Case Afrikan tähti

Afrikan tähti -peli on saanut sattuneesta syystä valtavasti huomiota viime päivinä. Kauppa käy varmaan hyvin.

En toista tapahtuman vaiheita. Niitä on puitu paljon mediassa.

On hyvä tiedostaa, että mielensä pahoittanut saksalainen vaihto-opiskelija on tummaihoinen. Hänen Youtubessa oleva vetoomuksensa on koskettava. Asiaa tuntuu menevän tunteisiin. 

Osittain hänen loukkaantumisensa perustuu väärinkäsityksiin. Yliopiston opiskelijat esittivät kuulemma kyseisen pelin nappuloita, eivät orjia ja orjanomistajia. 

Olen minäkin Afrikan tähteä pelannut. Se on tuntunut harmittomalta huvilta, mutta onhan siinä kolonialistinen asetelma. Afrikan timanttiaarre halutaan muualle. 

Siitä, onko tällainen peli rasistinen vai ei, voi väitellä loputtomiin. 

Peli on julkaistu vuonna 1951. Se kuvastaa tuon ajan suomalaisen nuoren suhtautumista Afrikkaan. 

Legendaarinen Kari Suomalainen toimi Hesarin pilapiirtäjänä 1950-1991. Hän oli erittäin lahjakas, mutta osassa hänen pilakuvistaan oli rasistinen tendenssi. Kun työnantaja pyrki tästä syystä rajoittamaan hänen toimintaansa, Suomalainen otti lopputilin. 

Suomalaisen piirrokset ovat varmasti osaltaan vaikuttaneet omiin asenteisiini. Minulla on ennakkoluuloja, mutta koska olen uskovainen, pidän ihmisiä lähtökohtaisesti tasa-arvoisina. Minun on pidettävä asenteitani kurissa. Olkoon ihminen kotoisin mistä vain, hänellä on oikeus tulla kohdelluksi ilman ennakko-oletuksia. Tuskin täysin pystyn siihen, mutta kamppailtava on.

Olisiko Afrikan tähti -peli pidettävä ennallaan, koska sehän on ilmiselvästi osa suomalaista kulttuuria? 

Jos asetetaan kyseisen pelin kulttuuriarvo ihmisten tasa-arvoisuutta vastaan, on asia mielestäni selvä. Ihmisarvo voittaa. 

Miten peliä kustantavan Oy Martinex Ab:n tulisi toimia?

Ihmisarvoon liittyvissä asioissa ei mielestäni pidä ajatella kyynisesti, että vähät siitä, jos joku loukkaantuu, kunhan kauppa käy.  

Luulen ettei Afrikan tähden konseptia voi tuoda nykyaikaan niin, että se säilyisi Afrikan tähtenä. Ehkä pelin sääntöjä voi yrittää soveltaa johonkin muuhun viitekehykseen. Afrikan tähti näyttää olevan Martinexilla vain yksi tuote lukuisten muiden joukossa. 

Jos yhtiö vetäisi nyt tuotteen pois markkinoilta, se saisi varmasti huomiota mediassa. Eettinen teko voisi tuoda myönteisen vivahteen sen maineeseen. Muuttuuko se rahaksi, on toinen kysymys. 

Pitäisikö Suomen kuulua Natoon?

En osaa vastata otsikon kysymykseen. Tähän asti maamme on tullut toimeen oikein hyvin ilman Naton jäsenyyttä. Valittu linja on ollut onnistunut. Tosin 70-luvulla oli hankalaa, kun Suomen ja Neuvostoliiton välillä oli YYA-sopimus voimassa ja jälkimmäinen ehdotti yhteisiä sotaharjoituksia. Siitäkin selvittiin. Jos Suomi olisi päästänyt naapurin joukkoja omalle alueelleen harjoittelemaan, olisiko niitä saatu palaamaan rajan taakse. 

Suomi tunnetusti haluaa ylläpitää niin vahvaa puolustusta, että mahdollinen vihollinen arvioi maamme valloittamisen tulevan liian kalliiksi. Tämän asetelman ajatellaan toimivan hyökkäyksen esteenä. 

Jos Suomi olisi Naton jäsen, mahdollinen vihollinen joutuisi ottamaan huomioon, että hyökkäys Suomeen olisi hyökkäys Natoa vastaan. Minun järkeni mukaan tämä olisi isompi kynnys kuin vahva oma puolustus.

Naton perustamissopimuksen 5. artiklan mukaan muut jäsenmaat ovat velvoitettuja auttamaan hyökkäyksen kohteeksi joutunutta. Ensin kuitenkin neuvoteltaisiin. Naton olemassaolo on mitä ilmeisimmin pitänyt rauhaa yllä. 

Naton pääsihteeri Jens Stoltenbergiltä kysyttiin eilen, auttaisiko Nato, jos Suomeen hyökättäisiin. Hän sanoi suoraan, että ei auttaisi, koska Suomi ei ole täysjäsen. Tämä panee miettimään, millä tavoin pelkkä kumppanuus hyödyttää maatamme. Varmaan ainakin yhdessä harjoitteleminen tuottaa hyödyllisiä taitoja.  

Mielestäni olisi toimittava niin, ettei Suomi joudu talvisodan alun kaltaiseen tilanteeseen eli puolustautumaan yksin suurta vihollista vastaan. EU-sopimuksessa on velvoite auttaa hyökkäyksen kohteeksi. Tämän toteuttamiseen ei kuitenkaan ole toimivaa järjestelmää. Moni jäsenvaltio kuuluu myös Natoon ja ilmeisesti katsoo sen riittävän turvatakuuksi. 

Luulen, että talvisodan torjuntamenestyksen vuoksi monella on liian optimistinen kuva Suomen mahdollisuuksista voimakasta vihollista vastaan. On kuitenkin syytä muistaa, että Suomi oli luhistumaisillaan, kun sota päättyi. Stalin suostui rauhaan, koska ei halunnut joutua sotaan liittoutuneita vastaan. Ranskassa oli apuvoimia jo lähtenyt liikkeelle. Ranskan vahvin motiivi saattoi olla Kiirunan malmi, mutta mitä ilmeisimmin aselepo ei ollut vain Suomen puolustuksen ansiota.

Jatkosotaa käytiinkin vahvan liittolaisen rinnalla.

Suomi ei ole enää puolueeton, koska on EU:n jäsen. Naton jäsenyyttä vastustaa useampi suomalainen kuin kannattaa. Voi olla, että puolueettomuutta painotettiin aikoinaan niin paljon, että se vaikuttaa yhä. 

Jos maamme olisi Naton jäsen ja joutuisi hyökkäyksen kohteeksi, saisimmeko apua? Siitä emme voi olla varmoja, mutta ilman turvatakuita tuskin ainakaan saisimme. 

Käsittääkseni Suomi haluaa vaalia erityissuhdetta Venäjään. Presidentti menee perjantaina tapaamaan Putinia. Venäjän ja EU;n suhteet ovat hyiset. Suomen voi olla viisasta pysytellä puheväleissä suuren naapurinsa kanssa. Se saattaa olla tehokkain puolustuskeino.

Vaikuttaa siltä, että Suomella on jonkinlainen erityisasema Venäjän johdon silmissä. Suomi lienee heille EU-maa, mutta harmiton sellainen. 

Voi olla, että maamme päättäjät ovat Nato-myönteisempiä kuin miltä näyttää. Äänestäjiä kuitenkin halutaan kuunnella. Maan johto on tietenkin paremmin informoitu kuin me keinutuolistrategit.

Voi myös olla, että tämänhetkinen turvallisuuspolitiikkamme on parasta mahdollista nykyisissä olosuhteissa. 

On hyvä tiedostaa, että mahdollinen turvallisuutta koskeva kriisi voi olla hyvin erilainen kuin viime sodat.

Minusta olisi toivottavaa, että Nato-jäsenyyden eduista ja haitoista voitaisiin keskustella ilman leimaamista haukaksi tai Nato-intoilijaksi. 

Toivottavasti Stoltenbergiltä saatu vastaus käynnistää mielenkiintoisen debatin. 

Sorrettu sotamies

 Täältä ikuisuuteen -romaanin "sankari" on sotamies Robert E. Lee Prewitt. 

Olen lukenut teosta eteenpäin, mutta olen jotakin jättänyt väliin. Tylsän arkinen armeijan meininki on jatkunut. Nyt ollaan oltu sulkeisharjoituksissakin.

Lukemani perusteella pääteemana on yksilön asema osana yhteisöä. Kuvatussa varuskunnassa nyrkkeilyharrastus on arvossaan. Se on periaatteessa vapaa-ajan toimintaa, mutta vaikuttaa merkittävästi sotamiesten ja alipäällystön toimenkuviin. Jos on taitava nyrkkeilijä ja edustaa yksikköäsi kilpailuissa, saat miellyttävämpiä palvelu- ja esimiestehtäviä.

Prewitt on osoittanut taitonsa nyrkkeilyssä, mutta ei halua tehdä sitä. Tästä syystä hän on ja ilmeisesti pysyy sotamiehenä. Hänen mielestään pitää riittää, että hän tekee varsinaisessa palveluksessa sen mitä käsketään. Häntä taivutellaan, sorsitaan ja simputetaan, mutta hän on sisukas ja on ainakin toistaiseksi pitänyt päänsä. 

Sankarillamme on kovin vähän luotettavia ystäviä. Toverillisuus tai sen vähäisyys lienee yksi käsiteltävistä aiheista. 

Tämän tiiliskiven lukeminen tuntuu puisevalta, mutta jostakin kumman syystä tekee mieli jatkaa. Ehkä valitsen jotakin kiinnostavampaa ja luen tätä pikkuhiljaa välipaloina. 

Tykkäyspeukutus terveyskeskukselle!

Oikea pottuvarpaani on tulehtunut kärjestä. Kynsi on paksu, ihoon on tullut reikä ja pöpöt ovat luikkineet sisään.

Soitin tiistaina aamupäivällä terveyskeskusten varauspalveluun. Valitsin takaisinsoittonäppylän ja iltapäivällä sain puhelun. Samalle päivälle ei ollut enää vapaita aikoja. Hoitaja ehdotti, että soittaisin seuraavana aamuna varausnumeroon ja valitsisin taas takaisinsoiton. Näin lääkäriaika voisi onnistua samalle päivälle. Lupasin soittaa.

En kuitenkaan soittanut, koska meillä oli tiedossa vipinää läheisten kanssa keskiviikolle. Ajattelin pirauttaa torstaiaamuna. 

Yllättäen sainkin keskiviikkona puhelun hoitajalta. Hän kysyi olenko soittanut. Kerroin tilanteen. Hän sanoi sitten, että minulle on varattu torstaiksi aika omalääkärille.

Minusta tämä oli erinomaista palvelua. Vaimoni mielestä tässä toimittiin nopeasti, koska minulla on leukemiatausta. 

Kävin tänään tapaamassa omalääkäriäni Keskustan terveysasemalla. Sain häneltä apua sekä oireiden että niiden syyn hoitamiseen. Tulehdus pitää hoitaa antibiooteilla. Lääkäri ehdotti suun kautta otettavaa, jota piti antibioottivoidetta tehokkaampana. Kerroin, että olen äskettäin syönyt antibioottikuurin sappirakon poistamisen vuoksi. Hänellä oli heti ratkaisu. Hän antoi reseptin molempiin vaihtoehtoihin. Käytän ensin voidetta ja jos se ei tehoa, haen apteekista tehokkaampaa tavaraa. 

Ongelman syy voi olla sieni. Sain myös reseptin lääkkeeseen, jolla tämä yritetään karkottaa. Hoito kestää 9-12 kuukautta. 

Kysyin lääkäriltä vaikuttiko leukemiataustani siihen, että pääsin näin nopeasti hoitoon. Syy oli kuitenkin ollut se, että aikaa varaavalle hoitajalle oli syntynyt mielikuva vakavammasta tulehduksesta. 

Lääkärini on pätevä, nopea, paneutuva ja ystävällinen. Lisäksi hänen puheilleen tuntuu kokemuksieni mukaan pääsevän kohtuullisen nopeasti. 

Mitä muuta voisi toivoa kunnalliselta terveydenhoidolta. 

Jättäisinkö lukemisen kesken?

Olen lukenut romaanista Täältä ikuisuuteen (James Jones) noin viidenneksen. Teos kuvaa amerikkalaisen varuskunnan elämää ajalta ennen japanilaisten hyökkäystä Pearl Harboriin ja sodan alun tapahtumia. 

Kirjailija palveli armeijassa 1939-1945, joten hän tiesi mistä kirjoitti. Toki kyse on fiktiosta.

Tekijä vie lukijan varuskuntaelämän nuhjuiseen ja raadolliseen arkeen. Tekoja ja niiden motiiveja ei kaunistella. Teokseen sisältyviä tarinoita kerrotaan piinallisen naturalistisesti. 

Olen itse suorittanut asevelvollisuuteni 1977-1978. Romaanissa kuvattu palvelun sisältö muistuttaa kovasti omia kokemuksiani: varusteista huolehtimista, siivoamista, harjoittelua ... Miesten keskeinen sanailu on roisia kuten Hyrylän varuskunnassa aikoinaan. 

Teksti tuntuu todenmukaiselta, mutta lukeminen on vähän kuin liassa pyöriskelisi. Toisaalta olisi kiinnostavaa lukea, miten Jones kuvaa Pearl Harborin tapahtumia.

Jatkanko lukemista, saa nähdä. Olen kahden vaiheilla. Kirja on paksu. Ehkä luen poimien. 

 

Hemingway ja "Täältä ikuisuuteen"

Ylen Areenassa on viisiosainen dokumentti Ernest Hemingwaystä, joka oli loistava kirjoittaja, mutta ristiriitainen persoona. Hän tuntuu halunneen esiintyä korostetun miehekkäänä. Hänellä on jonkin verran sotakokemusta ja hän on osoittanut jopa rämäpäistä urheutta rintamilla. 

Kaikkien sotilaiden psyyke ei kestä taistelutilanteissa. Nykyään tätäkin näkökulmaa on tuotu esiin. Pysyisinkö itse kylmäpäisenä ja toimintakykyisenä sodan olosuhteissa?

Eräs tapaus viittaa siihen, että Hemingwayllä ei riittänyt ymmärtämystä mieleltään särkyneille sotamiehille. Hän oli toki aikansa lapsi ja se on syytä muistaa. Eräs kustantaja oli lähettänyt saamansa korjausvedoksia saamastaan sotaromaanista ja pyytänyt Hemingwayltä takakansitekstiä.. Kyseessä oli James Jonesin Täältä ikuisuuteen. 

"Jones oli lähtenyt luvattomalle lomalle toisessa maailmansodassa ja hänet oli vapautettu palveluksesta psykiatrisista syistä." Romaanin päähenkilö on veistetty samasta puusta. 

Hemingway teilasi romaanin täydellisesti. Tämä ilmeisesti johtui ainakin osittain siitä, että Heminway ei kai kestänyt kilpailua. Erään kirjailijan mukaan hän ei kokenut asemaansa turvatuksi.

Olen lainannut Jonesin teoksen Vaski-järjestelmästä. Aika järkäle, 790 sivua! Kirja on painettu vuonna 1965.

Tempaakohan teksti mukaansa. 

Harrastuksen renesanssi

Tulipa mahtipontinen otsikko!

Olen löytänyt vanhan rakkaan harrastukseni uudestaan. Ruuhkavuosina se ei voinut kukoistaa, mutta nyt minulla on aikaa, kun olen eläkkeellä. 

Minusta on - toivottavasti se on vielä vielä jossakin - valokuva, jossa makaan pienenä poikana Aku Ankka käsissäni. Tuskin osasin vielä lukea, mutta tunnen luissani, että viihdyin. Isäni on muistaakseni sanonut, että tilaus piti lopettaa, kun aloin muuttua Aku Ankaksi tms. 

Viihdyn nytkin erityisen hyvin, kun makaan selälläni ja luen jotakin lehteä tai kirjaa. 

On nautinnollista, kun saa hyvän romaanin käsiinsä ja teksti vie mukaansa. Voi uppoutua tekijän luomaan maailmaan ja sen tapahtumiin. Kun on lukenut jonkin teoksen, voi jopa tuntea ikävää kirjan mikrokosmokseen.

Nyt minulla on menossa kirjapiirimme läksykirja, kiinalais-amerikkalaisen Bette Bao Lordin romaani Kevätkuu. 

Tässä takakannen teksti: 

Kiinalaisen mandariinisuvun tarinan päähenkilönä on lumoava Kevätkuu. Hänen mukanaan tutustumme vanhan suvun elämään, johon kuuluu perheen, järjestyksen, opintojen ja runouden kunnioittaminen. Naisen elämää määräävät kuitenkin perinteiset säännöt yhtä tiukasti kuin hänen sidotut jalkansa. Kevätkuu kokee rakkauden ja menettää miehensä, joutuu piileksimään vainottuna, näkee poikansa ja tyttärensä joutuvan arvaamattomiin kohtaloihin sodan ja yhteiskunnallisten mullistusten vuosina. Älykkään ja lannistumattoman Kevätkuun silmin näemme ja ymmärrämme kiinalaisen elämäntavan, sen ikuiset arvot ja uusien tuulien mukanaan tuomat muutokset.

Tarina tuntuu olevan hyvin uskollinen Kiinan historialle 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa. Kertomus on hyvin monipolvinen. Käänteitä riittää. Luultavasti kirjailija on käyttänyt virikkeinään mielikuvituksensa lisäksi sukunsa historiaa. 

Henkilögalleriaan kuuluu Chang-suvun ja sen ulkopuolisia jäseniä. Nimet ovat tällaisia: Iloinen Lupaus, Välkkyvä Jade, Urhea Taito, Lahjakas Näkijä jne. Kovin ovat runollisia. On hankala muistaa, kuka oli kuka.

Kun löytää tekijän, joka kirjoittaa näin hyvin, tekee mieli lisää. Olen jo varannut täkäläisestä kirjastojärjestelmästä Lordin teoksen Kiinalainen mosaiikki.  

Arjen mystiikkaa

Olin torstaina ja lauantaina taidekurssilla. Tein asetelmaa väriliiduilla. Yksi käyttämäni liiturasia oli täysi, kun aloitin torstaina homman. Kun lopetin, en löytänyt siihen kuuluvaa valkoista liitua. Minulla taisi olla kaksi keskenään erilaista rasiaa käytössäni, mutta puuttuvaa liitua ei löytynyt pöydältä, ei lattialta, enkä ollut laittanut sitä siihen toiseenkaan laatikkoon. Mainitsin asiasta vetäjälle. Rasia päätyi vajaana hyllyyn.

Pinclipart
Wikimedia Commons

Lauantaina käytössäni oli sama, vajaa rasia ja sen lisäksi kaksi muuta. Kaikki olivat keskenään erilaisia settejä. Olin samalla paikalla kuin edellisellä kerralla. Kesken puuhieni löysin yllättäen kadonneen valkoisen liidun pöydältäni. Lopettaessani palautin rasian puutteettomana.

Jokin selitys tähän täytyy olla. En vain keksi mikä. 

Rakkautta kuoleman odotushuoneessa

Luin Stolpen kirjan loppuun. 

Teos alkaa kuvauksella päähenkilön matkasta Ruotsista ilmeisesti Sveitsin ja Italian rajalla olevaan parantolaan ja se päättyy paluumatkaan. Siinä välissä hän on sairaalassa, paitsi ollessaan sen ulkopuolella joko luvalla tai ilman. 

Kuten aiemmin kerroin kirjailija jättää enimmät hoitokuvaukset luettavaksi Thomas Mannin Taikavuoresta. Näin Stolpe voi keskittyä ihmissuhteisiin.

Mainitsemani Vellamo Toivonen kuolee sairauteensa aika pian. Martin Dahlberg oli ilmeisesti vielä hengissä, kun päähenkilö lähti kotimatkalle. 

Yksi Stolpen teemoista on perinteisen kristillisen etiikan haastaminen, joka kai olikin kuvatulle ensimmäiseen maailmansodan jälkeiselle ajalle ominaista. Päähenkilö kuuluu haastajiin, mutta ystävystyy Siegfried Walterin kanssa, joka on katolinen teologi, potilas hänkin. Dahlberg edustaa samaa leiriä kuin päähenkilö. 

Päähenkilö ihailee Walterin kurinalaisuutta ja alkaa pohtia omaa suhtautumistaan uskontoon. Hän alkaa osallistua Walterin pitämiin jumalanpalveluksiin, mutta ei varsinaisesti koe kääntymystä. Hän alkaa kuitenkin vähitellen kallistua hillitymmän elämän kannalle. 

Romaaniin sisältyy myös romanttinen tarina. Päähenkilö rakastuu nuoreen Gisèle Lefranciin, joka on ilmeisen toipunut omasta sairaudestaan. Tästä hän saa kiittää tohtori Lautensackia, joka on antaumuksellisesti hoitanut häntä ja tukenut muullakin tavoin. Tekstissä annetaan ymmärtää, että Lefranc on kiitollisuudenvelassaan lupautunut tohtorin puolisoksi.

Gisèle vähintään ihastuu päähenkilöön, joka päättää voittaa hänet tohtori Lautensacilta. Walter kuitenkin kehottaa häntä varovaisuuteen ja puhuu "henkisten askartelujen" puolesta. Myös toinen potilas, Hans Frank, neuvoo päähenkilöä luopumaan aikeestaan. Hän vetoaa oikeudenmukaisuuteen. Asetelma toi mieleeni Hermann Hessen romaanin Narkissos ja Kultasuu, jonka päähenkilöistä toinen on uskonnollinen ihminen ja toinen maallinen nautiskelija. 

Päähenkilö kokee myötätuntoa Lautensackia kohtaan ja päättää lähteä sairaalasta. 

Wikipedian mukaan Stolpe paneutui uskonnolliseen kirjallisuuteen ollessaan parantolassa. Stolpe myös tiedosti taipumuksensa itsekurin korostukseen. Myöhemmin Stolpe liittyi Oxford-liikkeeseen ja kääntyi sittemmin katoliseksi. 

Vaikuttaa ilmeiseltä, että romaani perustuu suurelta osaltaan kirjailijan omiin kokemuksiin. Varmaankin osa on mielikuvitusta. Autofiktiota, vai mitä?

Pidin edellisessä postauksessani päähenkilöä itsekeskeisenä henkilönä. Hän osoittautui kuitenkin monisyisemmäksi henkilöksi, joka pohtii asioita syvällisesti. Hän ei ole tunteeton ihminen. 

 

Sven Stolpe: Kuoleman odotushuoneessa

Ruotsalainen Alex Schulmanin romaani Polta nämä kirjeet kertoo kirjailijan omasta elämästä ja hänen äitinsäpuoleisesta, traagisesta sukuhistoriasta. Kirjailijan isoisä oli Ruotsissa tunnettu kirjailoija Sven Stolpe, jonka tuotanto on hyvin laaja.

Katselin Vaski-kirjastojärjestelmästä mitä Stolpen teoksia on suomennettu. Valitsin ja varasin teoksen nimeltä Kuoleman odotushuoneessa. Sain kappaleen, joka on painettu vuonna 1932. Tuona vuonna äitini täytti yhden vuoden. Tuulahdus kaukaa menneisyydestä. Alkuteos I dödens väntrum oli julkaistu vuonna 1930. 

Kirjan nimi viittaa keuhkosairaalaan, jollaisen potilaiden elämää teos kuvaa. Sven Stolpe sairastui tuberkuloosiin vuonna 1927. Hän joutui viettämään vuoden sairaalahoidossa Sveitsissä. Kirjan täytyy perustua tekijän omiin kokemuksiin. 

Olen päässyt sivulle 80 saakka. Jossakin vaiheessa kiinnitin huomiota, että Stolpen parantolakuvaus muistuttaa kovasti Thomas Mannin tekstiä hänen romaanissaan Taikavuori. Jälkimmäisen teoksen tapahtumat sijoittuvat pääosin aikaan ennen ensimmäistä maailmansotaa. 

Päähenkilö viittaakin Mannin teokseen seitsemännen luvun alussa:

Aika kuluu niin nopeasti, että hämmästelen. ellei Thomas Mann niin pettämättömän tarkasti olisi kuvannut  juuri tätä tapahtumasarjaa, tahtoisin merkitä muistiin aina jonkin yksityiskohdan. Nyt voin vain viitata hänen kuvaukseensa teoksessa Der Zauberberg. 

Näiden kirjojen perusteella vaikuttaa siltä, että hoidot eivöt olleet juurikaan kehittyneet 20-30 vuoden aikana. Sairaalassa saatettiin joutua olemaan vuosikausia. Luultavasti potilaat haluttiin eristää muusta yhteiskunnasta. Kummassakin teoksessa parantolasta lähdetään myös jalat edellä. 

Tähän mennessä päähenkilö on tutustunut kahteen suomalaiseen, mieheen nimeltään Dahlberg ja Vellamo Toivoseen. 

Stolpen teoksen minä vaikuttaa itsekeskeiseltä henkilöltä. Lieneekö kirjailija halunnut tarkoituksella luoda tällaisen päähenkilön vai kuvaako ehkä tiedostamattaan itseään?

Kuvittelin että tuberkuloosi on jo voitettu, mutta Wikipedian mukaan maailman väestöstä yksi kolmasosa kantaa kyseistä tautia. 

Sally Salmisen lapsuuskoti

Kävimme taas Ahvenanmaalla - tällä kertaa sukuloinnin merkeissä. Teimme matkan muutaman läheisemme kanssa. 

Päätimme vaimoni kanssa käydä lauantaina merimatkan jälkeen Vårdössä, josta kirjailija Sally Salminen oli kotoisin. 

Menomatkalla poikkesimme Kastelholman linnalla ja Bomarsundin linnoituksen raunioilla, vaikka olimme jo käyneet tänä vuonna kyseisissä paikoissa. 

Kastelholma

Bomarsundin raunioita

Vårdö kiinnosti meitä, koska Salmisen Katrina-romaani on ollut tänä vuonna lukupiirimme "läksykirjana".  Olen kirjoittanutkin kyseisestä teoksesta tässä blogissani. Pidin kovasti Katrinasta. Olen lukenut kolme muutakin Salmisen romaania, mutta ne eivät mielestäni olleet Katrinan veroisia. 

Vårdön kirkon löysimme helposti. Varmaankin Salminen on kuvitellut Katrinassa olevat kirkkokohtaukset tässä kirkossa tapahtuneiksi.

Vårdön kirkko

Kirkon pihapiirissä on alue, johon on siirretty ristejä ja muistokiviä varmaankin niiltä haudoilta, joiden hoidosta ei kukaan ole ilmoittanut maksamaan. Tällainen "muistoalue" panee ajattelemaan. 

Salmisen lapsuuskoti löytyi, kun kysyimme tietä.

Salmisen lapsuuskoti

Ei kovinkaan kaukana Salmisen synnyinkodista on pari taloa, jotka voisi kuvitella romaanin kapteenien ja isäntien kotien esikuviksi.