sänkypuoliskonsa nostettuna pystyyn. Viesti meni perille. Sain nukkua rauhassa. 

Kun olin jouduin talouspäällikön hommasta pois, minun oli jätettävä työsuhdeautoni työpaikalle. Ajattelimme kokeilla, miten elämä sujuu ilman. Kokeilua kesti 2010-luvulle asti. 

Kauppakassit olivat ongelma, mutta niitä oli vain kannettava. Kerran Saara oli kävelemässä nuoremman tyttäremme kanssa Lähderannasta kauppaostoksineen kotiin. Kassit levisivät ja hermot menivät. Sattumalta tyttäremme pikkuserkku ajoi autolla ohi. Hän tarjosi kyytiä. Tyttäremme oli niin kiukkuinen, että ajoi sukulaispoikansa tiehensä. 

Ehkäpä se kiukku antoi voimat kantaa ruuat kotiin. 

Kerran yksi pojistamme oli päättänyt lähteä kavereiden kanssa telttaretkelle metsään. Ei kai siinä, mutta oli talvi. Yö koitti. Olimme yhteydessä yhden pojan äidin kanssa ja lopulta lähdin hänen kanssaan haravoimaan ympäristöä. Kun löysimme pojat, he nukkuivat teltassa kuin ei mitään. Jätimme heidät jatkamaan seikkailuaan. 

 Minä olen niitä miehiä, jonka pitää vasaran nähdessään miettiä, että mitähän tuollakin tehdään. Kerran jutellessani isäni kanssa, hän totesi ettei omakotitalon pito oikein sovi minulle. Hän oli oikeassa. 

 Vuodet vierivät. Vanhin lapsistamme oli jo lähtenyt opiskelemaan eli väki jo väheni. Jossakin vaiheessa meille kehittyi ajatus muuttaa meille sopivampaan asumismuotoon. 

Saara oli aloittanut yliopisto-opinnot. 



Lopulta löysimme tällaisen helmen Herttoniemestä. Seitsemännen kerroksen kolmiosta oli huikaiseva näköala yli Helsingin. Tarkasti sihdaten pystyi erottamaan Harmajan majakan mereltä. 

Ihastuimme ja teimme kaupat. 

Uudessa osoitteessa autottomuuskin sujui helpommin. Kuhunkin tilanteeseen saattoi valita sopivan pääsemiskeinon. Busseja kulki ja metro kirskui melkein ikkunan alla. Tarvittaessa tilattiin taksi. Helsingissä toimi lisäksi verraton kulkujärjestelmä, jota pyöritti City Car Club. Firmalla oli luovutuspisteitä eri puolilla Helsinkiä. Yksi oli aivan lähellä. Sopiva auto varattiin netistä sen ovi aukesi kännykän avulla.  Ajoneuvoja oli saatavissa yllättävän hyvin. Virta-avain odotti autossa. Matkasta maksettiin kilometrien ja ajan perusteella. Auto palautettiin joko samaan tai johonkin toiseen pisteeseen. Kaiken lisäksi tällainen yhteiskäyttö oli yllättävän edullista. 

Suoritin kuvataiteilijan opinnot työn ohessa. Oppilaitos oli Alfa-Art. 

Vuodet vierivät. Lopulta olimme kahden. Sairastin ensin imusolukesyövän ja sitten leukemian. Vereni vaihdettiin. Luoja oli kuitenkin päättänyt, että elämäni sai jatkua, vaikka ennuste ennen siirteen saamista oli huono. 

Saara sai opintonsa valmiiksi. Hän oli ollut mukana kirjoittamassa Latvia-aiheisiä teoksia ja julkaisi sitten kokonaan itse kirjoittamansa elämäkerran suomalais-latvialaisesta laulajattaresta. 

 Ennen eläköitymistäni ehdin palata hetkeksi osa-aikatyöhön koululleni. 

Saara sai tukea syöpäläisen rinnalla kulkemiseen. Hänelle neuvottiin, että tällaisen matkan jälkeen kannattaa vaihtaa ympäristöä. 

Huomasimme, että Turkuun muuttamisessa oli useita hyviä puolia. Kaupunki oli meille tuttu. Esikoisemme perheineen asui Naantalissa ja kuopuksemme Turussa. Tyksissä tehtiin kantasolusiirteitä, joten toipumiseni seuranta oli hyvissä käsissä. Lisäksi muutto Helsingistä Turkuun asuntojen hintatasojen vuoksi erittäin edullista. 

Aloimme myydä Hertsikan kolmiotamme. Olin ottanut vuosien mittaan runsaasti kuvia  ikkunanäkymistämme. Laitoin niitä Facebookiin ja pian ostaja löytyi. 



Google Maps Streetview

Turun kotimme on tässä valkoisessa kerrostalossa kävelymatkan päässä torista ja Aurajoesta. 

Elämämme on ollut vaiheikas ja rankkaakin on ollut. Se on myös ollut rikas ja aivan meidän omamme. 

Kuten varmaan monet vanhemmat mekin koemme olleemme huonot vanhemmat lapsillemme. Siitä huolimatta he ovat löytäneet paikkansa ja kaikilla on lapsiakin. 

Olen sisäistänyt olevani loppusuoralla. Vanhempani elivät iäkkäiksi, mutta minulla on takanani raskaat sytostaattihoidot. Jos siitä huolimatta elän vielä 20 vuotta, se on lyhyt aika. 

Eläkkeellä ei ole juuri paineita. Olemme hyvin onnellisia. Olisi ikävä jäädä yksin, joten toivoisimme, että Luoja kutsuisi meidät luokseen suunnilleen samaan aikaan. 

Kaikista vaikeuksista olemme selvinneet tavalla tai toisella. Niinpä tunnuslauseeni on: 

Hyvinkin voi käydä. 







#kultahäät #avioliitto #häät #koti #elämänkaari #muutto #aviopari #uskollisuus #perhe #onnellisuus #vastoinkäyminen #elämäkerta #rakkaus #lapset #helsinki #espoo #vantaa #turku #lama #työttömyys #parisuhde #kiintymys 







 

 

 

 


perjantai 30. toukokuuta 2025

Kaksi pahan mielen saanutta Sibelius-monumentin suunnittelijaa ja viulukisan lopputulos

 

Wikimedia Commons
Museovirasto: Atelier Nyblinin kokoelma

Yllä Sibelius kuvattuna viulukonserton toisen kantaesityksen jälkeisenä vuonna.


 
Image by AI Leino from Pixabay

Suomalaiset järjestivät keräyksen monumentin saamiseksi suurelle pojalleen ja valtiokin osallistui hankkeeseen. Sibelius oli ruotsinkielinen, mutta varmaan koko kansa pitää häntä suurmiehenään. Sitäpaitsi pienessä kansassa suvut ovat saattaneet kietoutua toisiinsa. Minäkin - umpisuomenkielinen - olen Genin mukaan Sibeliukselle sukua 1500-luvulla syntyneiden yhteisten esivanhempiemme Claes Prytzin ja Märta os. Lilliehöökin kautta. 

Projekti oli kovin surullinen, mutta monumentti saatiin. Luonnoskilpailu järjestettiin ja sen voitti nurmijärveläinen Toivo Jaatinen, jonka tytär käsittääkseni oli luokkatoverini. Syystä tai toisesta Jaatiselle ilmoitettiin, että hänen luonnostaan ei toteuteta. Hänen ehdotustaan kai pidettiin liian perinteisenä, vaikka siihenkin sisältyi abstrakti osa.

Tilaus päätettiin antaa Eila Hiltuselle, jotta hän toteuttaisi "putkiurkunsa". Hänen teoksensa johdosta Hiltunen sai haukkumakirjeitä jopa merkkihenkilöiltä. Kättä väännettiin esittävän ja abstraktin taiteen välillä. 
'
Lopputuloksena putkiosion viereen päätettiin sijoittaa Sibeliuksen näköisreliefi.



Wikimedia Commons

Tässä kuvassa esittävän osan valmistus on meneillään. Hiltunen on oikealla.  Minusta vaikuttaa, että ylimpänä oleva valokuva säveltäjämestaristamme on ollut mallina. 

Hiltunen hitsasi teostaan neljä vuotta ja sai hitsauskaasuista kroonisen keuhkoputkentulehduksen. 

Kansalaiskeräyksen tuotot oli sijoitettu osakkeisiin, joiden arvo valitettavasti laski. Palkkiota pienennettiin, koska teos oli muka epäpopulääri.

Teoksen paljastustilaisuudessa Hiltunen itki. 

Hiltuselle jäi paha mieli ja niin veikkaan käyneen Jaatisellekin. 




Kuva kopioitu ePressin sivulta.

Toivo Jaatisen perilliset ovat lahjoittaneet tämän ehdotuksen osatoteutuksen Lahden Sibeliustalolle. Hienoa, että näin on toimittu. 

Vaikka hanke oli surullinen, saamme olla tyytyväisiä Töölössä Sibeliuksenpuistossa hienon monumentin, johon jo lukemattomat turistitkin ovat käyneet tutustumassa. 



Eilen oli Sibelius-viulukilpailun viimeinen finaali

Ensimmäisenä esiintyi Amia Janicki ja soitti Unsuk Chinin ensimmäisen viulukonserton.  Kappale on moderni. Kun se alkaa, tottumaton kuulija saattaa ihmetellä, joko se alkoi vai vastako soittimia viritetään. 

Konsertto vaikuttaa äärettömän vaativalta, mikä ei tainnut ongelma tälle sveitsittärelle, joka tunnusti haastattelussa harrastavansa videopelejä kuten World of Warcraftia.

Vinoilin tuossa alussa virittämisestä, mutta todellisuudessa kaoottisesta vaikutelmastaan huolimatta Unsuk Chinin konsertossa on järjestys. Mikään ei ole sattumanvaraista. Vaikka ainekset ovat osin outoja, teoksessa erottuu rakenteita. 

Seuraavaksi Sueye Park esitti Sibeliuksen viulukonserton. Hän oli fantastinen. Näin hänen muodostavan viulullaan mieleeni kaunismuotoisia merkkejä, nuottiavaimen tapaisia kuvioita. Tällainen kokemus oli minulle uutta. Toivoin hänen voittavan, vaikka pelkäsin hänen soittavan sibeliuksensa liian romanttisesti. 

Tämä viulukonsertto on meille suomalaisille jotenkin pyhä. Ehkä haluamme kuulla siinä honkien huminaa ja toisaalta uljasta taistelua itäistä vihollistamme vastaan. Tosin konserton valmistuessa talvi- ja jatkosota olivat vasta edessäpäin. 

Claire Wells oli valinnut sibeliuksen rinnalle saariahon. Wells soitti sen antaumeksella ja huolellisesti fraseeraten. Voittaja-ainesta? Saariahon viipyilevän kuplivista tunnelmista alkaa nauttia, kun niitä kokee uudestaan. 

Minami Yoshida soitti lopuksi sibeliuksen ja teki sen vaikuttavasti. Yoshida kertoo haastatteluissa hellyyttävän avoimesti epävarmuudestaan. Hän oli kolmatta kertaa mukana Sibelius-kisoissa. Hän oli ensimmäisessä koitoksessa 15-vuotias ja pääsi finaaliin. Ihmelapsi mitä ilmeisemmin. Toisella kerralla hän ei tosin selvinnyt yhtä pitkälle.

 

Kilpailun lopputulos:

1. Sueye Park

2. Minami Yoshida

3. Claire Wells


Tuntuu mukavalta, kun suosikkini voitti.



#sibelius #jeansibelius #viulukonsertto #jeansibeliusviulukilpailu #viulukilpailu #musiikkitalo #viulu #säestäjä #klassinenmusiikki #finaali #sibeliustalo #sibeliusmonumentti #sibeliuksenpuisto #toivojaatinen #kuvanveistäjä #eilahiltunen #patsas #muistomerkki #kuvanveisto




keskiviikko 28. toukokuuta 2025

Diletantti ei huomaa, jos joku viulisteista soittaa väärin

 


 Sueye Park
Kuvakaappaus lähetyksestä

Sibelius-kisojen finaaliin on valittu kuusi onnellista viulistia. Välierissä oli 18 soittajaa eli kalman viikate teki rumaa jälkeä. Aivan loistavia muusikkoja jäi rannalle. 

Gabrielle Després, Kanada
Otto Antikainen, Suomi
Claire Wells, Yhdysvallat
Minami Yoshida, Japani
Amia Janicki, Sveitsi
Sueye Park, Etelä-Korea


Osalla finalisteista on kisapokaaleja jo ennestään hyllyissään. Tämä kertonee kilpailun ankaran korkeasta tasosta. 

Näin professionaaleilla viuluniekoilla on aivan huippuluokat työvälineet eli viulut ovat vanhempia kuin mihin kukaan meistä yltää. Kalliita ovat varmasti. Toivottavasti vakuutukset ovat kunnossa.  


Kapu ja Sueye Park
Kuvakaappaus lähetyksestä


Finaalissa jokainen soittaa Sibeliuksen viulukonserton ja jonkun nykysäveltäjän teoksen.

Viimeinen finaali on huomenna ja sitten selviävät kullan, hopean ja pronssin saajat. 

Minun korvani on niin tuohesta, että en pysty vaimoni lailla vertailemaan esimerkiksi Sibeliukssen konserton eri tulkintoja. Olivat kuulemma keskenään erilaiset. Viulistit myös sijoittavat esityksiinsä omia musiikillisia ideoitaan.  No, kiva tietää. 

Antikaisen Sibeliuksen viimeisen osan alussa tuli kuulemma virhe, jota orkesteri auttoi paikkaamaan. Ohi meni. 

Muutkin kuulemma tekevät virheitä. 


Image by Christine Engelhardt from Pixabay

Tuntuukohan solistista tuolta, kun soittaa yksin kadenssia keskellä orkesteria ja yleisöä. 

Sueye Park on suosikkini. Hän tuntuu kuin kertovan tarinaa soittamalla ja juuri minulle. Häntä kuunnellessa kukin fraasi kuulostaa kuin viulisti rakentaisi keskenään erilaisista aineksista kokonaisuudessa kaikki osat olisivat juuri siellä, missä niiden kuuluukin olla. Jonkun toisen soittaessa saattaa tuntua, että kaikki on kohdillaan juuri siellä, missä nuotit käskevät, mikä on eri asia. 

            Nykymusiikkia olevat esitykset ovat hankalia, koska niitä ei tunne ennestään. 

Sueye Park soitti Oliver Knussenin teoksen, joka oli todella mielenkiintoinen. Nykymusiikki voi olla sellaista kuin Arvo Pärt sävelsi nuorena. Riks raks poks - pum - boing. Sitten hän tuli tuntoihinsa ja alkoi säveltää syvällistä minimalismia.

Nämä uudet tuntuvat koostuvan monenlaisesta. On salskeaa honkametsää, yksittäisiä korkeuksiin kurottajia, istutettua tinasotilastaimikkoa, sekametsää, vaikeakulkuista umpipöheikköä, välillä lempeitä aukioita ja ties mitä. 

Knussen oli koonnut monista aineksista eheän kokonaisuuden, jota äkkinäisenkin oli kiva kuunnella. Solisti ja orkesteri keskustelivat hauskan napakasti keskenään. 

Claire Wells kuulosti todella hyvältä, mutta sitten aloin epäröidä. 

Otto Antikainen soittaa todella hyvin. Tuntuu ettei hän hermoile ollenkaan. Hän on oikea suomalainen, joka hoitaa hyvin hommansa, mutta ei koreile eikä pörhistele. Finaaliin pääseminenkin on hieno meriitti. 

Tämä ei kuitenkaan ole jääkiekkoa. 


#sibelius #jeansibelius #viulukonsertto #jeansibeliusviulukilpailu #viulukilpailu #musiikkitalo #viulu #säestäjä #klassinenmusiikki #finaali







tiistai 27. toukokuuta 2025

Sain kesäpestin förikuskina

 



Koulutus alkoi tänään kuivaharjoitteluna. 




Hyvin lyhyt oli työsuhteeni. 



Tässä oikea Föri oikeissa töissä. 

Jossakin siellä on kuljettaja, varmaan tuossa kopissa, mutta olenkohan koskaan nähnyt. Ehkä joskus rannalla. 



Föristä  löytyy ruumis! 

Matti vai Teppo?


Maailmassa on jotakin pysyvää. Föri valmistui vuonna 1903. On se muutaman kerran seilannut puolitoistaminuuttisen matkansa Aurajoen poikki. 

Föri on luonut itsensä uusiksi kolme kertaa. Sen käyttövoima oli alkuun höyry, sitten diesel ja vuonna 2017, kun muutimme taas Turkuun, Föri oli äskettäin alkanut urakoida sähkön voimalla. 

Onkohan kukaan tehnyt koko työuransa ajamalla Föriä tois- jä täl puolel jokke? Ei ainakaan tarvitse selailla merikortteja eikä värkätä tutkaa. Skarppina joutuu varmasti olemaan. Vastuu on suuri, koska lautalla voi olla enimmillään 75 ihmistä. 

Aurajoella on ollut toinenkin föri. Lauttoja kutsuttiin silloin yliseksi ja aliseksi föriksi. Ylinen pääsi eläkkeelle, kun Martinsilta valmistui. Sota-ajan pommituksissa se upposi Aurajokeen. Lautta nostettiin ja romutettiin. 

Uskollinen palveliija voitaisiin korvata sillalla, mutta siihen tuskin äänestäjät suostuvat koskaan. Se on läpeensä osa turkulaisuutta kuten joulurauhan julistus tai sana "simmottis". 

Kesäisin Aurajoella on toinenkin lautturi, kun myös Pikkuföri astuu remmiin. 



Förillä on muuten kaksi taideteosta. Katsopa tämä!


Förin lähellä on mahdollisuus kokea toinenkin kuljetuselämys. Kokeilepa sitäkin! Joskus se saattaa toimiakin. 




#föri #lautta #lossi #aurajoki #turku #matkailu #elämys #nähtävyys #funikulaari


sunnuntai 25. toukokuuta 2025

Viulukilpailussa ei tehdä maaleja

 

Image by Zuxriddin from Pixabay

Olen seurannut Jean Sibelius -viulukilpailun välieriä puolelta vasemmasta korvastani ja aika vähäisellä intensiteetillä. Aika hyvän kokonaiskuvan olen mielestäni saanut siitä, mitä vähäisellä professionalismillani on saatavissa. 

Alkuerissä kuvittelin erottavani tasoeroja soittajien taidoissa. 

Nyt vaikuttaa siltä kuin 18 Lionel Messin kloonia taituroisi vuorotellen jalkapalloa pompotellen. 

Kaikki ovat niin uskomattoman hyviä, että ihan sama minulle, kuka soittaa. Musisointi kuulostaa lähes täydelliseltä. Tuntuu kuin eivät olisi koskaan muuta ja niin se varmaan onkin. 

En tunne nyt oppivani mitään. Tämä annos viulismia on sitäpaitsi ylisuuri vilistelevälle mielelleni. 

Juuri kun olin tuon kirjoittanut, Sueye Park soittaa suoraan sydämeeni. Aivan taivaallista sielukkuutta. 

Jos seuraan huipputason jalkapalloa tai jääkiekkoa, tiedän voittajan, koska tärkeissä matseissa asia ratkaistaan viimeistään yksittäisten pelaajien ja maalivahtien kaksintaisteluilla. 

Joukkuepeleissä on kuitenkin paljon sattumanvaraisuutta. Äärimmäisen hyvällä pelilläkin voi hävitä. Tulos ratkaisee. Vaikka joukko asiantuntijoita määrittelisi kummankin puolen peliä erilaisten kriteerien valossa, maalit ratkaisevat, 

Satunnaisuutta on myös vaikkapa tenniksessä. Nuotteja ei ole. 

Haluan kuitenkin seurata myös finaaleja – ainakin puolella korvalla. 



#sibelius #jeansibelius #viulukonsertto #jeansibeliusviulukilpailu #viulukilpailu #musiikkitalo #viulu #säestäjä #klassinenmusiikki #jalkapallo #jääkiekko