Lymfoomasta selvinnyt, akuutista leukemiasta toipuva mies rakentaa uutta taiteilijaelämää

maanantai 19. elokuuta 2019

Magdalena Henricsdotter Sjömanin kotiseutu

Olimme lauantaina pitkäaikaisen ystävämme ja hänen nykyisen miehensä 60-vuotissynttäreillä Rauman Unajassa.

Ajoimme juhlista lähdettyämme Taipalmaalle, josta en tiennyt juuri mitään paitsi sen, että siellä on asunut esivanhempani Eric ja Magdalena Sjöman sekä heidän poikansa Eric, josta polveudun. Muita lapsia he eivät ehtineet saadakaan, koska isä-Eric kuoli kahden avioliittovuoden jälkeen keuhkotautiin.



Googlen street view kohdasta, jossa lähestytään Taipalmaata.
Olin kuvitellut Taipalmaan olevan kaupunkimaista yhdyskuntaa, mutta se olikin juurevaa maaseutua, jossa on luultavasti vähemmän asukkaita kuin Ericin ja Magdalenan aikoihin pari sataa vuotta sitten. Taipalmaalle ajettiin hiekkatietä, joka lienee samalla uralla kuin silloin ennen. Pellot ja metsätkin lienevät pääpiirteissään entisissä muodoissaan. Tämä ei ole haihattelua. Olen löytänyt verkosta tuota seutua koskevan perusteellisen rakennusinventointiraportin, joka asettaa alueen historialliseen perspektiiviin. Saatoin kuvitella, että esivanhempani ovat kulkeneet näkemilläni kallioilla ja niitä kattavissa metsissä.

Taipalmaa on Rauman pohjoisrannikolla oleva kaksi-kolme kilometriä pitkä niemi, joka kaventuu keskiosastaan niemen vastakkaisilla puolilla olevien lahtien vuoksi. Taipalmaan kylä sijaitsee niemen tyvessä sen etelärannan tuntumassa. Kylä on pieni, mutta hyvin vanha. Se lienee perustettu jo joko 1300- tai 1400-luvulla.

Taipalmaan tila on ollut Canthien suvun hallussa. Minna Canthin miehen Ferdninandin isoisän isä  mitä ilmeisimmin hänen isoisänsäkin syntyivät Taipalmaalla.

Kylän päätalon kaakkoispuolella on Rantalan talo, joka on rakennettu sotien jälkeen. Tällä paikalla on täytynyt sijaita Rantalan torppa, jossa Eric ja Magdalena asuivat. Magdalena oli syntynyt Haapasaareen kuuluvassa Riihivainion talossa, joka on hyvin lähellä Taipalmaata kapean lahden toisella puolella. Matkaa on linnuntietä alle puolen kilometriä. Itse Haapasaaren säterirustholli on Taipalmaalta noin kilometrin päässä.

Brändöläisen Eric Sjömanin on ollut mahdollista tulla torppariksi Taipalmaalle, koska Canthit olivat myös ruotsinkielisiä. Ehkä heillä on ollut pehtori, joka on osannut sekä suomea että ruotsia. Torpparin tehtävät on joku paikallinen varmasti osannut kertoa Ericille ruotsiksi.

Taipalmaan päärakennus lienee 1800-luvun lopulta. Pihapiirissä on vanhempia rakennuksia, joista renkitupa saattaa olla rakennettu aika pian Magdalenan kuoleman jälkeen.




perjantai 16. elokuuta 2019

Tällejä sinne ja tänne

Kävelen muutaman kerran viikossa. Nykyään usein juoksen osan matkasta. Juokseminen ei ole kivaa, mutta se sujuu jo paremmin. Kukaan ei pakota minua juoksemaan. Reipas käveleminen on hyvää liikuntaa. Kävelin aikani ja sitten teki mieli lisätä rasitusta.

Olen aloittanut varovasti. Olen juossut minuutin pätkiä ja huilannut kävelemällä. Äskettäin sain juostuksi yhteensä 20 minuuttia. Olen jo kokeillut kahden minuutin pätkiä. Tavakseni on tullut kävellä ja juosta Turun linnalle, kiertää se ympäri, levätä jonkin aikaa ja palata kotiin. Matkaa tulee noin viisi kilometriä.



Kun jaksan juosta 12 minuuttia yhteen soittoon, aion käydä Paavo Nurmen stadonilla kokeilemassa, millaisen tuloksen saan Cooperin testissä. Nuorena lukiolaisena pingoin 3.150 metriä, kun innostuimme juoksemaan kilpaa Eskelisen Riston kanssa. Siihen tulokseen  en tule enää koskaan pääsemään, mutta viis siitä. Such's life.

Yhden lapsenlapsemme kummisetä Pekka Määttä kavereineen on elvyttänyt linnan lähellä olevan vanhan kesäkioskin henkiin. Sieltä saa varmasti kaupungin parhaat hampurilaiset. Suosittelen.

Juoksin viime viikolla kioskin lähettyvillä ja kompastuin. Maa taisi olla siinä kohtaa pinnoitettu laatoilla. Kaatuminen ei ole kivaa 65-vuotiaana. Ei siinä tuntunut kuinkaan käyvän. Nouseminen ei vain ole enää helppoa. Nuorena olisin ollut tikkana pystyssä.

Kävi siinä kuitenkin. Vasemmassa polvessani on yhä ehkä kahden sentin levyinen arpi. Oikeaa polveani koristaa laaja kehä, joka muistuttaa orkidean keskellä olevaa kuviota. Aikaisemmin polvi myös vihersi. Äitini hautajaisten aikoihin myös otsani toinen syrjä vihersi. Vasemman kämmenen ruhjeista on jäljellä vain punertava pilkku, oikeassa kädessä niitä on vielä kymmenkunta.

Vasen kylkeni on yhä kipeä, jos muutan asentoa. Kaatuessani minulla ei ollut hajuakaan, että sain näin monta tälliä. Leukemian ja kantasolusiirron kokeneelle tulehdus saattaa olla kohtalokas. Halusin varmistaa asian.

Menin aamulla ennen kahdeksaan keskustan terveyskeskukseen. Jonoa oli ihmeen vähän. Pääsin ennen yhdeksää hoidettavaksi. Ensin minua tutki hoitaja ja sitten myös lääkäri, joka lähetti minut kuvattavaksi Turunmaan sairaalaan. Myöhemmin sain tekstiviestin, jonka mukaan keuhkoni ovat kunnossa eikä murtumia näy. Parjattu perusterveydenhuolto tuntuu toimivan oikein hyvin.

En viitsi alkaa käyttää suojuksia. Yritän katsoa eteeni.



torstai 15. elokuuta 2019

Kuolema uuvuttaa surijan

Ihmettelen, miten äidin hautaaminen voi uuvuttaa niin täydellisesti. Olen ollut ennenkin hautajaisissa, mutta tällaista en ole ennen kokenut. Lopullisen eron äidistä täytyy olla jotakin erityistä. Se eläväksi muuttunut maa, josta olen tullut, palaa maaksi.

Holmes-Rahen stressiskaala antaa eniten pisteitä (100) aviopuolison kuolemalle. Läheisen perheenjäsenen kuolema saa 63 pistettä.

En ollut huomannut tällaista ennen.
Voi olla, että taannoinen kuoleman rajalla käyminen vaikuttaa asiaan. Alitajuntani saattaa työstää tiedostamattani tapahtunutta niin, että en jaksa juuri mitään. Sairastaessani makasin pitkiä aikoja tekemättä mitään, mutta muutoin sellainen en minulle vierasta. En yleensä osaa levätä tekemättä mitään. En koe siihen tarvetta. Nyt olen joutunut vain olemaan. Välillä olen nukahdellut.

Olen ottanut hyvin rauhallisesti maanantaista lähtien, mutta olen yhä uupunut. Sairauteni ovat  vieneet voimavarojani, mutta koen tämänhetkisen tilanteen erikoiseksi. Laitoin jonkun dokumentin päälle Areenassa, mutta en jaksanut seurata. Muistan suunnilleen dokumentin sisällön, vaikka välillä en jaksanut katsoa - siis kirjaimellisesti katsoa. Ääni ei häirinnyt.

Kävin kaupungilla hoitamassa pikkuasioita. Jaksoin kävellä. Huomasin Maariankadulla Puutorin kohdalla jotakin, mihin en ollut ennen kiinnittänyt huomiota. Tiesin palon alkaneen jossakin Aninkaistenmäellä, mutta nyt tiedän tarkemmin.

Poikkesin tutustumassa maakunta-arkistoon, mutta en jäänyt tosissani kaivamaan arkistoja. Palattuani kotiin tunsin taas uupumusta.

Ehkä tällainen kuuluu surutyöhön. Suru ei ole enää silmissä, mutta se jäytää syvällä. Psyyke sopeutuu uuteen tilanteeseen.






keskiviikko 14. elokuuta 2019

No haloo! Taiteilija alkoi emansipoitua

Horatiusten vala
Wikimedia Commons
Uusklassismia voidaan tyylinä luonnehtia staattiseksi, viileäksi, pidättyväksi, pikkutarkaksi ja etäiseksi. Tilavaikutelma ei teoksissa ole erityisen voimakas eikä sitä auta se, että valon ja varjon vaihtelulla ei luoda eloisuutta teoksiin.

Yksi uusklassismin suurista ansioista on se, että nyt irtauduttiin näkyvän luonnon jäljittelystä. Alettiin keksiä aiheita itse ja maalattiin niitä tulkiten, jopa ohjelmallisesti.

On merkille pantavaa, että David maalasi Horatiusten valan vuosina 1784-1785 ja Ranskan suuri vallankumous alkoi vuonna 1789. Maalaus ennakoi sitä, että kansalaiset pian ottavat vallan käsiinsä ja murskaavat monarkian.  

Olen julkaissut tämän artikkelin 24. syyskuuta 2010 Taidehistoriaa ja muutakin havinaa -blogissani. Kuva on liitetty artikkeliin uudelleenjulkaisun yhteydessä. 

tiistai 13. elokuuta 2019

Äiti on maan povessa

Äiti on haudassa, pari kolme metriä maata yläpuolellaan.

Pelkäsin etukäteen itse hautausta, koska siinä eron lopullisuus tulee näkyväksi. Minulta oli kysytty etukäteen, voinko olla kantamassa. Aion kantaa, vastasin. Arkku tuntui painavalta, mutta selvisin. Arkun käsittelyyn keskittyminen auttoi kestämään tapahtumaa. Suru riipaisi, kun arkku oli laskettu.




Onnistuimme pitkittämään jäähyväisiä käymällä haudalla vielä muistotilaisuuden jälkeen ja uudelleen seuraavana päivänä Helsingin rauhanyhdistyksellä pidetyn muistohetken jälkeen. Nostin kummallakin kerralla haudan tilapäistä kantta ja sain vielä näköyhteyden arkkuun, jossa äitini lepää. Näin hänet viimeisen kerran arkussa pari viikkoa sitten, kun olimme muutaman muun läheisen kanssa hyvästelemässä häntä avatun arkun äärellä sen jälkeen kun hänet oli siirretty Nurmijärven kappelin alakerrokseen.

Olo on nyt seesteinen. Suru vyöryi viimeksi ylitse Helsingin muistohetkessä.


lauantai 10. elokuuta 2019

Kohta mustaan hautaan lasketaan ...

, laulettiin ennen vanhaan. Muistan kuinka isoisäni veisasi tätä virttä (vai oliko se Siionin laulu?) viimeisinä vuosinaan 60-luvulla.

Olen tuntenut melkein kauhua tänään. Huomenna äitini lasketaan maan poveen. On tuntunut siltä, että en haluaisi huomisen tulevan.

Äitini on jo alkanut maatua, vaikka häntä on säilytetty kylmiössä. Maatuminen alkaa heti, kun henki lähtee. Maahan panemisen konkreettisuus hirvittää, kun kyseessä on oma äitini, minun synnyttäjäni. Huomiseen saakka olisin teoriassa voinut vielä nähdä äitini, vaikka arkku on jo ruuvattu kiinni. Onneksi olin hyvästelemässä häntä, kun hänet oli tuotu Nurmijärven kappeliin.

Olemme nyt Hyvinkäällä hotellissa. Kukkalaite on mukanamme autossa. En ole siihen tyytyväinen. Kallat ovat liian samanvärisiä kuin pionit. Jännite puuttuu. Toivoin, että kallat olisivat kokopunaisia, mutta niiden väri liukuu miedosta rusotuksesta vaaleaan. Ilmeisesti kokopunaisia ei ollut saatavissa.

Äidille kukillamme ei ole merkitystä. Minulle on. Kyse on minun ja edesmenneen äitini sisäisestä samankaltaisuudesta. Äitini oli taiteellisesti lahjakas, mutta antoi aikansa perheellensä. Tämä on tavallista. En minäkään ajatellut nuorena taiteen tekemistä ammatillisena vaihtoehtona. Tunsin vastuuta mahdollisen tulevan perheeni elättämisestä.

Mietin, yritänkö toteuttaa intuitiivisesti äitini unelmia piirtäessäni ja maalatessani. Haenko yhteyttä häneen kätketyn potentiaalinsa kautta?

Olen onnellinen perheestäni. Meillä olisi ollut todella rankkaa, jos olisin yrittänyt elättää lapsemme taiteen tekemisellä. Tunnen tehneeni oikean ratkaisun. Varmaan äitinikin ajatteli samoin. Hän halusi osallistua toimeentulon hankkimiseen ja antaa muun aikansa meistä huolehtimiseen. Ennen palkkatyön aloittamista hän omistautui kokonaan perheelleen.


Kukkakaupan lähellä oli pieni hautaustoimisto. Kävin kysymässä sieltä surunappeja. Kuulin, ettei niitä enää valmisteta. Ostin kaksi pientä surunauhaa.

Hautaustoimiston hyllyssä oli Jarno Saarisen kuva. Useimmat minun ikäiseni miehet muistavat hänet.   Saarinen voitti ratamoottoripyöräilyn maailmanmestaruuden vuonna 1972. Hän oli turkulainen.

Ajattelin toimiston aikoinaan hoitaneen Jarno Saarisen hautauksen. Huomasin toimiston pöydällä käyntikortteja, joissa luki Saarinen. Päässäni alkoi syttyä valo. Katsoin minua palvelevan miehen kasvoja. Ne olivat hyvin samannäköiset kuin Jarno Saarisen kuvassa. Samanlainen nenä ja niin edelleen. Kasvot olivat vain varttuneemmat.

Mainitsin jotakin perheyhteydestä. Mies sanoi olevansa veli. Selvisikö sen syy koskaan, kysyin. Ei selvinnyt, hän vastasi. Muistan kuinka aikoinaan julkisuudessa pohdittiin, valuiko jonkun muun ajajan pyörästä öljyä radalle. Hän vahvisti, että Pasolinin pyörästä epäiltiin valuneen öljyä, mutta syy ei selvinnyt. Pyörä olisi voinut kaatua, jos moottori olisi leikannut kiinni. Se olisi voinut leikata kiinni myös kaatumisen jälkeen.

Saarinen ja Pasolini kuolivat vuoden 1973 keväällä Monzan kilpailussa tapahtuneessa onnettomuudessa. Saarinen oli voittanut sinä vuonna seitsemästä ajamastaan kilpailusta kuusi. Saman vuoden syksyllä minä aloitin opiskelun Turussa.

Wikipedian mukaan radalla todella oli öljyä, vaikka se alkuun kiistettiin. Ajaja, jonka pyörästä öljy valui, saatiin selville, mutta hän kiisti vuodon.

Assisin kunnassa olevassa Petrigranossa avattiin vuonna 2014 Jarno Saarisen puisto. Hanketta oli ollut edistämässä paikallinen Motorclub Jarno Saarinen. Parin vuoden päästä puistoon pystytettiin taiteilija Elia Tullinin veistämä Saarisen näköispatsas. Sen kaksoiskappale paljastettiin Turun Barkerinpuistossa vuonna 2017.


Rukoilen itselleni voimia huomiseen.



















torstai 8. elokuuta 2019

Ior Bockin hämmästyttävä elämä

Seitsemänkymmentäluvun alussa merirosvo Ior Svedlin veti Suomenlinnassa opaskierroksen, jolle osallistuin erään jo edesmenneen Ilmari-sedän kanssa. Svedlinillä oli takaa sidottu huivi päässään ja näyttävät korvarenkaat. Hän siis vain näytti merirosvolta, mutta muutoinkin hän - jo edesmennyt hänkin - oli aivan eriskummallinen mies.

En muista, mitä hän meille kertoi, mutta värikästä sen muistan olleen. Jos meillä olisi ollut joku tavallinen opas, en ehkä muistaisi koko käyntiämme.

Ior oli alkuperäiseltä nimeltään Holger Svedlin, sittemmin hän muutti nimensä Ior Bockiksi. Kierroksellamme hän esittäytyi nimellä Ior Svedlin.

Katsoin tänään hänestä tehdyn dokumentin Minä olen minä: Ior Bock, joka on vuodelta 1986.

Bock väittää ohjelmassa olevansa muinaista viikinkisukua, joka on peräisin Gotlannista. Gotlannissa olisi hänen mukaansa ollut kolme erillistä viikinkisukua. Hänen tarinansa kuulostaa tutulta, sillä muistelen vanhojen kunnon Jorma Kallenaution ja Aaro Söderlundin käsitelleen Viikinkien aika -sarjassaan kolmea gotlantilaista viikinkisukua.

Bock uskottelee kuulleensa omaisiltaan sukunsa muinaisen saagan, jonka saisi paljastaa vuonna 1984 (Sic! Myös George Orwell piti kyseistä vuotta erityisenä). Hän esittää maagiselta kuulostavia väitteitä 27 vuoden iän merkityksestä hänen suvussaan. Suvun miesten piti mennä naimisiin joutsenen kanssa. Hän ei ollut kuitenkaan löytänyt omaa joutsentaan, vaikka oli kokeillut suhdetta kolmen eri naisen kanssa.

Bock on julkaissut sukutarinansa nimellä Bockin perheen saaga: Väinämöisen mytologia. Hän yhdistelee tarinoissaan hämmästyttävästi viikinkihistoriaa ja Kalevalan henkilöitä.

Uskomattomin Bockin väitteistä on se, että hän olisi syntynyt insestin seurauksena. Kahden muinaisen suvun piti jälleen saada yhteinen jälkeläinen. Viimeinen kelvollinen isäkandidaatti oli kuitenkin ehtinyt kuolla, joten hänen isoisänsä piti ryhtyä hänen isäkseen.

Eräässä vaiheessa Bock onnistui hankkimaan rahoittajia (mm. Lemminkäinen Oy), joiden tuella hänen ystävänsä aloittivat kaivaukset Sipoossa Lemminkäisen temppelin löytämiseksi kallion sisältä. Etsinnät eivät tuottaneet tulosta.

Bockin loppu oli traaginen. Häntä puukotettiin niin, että hän jäi neliraajahalvaantuneeksi. Hänellä olisitten kaksi intialaista avustajaa, joista toinen puukotti hänet kuoliaaksi.

Ior Bock oli hämmästyttävä mies. Ollaan hänen jutuistaan mitä mieltä tahansa, hän oli sympaattinen persoona - ainakin muinaisen tapaamiseni ja dokumentin perusteella arvioituna.