Entä jos väsymys johtuukin ...

... uudesta syövästä eikä vanhasta?

Järki sanoo, että syy on vanha syöpä, koska löytämäni tutkimuksen mukaan sitä esiintyy runsaasti syöpätyypistäni selvinneillä. En mielestäni murehdi ylenpalttisesti syövän uusiutumisesta, mutta tällainenkin on tullut mieleen. Ennen ensimmäistä syöpääni etsittiin työterveydessä kovasti syytä väsymykseeni ja oletan sen johtuneen sittemmin todetusta syövästä.

Onneksi minulla on helmikuussa taas kontrolli ja kroppani skannataan. Eiköhän se siinä näy, jos se sitä on. Sittenpähän selviää väsymyksen syy, jos löytyy uusi syöpä. No, ehkä se olisi uusi vaan vanha uusiutuu. Sitten vain taas tulta päin.

Käytettävyyttä blogiin

Huh, olipa homma. Kävin läpi tämän blogin postaukset ja merkitsin tunnisteen "Kuvakertomus" kaikkiin, jotka olivat luonteeltaan sellaisia. Jos haluat katsella niitä kerralla, voit nostaa ne esiin klikkaamalla oikealla näkyvää tunnistetta. Kyseiset postaukset näkyvät sen jälkeen allekkain.

Tunnisteet "Arkkitehtuuri", "Novelli" ja "Pilakuva" toimivat samalla tavoin. Useissa postauksissa on mukana taivasvalokuvia. Saatan joskus urakoida niihinkin tunnisteen.

Ystävän vierailu sekä kuvakertomus Vallilasta ja Hermannista

Vanha ystävä oli ollut oppimassa pedagogiikkaa Lontoossa ja käväisi meitä katsomassa, kun oli matkalla kotiin pohjoiseen. Vanhat ystävät ovat oikeita aarteita, joiden kanssa on ilo muistella menneitä ja puhua nykypäivästäkin.

Kerroin ystävällemme noin neljänkymmenen vuoden takaisesta muistivälähdyksestäni, kun hän on  hyppäämässä keltaiseen froteeuimapukuun sonnustautuneena veteen. Vain tämä hetki on tarttunut mieleeni, ei eden molskahdusta. En muista paikkaa eikä hänkään. Hän ei ehkä muistanut uimapukuaankaan, vaikka varmaan muutoin muistaa asiat minua paremmin.

Kävelin tänään Pasilasta Valkan kautta Hermanniin. Huomasin Vallilan puistossa tällaisen taideteoksen. Se on tehty ilmeisesti luonnollisessa tilassaan olevista kivilohkareista. En nähnyt mitään kilpeä, mikä olisi selittänyt, mistä on kyse. Kävisi oikeastaan maataiteesta.

Taustalla näkyy kouluni Vallilan toimipiste.

Minusta tämän uudehkon kerrostalon väri on liian voimakas ympäristöönsä, jossa olevat rakennukset ovat sitä vaaleampia ja rakennettu ehkä viisikymmentäluvulla. Sen muotokieli sopii mielestäni aika hyvin. Se sitoo mainiosti vieressä olevan 50/60-luvun kerrostalon ja sitä seuraavan vielä vanhemman kerrostalon eheäksi kokonaisuudeksi.

Tässä on vanhaa ja uutta arkkitehtuuria yhdistetty oivaltavalla tavalla. Muodot toimivat hyvin yhdessä ja tässä suuri värierokin miellyttää silmää.

Ylempi graffititägi näyttää olevan sama, jonka olen nähnyt Pasilassa. Jos näillä nyt on pakko merkitä paikkoja, joissa tekijä on käynyt, olisi tyylikkäämpää tehdä ne paljon pienempinä.

Alla oleva laatikkoarkkitehtuuri ei silmää hivele. Onneksi nuo tiilet ovat peigen värisiä. Jos ne olisivat valkoisia tai harmaita, näky olisi aika karmaiseva.

Kannattelijasukupolven lunastajaidentiteetti

Lasten sodan mukaan aikuiset eivät puhuneet sodasta lapsille, mikä vähensi näiden mahdollisuuksia käsitellä kokemuksiaan. Joissakin perheissä puhuttiin, mutta keskustelumuoto ei ollut vuorovaikutteinen eikä osallistava, joten kokemukset saattoivat koteloitua tai tulla torjutuksi. 60- ja 70-lukujen nuorten sotien oikeutuksen epääminen saattoi johtua tästä.

Sodan ajan lapsia kutsutaan kannattelijasukupolveksi, koska he kieltämällä omat tarpeensa ja olemalla aiheuttamatta huolia kannettelivat vanhempiaan. He kannattelivat myös seuraavaa sukupolvea eli muiden muassa minua ja minun ikäisiäni rakentamalla hyvinvointivaltiota.

Tämä lunastajaidentiteetin omaksunut polvi, joka ei pidä ääntä itsestään, on ansainnut oikeutuksen olemassaololleen palvelemalla muita. Rintamamiehiä ja lottia on muistettu. Sankarikuoleman kokeneita kunnioitetaan itsenäisyyspäivinä ja kaatuneiden muistopäivinä. Onko kukaan kuullut kunnioitettavan sotaleskiä ja -orpoja? Sodan ajan lapsista tosin on jo julkaistu kirjoja. Meitä sodan ajan lasten lapsia ei tarvitsekaan kunnioittaa, mutta olen odotellut tämän teeman nousevan julkisuuteen. Olen ehdottanut Ylelle tätä ohjelman aiheeksi, mutta ei ole sytyttänyt tulta. Tosin tämän Suomi talvisodassa -ohjelmasarjan tämä osa hieman jo käsittelee meitäkin.

Hyvinvointivaltion ideakin osittain kumpuaa siitä, että sota-ajan lapsille jäi turvattomuuden tunne ja hyvinvointivaltio tarjosi tukea, jos jotakin odottamatonta tapahtui. Olen jo tainnut aiemmin kertoakin, että isäni piti Ylitorniolla asuessaan venettä Torniojoen rannassa paitsi kalastusta ja metsästystä varten, myös siksi, että sillä saa tiukan paikan tullen perheen pian Ruotsiin. Eräs sisareni myöhemmin pelkäsi kovasti isäni toteuttavan aikeensa, kun hän puhui 70-luvulla muutosta Ruotsiin. Eräs perhe muuttikin Etelä-Ruotsiin ja jäi sinne. Saivat Suomessa käydessään kuulla sukulaisten laulavan heille, että "... raukat vain menköhön merten taa."

Sodan ajan kokemukset myös antoivat iskunkestokykyä, koska oman elämän myöhempiä vastoinkäymisiä saattoi suhteuttaa näihin. Vastuuntunto varmasti myös kasvoi sekasorron aikana.

Sotaveteraanit eivät useinkaan jakaneet kokemuksiaan kuin keskenään, koska muiden oli vaikea ymmärtää rintamalla tapahtuneita hirveyksiä. Minä tunnen kaukaisesti ja tietenkin hyvin lievästi samastuvani heihin siinä, että koen kantavani seuraavassa polvessa sotaorvon ja evakon sota-ajan tunnekuormaa, enkä useinkaan kohtaa muita kanssani samanlaisia.

Minä - talvisodan lasten lapsi

Ylen Areenassa on vielä sarjan Suomi talvisodassa 12 osaa. Osa 9 Lasten sota on puhutteleva ja koskee minua kovasti, koska vanhempani olivat lapsia tuolloin. Äitini on sotaorpo ja isäni Kannaksen evakko.

Ohjelmassa valotetaan hienosti aihetta psykologisesta näkökulmasta. Ymmärrän, että minäkin, vaikka olenkin sodan sodan jälkeen syntynyt, kannan itsessäni sodan tunnekuormaa. Sen takia palaan jatkuvasti näihin teemoihin.

Vanhempani kuuluvat kannattelijasukupolveen. Sota-aikana he ovat joutuneet tukahduttamaan tunteensa. Kun äiti pelkäsi rintamalla olevan miehensä tai poikiensa puolesta, lapset saattoivat lähestyä äitiään tukeakseen häntä. Suomalainen sisua korostava kulttuuri ja sodan kokemukset ovat omiaan synnyttämään vältteleviä kiintymyssuhteita. Lapset eivät opi hakemaan tukea tunteilleen, kun eivät luota sen saamiseen vanhemmilta,  ja he pyrkivät pärjäämään yksin. He eivät halunneet tuottaa huolta vanhemmilleen. Lapset jäivät surunsa kanssa yksin.

Sotalesken lapsilla tämä on varmaan vielä korostuneempaa. Sotaorvot eivät jakaneet suruaan edes sisarustensa kanssa. Itkettiin yksin.

Alaikäiset lapset joutuivat sellaista vastuuta, joka normaaleissa oloissa kuuluisi vanhemmille. Saattoivat tehdä aikuisten työpäivää ja enemmänkin.

Lapsista kasvoi tottelevaisia ja kuuliaisia. Heitä ei kehuttu etteivät ala luulla liikoja itsestään.

Ilmassa leijui jatkuvasti uhka, että jotakin kauheaa tapahtuu. Elämä oli jatkuvaa huolta. Tämä jatkui vielä sodan jälkeenkin. Vanhemmat eivät ehkä puhuneet kokemuksistaan ja kokemus siirtyi toiminnallistettuna seuraavaan sukupolveen. Lapset omaksuivat saman tunnetilan. Muiden tarpeet asetettiin omien edelle.

Isäni kaikki kolme vanhempaa sisarta olivat lottina ja kaksi vanhempaa veljeä ehti rintamalla jatkosodan aikana. Isovanhemmillani on täytynyt olla jatkuva huoli siitä, miten heidän käy. Tämän päälle tuli kaksi evakkomatkaa.

Tästä ohjelmasta voin sanoa, että osuma ja upotus. Tämä on kuin minusta itsestäni puhuttaisiin. Tunnen nahoissani juuri tuollaisen perityn eetoksen. Tuo pelko siitä, että jotakin yllättävää tapahtuu, on kovin tuttu. Samaan syndroomaan kuuluu varmasti se, että minun on vaikea kestää vaimoni tunteellisia tyytymättömyydenilmauksia. Hänen vanhempansa ovat kokeneet sodan aikuisina ja ovat olleet vahvempia kohtaamaan sen. Lisäksi appivainajani oli epätavallisen tunneherkkä mies ollakseen syntynyt 1900-luvun ensi vuosina.

Tämä on hyvin valaisevaa minulle, koska ymmärrän olevani erityisesti tämän perityn eetoksen raskauttama, koska molemmilla vanhemmillani on ankarat sotakokemukset lapsuudestaan. Moni ikätoverini on päässyt vähemmällä, koska heidän vanhempiensa kodeissa eivät pelot toteutuneet.

Ohjelmassa nousee esiin kiinnostavia käsitteitä, joihin palaan myöhemmin. Puhutaan lunastajaidentiteetistä, kannattelijasukupolvesta ja taisi olla taakkasiirtymäkin esillä. Näytän bloganneen taakkasiirtymästä lähes kymmenen vuotta sitten. Silloin ei käsitteestä löytynyt juurikaan asiaa netistä. Nyt tuntuu löytyvän.

Miksi hiplaamme lillukanvarsia ympäristöasioissa?

Ympäristötietoisuuden lisääntyessä olemme alkaneet potea huonoa omatuntoa aikaansaannoksistamme. Olen pannut merkille, että mahdollisissa toimenpiteissä huomiomme kiinnittyy usein hyvin mitättömiin asioihin verrattuna ilmastomuutoksen mahdollisiin mittasuhteisiin.

24.1.2015

Aikoinaan keskusteltiin paljon kaupan muovikasseista. Vaihtoehdoiksi koettiin kangas- tai paperikassit. Omatunto saattoi hieman lievittyä, jos alkoi käyttää paperikasseja. Myöhemmin selvisi ettei ympäristön tilan kannalta ollut merkitystä, käyttääkö muovi- vai paperikassia. Nyt on tarjolla maatuva vaihtoehto. Se saattaa olla parempi, mutta kangaskassi lienee paras.

Sitten media kertoi kuinka paljon säästyisi sähköä, jos ei jätä kannykän latureita seinään silloin kuin ei lataa. Suurina joukkoina saatiin vaikuttava mielikuva, olikohan se yhden ydinvoimalan säästyminen maailmassa tai mitä lie. Olen myöhemmin kuullut, että autolla ajon vähentäminen sekunnilla tuo saman vaikutuksen kuin laturien turha pitäminen seinässä vuoden aikana.

Jossakin vaiheessa säädettiin laki autojen tyhjäkäynnistä. Joku keksi kutsua sitä tyhmäkäynniksi. tyhjäkäynnin rajoittaminen on sinänsä ihan järkevää, mutta tuskin vaikuttaa merkittävästi ympäristöongelmaan.

Tämänkaltaisten asioiden parissa askarteltaessa on menetetty vuosikausia, kun todella vaikuttavat käyttäytymisen muutokset ovat jääneet marginaalisiksi.

Herää epäilys ovatko nämä lillukanvarsiteemat tietoinen salajuoni huomion kiinnittämiseksi epäolennaiseen. Tuskin sentään. Ehkä ne toimivat oljenkorsina, joihin tarttumalla voi lieventää pahempaa ahdistusta ja olla ajattelematta asiaa syvällisemmin.

Jossakin on kuitenkin onnistuttu. Otsonikato on käsittääkseni saatu kuriin ja otsoniaukko jopa pienenemään. Tämä osoittaa, että muutokset ovat mahdollisia. Tämäkin lienee kuitenkin helpon osaston ratkaisuja. Teollisuudelle on luultavasti ollut helppoa vaihtaa ponnekaasut ympäristöystävällisempiin. Kuluttajien ei ole tarvinnut tinkiä mistään.

Roskien lajittelu tuntuu sujuvan hyvin ainakin Suomessa. Siinäkin on edistytty hienosti. Katsoin eilisaamuna ikkunasta, kun rekan nosturilla siirrettiin Supermarket Hertan pihassa lajittelusäiliö kontin päälle ja pohja laukaistiin auki niin että roskat putosivat talteen. Rekasta oli yksi talla ojossa pitämässä autoa pystyssä. Kontin kannet sulkeutuivat sähkövoimalla. Logistiikka toimii hienosti eikä kuskin tarviste hikoilla.

Kaikki kunnia roskien lajittelulle, mutta sekin on helpon pään toimia. Ei vaikuta elintasoomme eikä siitä ole kohtuutonta vaivaa.

Seinä tuntuu tulevan vastaan siinä, missä meidän pitäisi alkaa liikkua vaivalloisemmin tai miettiä syvällisesti, mistä arvokkaaksi koetuista asioista voisimme luopua.

Jos haluamme todella tehdä jotakin vaikuttavaa, meidän on - käyttääkseni muoti-ilmausta - mentävä epämukavuusalueelle eli mieluimmin luovuttava lentämisestä, autoilusta, laivaristeilyistä, lopetettava ruuan tuhlaus jne. Ikävää sellainen.

Minä olen ulkokultainen puhuessani näistä, koska oma ympäristöjalanjälkeni lienee aivan liian suuri. Asiassa on kuitenkin myös sellainen läpi ajateltava dilemma, että onko harvoilla yksilöiden kieltäymyksillä merkitystä vai olisiko parempi yrittää saada tarjolla olevat palvelut ympräistöystävällisiksi ja samalla houkutteleviksi. Siitä enemmän toisella kertaa.

Pilakuvia Heikistä ja Saarasta

Teen näitä pilakuvia Facebookissa Bitstrips -sovelluksella, johon olen voinut hahmotella avatarit vaimostani ja itsestäni. Bitstrips julkaisee joka päivä muutaman kuvan, joita voi hieman tuunata. Nämä aihiot tuovat monesti mieleen jotakin omasta elämästä ja puhekuplien avulla niistä saa meidän näköisiä. Osa tuloksista on kuvitteellista ja voivat mennä elämäämme ajatellen överiksikin kuten yllä olevista ylimmäinen.

Oma ulkoasuni vaihtelee, koska olen välillä muokannut avatartani pääni kulloisenkin karvatilanteen mukaan ja välillä se on jäänyt tekemättä.

Julkaisen kuvia jälkijättöisesti täällä blogissani. Saat ne esiin kerralla klikkaamalla tunnistetta "Pilakuva". Vastaavasti voit poimia esiin novellini. Osassa pilakuvista on jokin tekninen vika, mistä syystä ne eivät näy.