Pragmaattinen vai oikeudenmukainen rauha Ukrainan ja Venäjän väliseen sotaan?

 

Ukrainan sota on kuin jännitysnäytelmä, paitsi että siinä on kysymys elämästä ja kuolemasta. Miksi ei ihmiskunta ole keksinyt keinoa tällaisen katastrofin lopettamiseen? Sekä Ukraina että Venäjä ovat eurooppalaisia maita, joten eikö Euroopan ihmisoikeustuomioistuin tai Kansalinvälinen tuomioistuin voisi puuttua asiaan. No ei, koska ei ole niin voimakasta maailmanpoliisia, joka voisi pakottaa rikoksiin syyllistyvän valtion avaintoimijat oikeuden eteen.  

Kun sota aikanaan loppuu, ratkaisu voi olla joko pragmaattinen tai oikeudenmukainen, ehkä myös jäätynyt konflikti, jolloin se ei ole sodan päätös. 

Pragmaattinen lopputulos syntyy, kun molemmat osapuolet ovat saaneet sotimisesta tarpeekseen ja löytävät ehdot, joilla rauhansopimus voidaan tehdä. Valitettavasti tällaisessa toimii vahvemman oikeus. Hävinnyt osapuoli, vaikka olisi syytön sodan aloittamiseen, joutuu taipumaan ehkä hyvinkin epäreiluihin ehtoihin. 

Oikeudenmukainen olisi sellainen, että rikoksiin syyllistyneen valtion asianomaiset toimijat tuomitaan jossakin luotettavassa tuomioistuimessa ja rajatilanne palautetaan ennalleen. Asianmukaiset sotakorvaukset määrätään. Toki toisenkin puolen rikoksiin syyllistyneet tuomitaan. 

Osaako kukaan antaa esimerkkiä oikeudenmukaisesta sodan lopputuloksesta?

Valitettavasti Venäjällä on ydinaseet ja siksi se voi halutessaan pakottaa Ukrainan nöyryyttävään ratkaisuun, vaikka tämä olisi taistellut kuinka rohkeasti. Maailmansodan riski olisi ilmeinen, mutta länsi ei luultavasti provosoituisi vaan antaisi Ukrainan tyytyä lopulta kohtaloonsa. Pakotteita varmaan tiukennettaisiin niin pitkälle kuin mahdollista. 

Ukraina taistelee urheasti ja ihmeen menestyksekkäästi. Länsi aseistaa ukrainalaisia ja toivon sen jatkuvan. Mitä paremmin Ukraina taistelee, sitä siedettävämmät rauhanehdot todennäköisesti olisivat, jos Venäjä ei katso soveliaaksi turvautua ydinaseuhkailuun. Venäjällä on ehkä jokin punainen linja, jota ei kannata ylittää. Siksi ukrainalaiset eivät ehkä saisi menestyä liian hyvin. 

Tämä on tietysti vain spekulointia. Kukaan ei tiedä, miten tässä käy. 

Ukraina ja Turkki kuuluvat neuvottelevan sotateknisistä asioista. Onkohan Ukraina ostamasssa lisää Bayraktor-sotadroneja, jotka ovat ymmärtääkseni osoittautuneet tehokkaiksi?

                            Slava Ukrayini!

Kuva Loke_Artemis Pixabaystä

Ukrainan kansallishymni flyygelillä, säkkipillillä, kuorolauluna, 12 sellolla, uruilla jne.

Ihmiset ovat halunneet osoittaa myötätuntoa ukrainalaisille musiikin avulla erilaisin kokoonpanoin ja erilaisissa konteksteissa.  

On luontevaa ilmaista solidaarisuutta nimenomaan Ukrainan kansallishymniä esittämällä. Minun ikäluokalleni ei kyseinen kappale ole tullut koulussa tutuksi. Ukraina kuului tuolloin Neuvostoliittoon, eikä sen kansallislaulua meille opetettu.  

Löydät kansallislaulun sanat ukrainankielisinä ja epävirallisesti suomennettuina täältä: Štše ne vmerla Ukrajiny. 

Tässä on sinulle 15 erilaista versiota Ukrainan kansallishymnistä. Jos melodia ei ole tuttu, kohta on, jos innostut näitä kuuntelemaan. 

8.3.2022

"National Anthem of Ukraine 💙💛 | Lithuanian National Opera and Ballet Theatre"

Suuri kuoro ja orkesteri.

9.3.2022

"Ukraine national anthem at Nashville Predators game"

Ukrainaa kunnioitetaan NHL-lätkämatsin yhteydessä. 

18.3.2022

"Shche ne vmerla Ukraina - The National Anthem of Ukraine - Kyösti Rautio"

Voi kuinka pehmeän kauniisti kappale soi akustisella kitaralla soitettuna.

22.3.2022

"Seven-year-old girl sings Ukrainian national anthem in moving charity event performance | SBS News"

7-vuotias Amelie Anisovych laulaa soolona Ukrainan kansallishymnin valtavalle yleisölle Puolassa. 

Amelie tuli tunnetuksi laulaessaan kappaleen "Let it go" pommisuojassa muille turvaan tulleille. Ameliesta on tainnut tulla Ukrainan sotaan liittyvä ikoninen hahmo, joka tullaan aina muistamaan. Esitys on koskettava. Kuulet esityksen tästä. 

25.2.2022

"Ukrainian church members in Whippany, New Jersey sing national anthem"

8.3.2022

"Khatia Buniatishvili - Hymne Ukrainien (piano) / Ще не вмерла України"

Ukrainan kansallishymni Steinway-flyygelillä  ilmeisesti TV-uutisten tai jonkin muun ohjelman yhteydessä. 

8.3.2022

"200 musicians perform in Trafalgar Square in solidarity with Ukraine"

Puikkoa heiluttamassa brittiläisvenäläinen kapellimestari ja pianisti Petr Limonov. Rouhea flashmob- tai pop up -konsertti. 

6.3.2022

"United People - Гімн України (Live) | National Anthem of Ukraine"

Naiskvartetti. Niin kaunista. 

1.3.2022

"Ukrainian National Anthem"

12 sellistiä.

1.3.2022

"Sing in solidarity for Ukraine - Ukraine National Anthem"

24 ihmistä seitsemästä Euroopan maasta laulaa Ukrainan hymnin virtuaalikuorona. 

11.3.2022

"Ukraine National Anthem on Bagpipes"

Duncan MacGillivray soittaa.

27.2.2022

"First Lutheran Church's organist, Eric Hepp, plays the national anthem of Ukraine" 

Kanttorisetä esittää hymnin uruilla.

11.3.2022

"Andrei Bondarenko - National Anthem of Ukraine - Гімн України"

Ukrainalainen baritoni, Ranskan kansallisorkesteri.

15.3.2022

"Ukrainian national anthem at the Metropolitan Opera in NYC to support ukraine"

Iso kuoro ja orkesteri. 

6.3.2022

"Ukrainian anthem during the War - English lyrics - Performed by soldiers in Ukraine"

Puhallinorkesteri

                            Slava Ukrayini!

Musiikillisia myötätunnon osoituksia Ukrainan kärsivää kansaa kohtaan

Ukrainan sota aiheuttaa monenlaisia tunteita meissä, jotka seuraamme tapahtumia, mutta emme ole suoranaisesti osallisia niissä. Tilanne nostattaa myötäelämisen, suuttumuksen ja pelonkin tunteita. 

Youtubeen on ilmestynyt musiikkilatauksia, joilla ehkä halutaan osoittaa myötämielisyyttä ja  prosessoida omia suuttumuksen ja ahdistuksen tunteita. Kauniin musiikin kuuntelukin voi tyynnyttää mieltä. 

Tässä löydöksiäni: 

25.2.2022

"Terve Ukraina" (Finnish 100 year old poem could've been written today) Українські субтитри!

Ukrainian version: https://www.youtube.com/watch?v=F0Tlx... CC - Creative commons. Copy and share and use as you like. Poem by Eino Leino (original in the

5.3.2022

"🇺🇦 Ой, у лузі червона калина. Ukrainian patriotic folk song"

3.3.2022

Prayer for Ukraine - Londinium (chamber choir)

"Prayer for Ukraine' by Mykola Lysenko (text: Oleksandr Konysky), conducted by Andrew Griffiths. The Disasters Emergency Committee, a coalition of charities including The Red Cross, has launched this appeal: https://www.dec.org.uk/appeal/ukraine...."

9.3.2022

Prayer for Ukraine" (Молитва за Україну) - The United States Air Force Band and Singing Sergeants

Erilainen tulkinta samasta kappaleesta.

"Houston Symphony performs the Ukrainian National Anthem"

25.2.2022

"🇺🇦 Ukrainian Song - "Марш української армії" [English Translation] Slava Ukraini!"

"Марш української армії" - (English: March of the New Army)"

Tämän saattaa olla ladannut joku viranomainen taistelutahdon vahvistamiseksi sodan alettua.

"Kaunis ukrainalainen toivon laulu"

"Kaunis ukrainalainen toivon laulu"Tämä on Gimnazija Kranj -sinfoniaorkesterin ja -kuoron omistautuminen rohkeille ukrainalaisille, jotka kärsivät Venäjän julmasta hyökkäyksestä. Muusikkomme esittivät tämän kauniin rakkauslaulun pari vuotta sitten. Tine Bec teki hämmästyttävän järjestelyn. Sen sävelsi Mykola"

15.3.2022

A Ukrainian Prayer, John Rutter

"How can a composer respond to a global tragedy? The first thing I wanted to do was write some music that would respond in my own way. I hope the meaning of the text will resonate in people's hearts and reach out to the people of Ukraine in their hour of need. JR"

Sotatraumat siirtyvät polvesta polveen

Kuva photosforyou Pixabaystä

En ole koskaan tavannut äitini isää Yrjö Jylhäsaarta. Minulla on siten ollut vain kolme isovanhempaa. Lähipiirikokemukseni on epätäydellinen, vaikka ei yhden isovanhemman puute tietenkään ole ollut dramaattinen ongelma. Aukko kuitenkin.

Isoisäni ei ehtinyt eläessään isoisäksi. Kutsun häntä kliinisesti isoisäksi, koska hän on minulle olemassa vain käsitteellisesti. Jos hän olisi saanut elää, hän olisi ollut lastenlapsille luultavasti satakuntalaisittain tuffa. 

Kun talvisota syttyi, joku mies tuli tuomaan isoisälleni kutsun ja hän lähti palvelukseen. Joku tai jotkut perheestä näkivät hänet vielä jossakin auton lavalla, luultavasti joidenkin muiden kutsuttujen kanssa. Tämän jälkeen he eivät varmaan nähneet häntä elävänä. 

Yksikkö, johon isoisäni määrättiin, koostui varttuneemmista miehistä, joten sen tehtävänä oli alkuun olla reservinä lähetettäväksi sinne, missä tarvitaan. Pohjoisessa sitten kaivattiin vahvistuksia. 

Isoisäni sai tulikasteensa Pelkosenniemen taistelussa, joka käytiin 16-19.12.1939. Venäläiset joukot onnistuttiin pysäyttämään ja henkiin jääneet pakenivat Savukosken suuntaan. En osaa sanoa, oliko isoisäni heitä jäljestämässä.  

Myöhemmin hän palveli Sallan suunnalla. Rintamalinja siellä vakiintui. Sitten Kannaksella puolustus murtui ja venäläiset pääsivät etenemään Viipurinlahdelle. Suomalaiset olivat kai ajatelleet, että jää ei kanna sotalaitteita. Venäläiset kuitenkin onnistuivat ylittämään lahden ja saivat sillanpääaseman Säkkijärven Vilajoelta, josta he voisivat edetä tietä pitkin Viipurin suuntaan suomalaisten joukkojen selustaan ja Helsingin suuntaan. 

Sallan rintaman puolustaminen annettiin ruotsalaisten vapaaehtoisten tehtäväksi ja näin suomalaisia voitiin siirtää hätiin Vilajoelle. Sinne isoisänikin päätyi. 

Talvisota päättyi. Isää ja puolisoa odotettiin kotiin. Jonakin päivänä vajaa yhdeksänvuotias äitini - vanhin viidestä lapsista - kävi kaupassa, varmaankin äitinsä lähettämänä. Siellä hän tapasi postinjakajan ja kysyi tältä, onko heille mitään. Postiljooni myönsi olevan, mutta sanoi tuovansa itse. 

Kun äiti palasi kotiin, siellä arvattiin, mistä oli kysymys. Postiljooni toi sitten viestin, jossa kerrottiin isoisäni kaatuneen. Johtuiko siitä, että sota oli jo loppunut, ettei viestiä tuonut pappi. 

Tilanne Vilajoella oli ollut kriittinen ja sekava. Tulitauko 13.3.1940 pelasti jäljellä olevat suomalaiset sotilaat. Isoisäni ei ollut heidän joukossaan. Hän haavoittui 11.3. Vilajoella ja kuoli samana päivänä kenttäsairaalassa Haminassa. 

Kuva donations welcome Pixabaystä

Talvisota päättyi. Isää ja puolisoa odotettiin kotiin. Jonakin päivänä vajaa yhdeksänvuotias äitini - vanhin viidestä lapsista kävi kaupassa, varmaankin äitinsä lähettämänä. Siellä hän tapasi postinjakajan ja kysyi tältä, onko heille mitään. Postiljooni myönsi olevan, mutta sanoi tuovansa itse. Kun äiti palasi kotiin, siellä arvattiin, mistä oli kysymys. Postiljooni toi sitten viestin, jossa kerrottiin isoisäni kaatuneen. Johtuiko siitä, että sota oli jo loppunut, ettei viestiä tuonut pappi?

Äitini sisaruksineen olivat nyt sotaorpoja ja mummoni sotaleski. Isäni oli toisaalla ensimmäisellä evakkoretkellään (Evakkous ei ole uusi asia).

En ole itse kokenut sotaa, mutta tunnen olevani osallinen siitä vanhempieni kautta. He kokivat sodan lapsina. Heidän kokemuksensa ovat osa identiteettiäni. Tämä ilmenee siinä, että minulla on tarve kertoa heidän kohtalostaan muille. Olen myös tutkinut kovasti isoisäni sotaretkeen liittyviä lähteitä. Olen ajatellut kirjoittaa seikkaperäisen tekstin aiheesta. Haluaisin näin tehdä hänen uhrinsa näkyväksi. Saa nähdä, saanko aikaiseksi.  

Vanhempani ovat ponnistelleet luodakseen meille lapsille hyvän elämän. Luultavasti heinän kokemukset ovat kuitenkin heijastuneet meihin, vaikka he eivät varmaan ole sitä halunneet. Puhutaan taakkasiirtymistä eli ylisukupolvisista traumoista.

Kuva Gerd Altmann Pixabaystä

 Ehkä johtuu taustastani, että seuraan Ukrainan sodan tapahtumia tarpeettoman tiiviisti, suorastaan pakkomielteisesti. Vanhempieni ja isovanhempieni kokemukset toistuvat nyt lukemattomia kertoja ukrainalaisten elämässä. Olen ilman muuta pienemmän eli Ukrainan puolella. Jännitän maan kohtaloa. Tiedostan toki, että tavalliset venäläisetkin kärsivät sekä kotona että rintamalla. 

Tämän päivän julmia kokemuksia ja kohtaloita kannetaan monessa sukupolvessa sekä Ukrainassa että Venäjällä. 

                              Slava Ukrayini!

Olemmeko jo maailmansodassa?

Kuva WikiImages Pixabaystä

Älä lue, jos pelkäät ahdistuvasi. 

Olkoon maailmansota tai ei, miten tappaminen saataisiin loppumaan, mieluimmin heti?

Mariupol alkaa muistuttaa Berliiniä toisen maailmansodan lopussa. Jos Venäjä ei pääse rintamilla eteenpäin, se saattaa jatkaa muidenkin kaupunkien pommittamista rauniokasoiksi. 

Naisia, lapsia, kaikkia tapetaan. Ruumiita haudataan joukkohautoihin, ilmeisesti ilman hautajaismenoja. Jotkut uhrit saavat paikkansa kerrostalon pihamaan mullissa.Kuka muistaa jälkeenpäin, kuka minnekin haudattiin. Ovatko hautapaikoista tietävät edes hengissä sodan jälkeen. 

Erään näkemäni videon mukaan ukrainalaiset tarjoutuivat luovuttamaan (tai vaihtamaan?) viiden vastapuolen sotilaan ruumiit venäläisille. Näitä ei kiinnostanut. Voi omaisia!

Me seuraamme sivusta näitä tapahtumia. Lahjoitamme varoja humanitäärisiin tarkoituksiin. Länsivaltiot aseistavat Ukrainaa. Venäjä on jo uhannut asekuormastoja. Länsi on lisäämässä pakotteita niin voimallisiksi, että Venäjä joutuu luultavasti kitumaan banaanivaltiona vuosikymmenet. 

Mitä tekee länsi, jos Venäjä tuhoaa yhden aselastin? Tai useamman. Uskallammeko edes ajatella. 

Jos länsi aseistaa Ukrainaa ja asettaa Venäjälle invalidisoivia pakotteita, eikö se muka ole osallistumista sodankäyntiin? Raja on määrittelykysymys. Jos tätä meneillään olevaa tapahtumasarjaa kutsutaan joskus kolmanneksi maailmansodaksi, mistä sen katsotaan alkaneen. Tšetšenian sodasta? Georgian? Krimin valtauksesta? Tämän vuoden helmikuun 24. päivästä?

Sodan lopettamisratkaisun spekuloiminen lienee tässä vaiheessa naiivia, mutta spekuloin kuitenkin. 

Saman pöydän ääreen tarvittaisiin mieluimmin kaikki maailman mahtajat, Putin mukaan lukien. Foorumina ja kutsujana voisi toimia YK. Jos turvallisuusneuvosto ei pysty Venäjän jäsenyyden vuoksi panemaan asiaa toimeksi, yleiskokoukselta se voisi onnistua. Tämä edellyttäisi, että maailman mahtajat tunnistavat ja tunnustavat tilanteen äärimmäisen vaarallisuuden. Osallistujien pitäisi neuvotella niin kauan, että rauhan mahdollistavista ehdoista päästäisiin riittävään yksimielisyyteen. Sopimuksen pitäisi varmaan taata Putinille mahdollisuus säilyttää kasvonsa. Tämä olisi osa sovun hintaa. 

Jos ei YK syystä tai toisesta sovellu foorumiksi, voitaisiin asiasta sopia Venäjän, Ukrainan ja riittävän monen mahtimaan kesken. Pääasia on, että Venäjä ei saa tukea enää ainakaan suurimmilta mailta. 

Voisi myös käydä niin, että kun kutsu saapuu Moskovan valtaapitäville, Putin syrjäytetään. Kutsun tuoma mahdollisuus ehkä rohkaisisi hänen lähipiiriään painostamaan häntä.  

Jos Venäjä ei suostu yllä mainittuun tai sen tapaiseen ratkaisuun, jäljelle jää ilmeisesti vain voimatoimin uhkaaminen. 

Asiaan pitäisi saada mukaan Naton tai sen muutaman suurimman jäsenmaan lisäksi ainakin Kiina ja Intia, kenties myös Japani. Ukraina olisi tietysti itseoikeutettu. Kaikkien ydinasevaltioiden olisi syytä olla mukana.

Vaikka Intia ja Kiina ovat kallellaan Venäjän suuntaan, niiden mieli voi muuttua, kun toteavat, että Venäjä ajaa itseään niin surkeaan asemaan, ettei siitä ole niille enää hyötyä. 

Rauha, please!

                             Slava Ukrayini!

Onko Suomen velvollisuus uhrautua yleisemmän edun vuoksi?

Kuva DeSa81 Pixabaystä

On esitetty näkemys, että Suomen ei pitäisi tässä tilanteessa hakea Naton täysjäsenyyttä. Asiaa on perusteltu sillä, että se lisäisi eskalaation vaaraa ja olisi riskialtista laajempaa kokonaisuutta ajatellen. 

Tuo on varmasti totta. Jos Suomi ja ehkä myös Ruotsi lähettäisivät hakemukset niin pian kuin mahdollista, Venäjä saattaisi pahimmillaan hyökätä. Eräs asiantuntija arvioi, että ydinsodan uhka on nyt suuri ensimmäistä kertaa Kuuban kriisin jälkeen. Presidenttimme arvioi, että Suomen ratkaisu ei eskaloisi tilannetta. Toivottavasti hän on oikeassa. Jos hän ei ole, voisimme joutua pahan kierteeseen. 

Jos punnitaan tilannetta seurauseettisesti, meidän olisi pysyttävä liittoutumattomana, jos oletetaan Natoon liittymisen aiheuttavan maailmansodan. Tämä olisi tietysti paljon suurempi onnettomuus kuin se, että vain Suomelle kävisi huonosti.

Voisimmeko kyetä kollektiiviseen uhrautumiseen? Tarkoitan, että Suomi jättäytyisi Naton ulkopuolelle ja joutuisi sen vuoksi Venäjän agression kohteeksi. 

Joku yksittäinen sotilas saattaa tiukassa tilanteessa uhrata itsensä suuremman edun vuoksi. Olemme saaneet lukea ukrainalaisesta Vitali Skakunista, joka ilmoittautui vapaaehtoiseksi miinoittamaan sillan, jotta se saadaan räjäytetyksi vihollisen panssarivaunujen etenemisen estämiseksi. Tilanteessa oli kai kiire ja Skakun pyysi latauksen sytyttämistä manuaalisesti, vaikka hän ei ilmeisesti voinut ehtiä paikalta pois. Hän uhrautui. 

Paasikivi lienee todennut tai kirjoittanut, että "kansakunnat toimivat ihmiskunnan hyväksi uhrautumalla toistensa puolesta ainoastaan nuorison unelmissa". Hän on saattanut lainata tämän ajatelman joltakin aikaisemmalta pohtijalta. Intuitiivisesti tuntuu, että väite pitää paikkansa. Tuollainen uhrautuminen olisi varmaan vastoin yksittäisen kansakunnan kollektiivista luontoa. 

Mika Aaltolan mukaan sodan alettua kaikki sotasuunnitelmat joutavat roskiin, koska tapahtumat eivät kuitenkan noudata niitä. Näin käy, kun peto päästetään häkistä. 

Suomi on nyt tekemästä päätöstä liittyäkö Natoon vai ei. Mielestäni voisimme liittyä, koska tulevia tapahtumia ei kukaan voi ennakoida, varsinkaan pitkällä tähtäyksellä. Tässä tilanteessa tulevaisuuteen näkeminen on erityisen vaikeaa. Lyhyellä tähtäyksellä liittyminen tuntuisi Suomen kannalta turvallisuutta lisäävältä. 

Presidentin mukaan Naton vaihtoehtona on yhteistyön syventäminen Ruotsin ja Yhdysvaltain kanssa. Mielestäni Suomen kannattaa ensin hakea täysjäsenyyttä ja jos se ei jostakin syystä onnistu, yrittää turvautua tuohon toiseen vaihtoehtoon. 

Venäjä on sanonut - taisi olla sodan alkuvaiheessa - nostavansa ydinasejärjestelmän valmiustilaa. Tuo saattaa olla vain uhkailua, mutta minusta Suomen on syytä ottaa tuollainen vakavasti. 

Ilman Naton suojaa, meitä voitaisiin uhata atomiaseilla. Mitä voisimme tehdä sellaisessa tilanteessa? Avata itärajan?

Naton jäsenyys tekisi uhkauksen meidän kannaltamme epätodennäköisemmäksi. Minä olen pienen maan kansalainen ja kaipaan välitöntä turvaa, vaikka asia mietityttääkin. 

Rauha - hetikö?

Kuva 愚木混株 Cdd20 Pixabaystä

Järki sanoo, että Ukrainan pitäisi suostua rauhaan - nyt heti. Näin saataisiin kuoleminen aineellinen tuhoutuminen loppumaan. 

Suomi taisteli ihmeen hyvin talvisodassa Neuvostoliittoa vastaan, mutta joutui suostumaan raskaisiin alueluovutuksiin. Itsenäisyys kuitenkin säilyi. Jos Suomi olisi taipunut aikaisemmin, oltaisiin säästetty paljon ihmishenkiä. Isoisänikin olisi ehkä säilynyt hengissä. Ehdot olisivat kuitenkin olleet huonommat. 

Ukraina on samanlaisessa tilanteessa. Venäjä kenties suostuisi rauhaan, jos Ukraina luopuisi vaatimuksistaan Donetskin ja Luhanskin alueita sekä Krimiä kohtaan. Venäjä saattaisi vaatia myös Ukrainan demilitarisoimista ja hallinnon venäjämielistämistä. On ollut merkkejä siitä, että Venäjä ei vaatisi näin paljon, mutta voivatko ukrainalaiset luottaa siihen, mitä papereihin pannaan? Jos Ukraina suostuisi riisumaan aseensa heti, Venäjä saattaisi käyttää tilanteen hyväksi ja ottaa maan täysin valtansa alle, kenties liittää sen kokonaan itseensä. Putinin unelma toteutuisi. 

Sodan seuraus on luultavasti harvoin kaikille oikeudenmukainen. Tässä tapauksessa olisi kenties mahdollista, että Venäjä alkaisi likvidoida mielestään sotasyyllisiä. 

Pitäisikö yrittää saada paremmat ehdot kuolemien kustannuksella vai suostua rauhaan, jossa vapaus olisi rajallinen, mutta tavallinen arkielämä olisi mahdollista? 

Eikö rauha ole aina sotaa parempi?

Maamme suomettumisen aika ei kenties ollut hohdokasta, mutta saimme kuitenkin nauttia rauhasta ja elää elämäämme. 

Ukraina on jo sijoittanut niin paljon sotaan ja menestynyt ihmeen hyvin, että sen voisi olla vaikea taipua nöyryyttäviin ja riskialttiisiin ehtoihin. Inhimillisesti ottaen huonokin rauha on rauha ja sen puolella kai pitäisi olla. Sodan dynamiikka ei kenties mahdollista nopeaa rauhaa.

Voisiko jompikumpi osapuoli suhtautua tähänastisiin menetyksiin kuin uponneisiin kustannuksiin. Se merkitsisi sen tunnustamista, että tähänastisten menetykset ovat menneet eikä "projektia" kannata jatkaa. Tähän ei liene valmiutta kummallakaan puolella. 

Kummankin puolen pitää kai kypsyä olemaan valmis rauhaan. Silloin voisivat päästä sopuun ehdoista.

Vaikeita kysymyksiä. Toisaalta helppo täällä sohvan sylissä turvassa sodalta pohtia näitä. 

 

Evakkous ei ole uusi asia.

Kuva Christina Smith Pixabaystä

Isäni oli evakko eli pakolainen. Hänen kotinsa oli Vpl. Pyhäjärvellä, joka rajoittui Laatokkaan. Talvisodassa perhe siirtyi Alavudelle. He saivat asunnokseen Osuuskauppa Kyntäjän yläkerrassa olevan huoneen. Perheessä oli 10 lasta. En tiedä, asettuivatko vanhimmat lapset samaan paikkaan, mutta aika tiivis oli varmaan tunnelma. Evakkomatka toteutui ymmärtääkseni ainakin osittain junakyydillä. 

Ukkini onnistui järjestämään perheelleen uuden kortteerin Alajärveltä. He saivat käyttöönsä Menkijärven kylässä olevan talon toisen päädyn. 

Jatkosodan aikana perhe palasi kotiin Vpl. Pyhäjärvelle. Talo oli tallella. 

Vaan niin tuli taas lähtö. Isäni käveli muiden evakkojen mukana kotoa Saimaalle, ponttoonikyydillä toiselle rannalle, sieltä taas apostolin kyydillä Jyväskylän kautta Muurameen, jossa he saivat asettua erään maalaistalon toiseen päätyyn. Matka kesti ainakin kaksi viikkoa. Matkalla kai yövyttiin niihin taloihin, mihin otettiin. Luultavasti usein otettiin, ellei ollut jo täyttä. 

Tämä ei ollut kuitenkaan isälleni viimeinen lähtö Pyhäjärveltä. Kunnasta piti saada vilja korjatuksi ja kuljetetuksi suomalaisten syötäväksi. Pyhäjärvellä oli tuolloin käytössä jonkinlainen yhteistalous. Isäni oli talkoissa mukana isänsä kanssa. 

Karjalaiset viljelijät autettiin hankkimaan uudet tilat, jotta voivat jatkaa elinkeinoaan. Isäni perhe päätyi Satakuntaan Jämijärvelle. 

Isäni tapasi Satakunnassa äitini ja näin minullekin järjestyi mahdollisuus syntyä. 

Kuva Dušan Cvetanović Pixabaystä

Nyt voin hämmästyksekseni seurata median avulla evakkouden toteutuvan uudestaan parin tunnin lentomatkan päässä Suomesta. Tiedonvälitys on nykyään hyvin tehokasta. Näin ollen voin seurata tapahtumia melkein paraatipaikalta. Voin elää sukuhistoriaani, tosin ilman evakkouden vaivoja. 

Vaikka Suomen evakkohistoriasta on kauan, Ukrainan tapahtumat ovat hämmästyttävän samanlaisia. Kodeista joudutaan lähtemään lyhyellä varoitusajalla. Lähtijät joutuvat miettimään, mitä voidaan ottaa mukaan. Vihollista joudutaan pelkäämään. Kuljetusjärjestelmät ovat nyt tehokkaampia. Ruokahuolto evakoille on jotenkin järjestettävä. En tiedä, olivatko karjalaiset matkan varrella olevien asukkaiden hyvän tahdon varassa vai järjestikö yhteiskunta ruuokahuoltoa. Ehkä sekä että. 

Karjalan ja muutkin evakot siirtyivät maan sisällä, joten kieliongelmaa ei ollut. Ryssittelyä ja muuta vieroksuntaa jossain määrin ilmeni. Voi olla, että Ukrainan evakotkin kokevat sekä myötämielisyyttä että vieroksuntaa. Toivottavasti ensimmäistä enemmän. 

Karjalan ja muut Suomen evakot tulivat jäädäkseen. He integroituivat sinne, mihin lopulta päätyivät. Luultavasti osa ukrainalaisevakoistakin toimii näin ja osa palaa. Riippuu tietysti siitä, miten sota jatkuu ja miten Ukrainan lopulta käy. Jäävät joutuvat opettelemaan uuden kielen. 

Vastaanottajamaille syntyy välittömiä kustannuksia, mutta saavat ajan mittaan ehkä huojennusta syntyvyysongelmaan ja koulutettua väkeä mahdolliseen työntekijäpulaan. 

On hienoa, että länsi on näin vastaanottavainen. Johtuu varmasti siitä, että tämänkertaiset tulijat koetaan jollakin tavalla omaksi väeksi ja evakkouden peruste on ilmeinen. Jos kriisi pitenee, luultavasti vastaanottajatkin väsyvät ja tulee lieveilmiöitä.

Toivotaan, että tämä evakko-operaatio jatkuu suotuisasti. Ajattelemisen aihetta aiheuttaa se, että viime vuonna Puola teki kaikkensa etteivät Valko-Venäjän rajan yli pyrkivät pakolaiset pääse maahan. Nyt on eri meininki, mutta tämä dilemma taitaa olla toisen kirjoituksen aihe. 

Ihmiskunta ei tunnu jalostuvan. 

Sota on peto

Kuva Ian Lindsay Pixabaystä

Mika Aaltola on vieraillut Futucastissa (Miten hallita sodan petoa?) ja vertaa sattuvasti sotaa petoon, jonka toimia on mahdotonta ennustaa. Minusta allegoria on hyvä. 

Kukaan ei tiedä, miten sota jatkuu Ukrainassa. Venäjällä on varmasti suunnitelmia, mutta se ei voi kontrolloida tilanteen kehittymistä. Ei voi Ukrainakaan. Kummankin ponnistelujen seurauksena syntyy jotakin, mitä emme tiedä. 

Venäjä on jo syyllistynyt raakuuksiin, jotka ovat luultavasti sotarikoksia. Ukrainalaiset puolustavat omaa maataan, joten heidän toimensa eivät ulotu rajojen ulkopuolelle. 

Aaltola toteaa, että sodassa toimitaan holtittomasti. Tulee paine, että nyt jonkun pitää tehdä jotakin todella vaikuttavaa. Näin voidaan toimia harkitsemattomasti. No, eipä paneutumiseen taida olla usein aikaakaan. 

Nyt on selvästi paine Naton päätökseen ottaa Ukrainan ilmatila hallintaansa. Järki pidättelee, koska seurauksena voisi olla maailmanpalo. Valitettavasti nykytilassa Venäjä pystyy aiheuttamaan tuhoa pommittamalla siviilikohteita. Se on osa petomaisuutta. 

Aaltola puhuu myös suurvallan kunniasta. Venäjän invaasiossa ei ole järkeä, mutta Putin haluaa ilmeisesti osoittaa maansa ja omaa mahtavuutta. Kun tämä toteutuu nyt lännen silmissä heikosti, voi tulla kiusaus tehdä jotakin todella katastrofaalista. 

Luultavasti tappaminen Ukrainassa ei lopu pian. Suurvalta kunniaansa varjellen vaatii mahdottomia (erit. Ukrainan demilitarisointi). Sääli. 

Ukraina taistelee meidänkin puolesta. 

                                             Slava Ukrayini!

Infoähky Ukraina-uutisista

Olen ollut kierteessä ja olen yhä. Luen ja seuraan pakkomielteisesti Ukrainan tilannetta verkossa. Tyypillinen kierrokseni on: Iltasanomat, Iltalehti, Yle, Hesari, Verkkouutiset, Mtv. Saatan pyörähtää myös BBC:n ja CNN:n sivuilla.

Kun olen kierrokseni tehnyt, saatan käydä vilkaisemassa Iltasanomia, josko olisi tullut jotakin uutta. Ehkä jossakin muuallakin.

Tiedon tulva on runsas. Nyt en jaksa enää paneutua aiheeseen yhtä perusteellisesti kuin aikaisemmin. Toivottavasti ei haittaa, että kutsun tunnettani taisteluväsymykseksi. Lällyähän tämä on verrattuna ukrainalaisten - ja venäläistenkin - kärsimyksiin. 

Uutis- ja reportaasivirta on jo toisteista. Todellisesta taistelutilanteesta ei media ja siten emme mekään saa tietoja. Kansan kärsimykset kuvataan hyvin. Youtubesta löytyy elävää kuvaa jopa taistelutilanteista. 

Nyt jo ikoniseksi muuttuva kuva paareilla kannettavasta odottavasta äidistä, joka ei selvinnyt (eikä lapsikaan), saattaa jäädä mieliimme tämän sodan symbolina.

Tarkastelen asioita Ukrainan näkökulmasta. On kai luontaista asettua pienemmän puolelle, kun asuu itsekin pienessä maassa, Sitä paitsi Ukraina joutui hyökkäyksen kohteeksi. Vertautuu talvisotaamme.

Venäjän suhteen kiinnostaa, pysyykö Putinin valta murtumattomana. Jotakin oireilua on tuotu esiin, mutta saattavat olla huhuja. 

Julkisuudessa on toistettu, että tavan venäläisiin on suhtauduttava korrektisti. Ihan aiheesta. Sotatilanteessa vihollisia saatetaan dehumanisoida. Ihmisiä rintamalla on molemmilla puolilla. 

Venäjän kansaa aivopestään median avulla. Voisi olla hankala suhtautua maltillisesti hyökkäyksen kehumiseen. 

Toivottavasti Ukraina saa oikeudenmukaisen rauhan, milloin se saadaankaan solmituksi.

                                   Slava Ukrayini!

Kuva Creative Vibes Pixabaystä

Punaisen ristin apuna

Tunteeni sanovat, että lännen olisi otettava Ukrainan ilmatila hallintaansa. Järkeni myöntää, että eskalaatiovaaran vuoksi niin ei pitäisi tehdä. Kunpa edes länsi voisi lähettää runsaasti hävittäjiä ja tehokasta ilmatorjuntaa, jotta ukrainalaiset voisivat itse puolustaa taivastaan. Onnistuisiko niiden käyttäminen edes ilman lännen sotilaita? Jos niitä lähetetään, länsi olisi kai jo sodassa.

Halusin tehdä jotakin Ukrainan hyväksi. Olin toissapäivänä keräämässä punainen liivi päällä rahaa Punaisen Ristin katastrofirahastoon, josta avustetaan myös ukrainalaisia. Sitä en tiedä, miten rahat jyvitetään eri kohteisiin, mutta pitää olla mistä ottaa.  

SPR:n keräysärjestely on kätevä, ainakin täällä Turussa. Olin saanut tiedon keräyksestä sähköpostiini. Ilmoittautua ei tarvinnut. Menin torstaina Punaisen Ristin toimistolle, joka on Yliopistonkadulla lähellä toria. Sain liivin, lippaan ja tarroja. Sain myös pahvisen apuvälineen, jolla voi tunkea seteleitä lippaaseen sen aika pienestä raosta. 

En ole SPR:n jäsen. Rahankeräykseen osallistuminen ei sitä edellytä. Haluan keskittyä ruohonjuuritason lipashommaan. SPR antaa aikaraamit joiden puitteista voi valita itselleen sopivan jakson, jonka pituuden saa itse valita.

En mennyt merta edemmäksi kalaan. Torin tienoilla kulkee runsaasti ihmisiä. Menin ensin sen länsikulmaan, mutta paikka ei tuntunut hyvältä, joten siirryin jonkin matkaa Aurakatua alaspäin. Ihmisvirtaus oli varsin hyvä. Pysyttelin siinä. 

Voi olla, että lähestymällä ohikulkijoita saisi enemmän rahaa (en ole varma), mutta niin en viitsi toimia. Feissareiden tyyli tuntuisi kiusalliselta molemmista osapuolista. Seison mieluummin kulkuväylän reunalla. Ne, jotka aidosti haluavat lahjoittaa, tulevat kyllä luokseni. Luulen, että hienovarainen keräystapa sopii paremmin SPR:n imagoon. 

Eräs mies juuttui juttelemaan pitkäksi aikaa. Se oli kiusallista, koska koin, etteivät mahdolliset lahjoittajat tohdi tulla keskustelun väliin. Pari kuitenkin uskaltautui. Mieleeni alkoi virittyä ajatus toisestakin keräyskeikasta. 

Tein noin parituntisen urakan. Lipas oli sinetöity, joten en pystynyt laskemaan, paljonko sain saalista. Arvelen, että ihan kohtuullisesti rahaa tuli. En nähnyt koko päivänä muita kerääjiä. Kun menin toimistolle hakemaan työvälineet, portaikossa tuli vastaan rouva, joka oli jo urakkansa tehnyt. 

Tein eilen suunnilleen saman mittaisen lipaskeikan. Menin taas samaan paikkaan. Tällä kertaa Stockmannin tienoilla Yliopistonkadulla oli toinen kerääjä. Mietiskelin, että osa Aurakadun kulkijoista kääntyy Yliopistonkadulle ja tulee ohittaneeksi kaksi kerääjää. Arvelin, että yhteinen saaliimme olisi parempi, jos olisin toisaalla. Niinpä siirryin jossakin vaiheessa torin Wiklundin luona olevaan kulmaan. Torin kunnostustyöt ovat yhä kesken. Paikalle oli viritelty käytävä, jota pitkin pääsi parkkihallin sisäänmenoaukolle ja toiselle puolelle toria. Siihen käytävän varteen asetuin. 

Väkeä kulki ihan mukavasti. Nyt tuntui kansan käsi karttuisalta. Näppituntuman mukaan tuli oikein hyvä tulos. 

Keräykseen osallistuminen on kivaa puuhaa. Mukava vaihtaa aika ajoin jokunen sananen lahjoittajien kanssa. Jos ei mitään saisi, varmaan kävisi aika pitkäksi. SPR:n värit ja tunnus varmistaa, että saalistakin tulee. 

Ukrainan asia oli selvästi ihmisten sydämellä. Jotkut juttelivatkin aiheesta. 

                                                  Slava Ukrayini!

d

Ukrainan sota möyrii tunteissa

On niin hirvittävällä tavalla väärin, mitä Venäjä nyt tekee. Viha moisesta yhteen kansakuntaan kohdistuvasta terrorista patoutuu ruumiiseen. 

Mitä meidän pitäisi ajatella armeijasta, joka sopii muka humanitäärisistä väylistä siviilien päästämiseksi piiritetyiltä alueilta ja sitten ampuu reitille tykkitulta? Eikö tuo ole sulaa pahuutta. 

Miksi en voi tehdä mitään Venäjän pysäyttämiseksi?

Olen antanut hieman rahaa humanitäärisiin tarkoituksiin, mutta kun tuntuu, että haluaisin tehdä jotakin niille venäläisille panssareille, miehistönkuljetusvaunuille, tykeille, ohjuksille ja hävittäjille. Olen mielestäni humaani ihminen, mutta ymmärrän nyt, että raakalaismainen sota pienempää vastaan saa ihmisen puolustautumaan. Ukrainalaisten taistelutahto tuntuu heijastuvan tänne saakka. 

A-studiossa oli eilen ukrainalainen henkilö keskustelemassa ajankohtaisesta avustustyöstä. Hän toivoi, että   tavanomaisen avun lisäksi he saisivat myös aseita. En tiedä, tarkoittiko hän yksityisiä kansalaisia vai valtioita. Mieleeni tuli, että eipä meillä tavan ihmisillä taida olla väylää tarjota kättä pidempää Ukrainalle.

Olisiko tässä markkinarako jollekin toimijalle? 

Toki olen valtion kautta osallinen Ukrainaan toimitettavasta ase- ja muusta avusta. 

Ymmärrän hyvin, että jotkut lähtevät viemään täältä tarvikkeita Ukrainan rajalle, vaikka suositellaan käyttämään tunnettuja järjestöjä, ettei auttajista tulisi autettavia. Tekeminen varmaan helpottaa sota-ahdistusta. 

Aion huomenna osallistua SPR:n lipaskeräykseen. Saan tehdä jotakin asian hyväksi.  

Avuton harmini kulminoituu Putiniin, mutta on hänen lähipiirinsäkin osallinen tähän katastrofiin, koska tietävät totuuden, mutta eivät uskalla vastustaa Putinia. Haluavat säilyttää asemansa. Varmasti myös pelkäävät. Putinin mukaan "petturin palkka on kuolema". Koskisikohan se heitäkin? 

Jos koko duuma päättää yksimielisesti maksimissaan 15 vuoden vankeusrangaistuksesta, jos puhuu vastoin "valtion totuutta" eli ei suostu valehtelemaan, syynä täytyy olla jäätävä pelko. 

Olisi järkevää saada pikaisesti rauha Venäjän ja Ukrainan välille, jos ehdot ovat siedettävät. Tappaminen loppuisi heti. Voi olla, että kyseessä olisi mission impossible. Venäjä ei luultavasti halua joustaa, koska haluaa näyttäytyä voittajana. Ukrainalaiset ovat varmasti niin vihaisia maahan hyökänneille heimolaisilleen, että eivät vähällä luovuta. 

Winston Churchill ei luvannut sota-aikana briteille kuin verta, uurastusta, hikeä ja kyyneleitä. Ukrainan presidentti on tehty samasta puusta. Hänen möreän karheaääniset puheensa saavat varmasti kansan tekemään parhaansa näinä kauheina aikoina. 

Inhimillisesti ottaen huonokin rauha on sotaa parempi. Mutta voisiko agressoriin luottaa nyt, kun naamiot ovat nyt pudonneet? 

Jos tulisi mahdolliseksi tukea rahallisesti Ukrainan aseistamista, joutuisin päättämään, osallistunko vai en. Silloin minun pitäisi miettiä asia läpikotaisin - tunteella ja järjellä.  

Slava Ukrayini!

Kuva Alexandra_Koch Pixabaystä