Lymfoomasta selvinnyt, akuutista leukemiasta toipuva mies rakentaa uutta taiteilijaelämää

perjantai 15. marraskuuta 2019

Uusia maalauskokemuksia



En ole ennen kokeillut temperaa. Nyt olen. Värit olivat pigmenttijauheina. Hienoja värejä! Munaa sisältävä maalausneste tuntui tahmaiselta. Värien leivittäminen ei tuntunut Ussia maalauskokemuksiayhtä luistavalta kuin muilla mediumeilla. Vedin nopeasti pohjavärit. En tiedä, jatkanko öljyväreillä vai temperalla.


Näin isoa maalausta en ole tehnyt koskaan. Pohjan tekeminen oli aikaa vievä operaatio. Tällainen liimapuukehikko on kunnon alusta. Laitoin varalta poikkipuunkin. Osat liimataan ja ruuvataan toisiinsa. Vedin pintaan kaksi kerrosta eläinliimanestettä ja kolme kerrosta kalkkiseosta.




Kävin aamulla ostamassa isoja pensseleitä. Oli kiva maalata isolle pinnalle. Pohjavärit on nyt vedetty.


tiistai 12. marraskuuta 2019

Jumiutumista vastaan

Minun on vaikeaa aloittaa maalaaminen, ellei aiotun kohteen kompositio toimi. Käytän yleensä valokuvia referenssikuvina. Haluan rajata kohteen tarkoin, jotta kaikki elementit ovat kohdillaan. Tästä seuraa, että teosteni mitat eivät yleensä noudata valmiita standardeja. Passepartoutit ja kehykset on tehtävä mittojen mukaan.


Kun sommittelu on tasapainoinen, on mukava tarttua toimeen. Teos syntyy prosessin myötä eikä lopputulos ole ikinä etukäteen tiedossa. Hyvä kompositio on kuitenkin perusta, jolle työn rakennan.

Olen nyt oppinut itsestäni sen, että helposti jumitun liikaa alkuperäiseen layoutiin. Työskentely muuttuu helposti tuhertamiseksi ja ilo katoaa. Maalaaminen saattaa keskeytyä ja on vaikea aloittaa uudestaan.

Tässä on haaste, jonka parissa minun on syytä tehdä työtä.


Ylempi maalaus on alla primaa. Lopputulos syntyi vahingossa, kun oli kiire. Referenssikuvan näkymästä jäi paljon yksityiskohtia pois. Maalauksen pointti on noiden harvojen linjojen keskinäiset suhteet.

Alempi työ on edennyt, mutta kokonaisuus on yhä hajanainen. Jäntevyyttä kaivataan. Tänään jatkoin tuosta. Työstin vasenta alakulmaa.

lauantai 9. marraskuuta 2019

Enkeleitä Posankan tienoilla

Lähdimme eilen lukupiiriin. Poimimme yhden pariskunnan kyytiimme ja suuntasimme Helsinginkadulle, jota pääsisimme kohti Kaarinaa.

Olimme ylittäneet Aurajoen, kun auto pysähtyi, eikä suostunut käynnistymään. Napotimme tulppana ruuhkaisen Helsinginkadun vasemmalla kaistalla. Tien reunaan ei päässyt, koska kummallakin puolella oli metalliaita.

Takapenkiltä kehotettiin tilaamaan hinausauto. Muutoin joku ajaisi pian päällemme.

Bensa oli loppunut. Mittarin viisari oli ohittanut keltaisen alueen jo hyvän aikaa sitten, mutta olin ajatellut polttoaineen vielä riittävän, koska viisari oli yhä viimeisen viivan yläpuolella.

Tutkin kännykästä, missä on lähimmät huoltoasemat. Soitin yhdelle kuullakseni, että bensaa pitäisi itse tulla hakemaan. Menisi siinä jalkamieheltä jokunen tovi.

Saaralla oli yhteys Seppoon, lukupiiripaikan isäntään, joka tiedusteli tarvittavan polttoaineen laatua. Kysyi haittaisiko, että kannussa on pohjalla ruohonleikkurin bensaa. Arvelin ettei haittaa. Hän tankkaisi ysivitosta päälle.

Yksi auto kaarsi eteemme ja pakitti kohti. Autosta nousi kaksi maahanmuuttajamiestä ja tarjoutuivat auttamaan. Voisivat hakea bensaa. Kiitin avuntarjouksesta, kun meillä oli jo bensamies.

Joku huomasi, että pitäisi asettaa varoituskolmia. En kuitenkaan löytänyt sellaista auton perätilan taskuista.

Näin vastakaistalla poliisiauton ja arvasin, että se tulee tutkimaan tilannetta. Kohta sen valot välähtelivät takanamme. Kävelin kuljettajan ikkunan luo. Autossa oli kaksi nuorta poliisia, ystävällisiä miehiä. Terve, sanoi kuljettaja. Vastasin ja kerroin, että papalle on tainnut käydä nolosti.

Poliisi tuli avukseni etsimään kolmiota. Kummallista, mutta sellaista ei autossa ollut. Totesin, että jos autossa ei ole kolmiota, se on kuljettajan syy. Poliisi ystävällisesti ei alkanut kirjoittaa sakkoa.

Pohtivat mitä tehtäisiin, että saataisiin tie auki. Vieressä istunut poliisi yllättyi, kun kuskipoliisi ehdotti työntämistä. Rupesin toimittamaan autoa tyhjäksi. Nähtyään Eskon harmaan tukan, poliisi kehotti väkeä pysymään autossa. Minut viitattiin rattiin.

Poliisit työnsivät autoa ja siinä istuvaa neljää ihmistä noin sata metriä. Saimme vastinetta verorahoillemme. Auto päätyi ryhmittymiskaistalle Posankan kohdalle ja ajoväylä vapautui. Kiitimme ystävällisiä poliiseja, jotka jättivät meidät odottamaan Seppoa. Esko tarjosi heille tuliaispullia, mutta kieltäytyivät. Eivät saa ottaa mitään. Minua neuvottiin tilaamaan hinausauto, jos emme bensaa saatuamme pääse liikkeelle.

Seppo ilmaantui paikalle ja bensaa alkoi lorista tankkiin. Seppo kehotti minua vaihtamaan ajovalot parkeille. En kuitenkaan toimertunut asialle. Hän ei ollut turhaan kehottanut, koska starttaaminen ei onnistunut. Nyt oli bensaa, mutta akku oli tyhjä. Sepolla ei ollut kaapeleita mukana eikä meilläkään ollut sellaisia.



Seppo oli lähdössä hakemaan kaapeleita, mutta minulla tuli mieleen, että ehkä takseilta voisi saada virtaa. Soitin paikalliseen palveluun ja aivan oikein, apua oli saatavissa. Taksi tulisi apuun, veloittaisi viisi kymppiä, matkan ja starttauskerran. Tilasin avun.

Seppo lähti viemään muita kirjapiiriin. Minä seisoin kelmeässä illassa Posankan katseen alla väylien välisellä korokkeella lehdettömien pensaiden välissä syömässä Eskolta saamaani pullaa.

Istuin sitten autoon odottamaan. Etupelti oli valmiina auki. Sitten huomasin taksimiehen ikkunan takana. Hän oli parkkeerannut Posankan puolelle. Siirryimme konehuoneen puolelle. Puheesta päätellen ystävällinen taksimies oli maahanmuuttaja. Ihmettelimme missä on akku. Auton eteen pysäytyi auto ja sieltä nousi mies, maahanmuuttaja tämäkin, tarjoamaan apua.

Muistin että akku taitaa olla pelkääjän paikan lattian alla. Sitä tutkimaan. Lattiassa oli akun kuva, mutta taksikuskin kanssa emme hoksanneet, miten luukun saa auki. Viimeksi saapunut maahanmuuttaja oli toimenmies ja hän keksi jonkin konstin, millä luukku aukesi.

Taksikuskilla oli mukanaan erillinen akkulaite, joten hänen ei tarvinnut tuoda autoaan automme viereen. Kehotti minua kuskinpaikalle starttaamaan. Kiitin viimeksi tullutta miestä. Hän hymyili, kehotti minua ostamaan akun ja lähti.

Auto lähti kerrasta käyntiin. Jätin sen hyrräämään ja siirryin taksiin maksamaan palvelun. Hinta oli 50 euroa. Siinä kaikki. Sain kuitin.

Lähdin ajamaan kohti Kaarinaa. Auto oli tahmainen, mutta kulki. Vauhti nousi noin viiteenkymppiin ja enimmillään alle kuuteenkymppiin. Köröttelin perille.

"Moitin" Seppoa hänen tuomastaan etanabensasta.

Kun myöhemmin lähdimme paluumatkalle, auto toimi jo virkeämmin, mutta keltainen moottorin kuva paloi kojelaudassa. "Kyllä siinä jotakin häikkää on."

On hienoa asua maassa, jossa poliisit toimivat kuten eilen. He ovat keskuudessamme auttamassa meitä. Tapaus herättää muutoinkin ajatuksia. Kaikki muut kuin työnsä tai ystävyyden perusteella apua tarjonneet olivat maahanmuuttajia.

Posankka on Alvar Gullichsenin "marsipaanipossun ja kumiankan lapsi", joka tervehtii ylioppilaskylän kohdalla Helsinginkadun varrella Turkuun tulijoita. Teos on luultavasti vihatuin Turun ulkotiloihin sijoitettu artefakti.

Eilen oli niin hoppuinen päivä, että blogin päivitys siirtyi tämän päivän puolelle.



tiistai 5. marraskuuta 2019

Neuvostoihmisen loppu

Monet muistavat kuinka ensin romahti Berliinin muuri ja kohta myös Neuvostoliitto. Minä muistan kuinka istuin autossa Helsingin rautatieaseman luona. Vaimoni oli mennyt junalle vastaan sisarentytärtään ja minä odottelin heitä. Silloin kuulin muurin murtumisesta radiosta ja huikkasin ikkunasta odotetuille, että muuri murtuu.


Kommunismissa eläneille muutos oli suuri shokki. Luin äsken kirjan, joka kuvailee äärettömän hyvin neuvostoihmisten tuntoja Gorbatšovin aikana ja sen jälkeen. Teos on Svetlana Aleksijevitsišin Neuvostoihmisen loppu - KUN NYKYHETKESTÄ TULI SECOND HANDIA

Teos on paksu, mutta helppolukuinen. Se on fresko, joka koostuu lukemattomien ihmisten muistoista, tuntemuksista ja kokemuksista. Joidenkin henkilöiden tarinoita kuvataan pitkään ja monet ovat mukana vain fragmenttimaisina toteamuksina. Kirjoittaja on haastatellut tavallisia ihmisiä vuodesta 1991 vuoteen 2012. 

Monille Neuvostoliiton sortuminen oli järkytys. Valtion hirvittävästä historiasta huolimatta monet ovat kokeneet olleensa rakentamassa jotakin tärkeää. Sitten koko missio katosi hetkessä eikä tilalle ole tullut oikein mitään, paitsi epävarmuus. 

Jotkut osasivat jättää Neuvostoliiton saman tien taakseen ja aloittaa uuden elämän uudessa järjestelmässä. 

On myös ihmisiä, jotka eivät kaipaa menneisyyttä, mutta uusi järjestelmäkään ei tunnu omalta. 

Lukijalle kerrotaan muun muassa kuinka erään perheen isä katosi ja äiti joutui vankileirille tytär mukanaan. Sittemmin lapset siirrettiin viereiselle leirille. Äidin saattoi vielä nähdä. Vuoden päästä lapset siirrettiin muualle ja heistä ruvettiin kasvattamaan kunnon kommunisteja. Isän paikan valtasi Stalin. Kun äiti ja tytär tapasivat vuosien jälkeen, heidän oli vaikea suhtautua toisiinsa. Äidillä oli muistot leiriltä ja tytär palvoi Stalinia. 

Kirjasta puhutaan Neuvostoliitossa kasvaneista ihmisistä neukkuina. Nimitys kuulostaa halventavalta, mutta se kuvastaa mielestäni hyvin neuvostojärjestelmän tuottamaa identiteettiä, jota on vaikea mukauttaa uuteen tilanteeseen. 

Lainauksia:
- Minä en pidä siitä mitä nyt on, en ole ihastunut. Mutta en myöskään halua Neukkulaan. En kaipaa menneisyyteen. Valitettavasti en muista sieltä mitään hyvää. 
- Minä taas kaipaan takaisin. En kaipaa neuvostomakkaraa, kaipaan maata, jossa ihminen oli ihminen. Ennen sanottiin "tavalliset ihmiset", nyt "tavallinen rahvas". Huomaatteko eron?
- Perestroika oli minulle mieleen vain alussa. Jos joku olisi silloin sanonut meille, että presidentiksi tulee KGB:n everstiluutnantti ...
- Meillä on vääränlaista kapitalismia ...
- Lakatkaa toivomasta muunlaista kapitalismia ...
- Solovetskin leirin portille oli ripustettu bolševistinen iskulause "Ajamme ihmiskunnan rautaisella kädellä onneen." Siinä on resepti ihmiskunnan pelastamiseksi. 
- Tässä sattuva vitsi ... Terroristit ovat katsomassa Italian nähtävyyksiä. Tulevat Pisan tornille. Nauravat: "Amatöörejä."

Jos haluaa ymmärtää Venäjän nykytilaa, tämä kirja kannattaa ehdottomasti lukea.   





perjantai 1. marraskuuta 2019

Öljyväreilyä


Tästä on tulossa näkymä Nizzan lähettyvillä olevasta vuoristokylästä. Taustalla on kalliota ja edustalla talvehtivia lehtipuita. Väliin tulee kylän rakennuksia. Tein ensin taustaa pikkutarkasti, mutta ajattelin sitten, että sen pitää näyttää etäisiltä ja muutin tekstuuria. Sitten aloinkin muuttaa taustaa jälleen tarkemmaksi, mikä näkyy ylhäällä oikealla.



Alla kaksi kertakäyttölautasta, joissa olen sekoittanut värejä. Ylemmässä on vasemmassa reunassa liquania. Eikä nämä kuvat voisi laittaa seinälle?



Tässä tunnetiloja ilmaisevia värikolmisointuja.

Väilinpitämättömyys
Epäröinti
Leppeys
Nämä tuntuivat maalatessa aika selviltä, mutta eivät enää. Keskimmäinen ei riitele riittävästi kuvatakseen kunnolla epäröintiä. Alimman oranssi polttaa liikaa. Keskustelussa kävi ilmi, että näiden tulkinta ei todellakaan ole itsenstäänselvää.


Tarkoitus oli, että tämä on alla prima -maalaus eli sen piti tulla kerralla valmiiksi. Ei tullut.

maanantai 28. lokakuuta 2019

Vertaistukihenkilöksi?

Syöpäjärjestöt kouluttavat ihmisiä erilaisiin syöpää sairastavien tukitehtäviin. Kaikki ovat vapaaehtoistyötä. Tehtävistä voi rakentua eräänlaisia vapaaehtoistoiminnan työuria.




Toiminnassa voi olla mukana myöskin ilman koulutusta. Vapaaehtoinen on yleisnimike sekä koulutetuille että kouluttamattomille toimijoille.

Tukihenkilö tarkoittaa kaikkia tukitoiminnassa olevia koulutettuja henkilöitä.

Vertaitukihenkilö on asianomaisen koulutuksen saanut henkilö, joka on sairastanut itse syövän tai on syövän sairastaneen läheinen. Tehtävänä on kuunnella sairastuneita tai näiden läheisiä, tukea heitä ja kertoa heille omista kokemuksista.

Saattohoidon tukihenkilö ei ole itse sairastanut syöpää, paitsi ne, jotka on harkiten valittu, joiden sairaudesta on jo aikaa ja joilla on hyvä ennuste.

Kaikki sitoutuvat syöpäjärjestöjen arvoihin ja noudattavat niiden periaatteita ja sääntöjä. Kolmessa viimeksi mainitussa tehtävissä toimivat antavat myös kirjallisen vaitiololupauksen.

On olemassa myös arjen ystäviä, kokemuskouluttajia, vertaistukiryhmän ohjaajia, kuntoutustukihenkilöitä ja tukitoiminnan yhdyshenkilöitä. Arjen ystävät ovat keitä tahansa koulutettuja vapaaehtoisia. He auttavat tuettavia arjen sujumisessa. Vertaitukihenkilöinä toimitaan yhdestä viiteen vuotta ja sen jälkeen voidaan jatkaa arjen ystävänä.

Turun Meri-Karinassa on meneillään kolmena lauantaina toteutettava vertaistukihenkilökoulutus. Minulla on sovittuna tapaaminen, jossa osallistumisestani keskustellaan. Jos minut valitaan, voin osallistua, vaikka ensimmäisen lauantain osuus on jo pidetty.

Osallistuisin mielelläni kohtuullisessa mitassa vapaaehtoistoimintaan. Omat kokemukseni saattavat hyödyttää syöpää sairastavia. Tähänastinen selviämiseni voi antaa heille toivoa. Tällaiseen toimintaan osallistuminen myös tarjoaisi minulle mahdollisuuden saada kontakteja muihin turkulaisiin ja lähiseudun syöpäpotilaisiin. Niitä olen kaivannut.

Mietin kuitenkin, voinko toimia vertaistukihenkilönä täysipainoisesti, koska olen talvisin pitkähkön ajan pois maasta. Tukeminen voi tapahtua myös puhelimitse, joten mukana oleminen lienee mahdollista. Yhden henkilön tukiprosessin ajatellaan sisältävän viisi vuorovaikutustilannetta.

Olen täyttänyt ja palauttanut lomakkeen, jossa kysyttiin muun muassa millainen tukihenkilö olisin. Siihen oli vähän hankala vastata. En tunne itseäni hyväksi lohduttajaksi. Keskustella tunnen osaavani. Ehkä se riittää.

Tällä hetkellä minusta tuntuu, etten haluaisi toimia saattohoidon tukihenkilönä.









perjantai 25. lokakuuta 2019

Olen huomaamattani ikävöinyt kymmenen vuotta


Olen ollut keskiviikosta lähtien avoimen kautta Taideakatemian toisluokkalaisten kanssa kurssilla. Mukana on myös yksi vaihtari Kanadasta, yksi monimuotototeutuksessa opiskeleva, yksi journalistiopiskelija ja toinenkin avoimen kautta tullut.

Valmistuin Alfa-Artista vuonna 2010. Siellä opiskellessani tein loppuvaiheessa teoksia öljyvärien sijasta sekatekniikoilla. En ole siten koskenut öljyväreihin ainakaan kymmeneen vuoteen. Öljyväri on hieno medium, mutta toivottoman sotkuinen ja kuivuu hitaasti. Kotioloissa se on hankalasti käytettävä.

Olen käyttänyt öljypastelleja, jotka ovat hyvin värivoimaisia. Niitä on kuitenkin hankala työstää palettiveitsellä.

Olemme kurssilla tehneet vasta maalauspohjia ja pieniä harjoituksia.

Olin ehtinyt jo unohtaa, miten miellyttävä työväline palettiveitsi on. Öljyvärien käyttö on melkein kuvanveistoa verrattuna vaikkapa akvarellimaalaukseen. Akryyliväreilläkin voi tehdä lähes kolmiulotteista, mutta ne kuivuvat nopeasti ja niitäkin on syytä käyttää vain erillisessä työtilassa.

Pidin erityisesti yhdestä tänään tekemästäni harjoituksesta. Tehtävänä oli ilmaista tunteita kolmen värin soinnuilla. Olen ajatellut tunteiden ilmenevän maalauksissani korkeintaan alitajuisesti tai luontaisesti temperamenttiin liittyvänä. Hämmästyin, kun huomasin voivani tietoisesti etsiä tunneilmaisuja värisointujen avulla.

Teimme Alfa-Artissa alkuvuosina paljon öljyväritöitä. Silloin käytimme maalausnesteinä lähinnä vain  pellavaöljyä ja tärpättiä. Dammartharsi ei tullut erityisen tutuksi.

Tänään suositeltiin sekoittamaan maalausnesteeksi pellavaöljyä, tärpättiä ja dammarthartsia tasaosissa. Pellavaöljyäkin oli tarjolla kahta keskenään erilaista laatua.

Öljyvärimaalauksessa voi nykyään käyttää värien ohessa  liquen- nimistä ainetta, joka saa antaa värit kiiltämään ja nopeuttaa kuivumista. Sitä voi käyttää pelkästään tai lisätä pellavaöljyyn, jolloin kuivuminen nopeutuu jopa viikosta kuuteen tuntiin.

Öljyvärien haittapuolena on edelleen se, että niiden kanssa joudutaan käyttämään aineita, jotka tuskin ovat hyväksi terveydelle. Ne saattavat imeytyä elimistöön ihon läpi ja keuhkoihin ne kulkeutuvat hengitysteitä.

Minun ehkä olisi syöpäläisenä syytä olla erityisen varovainen. Minun olisi luultavasti syytä jutella asiasta hematologini kanssa. Minulla oli aikoinaan värejä mukanani eristysosastolla ja lääkärit joutuivat tosissaan raapimaan päätään. Jotakin sain käyttää ja jotakin en.