Lymfoomasta selvinnyt, akuutista leukemiasta toipuva mies rakentaa uutta taiteilijaelämää

perjantai 30. elokuuta 2019

Grosin klassismi on eloisaa

Aboukirin taistelu
Wikimedia Commons
Antoine-Jean Gros tuli Davidin oppilaaksi jo 14 vuoden iässä joten ihmekös tuo, että hänestä tuli uusklassisti. Siispä hänen maalauksissaan on paatosta ja klassinen sommittelu, mutta oppi-isänsä teoksista poiketen myös eloisuutta.

Christine Boyerin muotokuva
Wikimedia Commons

Gros maalasi historiallisia näyttämöjä, jotka pullistelivat ihmishahmoja. Hän maalasi kuitenkin myös muotokuvia ja hyvä niin, koska niissä hän pääsi osoittamaan hienoimman taitonsa - värien käsittelyn - tuloksia. 

Tämä artikkeli on julkaistu 27.9.2010 blogissani Taidehistoriaa ja muuta havinaa. Kuvat olivat alunperin linkkeinä, nyt ne ovat suoraan artikkelissa ja kopioitu Wikimedia Commonsista. Artikkelia on hieman muokattu. 

torstai 29. elokuuta 2019

Vaino vai nälkä?

Suomesta voi saada turvapaikan, jos ihminen tuntee perustellusti itsensä vainotuksi (Migri).

"Suomeen on tullut eniten turvapaikanhakijoita Irakista, Somaliasta, Albaniasta, Afganistanista, Kosovosta, Venäjältä, Syyriasta, Nigeriasta, Marokosta ja Algeriasta." (SPR).

Edesmennyt ruotsalainen lääkäri Hans Rosling on opettanut meille, että maailmassa on tapahtunut enemmän hyvää kuin arvaammekaan. Esimerkiksi äärimmäinen köyhyys on puolittunut 20 vuoden aikana. Rosling jakoi maat tulotason mukaan neljään luokkaan. Taso 1 on alin ja taso 4 korkein.

Tasolla yksi juodaan likaista vettä, käytetään runsaasti aikaa sen ja polttopuiden hakemiseen, nähdään nälkää eikä lääkkeisiin ole varaa. Tulot ovat dollarin päivässä. Tämä on miljardin ihmisen elintaso.

Kakkostasolla on varaa ostaa ruokaa, veden hakuun kuluu vähemmän aikaa eikä polttopuita tarvitse kerätä. Pikkuhankinnat - kanat, ämpärit, polkupyörä ja sandaalit - tekevät elämän miellyttävämmäksi. Lapset pääsevät kouluun. Yksi sairaustapaus voi kuitenkin pudottaa perheen ykköstasolle. Tulot ovat neljä dollaria päivässä. Tämä on kolmen miljardin ihmisen elintaso.

En kuvaile muita tasoja, koska vain näillä kahdella on artikkelini kannalta merkitystä. Suomi on luonnollisesti tasolla neljä.

Haluan rinnastaa tässä jutussani kaksi asiaa. Suomi katsoo olevansa velvollinen antamaan turvapaikan henkilölle, joka on vainottu omassa maassaan. Tämä merkitsee ilmeisesti hengenvaaraa. Hyvä näin.

Miksi Suomi ei katso olevansa velvollinen pelastamaan ihmistä, joka on vaarassa kuolla nälän, huonon veden tai lääkkeiden puutteen vuoksi? Kehitysapu on tietenkin tarkoitettu tällaiseen. Suomi ei kuitenkaan ole vieläkään korottanut kehitysapuaan tasolle, jota pidetään tavoitteellisena. Kehitysapua ei määritetä tarpeen vaan oman harkinnan mukaan.

Tiedän ettei kysymykseni ole ongelmaton. Kysyn silti.

Alussa luetellut maat, joista on tullut eniten turvapaikanhakijoita, ovat seuraavilla tasoilla:

Irak 2
Somalia 1
Albania 4
Afganistan 2
Kosovo
Venäjä 4
Syyria 2
Nigeria 1
Marokko 1
Algeria 1

Roslingin graafinen esitys aiheesta löytyy verkosta: Gapminder. Jostakin syystä siinä ei ole Kosovoa.

Luettelossa on useita ykköstason alueita. Tulkitsenko oikein, että kuolemanvaaraa merkitsevän äärimmäisen köyhyyden perusteella ei voi saada turvapaikkaa, mutta vainon perusteella voi?

Asia ei ole yksiselitteinen, mutta jotakin outoa tässä on.




keskiviikko 28. elokuuta 2019

Leipää torppariudella

Löysin ilokseni verkosta skannattuna Rauman seudun historian kakkososan, jossa on runsaasti tietoa Rauman maalaiskunnan, Lapin ja Hinnerjoen menneisyydestä.

Teoksessa on tietoja näiden pitäjien asukasmääristä. Suunnilleen Eric Sjöbergin syntymän aikoihin eli vuonna 1830 Rauman maalaiskunnassa oli 1862 asukasta. Suurin piirtein saman verran asujia on nykyään Merirauman kaupunginosassa.

Noihin aikoihin syntyi lapsia paljon, mutta heitä myös kuoli runsaasti, erityisesti ensimmäisen ikävuoden aikana. Kulkutaudit niittivät sekä aikuisia että lapsia. Rauman maaseurakuntaa koetteli "lentävä" keuhkotauti vuonna 1830 ja sitä seuraavina vuosina. Eric Sjömanin - Eric Sjöbergin isän - se vei jo epidemian ensimmäisenä vuotena.

Huolimatta nälkävuosista ja tautiepidemioista 1800-luku oli väestön voimakkaan lisääntymisen aikaa. Kyseinen vuosisataa luonnehtii torppariuden lisääntyminen. Torppari vuokrasi osan kantatilan maasta ja maksoi vuokran päivätöinä. Sen lisäksi hänen piti tietenkin viljellä vuokraamaansa maata saadakseen leipää itselleen ja omalle perheelleen.

Rauman maaseurakunnassa oli 11 torpparia vuonna 1800 ja 124 vuonna 1850. Määrä yli kymmenkertaistui puolen vuosisadan aikana.

Eric ja Magdalena Sjöman edustivat 1800-luvulla tyypillistyvää elämänmuotoa. Piiat ja rengit saattoivat torppareiksi ryhtyessään päästä aiempaa itsenäisempään elämänmuotoon. Voidaan ehkä ajatella, että nuori pariskunta osoitti määrätietoisuutta ja jopa ennakkoluulottomuutta tarttumalla yleistyvään tapaan ansaita elatuksensa.

Onni jäi kovin lyhyeksi, koska Eric kuoli jo kahden vuoden päästä pariskunnan avioitumisesta. Minua mietityttää, miten Magdalena onnistui säilyttämään torpparisopimuksensa, koska hän ei varmaan yksin pystynyt tekemään vaadittuja päivätöitä. Samassa torpassa hän kuitenkin jatkoi seuraavan miehensä Eurajoella syntyneen Michel Samuelsson kanssa. En osaa sanoa, onko hän asunut välillä muualla. Heidän ensimmäinen yheteinen lapsensa syntyi 11.2.1833 (Hiski).

Etsin Rauman maaseurakunnan vihittyjen luettelosta merkintää Magdalenan ja Michelin avioliitosta, mutta en löytänyt. Olisiko pariskunta vihitty Eurajoella ja merkitty sinne? Samalla selailulla löysin kuitenkin merkinnän Magdalenan ensimmäisestä avioliitosta Ericin kanssa päivämäärällä 30.11.1928.  Sukunimiasiaa hämmentää se, että Ericin sukunimeksi on selvästi merkitty Sjöberg. Hiskiin hänet on kuitenkin kirjattu Sjömaniksi.

Onko siis pappi päättänyt, että koska tämä mies hankkii elatuksensa maatöillä, olkoon hän Sjömanin sijaan Sjöberg. Käsityöläiseksi päätynyt poika-Eric on sitten kokenut nimen sopivaksi omalle statukselleen.

tiistai 27. elokuuta 2019

Eino Leinon orjat

Johannes Tamminen - merkillinen mies - on älykäs, mutta johdateltavissa oleva hahmo.

Jos käsketään mainitsemaan runoilija, tulee monella epäilemättä mieleen Eino Leino, tuo nuoren Suomen runouden prinssi. Minulle oli yllätys, että hän on kirjoittanut myös romaaneja.


Vuodelt 2009

Olen kuunnellut Leinon Orja-romaanisarjan ensimmäisen teoksen, joka on nimeltään Työn orja. Sen päähenkilö Johannes Tamminen on kaikkea muuta kuin mitä otsikosta tulee mieleen. Hän ei ole työn raskauttama tehdastyöläinen vaan väitellyt älykkö, joka kirjoittaa kansantajuista teosta Suomen tulevaisuudesta ja sosialismista. Häntä ei orjuuta julma työnantaja vaan hänen oma työhulluutensa.

Leinon romaanissa on ällistyttäviä käänteitä kuin Dan Brownin dekkareissa konsanaan. Juoni on epäuskottava, mutta Leino on pannut sen palvelemaan päähenkilön heräämistä omasta "sorron yöstään". Tammista viedään kuin pässiä narussa. Hänen entinen rakastettunsa manipuloi hänet kihlautumaan serkkunsa kanssa. Tämä serkku vaikuttaa olevan viehättävä, mutta täysin tahdoton olento. Juonessa tuntuu olevan mukana myös Tammisen siihen asti lähes sarvipäänä pitämä kapitalisti, joka palkkaa sankarimme turvattuun toimeen. Tamminen myy aatteensa ja menneisyytensä.

Romaanisarjaan kuuluvat teokset Työn, Rahan, Naisen ja Onnen orja. Teokset on julkaistu vuosina 1911-1913.

Minun oli tarkoitus kuunnella teokset aikajärjestyksessä, mutta erehdyin aloittamaan Onnen orjaa. Siinä sankarimme oli häkellyttävästi naimisissa sarvipään lesken kanssa. Ensimmäisen romaanin kihlauksesta ei puhuta mitään. Onni ei vaikuta kovin auvoiselta.

Johannes Tammisen täytyy olla suurelta osin Leinon alter ego. Tekijäpalkkioilla kitkuttaminen ja boheemielämä olivat hänelle tuttua arkea.

maanantai 26. elokuuta 2019

Pieni ekologinen dilemma

Minulla on noin 10 vuotta vanha Sony-videokamera, joka olisi yhä erinomainen laite, jos se toimisi. Vika ei ole arvioni mukaan teknisesti iso, mutta silti ongelma voi olla käytännössä ylitsepääsemätön.

Kyseessä on näppäin, jolla videoiminen aloitetaan ja lopetetaan. Se on luultavasti vain kulunut. Jos laitan kameran jalustalle, videoinnin aloittaminen ja lopettaminen toimii täydellisesti jalustan oman kytkennän kautta. Kamera on siis näppäintä lukuunottamatta kunnossa.

Soitin tänään JAS-huoltoon. Kuulin, että he eivät huolla Sonyn laitteita. He voivat kuitenkin tutkia laitteen ja välittää sen Sonyn huoltoon. Jos he tutkivat kameran ja toteavat, että sitä ei kannata lähettää eteenpäin, maksan 43 euroa. Jos he toteavat vian olevan korjattavissa, he lähettävät sen Sonyn huoltoon ja minä maksan heille noin 150 euroa. Lisäksi minun on tietenkin maksettava Sonyn veloittama summa.

Kamera maksoi aikoinaan noin tuhat euroa.

Sonyn sivuilta ei löydy minkäänlaista puhelinnumeroa. Voin lähettää viestin, jos pystyn vastaamaan valikon kysymyksiin. Tarvittaisiin sarjanumero, mutta sellaista en löydä laitteesta. Ilmeisesti minun pitää ladata sen akkua sen verran, että saan numeron katsotuksi kameran muistista. Sonyn valikosta ei löytynyt täsmälleen samanlaista tyyppinumeroa. Yksi on muutoin sama, mutta lopussa on ylimääräiset kirjaimet VE. Kun yritän eteenpäin ilman sarjanumeroa, en saa eteeni sellaisia vaihtoehtoja, joissa olisi järkeä.

Olisi ekologisesti hyödyllistä saada lähes toimiva laite käyttöön kohtuullisella korjaushinnalla. Saapa nähdä, onko varaosaa kymmenvuotiaalle enää tarjolla. Joku taitava mekaanikko osaisi varmaan korjata kameran ilman varaosaa, jos vain löytäisin jostakin sellaisen.

Olisi ikävää maksaa vaikkapa 500 euroa korjauksesta, jos lähes samalla hintaa saisin uuden vastaavan.

Kuluttajaparka saa olla nöyrän paikalla. Jättiläisyritys Sony ei ehkä anna minulle edes mahdollisuutta ottaa yhteyttä.



perjantai 23. elokuuta 2019

Arvoitus ratkesi?

Kuuntelin Areenasta Ylen ohjelmasarjasta "Tavallisten ihmisten historia" osan "Maaseudun käsityöläiset". Haastateltavana oli tohtori Virpi Väisänen, joka on tutkinut Hollolan käsityöläisten elämää 1800-luvun alkupuolella.

Ohjelma on hyvin mielenkiintoinen. Käsityöläiset ovat kuuluneet sääty-yhteiskunnassa talonpoikien ja torppareiden väliin. Ammatti on usein periytynyt isältä pojalle. Käsityöläissuvut ovat pyrkineet säilyttämään ammattitaidon oman suvun hallussa.

Pitäjiin on valittu niin sanottuja pitäjän käsityöläisiä. Valinta on tehty äänestämällä käräjien yhteydessä. On yllättävää, että käsityöläisiin on sovellettu samantapaista käytäntöä kuin pappeihin. Kun käsityöläinen on kuollut, seuraaja on saattanut avioitua lesken tai edesmenneen ja lesken tyttären kanssa.

Ohjelmassa kerrotaan, kuinka Sparf-nimisen piian avioton poika pääsi suutarin oppiin Helsinkiin ja palasi sitten Hollolaan toimimaan suutarina. Sparf oli sotilasnimi, mikä ei sopinut suutarille, ja siksi hän vaihtoi sukunimensä Lindblomiksi, jonka tyyppisiä nimiä käsityöläiset käyttivät. Tällainen nimi vastasi suutarin statusta. Sukunimi ei kerro äidinkielestä mitään.

Palaan isoäitini isoisään Erik Sjöbergiin, joka toimi hattumaakarina Naantalissa. Hänen nuorena kuolleen isänsä sukunimi oli Sjöman, minkä hänen isoisänisänsä oli saanut käyttöönsä toimiessaan kruununvenemiehenä Ahvenanmaalla. Ammatin mukainen nimi tuokin siis. Toki Erikinkin piti vaihtaa sukunimensä asemaansa vastaavaksi.

Erikin poika Axel oli suutari, joten nimi Sjöberg oli oikein sopiva. Erik osasi myös suutarin hommat. Luultavasti hän teki nimenomaan turkishattuja Naantalissa. Sukutarina kertoo tsaarin armeijalta saadusta turkislakkitilauksesta. Ilmeisesti siirtyminen kengistä karvalakkeihin oli luonteva muutos.

Ericin appiukko Esaias Birgstedt oli myös suutari. Hän oli vaihtanut sukunimensä Rask Birgstedtiin, mikä ilmeisesti sopi suutarille. Rask oli sotilasnimi.

Suutari/hattumaakari Erik Sjöberg nai suutari Esaias Birgstedtin tyttären, mikä oli varmaan oikein tapojen mukaista.

torstai 22. elokuuta 2019

Kuoleva ja sosiaalinen media


Blogi on alusta, jonka avulla henkilö voi kuolla julkisesti. Tarkoitan sitä, että kuoleva voi kirjoittaa elämästään julkisesti kuolemaansa saakka. Kirjoittaja ei välttämättä tiedä olevansa kuolemassa. Kun hengen vie onnettomuus, elämässä kiinni olevan blogin artikkelivirta vain yhtäkkiä päättyy. On kuitenkin blogeja, joiden teemana on nimenomaan sairastaminen, ja sairas kuolee muita todennäköisemmin lähitulevaisuudessa.



Kun potilas, joka sairastaa vakavaa tautia, kirjoittaa blogia kokemuksistaan, lukija voi seurata, miten hän lähestyy kuolemaa. Kuoleman tulon ajankohta on kuitenkin enemmän tai vähemmän epävarma. Minulla oli huono ennuste, oli todennäköistä että kuolen aika pian, mutta tässä yhä kirjoitan.

Hesari kirjoittaa tänään artikkelissa "Viimeiseen asti avoin" Maria Hakkalan blogista The Syöpä show. Hakkala sairasti huonoennusteista melanoomaa. Hän kirjoitti blogia viime vuoden elokuusta  tämän vuoden heinäkuussa tapahtuneeseen kuolemaansa asti.

Hakkala kirjoitti harvakseltaan ja aika lyhyesti. Hän sai tarinalleen runsaasti kaikupohjaa, koska myös muu media kirjoitti hänestä, kuten Hesari tänään. Hesari on kirjoittanut hänestä myös viime vuonna. Osan muun median jutuista hän sai myös kirjoittaa itse. Hakkala oli lähes (ellei täysin) ammattikirjoittaja. Hän oli ajatellut ryhtyä vapaaksi kirjoittajaksi. Hänen tätäkin blogiprojektiaan leimaa ammattimainen ote.

Hakkala kirjoitti rinnalla loppuun asti myös toista blogia, The Variety show'ta, jossa hän käsitteli TV-sarjoja.

Hakkala kertoo blogissaan nasevasti, että hän ei jaksa olla olematta avoin. Ymmärrän häntä, koska oma kokemukseni on sama. Avoimesti sairastaessaan tuntee saavansa tukea. Samalla voi itse tukea muita.

Hakkala suri viime vuoden puolella blogissaan sitä, että ystävät antavat hänen olla rauhassa, vaikka hän toivoisi heidän muistavan häntä. Tämä ilmiselvästi kuultiin, koska loppuvaiheessa hänestä vieraita kävi ehkä liikaakin. Ymmärrän, että ystävän tai tuttavan sairastuminen herättää arkuutta. Olenko minä tarpeeksi läheinen mennäkseni sairaalaan tapaamaan potilasta? Kannustan menemään. Ei tarvitse osata lausua erityisiä lohdunsanoja tai puhua viisaita. Pelkkä arkinen keskustelu lämmittää mieltä.

Olen kiitollinen vaimolleni sekä useille ystävilleni ja tuttavilleni siitä, että he jaksoivat tulla katsomaan minua sairaalaan. Sydämelliset kiitokset teille, jos satutte tätä lukemaan! Vaimoani kiitän siitä, että hän piti yhteyttää ystäviimme ja kannusti heitä käymään luonani. Hän jopa jakoi vuoroja.

Hyvä lukijani, jos tiedät jonkun ystäväsi tai tuttavasi sairastuneen vakavasti, rohkaise mielesi ja mene katsomaan häntä joko hänen kotiinsa tai sairaalaan. Me olemme täällä toisiamme varten.

Erään sairaalakumppanin kuolema kosketti minua niin paljon, että kirjoitin blogiartikkelin hänen muistokseen. Samoin näyttää toimineen Hakkila.

Julkinen kuolema voi olla pienimuotoisempikin. Hakkila osallistui vertaiskeskusteluun omassa ryhmässään ja niin teen minäkin omassani. On koskettavaa, kun jonkun vertaisryhmän jäsenen matka alkaa kaartua loppupuolelle tai loppuu yhtäkkiä. Eräs ryhmäkumppani hyvästeli meidät jonkin aikaa sitten, kun siirtyi saattohoitoon. Eräs ryhmäläinen aloitti taannoin keskustelun peloista. Kävi niin, että hän kuoli kesken keskustelun.

Kohtalotoverin kuolema muistuttaa siitä, että emme oikeastaan ole parantuneita. Olemme hoidossa tai remissiossa. Jälkimmäinen tarkoittaa, että olemme oireettomia. Tauti voi silti lymytä jossakin.

Olen kiitollinen siitä, että me syöpäläiset voimme tukea toisiamme ja saada tukea muiltakin sosiaalisen median avulla.






keskiviikko 21. elokuuta 2019

Usko vai uskon kuori


Päivämies-lehdessä sivutaan tänään aihetta, joka on minua usein mietityttänyt. Olen ihmetellyt, miksi monen edustamastani kristillisyydestä luopuneen menneen muistelut tuntuvat kovin vierailta. Menneen koetaan olleen väkinäistä sääntöjen noudattamista ja eroaminen tuntuu elämän vapautumiselta.

Vapaus kuitenkin kuuluu oleellisesti uskomisen olemukseen.

Antti Koivisto toteaa artikkelissaan "Vain tavan vuoksi?" uskovaisten yhtenäiskulttuurin syntyneen uskon säilyminen vuoksi. Usko voi kuitenkin kuolla, mutta henkilökohtainen tapakulttuuri jäädä. Tavat yrittävät todistaa muille, että kaikki on hyvin. Vapaus on mennyt, mutta käytöksellä haetaan hyväksyntää.

Olen yrittänyt keskustella kiihkottomasti tällaisista asioista verkossa. Aihe on hankala, koska kokemukset koetaan päinvastaisina. Luultavasti keskustelut sinänsä ovat aika hyödyttömiä. Toivon kuitenkin, että jotkut ulkopuolisista lukijoista ovat panneet merkille, että erilaiset kokemukset ovat mahdollisia.

Minullakin on eräässä elämäni vaiheessa ollut uskomisen muoto ilman todellista sisältöä. Olin aika nuori. Kodin perintönä saatu usko ei ehkä ollut muuttunut omakohtaiseksi tai se oli kuollut. Koin, että minun on tehtävä parannus ja onneksi Luoja antoi siihen voimat. Olin saanut etsikkoajan, joka päättyi onnellisesti. Ei uskominen tapahtuneen jälkeenkään ole aina ollut helppoa, mutta olen onnellinen voidessani nauttia vapauden tunteesta.

Minä olisin voinut jäädä toteuttamaan uskovaisen roolia ilman uskoa. Kenties tekisin sitä vieläkin.

En voi moittia sellaista, joka huomatessaan elämänsä onttouden paljastaa tilanteen muillekin. Sehän on rehellinen teko. Voin vain rukoilla hänellekin etsikkoaikaa.











tiistai 20. elokuuta 2019

Napoleonkultti ja taistelumaalarit

Ranskan suuri vallankumous 1789 aloitti kaaoottisen ajan, joka jatkui Napoleoinin sotina. Monarkia palasi, kun Napoleonista tuli keisari. Entisen vallankumouksellisen - Davidin - vimma laantui ja hänestä tuli Napoleonin hovimaalari.

Katsopa alla olevaa Davidin maalausta Napoleon ylittää Alpit. Sankaripalvontaa. Davidin vapaus oli mennyt ja se vaikutti hänen työhönsä. Jälki oli viileää ja veretöntä. 

Wikimedia Commons
Tässä  Napoleonin kruunaus

Wikimedia commons

Napoleonkultti sai muitakin taiteilijoita mukaansa. Napoleonin palvonnan lisäksi aikakauden sodat suurine armeijoineen ja taiteilijoiden luontainen kiinnostus erikoista kohtaan synnytti oikein taistelumaalauksen suuntauksen.

Yksi taistelumaalareista oli Davidin oppilas Jean-Antoine Gros, jonka tunnetuin teos on Napoleon Eylaun taistelukentällä. 



Tämä juttu on julkaistu 25.9.2010 blogissani Taidehistoriaa ja muuta havinaa. Kuvat olivat alunperin linkkeinä, nyt ne ovat suoraan artikkelissa ja sitä on muokattu sopimaan ratkaisuun. 

maanantai 19. elokuuta 2019

Magdalena Henricsdotter Sjömanin kotiseutu

Olimme lauantaina pitkäaikaisen ystävämme ja hänen nykyisen miehensä 60-vuotissynttäreillä Rauman Unajassa.

Ajoimme juhlista lähdettyämme Taipalmaalle, josta en tiennyt juuri mitään paitsi sen, että siellä on asunut esivanhempani Eric ja Magdalena Sjöman sekä heidän poikansa Eric, josta polveudun. Muita lapsia he eivät ehtineet saadakaan, koska isä-Eric kuoli kahden avioliittovuoden jälkeen keuhkotautiin.



Googlen street view kohdasta, jossa lähestytään Taipalmaata.
Olin kuvitellut Taipalmaan olevan kaupunkimaista yhdyskuntaa, mutta se olikin juurevaa maaseutua, jossa on luultavasti vähemmän asukkaita kuin Ericin ja Magdalenan aikoihin pari sataa vuotta sitten. Taipalmaalle ajettiin hiekkatietä, joka lienee samalla uralla kuin silloin ennen. Pellot ja metsätkin lienevät pääpiirteissään entisissä muodoissaan. Tämä ei ole haihattelua. Olen löytänyt verkosta tuota seutua koskevan perusteellisen rakennusinventointiraportin, joka asettaa alueen historialliseen perspektiiviin. Saatoin kuvitella, että esivanhempani ovat kulkeneet näkemilläni kallioilla ja niitä kattavissa metsissä.

Taipalmaa on Rauman pohjoisrannikolla oleva kaksi-kolme kilometriä pitkä niemi, joka kaventuu keskiosastaan niemen vastakkaisilla puolilla olevien lahtien vuoksi. Taipalmaan kylä sijaitsee niemen tyvessä sen etelärannan tuntumassa. Kylä on pieni, mutta hyvin vanha. Se lienee perustettu jo joko 1300- tai 1400-luvulla.

Taipalmaan tila on ollut Canthien suvun hallussa. Minna Canthin miehen Ferdninandin isoisän isä  mitä ilmeisimmin hänen isoisänsäkin syntyivät Taipalmaalla.

Kylän päätalon kaakkoispuolella on Rantalan talo, joka on rakennettu sotien jälkeen. Tällä paikalla on täytynyt sijaita Rantalan torppa, jossa Eric ja Magdalena asuivat. Magdalena oli syntynyt Haapasaareen kuuluvassa Riihivainion talossa, joka on hyvin lähellä Taipalmaata kapean lahden toisella puolella. Matkaa on linnuntietä alle puolen kilometriä. Itse Haapasaaren säterirustholli on Taipalmaalta noin kilometrin päässä.

Brändöläisen Eric Sjömanin on ollut mahdollista tulla torppariksi Taipalmaalle, koska Canthit olivat myös ruotsinkielisiä. Ehkä heillä on ollut pehtori, joka on osannut sekä suomea että ruotsia. Torpparin tehtävät on joku paikallinen varmasti osannut kertoa Ericille ruotsiksi.

Taipalmaan päärakennus lienee 1800-luvun lopulta. Pihapiirissä on vanhempia rakennuksia, joista renkitupa saattaa olla rakennettu aika pian Magdalenan kuoleman jälkeen.




perjantai 16. elokuuta 2019

Tällejä sinne ja tänne

Kävelen muutaman kerran viikossa. Nykyään usein juoksen osan matkasta. Juokseminen ei ole kivaa, mutta se sujuu jo paremmin. Kukaan ei pakota minua juoksemaan. Reipas käveleminen on hyvää liikuntaa. Kävelin aikani ja sitten teki mieli lisätä rasitusta.

Olen aloittanut varovasti. Olen juossut minuutin pätkiä ja huilannut kävelemällä. Äskettäin sain juostuksi yhteensä 20 minuuttia. Olen jo kokeillut kahden minuutin pätkiä. Tavakseni on tullut kävellä ja juosta Turun linnalle, kiertää se ympäri, levätä jonkin aikaa ja palata kotiin. Matkaa tulee noin viisi kilometriä.



Kun jaksan juosta 12 minuuttia yhteen soittoon, aion käydä Paavo Nurmen stadonilla kokeilemassa, millaisen tuloksen saan Cooperin testissä. Nuorena lukiolaisena pingoin 3.150 metriä, kun innostuimme juoksemaan kilpaa Eskelisen Riston kanssa. Siihen tulokseen  en tule enää koskaan pääsemään, mutta viis siitä. Such's life.

Yhden lapsenlapsemme kummisetä Pekka Määttä kavereineen on elvyttänyt linnan lähellä olevan vanhan kesäkioskin henkiin. Sieltä saa varmasti kaupungin parhaat hampurilaiset. Suosittelen.

Juoksin viime viikolla kioskin lähettyvillä ja kompastuin. Maa taisi olla siinä kohtaa pinnoitettu laatoilla. Kaatuminen ei ole kivaa 65-vuotiaana. Ei siinä tuntunut kuinkaan käyvän. Nouseminen ei vain ole enää helppoa. Nuorena olisin ollut tikkana pystyssä.

Kävi siinä kuitenkin. Vasemmassa polvessani on yhä ehkä kahden sentin levyinen arpi. Oikeaa polveani koristaa laaja kehä, joka muistuttaa orkidean keskellä olevaa kuviota. Aikaisemmin polvi myös vihersi. Äitini hautajaisten aikoihin myös otsani toinen syrjä vihersi. Vasemman kämmenen ruhjeista on jäljellä vain punertava pilkku, oikeassa kädessä niitä on vielä kymmenkunta.

Vasen kylkeni on yhä kipeä, jos muutan asentoa. Kaatuessani minulla ei ollut hajuakaan, että sain näin monta tälliä. Leukemian ja kantasolusiirron kokeneelle tulehdus saattaa olla kohtalokas. Halusin varmistaa asian.

Menin aamulla ennen kahdeksaan keskustan terveyskeskukseen. Jonoa oli ihmeen vähän. Pääsin ennen yhdeksää hoidettavaksi. Ensin minua tutki hoitaja ja sitten myös lääkäri, joka lähetti minut kuvattavaksi Turunmaan sairaalaan. Myöhemmin sain tekstiviestin, jonka mukaan keuhkoni ovat kunnossa eikä murtumia näy. Parjattu perusterveydenhuolto tuntuu toimivan oikein hyvin.

En viitsi alkaa käyttää suojuksia. Yritän katsoa eteeni.



torstai 15. elokuuta 2019

Kuolema uuvuttaa surijan

Ihmettelen, miten äidin hautaaminen voi uuvuttaa niin täydellisesti. Olen ollut ennenkin hautajaisissa, mutta tällaista en ole ennen kokenut. Lopullisen eron äidistä täytyy olla jotakin erityistä. Se eläväksi muuttunut maa, josta olen tullut, palaa maaksi.

Holmes-Rahen stressiskaala antaa eniten pisteitä (100) aviopuolison kuolemalle. Läheisen perheenjäsenen kuolema saa 63 pistettä.

En ollut huomannut tällaista ennen.
Voi olla, että taannoinen kuoleman rajalla käyminen vaikuttaa asiaan. Alitajuntani saattaa työstää tiedostamattani tapahtunutta niin, että en jaksa juuri mitään. Sairastaessani makasin pitkiä aikoja tekemättä mitään, mutta muutoin sellainen en minulle vierasta. En yleensä osaa levätä tekemättä mitään. En koe siihen tarvetta. Nyt olen joutunut vain olemaan. Välillä olen nukahdellut.

Olen ottanut hyvin rauhallisesti maanantaista lähtien, mutta olen yhä uupunut. Sairauteni ovat  vieneet voimavarojani, mutta koen tämänhetkisen tilanteen erikoiseksi. Laitoin jonkun dokumentin päälle Areenassa, mutta en jaksanut seurata. Muistan suunnilleen dokumentin sisällön, vaikka välillä en jaksanut katsoa - siis kirjaimellisesti katsoa. Ääni ei häirinnyt.

Kävin kaupungilla hoitamassa pikkuasioita. Jaksoin kävellä. Huomasin Maariankadulla Puutorin kohdalla jotakin, mihin en ollut ennen kiinnittänyt huomiota. Tiesin palon alkaneen jossakin Aninkaistenmäellä, mutta nyt tiedän tarkemmin.

Poikkesin tutustumassa maakunta-arkistoon, mutta en jäänyt tosissani kaivamaan arkistoja. Palattuani kotiin tunsin taas uupumusta.

Ehkä tällainen kuuluu surutyöhön. Suru ei ole enää silmissä, mutta se jäytää syvällä. Psyyke sopeutuu uuteen tilanteeseen.






keskiviikko 14. elokuuta 2019

No haloo! Taiteilija alkoi emansipoitua

Horatiusten vala
Wikimedia Commons
Uusklassismia voidaan tyylinä luonnehtia staattiseksi, viileäksi, pidättyväksi, pikkutarkaksi ja etäiseksi. Tilavaikutelma ei teoksissa ole erityisen voimakas eikä sitä auta se, että valon ja varjon vaihtelulla ei luoda eloisuutta teoksiin.

Yksi uusklassismin suurista ansioista on se, että nyt irtauduttiin näkyvän luonnon jäljittelystä. Alettiin keksiä aiheita itse ja maalattiin niitä tulkiten, jopa ohjelmallisesti.

On merkille pantavaa, että David maalasi Horatiusten valan vuosina 1784-1785 ja Ranskan suuri vallankumous alkoi vuonna 1789. Maalaus ennakoi sitä, että kansalaiset pian ottavat vallan käsiinsä ja murskaavat monarkian.  

Olen julkaissut tämän artikkelin 24. syyskuuta 2010 Taidehistoriaa ja muutakin havinaa -blogissani. Kuva on liitetty artikkeliin uudelleenjulkaisun yhteydessä. 

tiistai 13. elokuuta 2019

Äiti on maan povessa

Äiti on haudassa, pari kolme metriä maata yläpuolellaan.

Pelkäsin etukäteen itse hautausta, koska siinä eron lopullisuus tulee näkyväksi. Minulta oli kysytty etukäteen, voinko olla kantamassa. Aion kantaa, vastasin. Arkku tuntui painavalta, mutta selvisin. Arkun käsittelyyn keskittyminen auttoi kestämään tapahtumaa. Suru riipaisi, kun arkku oli laskettu.




Onnistuimme pitkittämään jäähyväisiä käymällä haudalla vielä muistotilaisuuden jälkeen ja uudelleen seuraavana päivänä Helsingin rauhanyhdistyksellä pidetyn muistohetken jälkeen. Nostin kummallakin kerralla haudan tilapäistä kantta ja sain vielä näköyhteyden arkkuun, jossa äitini lepää. Näin hänet viimeisen kerran arkussa pari viikkoa sitten, kun olimme muutaman muun läheisen kanssa hyvästelemässä häntä avatun arkun äärellä sen jälkeen kun hänet oli siirretty Nurmijärven kappelin alakerrokseen.

Olo on nyt seesteinen. Suru vyöryi viimeksi ylitse Helsingin muistohetkessä.


lauantai 10. elokuuta 2019

Kohta mustaan hautaan lasketaan ...

, laulettiin ennen vanhaan. Muistan kuinka isoisäni veisasi tätä virttä (vai oliko se Siionin laulu?) viimeisinä vuosinaan 60-luvulla.

Olen tuntenut melkein kauhua tänään. Huomenna äitini lasketaan maan poveen. On tuntunut siltä, että en haluaisi huomisen tulevan.

Äitini on jo alkanut maatua, vaikka häntä on säilytetty kylmiössä. Maatuminen alkaa heti, kun henki lähtee. Maahan panemisen konkreettisuus hirvittää, kun kyseessä on oma äitini, minun synnyttäjäni. Huomiseen saakka olisin teoriassa voinut vielä nähdä äitini, vaikka arkku on jo ruuvattu kiinni. Onneksi olin hyvästelemässä häntä, kun hänet oli tuotu Nurmijärven kappeliin.

Olemme nyt Hyvinkäällä hotellissa. Kukkalaite on mukanamme autossa. En ole siihen tyytyväinen. Kallat ovat liian samanvärisiä kuin pionit. Jännite puuttuu. Toivoin, että kallat olisivat kokopunaisia, mutta niiden väri liukuu miedosta rusotuksesta vaaleaan. Ilmeisesti kokopunaisia ei ollut saatavissa.

Äidille kukillamme ei ole merkitystä. Minulle on. Kyse on minun ja edesmenneen äitini sisäisestä samankaltaisuudesta. Äitini oli taiteellisesti lahjakas, mutta antoi aikansa perheellensä. Tämä on tavallista. En minäkään ajatellut nuorena taiteen tekemistä ammatillisena vaihtoehtona. Tunsin vastuuta mahdollisen tulevan perheeni elättämisestä.

Mietin, yritänkö toteuttaa intuitiivisesti äitini unelmia piirtäessäni ja maalatessani. Haenko yhteyttä häneen kätketyn potentiaalinsa kautta?

Olen onnellinen perheestäni. Meillä olisi ollut todella rankkaa, jos olisin yrittänyt elättää lapsemme taiteen tekemisellä. Tunnen tehneeni oikean ratkaisun. Varmaan äitinikin ajatteli samoin. Hän halusi osallistua toimeentulon hankkimiseen ja antaa muun aikansa meistä huolehtimiseen. Ennen palkkatyön aloittamista hän omistautui kokonaan perheelleen.


Kukkakaupan lähellä oli pieni hautaustoimisto. Kävin kysymässä sieltä surunappeja. Kuulin, ettei niitä enää valmisteta. Ostin kaksi pientä surunauhaa.

Hautaustoimiston hyllyssä oli Jarno Saarisen kuva. Useimmat minun ikäiseni miehet muistavat hänet.   Saarinen voitti ratamoottoripyöräilyn maailmanmestaruuden vuonna 1972. Hän oli turkulainen.

Ajattelin toimiston aikoinaan hoitaneen Jarno Saarisen hautauksen. Huomasin toimiston pöydällä käyntikortteja, joissa luki Saarinen. Päässäni alkoi syttyä valo. Katsoin minua palvelevan miehen kasvoja. Ne olivat hyvin samannäköiset kuin Jarno Saarisen kuvassa. Samanlainen nenä ja niin edelleen. Kasvot olivat vain varttuneemmat.

Mainitsin jotakin perheyhteydestä. Mies sanoi olevansa veli. Selvisikö sen syy koskaan, kysyin. Ei selvinnyt, hän vastasi. Muistan kuinka aikoinaan julkisuudessa pohdittiin, valuiko jonkun muun ajajan pyörästä öljyä radalle. Hän vahvisti, että Pasolinin pyörästä epäiltiin valuneen öljyä, mutta syy ei selvinnyt. Pyörä olisi voinut kaatua, jos moottori olisi leikannut kiinni. Se olisi voinut leikata kiinni myös kaatumisen jälkeen.

Saarinen ja Pasolini kuolivat vuoden 1973 keväällä Monzan kilpailussa tapahtuneessa onnettomuudessa. Saarinen oli voittanut sinä vuonna seitsemästä ajamastaan kilpailusta kuusi. Saman vuoden syksyllä minä aloitin opiskelun Turussa.

Wikipedian mukaan radalla todella oli öljyä, vaikka se alkuun kiistettiin. Ajaja, jonka pyörästä öljy valui, saatiin selville, mutta hän kiisti vuodon.

Assisin kunnassa olevassa Petrigranossa avattiin vuonna 2014 Jarno Saarisen puisto. Hanketta oli ollut edistämässä paikallinen Motorclub Jarno Saarinen. Parin vuoden päästä puistoon pystytettiin taiteilija Elia Tullinin veistämä Saarisen näköispatsas. Sen kaksoiskappale paljastettiin Turun Barkerinpuistossa vuonna 2017.


Rukoilen itselleni voimia huomiseen.



















torstai 8. elokuuta 2019

Ior Bockin hämmästyttävä elämä

Seitsemänkymmentäluvun alussa merirosvo Ior Svedlin veti Suomenlinnassa opaskierroksen, jolle osallistuin erään jo edesmenneen Ilmari-sedän kanssa. Svedlinillä oli takaa sidottu huivi päässään ja näyttävät korvarenkaat. Hän siis vain näytti merirosvolta, mutta muutoinkin hän - jo edesmennyt hänkin - oli aivan eriskummallinen mies.

En muista, mitä hän meille kertoi, mutta värikästä sen muistan olleen. Jos meillä olisi ollut joku tavallinen opas, en ehkä muistaisi koko käyntiämme.

Ior oli alkuperäiseltä nimeltään Holger Svedlin, sittemmin hän muutti nimensä Ior Bockiksi. Kierroksellamme hän esittäytyi nimellä Ior Svedlin.

Katsoin tänään hänestä tehdyn dokumentin Minä olen minä: Ior Bock, joka on vuodelta 1986.

Bock väittää ohjelmassa olevansa muinaista viikinkisukua, joka on peräisin Gotlannista. Gotlannissa olisi hänen mukaansa ollut kolme erillistä viikinkisukua. Hänen tarinansa kuulostaa tutulta, sillä muistelen vanhojen kunnon Jorma Kallenaution ja Aaro Söderlundin käsitelleen Viikinkien aika -sarjassaan kolmea gotlantilaista viikinkisukua.

Bock uskottelee kuulleensa omaisiltaan sukunsa muinaisen saagan, jonka saisi paljastaa vuonna 1984 (Sic! Myös George Orwell piti kyseistä vuotta erityisenä). Hän esittää maagiselta kuulostavia väitteitä 27 vuoden iän merkityksestä hänen suvussaan. Suvun miesten piti mennä naimisiin joutsenen kanssa. Hän ei ollut kuitenkaan löytänyt omaa joutsentaan, vaikka oli kokeillut suhdetta kolmen eri naisen kanssa.

Bock on julkaissut sukutarinansa nimellä Bockin perheen saaga: Väinämöisen mytologia. Hän yhdistelee tarinoissaan hämmästyttävästi viikinkihistoriaa ja Kalevalan henkilöitä.

Uskomattomin Bockin väitteistä on se, että hän olisi syntynyt insestin seurauksena. Kahden muinaisen suvun piti jälleen saada yhteinen jälkeläinen. Viimeinen kelvollinen isäkandidaatti oli kuitenkin ehtinyt kuolla, joten hänen isoisänsä piti ryhtyä hänen isäkseen.

Eräässä vaiheessa Bock onnistui hankkimaan rahoittajia (mm. Lemminkäinen Oy), joiden tuella hänen ystävänsä aloittivat kaivaukset Sipoossa Lemminkäisen temppelin löytämiseksi kallion sisältä. Etsinnät eivät tuottaneet tulosta.

Bockin loppu oli traaginen. Häntä puukotettiin niin, että hän jäi neliraajahalvaantuneeksi. Hänellä olisitten kaksi intialaista avustajaa, joista toinen puukotti hänet kuoliaaksi.

Ior Bock oli hämmästyttävä mies. Ollaan hänen jutuistaan mitä mieltä tahansa, hän oli sympaattinen persoona - ainakin muinaisen tapaamiseni ja dokumentin perusteella arvioituna.    


tiistai 6. elokuuta 2019

Äiti, poika ja surulaite

Soitin tänä aamuna varmuuden vuoksi Pietét -liikkeeseen ja kysyin heiltä orkideoita. Ei ollut saatavissa. Kaikki ovat kukkakausien armoilla.

Soitin sitten Kukkauppa Piia Jaalaan, josta odotin tietoa eilen valitsemamme voiletinpunaisen kallan saatavuudesta. Kävi ilmi, että muuta puuhaillessani heiltä olikin tullut tekstiviesti kuvan kera.  Saatavissa oleva kalla tosin oli punainen. Lupasin, että tulemme pian paikalle. Minusta vaikutti, että myyjä oli jo kyllästynyt meihin. Ajattelin ettei surulaite ole niin hinnakas, että myyjä jaksaisi vatkata loputtomiin vaihtoehtoja kanssamme.

Minusta tuntui, että en tule saamaan sellaista surulaitetta, johon olisin tyytyväinen. Tunsin itseni väsyneeksi. Ajattelin ehdottaa, että vaimoni menisi liikkeeseen valitsemaan vaihtoehtoja. Minä tulisin sisään myöhemmin. Arvelin heidän tulevan juttuun paremmin ilman minua.

Äitiä ei enää ole. Kuollut ei voi iloita tai olla tyytymätön valitsemaamme kukkalaitteeseen, joka tehdään vain meitä ja muita hautajaisvieraita varten. Siellä missä äiti on, ei murehdita maallisia.

Äitini oli tyylitajuinen ihminen. Hän ei pukeutunut röyhelöihin eikä tuulipukuihin. Toivon kukkalaitteemme olevan elegantti hänen laillaan. Toivon sen vastaavan myös sitä, mikä minussa on häntä. En tosin ole aistikkuudessa hänen tasollaan. Huomaan silti tuon ominaisuuden ilmenevän myös seuraavassa sukupolvessa.

Koen etsiväni kukkavalinnan kautta jotakin sellaista äitini ja minun välistä yhteyttä, jota on vaikea ilmaista sanoin. Yritän sanoa sitä kukkasin.

Matkalla kukkakauppaan sain puhelun. Kun pääsimme kaupan lähelle, vaimoni meni ja minä jäin autoon jatkamaan puhelua.

Kun menin liikkeeseen, siellä koottiin juuri mallikimppua, josta oli tulossa romanttisen runsas, sinänsä kaunis, mutta ei elegantti. Kerroin kantani ja onneksi minua kuunneltiin. Violetinpunaisia kalloja ei kuitenkaan ole saatavissa. Korvikkeeksi laitetaan joitakin pienilehtisiä oksia, mutta en ole varma, että ne laukaisevat etsimääni värijännitettä.

Kukkalaitteeseen päätettiin laittaa punaisia kalloja ja pioneja. Niitä ryhmitellään, joten toivon, että laitteesta tulee veistoksellinen.

Kukkalaitteesta tulee epäilemättä kaunis. Sen kokoaa ammatti-ihminen. Joudun kuitenkin odottamaan tulosta epävarmana. Tiedän tavoittelevani epärealistista. Miten asiakaspalvelija voisi tavoittaa jotakin siitä ytimestä, joka yhdistää äidin, pojan, tämän jälkeläiset ja perhekunnan muutkin jäsenet. Tavoittelen taivaita. Toivottavasti hän yllättää.

Olen saanut selville, että haluamani orkidea on Cymbidium orchid ja sen terälehdiltään vaaleanvihertävä jalostusversio. Terälehtien välisessä keskiössä on voimakkaan violetti kuvio. Yhdistelmä on haastava ajatellen kokonaisuuteen liitettäviä muita osia. Jotakin kiehtovaa tässä jännitteessä on.

Oletin vaimoni varoittaneen myyjää pessimismistäni. Mainitsin asiasta, kun tulimme liikkeestä. Myyjä oli ollut ihan jaksava ja ystävällinen. Vaimoni oli kuitenkin valitellut vain sitä, että päättäminen vaatii aikaa. Myyjä oli vakuuttanut sen olevan tavallista. Niin lieneekin.

Kävin tänään ostamassa taidetarvikeliikkeestä öljypastellimaalaukseen sopivia paperipohjia. Aloin jo tänään sommitella kukka-asetelmaa, jossa olisi sitä, mitä näinä päivinä olen etsinyt.

Surutyötä kaikki tämä.










maanantai 5. elokuuta 2019

Mutkia matkaan

Olimme valinneet surulaitteeseemme tietyn veistoksellisen orkidealajin runko-oksaksi. Tänään menimme kukkakauppaan tarkoituksenamme valita muut laitteeseen tulevat kasvit.

Petyimme. Orkideaa ei ollutkaan tilattu tukusta paikalle. Syynä oli se, että heidän olisi pitänyt tilata niitä vähintään kuusi kappaletta ja ne ovat tähän vuodenaikaan kalliita. Eivät uskoneet saavansa viittä ylimääräistä myydyksi. Myyjä teki ponnekkaasti ehdotuksia, jotka eivät minua sytyttäneet. Viime kerralla pioneja kuului olevan vaikea saada. Nyt niitä tuntuikin olevan saatavissa.

Tilanne oli lamauttava. Piti aloittaa alusta. Olimme väsyneitä oltuamme  hoitamassa lapsenlapsia. Nyt meillä on uusi solistiehdokas. Valitsimme sen kuvan perusteella. Kukkakaupan myyjä soittaa meille aamulla kertoakseen, onko sitä tukusta saatavissa.

En haluaisi valita äidin muistokukkia huolimattomasti niistä, mitä sattuu olemaan juuri liikkeessä - varsinkaan, kun ne eivät tunnu sopivilta.

Tuntuu hankalalta. Vaimo sanoo etten osaa visioida. En osaakaan. Minun on helpompi valita siten, että näen luonnossa, mitä laitteeseen voidaan laittaa, tai ainakin hyvän kuvan kokonaisuudesta.

Kello käy.



lauantai 3. elokuuta 2019

Miten soitetaan surulaitetta

Kävimme tänään hautaustoimistossa ja kukkakaupassa. Arvaatte syyn. Viikon päästä äitini lasketaan maan poveen.

Menimme Hautauspalvelu Pietétin paikalliseen liikkeeseen. Astuimme tilaan, jossa oli runsaasti pienikokoisia arkkuja esillä. Ovat ilmeisesti pienoismalleja. Perässämme astui katukäytävältä roteva villapaita-asuinen mies, joka osoittautui liikkeen asiakaspalvelijaksi. 

Kävi ilmi, että kukkapuoli oli kiinni näin lauantaina. Mies antoi meille kukkalaitteiden kuvia katsottavaksi. Tuntui etteivät tämän miehen kanssa kukkaostokset oikein sujuisi. Hän oli varmaan arkkupuolen ekspertti. Vaimo tuumasi, että olisi mukavampi asioida, jos näkisi samalla kukkia. Sovimme, että tulemme maanantaina uudestaan. 

Vaimo huomasi ulkona, ettei kukkapuolen tiloissa näkynyt kukkia ollenkaan. Ilmeisesti liikkeellä ei ole ollenkaan tavanomaista kukkien vähittäismyyntiä. Menimme Linnankadulla olevaan kukkakauppaan. Siellä alkoivat asiat sujua. Valitsimme kukkalaitteemme solistin. Niitä ei ollut paikan päällä, mutta maanantaiksi luvattiin. Menemme silloin valitsemaan säestävät instrumentalistit. 

Luulen, että saamme jättää äitini muistoksi oikein kauniin kukkalaitteen .

En tunne alaa, koska läheiseni ovat säilyneet hengissä. Nyt on tilanne muuttunut. Alan sanasto on  minulle uutta. 

Surusidonnasta tulee mieleen, että toki siinä surulliseksi tulee, jos sidotaan, varsinkin kireälle.

Hautavihkoon kai merkitään muistiin hautaa ja sen hoitamista varten tarvittavat asiat kuten hautapaikka, hautakivi, kukat, haudanhoito jne. Joku syystä tai toisesta mielenkiintoisia hautoja hautausmailla tarkkaileva voisi myös käyttää sitä muistiinpanojen tekemiseen.  

Surulaite lienee vekotin, jonka kampea pyörittämällä saa laitteen suremaan. Miltähän se kuulostaa?

Suruaikana surraan, mutta ei sitä voi tehdä päätoimisesti. Silloin surraan, kun suru tulee. Välillä voi huvittua vaikkapa tällaisista sanoista.


torstai 1. elokuuta 2019

Sanoja verhon takaa


Vaihe, nuora, sysi, kammo, liepunki - joka yhdistyi lassosta ja suopungista, kaali, lauma, herättää, liemi, tahvanainen, kuulo, sama, rupi, konna, niepunki - taas jotakin suopungista, alfa, oras, kaput, liima, joka ....

Mistä nuo tulevat? Päätin kirjoittaa sanoja, jotka tulevat mieleeni. Helposti tulivat. Jotkut ilmaantuivat ensin kummallisessa muodossa, mutta muotoutuivat sitten oikeiksi sanoiksi.

En käsitä, miten alitajunta toimii.

Osaisiko joku selittää?