Luen Ernest Hemingwayn teosta "Kenelle kellot soivat". Kirja tempaisi mukaansa heti alkulehdillä. Hemingway vie lukijan suoraan muutaman tasavaltalaispartisaanin joukkoon aatteen, katkeruuden ja pelon kyllästämään ilmapiiriin espanjalaiseen vuoristoon.
Hemingway osallistui itse vapaaehtoisena Espanjan sisällissotaan tasavaltalaisten puolella, joten romaani mitä ilmeisimmin kuvaa realistisesti kyseisen sodan arkea. Lukija rämpii vuoristomaastossa rinnallaan soturit, jotka uskottelevat itselleen ja toisilleen taistelun jatkamisen olevan merkityksellistä, vaikka tappio alkaa näyttää ilmeiseltä.
Teksti kääntyy kauhistuttavaksi, kun eräs naistaistelija alkaa muistella amerikkalaiselle vapaaehtoiselle omia kokemuksiaan sisällissodan alusta.
Lukija ihmettelee, onko tällaisen äärimmäisen julmuuden kuvaaminen tarpeellista. Minusta tuntui, että pääni menee sekaisin tekstin äärellä. Tiedän, että kuvatut tapahtumat ovat mahdollisia, kun olosuhteet muuttuvat nopeasti. Ihminen voi muuttua hetkessä pedoksi.
Miten ihminen voi tappaa kylmästi ihmisiä, jotka tuntee?
Lukijan on annettu ymmärtää, että kohta saadaan kuulla vastapuolen eli kansallismielisten raakuuksista.
Tiedämme, että Suomen sisällissodan vihanpito ja kostonhaluisuus toteutuivat yhtä pidäkkeettömästi kuin käsiteltävän kirjan tapahtumat.
Kun Jugoslavia aikanaan hajosi, tapahtui hirvittäviä.
Ehkä tällaisista on syytä muistuttaa, jotta totuus ei unohtuisi. Tämä selitys tosin kuulostaa lattealta.
Ihmiset käyttäytyvät vuosikausia suunnilleen normien puitteissa ja elävät yhdessä arkea. Jos viha ja katkeruus kasvavat, kaikki voi muuttua yhdessä hetkessä.
Vaikka tuntuu siltä, että minä ja tuntemani ihmiset emme voisi toimia noin, historian valossa on pakko uskoa sen olevan mahdollista.
Onko ihmisellä vain sivistyksen ohut pintakerros ja sen alla ääretön pahuus? Ajatus kauhistuttaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti