Grosin klassismi on eloisaa

Aboukirin taistelu
Wikimedia Commons

Antoine-Jean Gros tuli Davidin oppilaaksi jo 14 vuoden iässä joten ihmekös tuo, että hänestä tuli uusklassisti. Siispä hänen maalauksissaan on paatosta ja klassinen sommittelu, mutta oppi-isänsä teoksista poiketen myös eloisuutta.

Christine Boyerin muotokuva
Wikimedia Commons

Gros maalasi historiallisia näyttämöjä, jotka pullistelivat ihmishahmoja. Hän maalasi kuitenkin myös muotokuvia ja hyvä niin, koska niissä hän pääsi osoittamaan hienoimman taitonsa - värien käsittelyn - tuloksia. 

Tämä artikkeli on julkaistu 27.9.2010 blogissani Taidehistoriaa ja muuta havinaa. Kuvat olivat alunperin linkkeinä, nyt ne ovat suoraan artikkelissa ja kopioitu Wikimedia Commonsista. Artikkelia on hieman muokattu. 

Vaino vai nälkä?

Suomesta voi saada turvapaikan, jos ihminen tuntee perustellusti itsensä vainotuksi (Migri).

"Suomeen on tullut eniten turvapaikanhakijoita Irakista, Somaliasta, Albaniasta, Afganistanista, Kosovosta, Venäjältä, Syyriasta, Nigeriasta, Marokosta ja Algeriasta." (SPR).

Edesmennyt ruotsalainen lääkäri Hans Rosling on opettanut meille, että maailmassa on tapahtunut enemmän hyvää kuin arvaammekaan. Esimerkiksi äärimmäinen köyhyys on puolittunut 20 vuoden aikana. Rosling jakoi maat tulotason mukaan neljään luokkaan. Taso 1 on alin ja taso 4 korkein.

Tasolla yksi juodaan likaista vettä, käytetään runsaasti aikaa sen ja polttopuiden hakemiseen, nähdään nälkää eikä lääkkeisiin ole varaa. Tulot ovat dollarin päivässä. Tämä on miljardin ihmisen elintaso.

Kakkostasolla on varaa ostaa ruokaa, veden hakuun kuluu vähemmän aikaa eikä polttopuita tarvitse kerätä. Pikkuhankinnat - kanat, ämpärit, polkupyörä ja sandaalit - tekevät elämän miellyttävämmäksi. Lapset pääsevät kouluun. Yksi sairaustapaus voi kuitenkin pudottaa perheen ykköstasolle. Tulot ovat neljä dollaria päivässä. Tämä on kolmen miljardin ihmisen elintaso.

En kuvaile muita tasoja, koska vain näillä kahdella on artikkelini kannalta merkitystä. Suomi on luonnollisesti tasolla neljä.

Haluan rinnastaa tässä jutussani kaksi asiaa. Suomi katsoo olevansa velvollinen antamaan turvapaikan henkilölle, joka on vainottu omassa maassaan. Tämä merkitsee ilmeisesti hengenvaaraa. Hyvä näin.

Miksi Suomi ei katso olevansa velvollinen pelastamaan ihmistä, joka on vaarassa kuolla nälän, huonon veden tai lääkkeiden puutteen vuoksi? Kehitysapu on tietenkin tarkoitettu tällaiseen. Suomi ei kuitenkaan ole vieläkään korottanut kehitysapuaan tasolle, jota pidetään tavoitteellisena. Kehitysapua ei määritetä tarpeen vaan oman harkinnan mukaan.

Tiedän ettei kysymykseni ole ongelmaton. Kysyn silti.

Alussa luetellut maat, joista on tullut eniten turvapaikanhakijoita, ovat seuraavilla tasoilla:

Irak 2
Somalia 1
Albania 4
Afganistan 2
Kosovo
Venäjä 4
Syyria 2
Nigeria 1
Marokko 1
Algeria 1

Roslingin graafinen esitys aiheesta löytyy verkosta: Gapminder. Jostakin syystä siinä ei ole Kosovoa.

Luettelossa on useita ykköstason alueita. Tulkitsenko oikein, että kuolemanvaaraa merkitsevän äärimmäisen köyhyyden perusteella ei voi saada turvapaikkaa, mutta vainon perusteella voi?

Asia ei ole yksiselitteinen, mutta jotakin outoa tässä on.

Leipää torppariudella

Löysin ilokseni verkosta skannattuna Rauman seudun historian kakkososan, jossa on runsaasti tietoa Rauman maalaiskunnan, Lapin ja Hinnerjoen menneisyydestä.

Teoksessa on tietoja näiden pitäjien asukasmääristä. Suunnilleen Eric Sjöbergin syntymän aikoihin eli vuonna 1830 Rauman maalaiskunnassa oli 1862 asukasta. Suurin piirtein saman verran asujia on nykyään Merirauman kaupunginosassa.

Noihin aikoihin syntyi lapsia paljon, mutta heitä myös kuoli runsaasti, erityisesti ensimmäisen ikävuoden aikana. Kulkutaudit niittivät sekä aikuisia että lapsia. Rauman maaseurakuntaa koetteli "lentävä" keuhkotauti vuonna 1830 ja sitä seuraavina vuosina. Eric Sjömanin - Eric Sjöbergin isän - se vei jo epidemian ensimmäisenä vuotena.

Huolimatta nälkävuosista ja tautiepidemioista 1800-luku oli väestön voimakkaan lisääntymisen aikaa. Kyseinen vuosisataa luonnehtii torppariuden lisääntyminen. Torppari vuokrasi osan kantatilan maasta ja maksoi vuokran päivätöinä. Sen lisäksi hänen piti tietenkin viljellä vuokraamaansa maata saadakseen leipää itselleen ja omalle perheelleen.

Rauman maaseurakunnassa oli 11 torpparia vuonna 1800 ja 124 vuonna 1850. Määrä yli kymmenkertaistui puolen vuosisadan aikana.

Eric ja Magdalena Sjöman edustivat 1800-luvulla tyypillistyvää elämänmuotoa. Piiat ja rengit saattoivat torppareiksi ryhtyessään päästä aiempaa itsenäisempään elämänmuotoon. Voidaan ehkä ajatella, että nuori pariskunta osoitti määrätietoisuutta ja jopa ennakkoluulottomuutta tarttumalla yleistyvään tapaan ansaita elatuksensa.

Onni jäi kovin lyhyeksi, koska Eric kuoli jo kahden vuoden päästä pariskunnan avioitumisesta. Minua mietityttää, miten Magdalena onnistui säilyttämään torpparisopimuksensa, koska hän ei varmaan yksin pystynyt tekemään vaadittuja päivätöitä. Samassa torpassa hän kuitenkin jatkoi seuraavan miehensä Eurajoella syntyneen Michel Samuelsson kanssa. En osaa sanoa, onko hän asunut välillä muualla. Heidän ensimmäinen yheteinen lapsensa syntyi 11.2.1833 (Hiski).

Etsin Rauman maaseurakunnan vihittyjen luettelosta merkintää Magdalenan ja Michelin avioliitosta, mutta en löytänyt. Olisiko pariskunta vihitty Eurajoella ja merkitty sinne? Samalla selailulla löysin kuitenkin merkinnän Magdalenan ensimmäisestä avioliitosta Ericin kanssa päivämäärällä 30.11.1928.  Sukunimiasiaa hämmentää se, että Ericin sukunimeksi on selvästi merkitty Sjöberg. Hiskiin hänet on kuitenkin kirjattu Sjömaniksi.

Onko siis pappi päättänyt, että koska tämä mies hankkii elatuksensa maatöillä, olkoon hän Sjömanin sijaan Sjöberg. Käsityöläiseksi päätynyt poika-Eric on sitten kokenut nimen sopivaksi omalle statukselleen.

Eino Leinon orjat

Johannes Tamminen - merkillinen mies - on älykäs, mutta johdateltavissa oleva hahmo.

Jos käsketään mainitsemaan runoilija, tulee monella epäilemättä mieleen Eino Leino, tuo nuoren Suomen runouden prinssi. Minulle oli yllätys, että hän on kirjoittanut myös romaaneja.

Vuodelt 2009

Olen kuunnellut Leinon Orja-romaanisarjan ensimmäisen teoksen, joka on nimeltään Työn orja. Sen päähenkilö Johannes Tamminen on kaikkea muuta kuin mitä otsikosta tulee mieleen. Hän ei ole työn raskauttama tehdastyöläinen vaan väitellyt älykkö, joka kirjoittaa kansantajuista teosta Suomen tulevaisuudesta ja sosialismista. Häntä ei orjuuta julma työnantaja vaan hänen oma työhulluutensa.

Leinon romaanissa on ällistyttäviä käänteitä kuin Dan Brownin dekkareissa konsanaan. Juoni on epäuskottava, mutta Leino on pannut sen palvelemaan päähenkilön heräämistä omasta "sorron yöstään". Tammista viedään kuin pässiä narussa. Hänen entinen rakastettunsa manipuloi hänet kihlautumaan serkkunsa kanssa. Tämä serkku vaikuttaa olevan viehättävä, mutta täysin tahdoton olento. Juonessa tuntuu olevan mukana myös Tammisen siihen asti lähes sarvipäänä pitämä kapitalisti, joka palkkaa sankarimme turvattuun toimeen. Tamminen myy aatteensa ja menneisyytensä.

Romaanisarjaan kuuluvat teokset Työn, Rahan, Naisen ja Onnen orja. Teokset on julkaistu vuosina 1911-1913.

Minun oli tarkoitus kuunnella teokset aikajärjestyksessä, mutta erehdyin aloittamaan Onnen orjaa. Siinä sankarimme oli häkellyttävästi naimisissa sarvipään lesken kanssa. Ensimmäisen romaanin kihlauksesta ei puhuta mitään. Onni ei vaikuta kovin auvoiselta.

Johannes Tammisen täytyy olla suurelta osin Leinon alter ego. Tekijäpalkkioilla kitkuttaminen ja boheemielämä olivat hänelle tuttua arkea.

Pieni ekologinen dilemma

Minulla on noin 10 vuotta vanha Sony-videokamera, joka olisi yhä erinomainen laite, jos se toimisi. Vika ei ole arvioni mukaan teknisesti iso, mutta silti ongelma voi olla käytännössä ylitsepääsemätön.

Kyseessä on näppäin, jolla videoiminen aloitetaan ja lopetetaan. Se on luultavasti vain kulunut. Jos laitan kameran jalustalle, videoinnin aloittaminen ja lopettaminen toimii täydellisesti jalustan oman kytkennän kautta. Kamera on siis näppäintä lukuunottamatta kunnossa.

Soitin tänään JAS-huoltoon. Kuulin, että he eivät huolla Sonyn laitteita. He voivat kuitenkin tutkia laitteen ja välittää sen Sonyn huoltoon. Jos he tutkivat kameran ja toteavat, että sitä ei kannata lähettää eteenpäin, maksan 43 euroa. Jos he toteavat vian olevan korjattavissa, he lähettävät sen Sonyn huoltoon ja minä maksan heille noin 150 euroa. Lisäksi minun on tietenkin maksettava Sonyn veloittama summa.

Kamera maksoi aikoinaan noin tuhat euroa.

Sonyn sivuilta ei löydy minkäänlaista puhelinnumeroa. Voin lähettää viestin, jos pystyn vastaamaan valikon kysymyksiin. Tarvittaisiin sarjanumero, mutta sellaista en löydä laitteesta. Ilmeisesti minun pitää ladata sen akkua sen verran, että saan numeron katsotuksi kameran muistista. Sonyn valikosta ei löytynyt täsmälleen samanlaista tyyppinumeroa. Yksi on muutoin sama, mutta lopussa on ylimääräiset kirjaimet VE. Kun yritän eteenpäin ilman sarjanumeroa, en saa eteeni sellaisia vaihtoehtoja, joissa olisi järkeä.

Olisi ekologisesti hyödyllistä saada lähes toimiva laite käyttöön kohtuullisella korjaushinnalla. Saapa nähdä, onko varaosaa kymmenvuotiaalle enää tarjolla. Joku taitava mekaanikko osaisi varmaan korjata kameran ilman varaosaa, jos vain löytäisin jostakin sellaisen.

Olisi ikävää maksaa vaikkapa 500 euroa korjauksesta, jos lähes samalla hintaa saisin uuden vastaavan.

Kuluttajaparka saa olla nöyrän paikalla. Jättiläisyritys Sony ei ehkä anna minulle edes mahdollisuutta ottaa yhteyttä.

Arvoitus ratkesi?

Kuuntelin Areenasta Ylen ohjelmasarjasta "Tavallisten ihmisten historia" osan "Maaseudun käsityöläiset". Haastateltavana oli tohtori Virpi Väisänen, joka on tutkinut Hollolan käsityöläisten elämää 1800-luvun alkupuolella.

Ohjelma on hyvin mielenkiintoinen. Käsityöläiset ovat kuuluneet sääty-yhteiskunnassa talonpoikien ja torppareiden väliin. Ammatti on usein periytynyt isältä pojalle. Käsityöläissuvut ovat pyrkineet säilyttämään ammattitaidon oman suvun hallussa.

Pitäjiin on valittu niin sanottuja pitäjän käsityöläisiä. Valinta on tehty äänestämällä käräjien yhteydessä. On yllättävää, että käsityöläisiin on sovellettu samantapaista käytäntöä kuin pappeihin. Kun käsityöläinen on kuollut, seuraaja on saattanut avioitua lesken tai edesmenneen ja lesken tyttären kanssa.

Ohjelmassa kerrotaan, kuinka Sparf-nimisen piian avioton poika pääsi suutarin oppiin Helsinkiin ja palasi sitten Hollolaan toimimaan suutarina. Sparf oli sotilasnimi, mikä ei sopinut suutarille, ja siksi hän vaihtoi sukunimensä Lindblomiksi, jonka tyyppisiä nimiä käsityöläiset käyttivät. Tällainen nimi vastasi suutarin statusta. Sukunimi ei kerro äidinkielestä mitään.

Palaan isoäitini isoisään Erik Sjöbergiin, joka toimi hattumaakarina Naantalissa. Hänen nuorena kuolleen isänsä sukunimi oli Sjöman, minkä hänen isoisänisänsä oli saanut käyttöönsä toimiessaan kruununvenemiehenä Ahvenanmaalla. Ammatin mukainen nimi tuokin siis. Toki Erikinkin piti vaihtaa sukunimensä asemaansa vastaavaksi.

Erikin poika Axel oli suutari, joten nimi Sjöberg oli oikein sopiva. Erik osasi myös suutarin hommat. Luultavasti hän teki nimenomaan turkishattuja Naantalissa. Sukutarina kertoo tsaarin armeijalta saadusta turkislakkitilauksesta. Ilmeisesti siirtyminen kengistä karvalakkeihin oli luonteva muutos.

Ericin appiukko Esaias Birgstedt oli myös suutari. Hän oli vaihtanut sukunimensä Rask Birgstedtiin, mikä ilmeisesti sopi suutarille. Rask oli sotilasnimi.

Suutari/hattumaakari Erik Sjöberg nai suutari Esaias Birgstedtin tyttären, mikä oli varmaan oikein tapojen mukaista.

Kuoleva ja sosiaalinen media

Blogi on alusta, jonka avulla henkilö voi kuolla julkisesti. Tarkoitan sitä, että kuoleva voi kirjoittaa elämästään julkisesti kuolemaansa saakka. Kirjoittaja ei välttämättä tiedä olevansa kuolemassa. Kun hengen vie onnettomuus, elämässä kiinni olevan blogin artikkelivirta vain yhtäkkiä päättyy. On kuitenkin blogeja, joiden teemana on nimenomaan sairastaminen, ja sairas kuolee muita todennäköisemmin lähitulevaisuudessa.

Kun potilas, joka sairastaa vakavaa tautia, kirjoittaa blogia kokemuksistaan, lukija voi seurata, miten hän lähestyy kuolemaa. Kuoleman tulon ajankohta on kuitenkin enemmän tai vähemmän epävarma. Minulla oli huono ennuste, oli todennäköistä että kuolen aika pian, mutta tässä yhä kirjoitan.

Hesari kirjoittaa tänään artikkelissa "Viimeiseen asti avoin" Maria Hakkalan blogista The Syöpä show. Hakkala sairasti huonoennusteista melanoomaa. Hän kirjoitti blogia viime vuoden elokuusta  tämän vuoden heinäkuussa tapahtuneeseen kuolemaansa asti.

Hakkala kirjoitti harvakseltaan ja aika lyhyesti. Hän sai tarinalleen runsaasti kaikupohjaa, koska myös muu media kirjoitti hänestä, kuten Hesari tänään. Hesari on kirjoittanut hänestä myös viime vuonna. Osan muun median jutuista hän sai myös kirjoittaa itse. Hakkala oli lähes (ellei täysin) ammattikirjoittaja. Hän oli ajatellut ryhtyä vapaaksi kirjoittajaksi. Hänen tätäkin blogiprojektiaan leimaa ammattimainen ote.

Hakkala kirjoitti rinnalla loppuun asti myös toista blogia, The Variety show'ta, jossa hän käsitteli TV-sarjoja.

Hakkala kertoo blogissaan nasevasti, että hän ei jaksa olla olematta avoin. Ymmärrän häntä, koska oma kokemukseni on sama. Avoimesti sairastaessaan tuntee saavansa tukea. Samalla voi itse tukea muita.

Hakkala suri viime vuoden puolella blogissaan sitä, että ystävät antavat hänen olla rauhassa, vaikka hän toivoisi heidän muistavan häntä. Tämä ilmiselvästi kuultiin, koska loppuvaiheessa hänestä vieraita kävi ehkä liikaakin. Ymmärrän, että ystävän tai tuttavan sairastuminen herättää arkuutta. Olenko minä tarpeeksi läheinen mennäkseni sairaalaan tapaamaan potilasta? Kannustan menemään. Ei tarvitse osata lausua erityisiä lohdunsanoja tai puhua viisaita. Pelkkä arkinen keskustelu lämmittää mieltä.

Olen kiitollinen vaimolleni sekä useille ystävilleni ja tuttavilleni siitä, että he jaksoivat tulla katsomaan minua sairaalaan. Sydämelliset kiitokset teille, jos satutte tätä lukemaan! Vaimoani kiitän siitä, että hän piti yhteyttää ystäviimme ja kannusti heitä käymään luonani. Hän jopa jakoi vuoroja.

Hyvä lukijani, jos tiedät jonkun ystäväsi tai tuttavasi sairastuneen vakavasti, rohkaise mielesi ja mene katsomaan häntä joko hänen kotiinsa tai sairaalaan. Me olemme täällä toisiamme varten.

Erään sairaalakumppanin kuolema kosketti minua niin paljon, että kirjoitin blogiartikkelin hänen muistokseen. Samoin näyttää toimineen Hakkila.

Julkinen kuolema voi olla pienimuotoisempikin. Hakkila osallistui vertaiskeskusteluun omassa ryhmässään ja niin teen minäkin omassani. On koskettavaa, kun jonkun vertaisryhmän jäsenen matka alkaa kaartua loppupuolelle tai loppuu yhtäkkiä. Eräs ryhmäkumppani hyvästeli meidät jonkin aikaa sitten, kun siirtyi saattohoitoon. Eräs ryhmäläinen aloitti taannoin keskustelun peloista. Kävi niin, että hän kuoli kesken keskustelun.

Kohtalotoverin kuolema muistuttaa siitä, että emme oikeastaan ole parantuneita. Olemme hoidossa tai remissiossa. Jälkimmäinen tarkoittaa, että olemme oireettomia. Tauti voi silti lymytä jossakin.

Olen kiitollinen siitä, että me syöpäläiset voimme tukea toisiamme ja saada tukea muiltakin sosiaalisen median avulla.