Lymfoomasta selvinnyt, akuutista leukemiasta toipuva mies rakentaa uutta taiteilijaelämää

maanantai 30. syyskuuta 2019

Greta ja me setämiehet

Setämies-nimitystä on alettu käyttämään varttuneista miehistä, jotka tavalla tai toisella provosoituvat Greta Thunbergin saamasta laajasta mediahuomiosta.

Lasse Lehtinen arvostelee Iltasanomien kolumnissaan Söpö ilmastosoturi Thunbergin päätöstä matkustaa purjeveneellä Atlantin yli lentämisen tai risteilyalusmatkan sijaan. Hän on oikeassa siinä, että suuri Thunbergia matkalle saattava mediaväen joukko ei varmaan saapunut paikalle yhtä ekologisin välinein, mutta ihmettelen, mitä muuta Thunberg olisi valinnan symboliarvon vuoksi tehdä.

Lehtinen jatkaa pilkkaamalla ruotsalaisia yleensäkin.

Sitten hän kirjoittaa: Tyttönen Greta ei voi olla kovin hyvin perillä ilmastotieteen monista ristiriitaisistakin väittämistä, mutta lopun uskossa hän epäilemättä on. Maailman sivu lahkojen johtajat ovat käyttäneet keskenkasvuisia tarkoituksiinsa.

Thunberg epäilemättä ei voi ymmärtää kaikkia ilmastomuutoslaskelmien hienouksia kuten en minäkään, mutta hän viisaasti kehottaakin kuuntelemaan tiedemiehiä. 

Lehtinen halventaa Thunbergin toimintaa antamalla ymmärtää, että hän on jonkun lahkokunnan marionetti. Tällaiselle väitteelle sopisi odottaa sitä tukevia todisteita. Niitä Lehtinen ei tarjoa. Näin ollen väite jää päivittelyn tasolle. 

Äskettäin Lehtinen omisti kokonaisen kolumnin samassa lehdessä samalle teemalle otsikolla Ilmastonmuutos on uusi uskonto. Siinä hän viittaa Galileon ja Kopernikuksen kohtaloihin ja johdattelee lukijan ajattelemaan, että vähemmistönä olevat ilmastomuutosuhkaan skeptisesti suhtautuvat tiedemiehet ovat mainittujen suurmiesten lailla väärin ymmärrettyjä totuudenpuhujia. 

Ympäristöhuolen vertaaminen uskontoon ei ole mikään uusi idea. Edesmennyt teologi Esa Tuomaala vertasi jo vuonna 1985 julkaistussa kirjassaan IHMINEN uhka luomakunnalle mahdolliseen ympäristökatastrofiin suhtautumisessa ilmeneviin uskonnon kaltaisiin piirteisiin. Hän kuitenkin kannatti asian ottamista vakavasti. 

Myös tädit ovat liittyneet setämiesten kuoroon. Päivikki Karhula väittää blogitekstissään (Greta ja ilmastohätätila) Uudessa Suomessa, että "Greta-ilmiö on muuttanut ilmastoasian uskonnolliseksi puheeksi. Hän väittää Gretaa suunnitelluksi kampanjatuotteeksi, joka osaa oopperalaulajan ja näyttelijän tyttärenä esiintyä teatraalisesti. 

Jos joku pitää Thunbergiä messiaanisena henkilönä, se ei liene hänen syytään.  

En väitä, että Gretan toimintaan pitäisi suhtautua kritiikittömäsi. Läpinäkyvyys on sillekin kohtuullinen vaatimus. 

Ihmettelen kuitenkin, mistä tämä paatoksellinen Thunbergin tuomitseminen kumpuaa. Pitäisikö 16-vuotiaan kunnioittaa itseään vanhempia olemalla hiljaa, vaikka näkisikin heidän toimivan omaa tulevaisuuden toivoaan vastaan? Se, että hän tunnustaa  avoimesti, että hänellä on Aspergerin oireyhtymä, saa minut ajattelemaan, että hän ei ehkä pysty huijaamaan. Hän myös edustaa sitä ikäpolvea, jota ilmastonmuutoksen mahdolliset seuraamukset koskevat enemmän kuin meitä setiä ja tätejä.  

Minä olen ollut pitkään huolissani siitä, että ympäristöasioita ei oteta vakavasti eikä riittävän tehokkaisiin toimenpiteisiin ryhdytä, vaikka uhkakuva on todellinen. Olen tyytyväinen siitä, että IPCC:n raportti ja Greta-ilmiö ovat synnyttäneet painetta tositoimiin. 

Tunnustan, että Gretan vaatimaton ja ikäistään nuorempi olemus herättävät minunlaisessani setämiehessä myötämieltä ja suojelemisen halua. 

Ehkä minun olisi perustettava ryhmä Setämiehet Gretan rinnalla ilmastonmuutosta vastaan

perjantai 27. syyskuuta 2019

Katsoin totuutta suoraan silmiin

Lähdin eilen lenkille. Oli kaunis syyspäivä. Olen venyttänyt viime kertoina lenkkieni juoksuintervalleja kolmeen minuuttiin. Suuntasin harjoitukseni tällä kertaa sille puolelle Aurajokea, jolla tätä rantaa ja sen takaista aluetta kutsutaan joen toiseksi puoleksi.

Lönkyttelin ensimmäisen kolmen minuutin siivun Ursinin katua pitkin kohti jokea. Mieleeni juolahti usein pohtimani ajatus Cooperin testin juoksemisesta Paavo Nurmen stadionilla. Päätin käydä kokeilemassa, kun olin siihen suuntaan matkalla.

Säästelin voimiani koitokseen ja kävelin stadionille. Kuljin reittiä, jolla jouduin kiipeilemään osan matkasta Samppalinnan rinteillä.




Stadionilla oli enimmäkseen nuorta porukkaa harjoittelemassa. Katsomoalueen ja kentän välissä oli teräsaita. Kiersin kenttää ja ihmettelin, mistä pääsen sisään. Mietin, pitäisikö minulla olla jokin jäsenyys, jotta pääsisin sisään. Rataa lönkytteli keski-ikäinen mies, joka ei näyttänyt huippu-urheilijalta. Kysyin häneltä asiasta ja kuulin, että pääkatsomon reunassa on portti. Kiersin sinne ja pääsin kentälle.

Kävelin rataa pitkin kohdalle, jonka arvelin pitkän matkan juoksujen alkavan. Asetin kännykän  hälyttämään 12 minuutin päästä. Sitten matkaan. Lönkyttelin verkkaista tahtia, jotta saisin aikaan tasaisen juoksun. Ohitin jonkun lenkillä olevan kaverusparin, joka juoksi vielä hitaammin. Vaikuttivat hyväkuntoisilta, joten varmaan vasta lämmittelivät.

Olin laskeskellut, että kolmen minuutin kierrosvauhti tuottaisi 1.600 metrin tuloksen. Jaksoin punnertaa kaksi kierrosta, mutta kolmas otti lujille. Hengästyin kovin ja jäsenetkin alkoivat väsyä. Annoin periksi kierroksen puolivälissä ja jatkoin matkaa kävellen. Lähtötasalta jatkoin lönkötellen kunnes kännykkä hälytti.

Tulokseni oli noin 1.700 metriä. Löysin kotona verkosta asteikon, jonka mukaan tulokseni oli keskitasoinen (1.600-1.999 m) vähintään viisikymppiselle miehelle. Juoksin lukiolaisena jumppatunnilla 3.150 metriä. Se oli asteikon mukaan erinomainen tulos siinä iässä. Nyt punnersin hieman yli puolet tuosta matkasta. Nuoruuteni suoritus lienee lähes ikäiseni ulottumattomissa.

Olen harjoitellut aika pitkään. Ensin tein reippaita kävelyjä sekä asiointireissuillani että erillisillä lenkeillä ja tänä vuonna olen alkanut juosta lyhyitä intervalleja osana varsinaisia lenkkejäni.

Tulokseni ei ole hassumpi, koska olen jo 65-vuotias ja olen samassa luokassa viisikymppisten kanssa. Se kertoo kuitenkin karua kieltä siitä, että elämäni on ehtoopuolella ja olen saanut hyvin raskaita hoitoja. Olen luultavasti harjoitellut viime vuosina ajassa mitaten vähintään saman verran kuin nuoruudessani.

Tulos auttaa minua arvioimaan, kuinka paljon minulla on voimia päivittäisiin puuhiini. Suorituskykyni on päivänselvästi aika alhainen. Olen siis täysin oikeutetusti eläkkeellä. Ei minulta erityisiä suorituksia odotetakaan.

Tältä pohjalta on hyvä jatkaa sen pohtimista, mihin haluan käytettävissä olevan energiani käyttää.


torstai 26. syyskuuta 2019

Maailman paras piirtäjä?

Jos kaikki maailman edesmenneet ja nykyiset piirtäjät voitaisiin panna paremmuusjärjestykseen, Jean Auguste Dominique Ingres (1780-1687), hänkin klassisti ja Davidin oppilas, varmasti kuuluisi voittajaehdokkaisiin.

Stamatyn perhe, Wikimedia Commons
Ingres pitikin itseään ensisijaisesti piirtäjänä ja piirtäminen oli hänelle luonnonmukaisuuden ohella muodon peruspilari. Hän maalasikin runsaasti, mutta siitä myöhemmin.

Niccolo Paganini, Wikimedia Commons
Ingres säilytti tyylinsä muuttumattomana koko pitkän uransa ajan. Elämänsä loppupuolella maalasi omalla tyylillään samaan aikaan, kun impressionistit olivat jo täydessä vauhdissa. 

Ingres oli perfektionisti, mikä piirre häiritsee minua hänen maalaamissaan muotokuvissa, jotka tosin ovat loistavia, mutta kuitenkin jotenkin liian täydellisiä. Muotokuvien mallit nousevat elämän rosoisuuden yläpuolelle kaikessa silottuneisuudessaan. En tiedä, tunsiko Ingres Platonin tuotantoa, mutta jonkinlaisilta ideaaleilta hänen mallinsa näyttävät. No, klassisti kun oli, saattoipa hyvinkin tuntea. 

Ingres kuvaa piirroksissaan mestarillisen psykologisesti malliensa persoonallisuutta. Hahmot ovat niin eläviä, että niiden on helppo kuvitella alkavan liikkua malleillensa luontaiseen tapaan.

Paganinin muotokuvassa näkyy hänen toisinaan käyttämänsä tapa piirtää kasvot ja pää yksityiskohtaisesti, mutta jättää epäolennaisemmat - kuten vaatteiden liepeet - viitteellisiksi.    

Tämä artikkeli on julkaistu aikaisemmin 30. syyskuuta 2010 blogissa Taidehistoriaa ja muutakin havinaa. 

keskiviikko 25. syyskuuta 2019

Biokaasulla paikasta toiseen?

Automme on vuoden 2001 mallia oleva pieni Mersu. Olimme taannoin pari vuosikymmentä ilman autoa. Asuimme tuolloin Helsingin seudulla ja Helsingissä, joten vaihtoehtoja oli runsaasti tarjolla. Kun terveydelliset vaivat alkoivat rajoittaa vaimoni liikkuvuutta, käytimme jonkin aikaa yhteiskäyttöautoa vanhimman poikamme perheen kanssa ja sitten hankimme kokonaan oman.

Mersumme kulkee valitettavasti bensiinin voimalla. Ilmastomuutoksen uhka panee miettimään ympäristöystävällisempää vaihtoehtoa. Tilannetta hankaloittaa se, että vaikka automme on vanha, siihen kätkeytyy paljon ajamattomia kilometrejä. Matkamittarilukema on 135.000:n paikkeilla.

Automme vaihtoarvo on mitätön. Korjaamattomat pintavauriot eivät houkuttele ostajia. Vikojen kunnostaminen maksaisi todennäköisesti aika paljon auton korjauksen jälkeiseenkin arvoon nähden.

Auton korjauttaminen ja pitäminen saattaa kuitenkin olla ympäristön näkökulmasta perusteltua, mutta en ole varma. Muistan nähneeni laskelman, joka osoitti uuden auton hankinnan ilmastomuutoksen torjumisen kannalta järkevämmäksi. En kuitenkaan halua ottaa velkaa, mitä uuden auton ostaminen edellyttäisi. Mikä neuvoksi?

Olen tullut erään tämänpäiväisen FB-keskustelun perusteella tietoiseksi mahdollisuudesta käyttää biokaasua auton polttoaineena. Bensiinikäyttöisen auton muuttaminen sekä bensaa että kaasua nieleväksi maksaisi noin kolmetuhatta euroa. Olen tullut ymmärtämään, että biokaasu on ympäristöystävällisempi polttoaine kuin maakaasu. Tosin sitä tehdään esimerkiksi kotitalouksien ruokajätteistä, joita olisi parempi olla tulematta ollenkaan.

Täällä Turussa on Gasumin jakelupiste, joten kaasua olisi meille saatavissa kohtuullisen helposti. Haluaisin tietää kuitenkin, mikä on kyseisen polttoaineen sisältämän  bio- ja maakaasun suhde. Sitä en ole vielä saanut selville. Käyttäisin mieluiten puhdasta biokaasua. Maakaasua tuodeaan Venäjältä, joka voi joskus päättää panna hanan kiinni. Vanhan automme konvertoinnin kustannus ei olisi ongelma, koska kaasu on bensaa edullisempaa ja investointi maksaisi ajan mittaan itsensä.

Tämä asia pitää selvittää perusteellisesti.


tiistai 24. syyskuuta 2019

Mitä voimme tehdä hyvinvointivaltion rikkoutumisen ehkäisemiseksi?

Pohdin eilisessä postauksessani kahden Hesarissa julkaistun mielipidekirjoituksen ja oman hoitohistoriani valossa, mitä kustannuspaineen vuoksi voimistuva priorisoinnin tarve voisi merkitä.
Syntyvyyden laskun vuoksi vääristyvä ikäjakauma ja valtioiden välinen verokilpailu tulee mitä ilmeisemmin rajoittamaan mahdollisuuksia hoitaa kaikkia hoitoa tarvitsevia ihmisiä.


Keramiikkateos: Elina Sorainen

Hyvinvointivaltio tuntuu toimivan tällä hetkellä erinomaisesti. Näin voi päätellä sen perusteella, että jälkimmäisen mielipiteeen laatija ja minä olemme tilanteidemme erilaisuudesta huolimatta saaneet erinomaisen hoidon. Tosin en tiedä, mitä tällä hetkellä tapahtuva priorisointi käytännössä merkitsee.

Ensimmäisen tekstin laatineiden asiantuntijoiden mukaan hyvinvointivaltio tuntuu menevän rikki.

Mitä voisimme kansalaisina tehdä priorisointitarpeen lieventämiseksi?

Ainakin meidän kannattaa harkita tarkkaan, kenelle annamme äänemme tulevissa vaaleissa. Lisäksi voimme vaikuttaa muiden ihmisten tietoisuuteen ja mielipiteisiin tilanteen korjaamisen tarpeesta.

Ongelma on iso ja yksittäisen ihmisen vaikuttamiskeinot vähäiset. Voimme kuitenkin kukin tehdä oman osuutemme yhteistyön edistämiseksi tilanteen korjaamiseksi.

Mitä sinä ehdotat?


 

maanantai 23. syyskuuta 2019

Olisiko minua kannattanut hoitaa?


Hesarin mielipidesivuilla on tänään erään apulaisprofessorin, erikoislääkärin ja professorin juttu terveydenhuollossa tapahtuvasta priorisoinnista.

Kirjoittajat toteavat, että "jos kaikkien ihmisten kaikki sairaudet hoidettaisiin niin hyvin kuin mahdollista, laskua ei kukaan pystyisi maksamaan." Koko väestön hoitamisen näkökulmasta katsoen on kirjoittajien mukaan tehtävä valintoja. Potilaat ja heidän omaisensa haluaisivat käytettävän myös kalliita, mutta heikkotehoisia hoitoja. Veronmaksajina he voivat kuitenkin olla toista mieltä. Näistä syistä kirjoittajat peräänkuuluttavat avointa keskustelua priorisoinnista. He toteavat myös, että väestön ikääntyessä kysymys tasa-arvosta ja oikeudenmukaisuudesta voimistuu.

Samalla sivulla nuorehko kirjoittaja kiittää yhteiskunnan eri tahoja saamastaan runsaasta tuesta, jonka ansioista hän on voinut merkittävistä terveydellisistä haasteistaan huolimatta eheytyä mahdollisimman toimintakykyiseksi ja onnelliseksi ihmiseksi.

Ensimmäisen jutun kirjoittajien esittämä ongelma on todella kipeä. Mihin rajalliset voimavarat on sijoitettava, kun niitä ei riitä kaikille tarvitseville.

Voin konkretisoida ongelmaa vertaamalla jälkimmäisen artikkelin kirjoittajan tilannetta omaani. Hän on voinut saamansa tuen ansiosta tehdä opiskelun ohella osa-aikatyötä ja hänelle on lähivuosina mahdollista valmistua unelma-alalleen. Hän odottaa innolla pääsevänsä maksamaan saamaansa tukea työllään takaisin. Minut on pelastettu kahdelta syövältä vain vähän ennen työeläkkeelle jäämistäni.

Voidaan ajatella, että olen saanut vastinetta aikaisemmin maksamilleni veroille. On tosin hyvin todennäköistä, että aiheuttamani kustannukset ovat paljon suuremmat kuin työurani aikana maksamani verot. Tätä voidaan puolustaa vakuutusperiaatteella. Kun kaikilta kerätään, voidaan maksaa harvojen potemien sairauksien vaatimat kalliit hoidot.

Kun terveydenhuollon tarvitsemat voimavarat todennäköisesti vähenevät, joudutaan entistä hankalampiin valintatilanteisiin. Asiaa voidaan kärjistää kuvittelemalla tilannetta, jossa sekä jälkimmäisen kirjoittajan että minun hoitoihini ei olisi rahat riittäneet.

Oikeudenmukaisuuden näkökulmasta olisi resurssit myönnettävä jälkimmäisen kirjoittajan hoitoihin, koska näin hänellekin suodaan mahdollisuus osallistua tarvitsemiensa hoitojen kustannusten maksamiseen. En tiedä onko hän perheellinen, mutta jos on, hänen mahdollisesti alaikäiset lapsensa hyötyisivät hänen saamistaan hoidoista. Minun aikuiseksi kasvaneiden lapsieni tilanne on toinen. Olen toki tarpeellinen lastenlapsilleni, mutta jälkimmäisen kirjoittajan mahdollisten lasten tarve toiseen vanhempaansa on luonnollisesti ratkaisevampi.

Ehkä asetelmaa voidaan verrata tilanteeseen, jossa uppoavassa laivassa on yhteen pelastusveneeseen enemmän pyrkijöitä kuin siihen mahtuu. On priorisoitava.

Kuvitellussa tilanteessa sekä yhteiskunnan näkökulmasta että meidän kahden potilaan tilanteiden kannalta hänelle kuuluisi paras mahdollinen yhteiskunnan hoito ja tuki. Minun kohtalokseni jäisi katsoa, mihin rajallinen omaisuuteni riittäisi kahden syövän hoitamisessa tai saattohoidossa jossakin yksityisessä laitoksessa.

Valtion velkaantumista ajatellen voidaan kysyä, olisiko minua kannattanut hoitaa myöskään silloin, kun sairastin syöpiäni.






perjantai 20. syyskuuta 2019

Etusormiongelma

Käytän läppäriä ilman hiirtä. Ohjauslevy on nopea ja kätevä.

Hiiren käyttämisestä voi saada vaivoja. Ohjauslevy ei tunnu olevan ongelmaton. Minä huomaan oikean käden etu- ja keskisormessa jonkinlaista jäykkyyttä. Ei tunnu kivalta. Se liittyy selvästi ohjauslevyn käyttöön. Tunne hellittää, kun en käytä läppäriäni.

En ole huomannut varsinaisen kirjoittamisen aiheuttavan ongelmia. Ohjauslevyä on kuitenkin käytettävä sen ohessa.

Etusormi on varmaan yksi tärkeimmistä ruumiinosista. Tuskin se lopullisesti vammaantuu läppäriä käyttämällä. Pitää muistaa kuitenkin antaa sillekin lomaa.

Älä työnnä nokkaasi joka paikkaan! Älä myöskään etusormea!








torstai 19. syyskuuta 2019

Kauhukuva onkin totta

Kirjoitin eilen Ishiguron romaanista, joka on menneisyyteen sijoittuva dystopia elinluovutustarkoituksiin kloonatuista ihmisistä.


Tänään minulle selvisi, että kauhukuva on toisessa muodossa totta. Hesarin tämänpäiväinen artikkeli Kirurgi kertoo elinten ryöstöistä kuvaa mitä Kiinassa tapahtuu. Kirurgi Enver Tohti pyydettiin kerran tehtävään, jonka hän on jälkeenpäin todennut osallistumiseksi henkirikokseen. Hänet vietiin teloituspaikalle ja käskettiin irroittamaan rintaan ammutulta mieheltä maksa ja kaksi munuaista. Mies oli tajuton. Hän olisi kuollut joka tapauksessa, mutta toimenpide nopeutti hänen menehtymistään.

Tohti asuu nykyään Britanniassa ja haluaa puhua kokemastaan. Useiden tahojen mukaan Kiina on ainakin parin vuosikymmenen ajan teloittanut mielipidevankeja saadakseen heiltä sisäelimiä, joita maan sairaalat myyvät sekä kiinalaisille että ulkomaalaisille. Toiminta on ilmeisesti laajaa.

Jos kiinalaiset sairaalat myyvät tätä tarkoitusta varten surmattujen ihmisten elimiä, miksi ne eivät myisi myös tarkoitukseen kloonattujen ihmisten elimiä? Heidän ei luultavasti tarvitse. Valmiiksi täysikasvuisista ihmisistä saa elimiä nopeasti eikä uhrien varttumisajan elinkustannuksia tarvitse maksaa.

Kumpi on kauheampi näky, Ishiguron dystopia vai Kiinan todellisuus? Kummassakin tapauksessa valtio mahdollistaa toiminnan. Dystopian luovuttajat ovat lapsesta saakka tietoisia kohtalostaan ja heidät aivopestään pitämään kohtaloaan oikeutettuna. Kiinalaiset uhrit eivät todennäköisesti tiedä olevansa luovuttajia ja jos tietäisivät, eivät luultavasti juurikaan välittäisi. Ishigurun teoksen uhreille tehdään monta luovutusleikkausta kunnes he kuolevat komplikaatioihin.

Ei ole erityisen mielekästä verrata todellisuutta ja fiktiota. Todellisuus on kauhistuttava, fiktio tiedetään taruksi. Tuntuisi vielä kauhistuttavammalta, jos kyseistä epäeettistä toimintaa harjoitettaisiin jossakin naapurimaistamme. Ihmisen psyyke on siitä kummallinen, että kaukana tapahtuva paha ei hätkähdytä yhtä paljon kuin lähellä tapahtuva.

Muulla maailmalla olisi eettinen velvollisuus painostaa Kiinaa luopumaan tuomittavasta toiminnastaan. Sitä ei tapahdu, koska Kiinalla on valtaa. Sitäpaitsi kauppasuhteisiin puuttuminen haittaisi mahdollisesti myös omaa taloutta, eikä sitä tietenkään haluta. Tämä ei ole ainoa asia, missä maailma toimii "pragmaattisesti".





keskiviikko 18. syyskuuta 2019

Kazuo Ishiguro: Ole luonani aina

Kirjaa sanotaan dystopiaksi, millä tarkoitetaan pelottavaa tulevaisuuden kuvaa. Tarina sijoittuu kuitenkin menneisyyteen eli 1900-luvun loppuun. Se kertoo millainen maailma olisi voinut silloin olla.

Ishigurolla on hämmästyttävä kyky sijoittaa romaaninsa uskottavasti hyvin erilaisiin ympäristöihin ja aikakausiin. Tällä kertaa kyseessä on vaihtoehtoinen menneisyys.

Ole luonani aina on lyhyesti sanottuna kertomus elinten luovuttajiksi kloonatuista ihmisistä. Heidät kasvatetaan eristyksissä muusta maailmasta, ja he ovat tietoisia olemassaolonsa tarkoituksesta. Teini-iässä he siirtyvät asumaan keskenään ja saavat olla kosketuksissa muuhun yhteiskuntaan.

Aika ajoin heidät määrätään luovuttamaan jonkin elimen kunnes he tulevat päätökseen eli kuolevat. Heidät on kasvatettu pitämään luovutuksia heidän itsestäänselvänä osanaan.

Toiminta tapahtuu yhteiskunnan hyväksymänä joskin sen arvostus laskee kertomuksen aikana.

Lukija joutuu miettimään, mikä on ihmisen arvo. On selvää, että tällainen ei tunnu oikeudenmukaiselta toiminnalta. Jos olemme tasa-arvoisia, jotkut eivät voi olla toisten varaosia.

Tuntuu siltä, että tuollainen toiminta ei tulevaisuudessakaan voi olla hyväksyttyä, mutta voimmeko olla varmoja?

Kirjan luovuttajat eivät elä niin pitkään kuin voisivat elää ilman luovutuksia. He kuolevat yhteiskunnan tahdosta ennen aikojaan.

Ihmiskunnan eri vaiheissa joissakin kulttuureissa on puututtu ihmisen elämän mittaan. Jotkut heimot ovat saattaneet lähettää hyödyttömiksi käyneet vanhukset viidakkoon kuolemaan. Kreikkalaisessa kulttuurissa saatettiin arvioida vastasyntyneen elinkelpoisuus ja päättää hänen kohtalostaan arvion perusteella. Elinkelvottomaksi katsotut jätettiin villieläinten armoille. Joissakin maissa on tänäkin päivänä käytössä kuolemanrangaistus.

Ennen vanhaan pidettiin aborttia ehdottomasti moraalittomana ja kiellettynä. Nyt elävän olennon hengen riistämisellä on lain suoja. Eutanasia on sallittu esimerkiksi Hollannissa. Suomessakin siitä on tehty esitys, mutta se ei mennyt läpi.

Minusta ihmiselämän pitäminen pyhänä on kallisarvoinen periaate.






tiistai 17. syyskuuta 2019

Davidin pehmeämpi painos Gérard


Austerlitzin taistelu, Wikimedia Commons









François-Pascal Gérard (tai François Pascal Simon, paroni Gérard) eli 1770-1837.
Myös hän oli Davidin oppilas.

Madame Récamierin muotokuva
 Public domain
















Hän oli klassisti, mutta maalasi oppimestariansa herkemmin ja älyllisemmin, jopa
naisellisemmin. Hänkin palveli taidollaan sekä vallankumousta että Napoleonia.
Gérard maalasi historiallisia aiheita ja muotokuvia, joista viimeksi mainittujen tekijänä
hän oli parhaimmillaan.

Austerlitzin taistelua kuvaava maalaus on vaikuttava, mutta jäykän teatraalinen.
Sanansaattaja saapuu vauhdilla paikalle, mutta muutoin näkymästä puuttuu taistelun
 melu ja myllerrys.


Tämä artikkeli on julkaistu 29. syyskuuta 2010 blogissa Taidehistoriaa ja
muutakin havinaa.

maanantai 16. syyskuuta 2019

Kivuliaan päätöksen aika

Luin hiljattain mainion artikkelin ajankäytön suunnittelusta. Jutussa arvioitiin kirjaa (Pohjakallio-Tuominen: Työkirja - Työelämän vallankumouksen perusteet), joka kehottaa sijoittamaan päivän tärkeimmät tehtävät neljään aktiivisimpaan tuntiin. Muu aika ei ole yhtä tehokasta.




Tuo kuulostaa järkevältä. Koskee mitä ilmeisemmin myös eläkeläistä, joka ei halua valua hetkestä toiseen. Minä en halua enää jatkuvaa kiirettä elämääni, joten valuminen olisi hyvä idea ja siihen syyllistynkin jatkuvasti, mutta jotakin merkityksellistä haluaisin vieläkin saada aikaan.

Minulla on taipumus hajottaa aikaani liian useaan puuhaan. Haluan kirjoittaa, piirtää ja maalata, tutkia historiaa, oppia kieliä ja mitä kaikkea. Olen pysynyt kohtuullisen hyvin viiden tekstin viikkovauhdissani blogia kirjoittaessani. Muun suhteen tilanne onkin niin ja näin.

Olen tyytymätön nykytilanteeseen. Jos haluan muutoksen aikaan, minun on kyettävä valitsemaan pois. Se ei todellakaan ole helppoa.

Olen yrittänyt kehittyä ruotsin kielessä ja oppia ranskaa. Valitettavasti huomaan niihin puuhiin pätevän saman tosiasian kuin juoksemiseen. Edistyminen on huomattavasti hitaampaa kuin nuoruuden päivinä. Se on fakta, jolle ei kannata sulkea silmiä. Ainakin toinen noista kielistä on syytä unohtaa.

Toisaalta olen selvinnyt syövistäni hämmästyttävän hyvin ja saanut lisää elonpäiviä. Osa kohtalotovereista ei ole selvinnyt hengissä ajankäyttöään miettimään.

Olisi järkiperäinen ratkaisu jättää maalaaminen ja keskittyä kirjoittamiseen. Tähän on monia perusteita.

Minulla on työpiste kotona olohuoneessa. Valitettavasti tällaisessa tilassa työskenteleminen on rajoitettua, koska en pysty välttämään kotimme tuhrimista maaleilla.

Olen suorittanut kuvataiteilijan opinnot Alfa-Artissa. Valmistuin vuonna 2010. En onnistunut valmistuttuani aloittamaan aktiivista kuvataiteilijan elämää. Nyt en koe itseäni valmiiksi aloittamaan uudestaan. Minulla on tosin avautunut mainio mahdollisuus edistyä maalaamisessa Turun ammattikorkeakoulun avoimen kautta. Tällä hetkellä on olemassa aikaikkuna, jonka kautta olisi ehkä mahdollisuus suorittaa  portaittain monia ammatillisia kursseja. Valitettavasti talvinen poissaolo, joka on välttämätöntä, vaikeuttaa asiaa. Minulla olisi ollut erään viime syksyisen kurssin jälkeen mahdollisuus edetä seuraavalle, mutta edistyminen katkesi poissaoloon. Olin keväällä kahdella kurssilla, mutta pelkään, että jatkokurssit ajoittuvat talveen. Kurssien hyppääminen yli on tuskin mahdollista.

Olen suorittanut Alfa-Artin lisäksi vajaan puolentoista vuoden verran taiteeseen ja siihen tavalla tai toisella liittyviä opintoja Vapaassa taidekoulussa, avoimessa ammattikorkeakoulussa ja Taideteollisen korkeakoulun avoimessa.

Vauhdikas opiskelu voisi antaa kiitoradan uuteen taiteilijan elämään, mutta sen toteutuminen ei ole varmaa. Voi olla, että motiivit eivät siinäkään tapauksessa jaksaisi kantaa.

Kirjoitan tätä blogia viitisen vuotta ja minulla on blogi myös Päivämies-lehden sivuilla. Jos keskityn kirjoittamiseen, voisin yrittää saada juttujani eri lehtiin. Se olisi luonnollista jatkoa tämänhetkisille kirjoittamiselleni.

Kirjoittaminen onnistuu hyvin ilman erityisiä työtiloja. Juttuja voi tehdä siellä, missä milloinkin on. Kirjoittamisella voi jopa hieman ansaita, mikä on taiteen tekemisellä hankalaa.

Saamaani taidekoulutusta voidaan pitää uponneina kustannuksina. Jokin yritys on saattanut panostaa huomattavia kustannuksia johonkin projektiin, jonka jatkaminen osoittautuu kannattamattomaksi. Ei ole järkeä jatkaa hanketta, vaikka siihen on mennyt paljon rahaa. Se olisi takertumista menneisyyteen.

Järki näyttää suuntaa. Tunnen itseni hauraaksi päätöksen edessä. Saa nähdä pystynkö siihen vai jäänkö hypistelemään sitä sun tätä.






perjantai 13. syyskuuta 2019

Kulunut hammaslääkärivitsi?

Meidän aivomme urautuvat. Niin kai niiden pitääkin. Elämä sujuu paremmin, kun rutiinit tukevat elämäämme.

Me uraudumme myös samalla tavoin. Päättelen niin erään kouluttajan kauan sitten tekemän testin perusteella. Hän kehotti meitä osallistujia piirtämään kuvan niistä asioista, joita hän tulisi luettelemaan. Niinhän siinä kävi, että yllättävän moni piirsi porkkanan, kun mainittiin vihannes, ja kitaran, kun mainittiin soitin. Jotenkin näin.

Samaa todistanee se, että meillä on taipumus vitsailla asiakaspalvelijoille samalla tavoin. Erään jutun mukaan kassat joutuvat kuulemaan loputtomiin vitsiä "ei, kun ei kelpaa verotukseen" heidän tarjotessaan kuittia. Olen itsekin syyllistynyt tähän monta kertaa.

Opettajana toimimiseen on aina nuo ikuiset kolme syytä: kesäkuu, heinäkuu ja elokuu.

Ehkä näissäkin on kysymys turvallisuudesta. Naapurin kanssa puhutaan ilmoista, koska niistä ei varmasti tule erimielisyyttä. Kansanedustajia on turvallista haukkua, vaikka olemme heidät itse valinneet.

Kävin tänään hammaslääkärissä. Kysyttiin haluanko puudutusta vai en. Päätettiin kokeilla ilman ja niin selvittiin. Välillä tosin vihloi, mutta se oli lyhytaikaista.

Kärsi, kärsi, kirkkaamman kruunun saat, lohkaisin.

Oliko vanha vitsi?


torstai 12. syyskuuta 2019

Roolejani

Me epäilemättä esiinnymme erilaisissa rooleissa eri tilanteissa. Yritän miettiä, mitkä ovat omista rooleistani kaikkein selvimmin erottuvat.




Mieleeni tulee isäntänä toimiminen isohkoissa tilaisuuksissa. Sellaisia velvollisuuksia minulla tosin ei eläkeläisenä ole. Isännän on oltava ystävällinen, hieman muodollinen mutta joviaali, jämäkkä ja hyvätapainen.

Jos menen valittamaan rikkoontuneesta tuotteesta, saatan olla hieman napakka. En tosin yleensä pitkään jaksa esiintyä tiukkana.

Lastenlasten seurassa olen tietenkin lempeä ja vähän höpsö.

Taksin asiakkaana saatan olla vähäpuheinen ja sanoa vain välttämättömän. Toisella kertaa saatan olla puhelias. Kuljettajat ovat tietenkin tottuneet sopeutumaan asiakkaan mielialaan.

Kirkossa pitää puhua hiljaisella äänellä, jos ollenkaan, ja liikkua rauhallisesti.

Armeijassa roolit olivat tarkoin säännellyt. Alokkaan piti totella ja nopeasti. Esimiehenä oli annettava selkeitä - usein määrämuotoisia - käskyjä. Näiden roolien esittämisestä on kauan.

Löysin sentään joitakin rooleja. Tosissaan näitä joutuu miettimään.




keskiviikko 11. syyskuuta 2019

Rakkauden orja


Olen kuunnellut kaikki Eino Leinon Orja-romaanit. Kirjojen päähenkilö Johannes Tamminen on vuoroin työn, rahan, naisen ja onnen orja.

Tamminen tuntuu hakevan ihanteellista vapauden tilaa itselleen. Teossarjan keskeinen teema on kuitenkin ilmiselvästi rakkaus. Tamminen ajattelee, että todellista rakkautta eivät mitkään yhteiskunnan säännökset tai konventiot saa rajoittaa. Luultavasti Leino kuvaa Tammisen kautta omaa käsitystään rakkaudesta.

Tammisen elämänkumppani vaihtuu monta kertaa teossarjan tarinan aikana. Välillä sankarin tuntemukset rakkautensa kohdetta kohtaan vaihtuvat hämmästyttävän nopeasti ja tätä muutosta seuraa pikainen ero. Tamminen yrittää elää omaa totuuttaan ilman ulkopuolisten mielipiteiden vaikutusta, mutta välillä nämä saavat kuitenkin valtaa hänen ajatuksissaan.

Päähenkilö pyrkii olemaan oma objektiivinen itsensä, mutta silti häntä viedään.

Loppupuolella hänen puhtaimmaksi rakkaudekseen kuvittelema henkilö osoittautuu epäluotettavaksi. Tamminen sekoaa.

Lukijan pohdittavaksi jää, oliko jokin sankarin rakkaussuhteista oikeampi kuin muut. Leino antaa mahdollisesti vihjeen, sillä yksi oli uskollinen päähenkilön sairastumisesta huolimatta.

tiistai 10. syyskuuta 2019

Intervallia


Muistaakseni on sanottu, että on hyödyllistä lenkkeillä pätkissäkin eikä vain juoksemalla yhteen menoon. Minusta on kehittynyt pätkäjuoksija.

Ikä ja sairastelu painavat askeltani, mutta juoksen itsepäisesti. Otan kerrallaan 60 juoksuaskelparia ja sitten kävelen. Kun hengitys tasaantuu, on mukavampi taas juosta. Välillä juoksen 120 askeparia, mutta sen jakson lopussa ei tunnu mukavalta. Voi olla, että joskus huvittaa juosta sen pituisia ja ehkä pidempiäkin siivuja.

Jos 60 askelpariin kuluu noin minuutti, juoksin tänään yhteensä 28 minuuttia. Olen aika tyytyväinen edellinen ikämiesennätykseni oli 25 minuuttia. Syöpähoitojen rankoissa vaiheissa jaksoin kävellä vain vähän ja verkkaisesti silloisen taloyhtiömme pihassa.

Lenkkini kulki tänään perinteistä reittiä kotoa katuja pitkin Turun linnalle, sen ympäri ja sitten takaisin osan matkaa radan vartta. Matkaa kertyi yhteensä 5-6 kilometriä.

Jotkut sanovat tuntevansa euforiaa lenkin jälkeen. Minä en sellaista koe, mutta olen tyytyväinen, että olen viitsinyt vaivata itseäni.

Hyvä näinkin.






maanantai 9. syyskuuta 2019

Usko ja liberaalius

Eilinen Hesari kertoo Houm Churchista (Ylistyslauluja discovaloissa), joka on erityisesti nuorisoon vetoava uskonnollinen liike. Eräs toiminnassa mukana oleva sanoo Houmin olevan seurakunta ilman rajoja ja toinen toteaa, että" Sinä kuulut tänne juuri sellaisena kuin olet."




Yhden lehtijutun perusteella ei pidä tehdä liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä. Noista lausunnoista saa kuitenkin vaikutelman yhteisöstä, joka poikkeaa merkittävästi omasta hengellisestä kodistani. Me ymmärrämme, että seurakunnallamme on raja. Se kulkee sydämestä sydämeen. Jos olet tehnyt parannuksen tai olet ollut laillamme uskovainen lapsesta saakka, kuulut meihin. Raja ei kuitenkaan ole ylittämätön. Sisään pääsee Raamatun sanoin "ahtaasta portista", ja jotkut ylittävät rajan sisältä ulos. Jos ja kun joku tekee parannuksen, se näkyy myös muutoksena hänen elämäntavoissaan, jos kääntyminen kantaa hedelmää. Näistä seuraa, että seurakuntamme on näkyvä. Henkilö joko kuulee tai ei kuulu joukkoomme. Välimuotoa ei ole. Seuratilaisuutemme ovat kuitenkin kaikille avoimia, joten kuulemaan on jokainen tervetullut sellaisena kuin on.

Evankelisluterilaisessa kirkossakin on voimakkaita yksilöllisyyttä korostavia tendenssejä. Asioihin tuntuu olevan hankala ottaa selvää kantaa, koska näkemyksiä on niin paljon.

Jotkut kristillistä uskoa tunnustavat julkisuuden henkilöt ovat halunneet painottaa etäisyyttään "niihin, jotka luulevat omistavansa totuuden". Liberaaliuden paine ilmeisesti saa toimimaan näin. Sellainen käsitys, että "kukin tulee uskollaan autuaaksi" tuntuu saavan laajaa kannatusta. Joku saattaa yhä ajatella, että "totisimmat jokaisen uskon edustajista tulevat autuaaksi". En tiedä, onko tällä ajatuksella yhä kannatusta. Sen mukaan ilmeisesti uskon intensiteetti tai uskon harjoittamisen aktiivisuus ratkaisisi autuuden. On vaikea keksiä, mille perustalle tällainen käsitys rakentuu.

Minä uskon vanhanaikaisesti, että Raamatun opetus, uskovaisten yhteinen rakkaus ja Pyhän Hengen vaikutus luovat puitteet, joissa on mahdollista päästä osalliseksi Kristuksen lunastustyöstä.







perjantai 6. syyskuuta 2019

Optimistin ongelma

Pikku juttu! Teen sen, sitten sen ja sen. Alan hommiin ja huomaan, että ne kaksi jäivät tekemättä. Käykö sinulle usein näin?

Minulle käy. Eilen ajattelin laittaa pitkään hoitamatta olleen läppärien varmistamisen kuntoon. Sain viime vuonna karusti oppia, kuinka tärkeästä asiasta on kysymys, kun silloinen läppärini tuhoutui hetkessä. Lasillinen vettä kaatui sen näppäimistölle.

Macbookin Time Machine toimi silloin loistavasti, koska sain uuden läppärini kätevästi samaan kuosiin, jossa vanha oli ollut.

Hankin ulkoisen muistin sekä vaimoni koneeseen että omaani. Sain aika nopeasti vaimoni koneen viritetyksi varmistuskopiointeja varten ja ensimmäisen tehdyksi.

Itselläni oli valtavasti tavaraa pilvessä odottamassa kopiointia läppärilleni. Kuvat ja videot siirtyvät kännykästäni automaattisesti Google Kuviin. Ne pitää kuitenkin erikseen siirtää läppärille. Tämä osoittautui operaationi aikasyöpöksi.

GK:ssa voi merkitä yhden päivän materiaalin kerrallaan. Aineistoa oli viime vuodelta saakka.

Ensin piti ruksailla sopiva annos ladattavaksi koneelle. Kävi ilmi, että yläraja on 500 videota tai kuvaa kerrallaan. En siis voinut laittaa koko aineistoa latautumaan kerrallaan. Yksittäinen annos siiryy Lataukset-kansioon, josta se on vielä erikseen siirrettävä Kuvat-kansioon.

Sain homman tehdyksi vasta tänään. Myös läppärini ensimmäisen varmistuksen tekemiseen meni paljon aikaa, mutta kone onneksi osasi ruksutella sitä itsekseen.

Tällaiset hommat ovat kovin tylsiä, mutta välttämättömiä. Minulla ne jäävät helposti odottamaan, että saan komennetuksi itseni hommiin.

Tarkoitukseni oli kuitenkin kirjoittaa optimistin ongelmasta eli siitä, että kuvittelee homman kuin homman tulevan tehdyksi käden käänteessä. Jos asian ajattelemiselle tulisi uhratuksi hieman aikaa, huomaisi luultavasti helposti, että nopeasti arvioidun aikatarpeen saisi kertoa kolmella ja mieluummin viidellä. Niinpä hommat kasaantuvat, koska niiden hoitaminen kestää ja niihin tarttumista vetkuttelee.

Onneksi eläkeläisten hommilla ei yleensä ole kiirettä. Ongelma ei siten ole kovin vakava.

Minun tapauksessani ilmiöön on toinenkin syy (liiallinen paneutuminen), mutta siitä toisella kertaa.

torstai 5. syyskuuta 2019

Auttavatko piikit?


Minulla todettiin tämänkesäisessä syöpäkontrollissa liian alhainen testosteronitaso, joka on mitä ilmeisemmin seurausta eräästä ensimmäiseen syöpääni liittyvästä toimenpiteestä.

Turun tori tänään

Turun tori tänään
Sain tällä viikolla kolmannen testosteronipiikin. Alhaiseen testosteronitasoon liittyy monia oireita. Tunnistan niistä useita itsessäni. Käsittelen tässä osaa niistä.

Kärsin välillä hyvin voimakkaasta väsymyksestä. Minua luonnollisesti kiinnostaa, poistaako lääkehoito uupumuskohtaukseni. En huomaa vielä selvää muutosta tilanteessa. Ajoin viime viikonloppuna Turusta Tampereelle, sieltä Keuruulle ja takaisin kotiin. Tuollainen aika kohtuullinen ajo sekä serkkukokoontumiseen osallistuminen seurasi voimakas väsymys alkuviikolla.

On merkillistä, että jaksoin keväällä käydä ahkerasti kursseilla Taideakatemiassa, mutta ajaminen saa minut uupumaan.

Olen taistellut pitkään univaikeuksia vastaan. Keväällä onnistuin pääsemään irti unilääkkeistä joksikin aikaa, mutta kesän menoissa olen joutunut turvautumaan niihin uudestaan.

Keskittymiskykyni on selvästi alentunut ja muistin huonontumisen huomaan erityisesti ranskan kielen itseopiskelussa.

Liikunta saa minut hikoilemaan voimakkaasti.

Minua hämmästyttää, että vaikka jaksan juosta osan lenkeistäni, portaiden kiipeäminen on yhä hyvin haasteellista. Tuntuu, että en ole edistynyt siinä juuri ollenkaan. Luulisi lenkkeilyn vaikuttavan siihenkin.

On lääkityksestä hyvääkin seurannut, mutta näihin asioihin odotan yhä parannusta. Ikääntyminen ja syöpähoitojen mahdolliset vaikutukset hankaloittavat arvioimista, koska ne voivat olla päällekkäisiä testosteronin puutteen seuraamusten kanssa.

Käyn tässä kuussa antamassa verinäytteen. En tiedä, mitataanko nyt testosteronitasoa. Ainakin joulukuussa mitataan.

Voi olla, että lääkitys vaikuttaa hitaasti. Suurempi annostuskin saattaa olla tarpeen.





keskiviikko 4. syyskuuta 2019

Pieni muistutus kuolevaisuudesta

Silmäni rähmiintyvät helposti. Yritän muistaa laittaa silmätippoja useasti päivässä, kuten on kehoitettu. Huomasin äskettäin selvää punotusta vasemmassa silmäkulmassani. Näky oli tuttu, sillä se oli selvää käänteishyljintää, jollaista minulla on ollut ennenkin. Tosin ei pitkään aikaan.

Lastensairaalan hissi
Hydrokortisonivoide auttaa tehokkaasti. Niin nytkin, paitsi että rähmimisen tunne ei ole kadonnut. Punoitus on kuitenkin kadonnut.

Näin vähäinen käänteishyljintä saattaa olla itse asiassa hyödyllistä. Vereni ja kudoksieni välinen pieni kitka on kenties merkki siitä, että uuden veren solut kykenevät myös tuhoamaan mahdollisesti ilmaantuvia virheellisiä soluja.

Käänteishyljintäoireet saattavat olla hyvin hankalia ja jopa kohtalokkaita. Näin vähästä on syytä olla hyvin kiitollinen.

Pieni oire palauttaa mieleeni, mitä minulla on takana. Olen käynyt lähellä kuolemaa. Vaimoani valmistettiin aikoinaan aika suorasukaisesti pahimpaan.

Tekemisen virettä toivoisin takaisin, mutta se on pientä, koska olen saanut osakseni niin käsittämättömän paljon hyvää.

tiistai 3. syyskuuta 2019

Romantikko Prud'hon


Novotny esittelee klassismin yhteydessä Pierre-Paul Prud'honin, vaikka hän onkin romantikko, mutta koska hän on klassistien aikalainen. 

Public domain
Prud'honin tuotannosta puuttuvat klassismin tendessimäisyys, dogmatismi ja ankaruus. Romantikkona hänen töitään luonnehtivat haaveellisuus ja melankolia. Ne ovat rauhallisia, viileitä ja lyyrisiä.

Hän oli klassisteja vapaampi ilmaisussaan tendessien puuttumisen vuoksi. 

Valolla oli hänelle suuri merkitys ja hän käytti sitä painotusten osoittamisen lisäksi kuin arvoituksellisena harsona teoksissaan. 

Prud'honin ilmaisuvapaus kuitenkin väheni sen vuoksi, että Napoleon myönsi hänelle kunnialegioonan ristin.

Oheinen teos on "Oikeus ja kosto rikoksen perässä". Se maalattiin oikeuspalatsia varten ja lienee siten ajateltu pedagogisiin tarkoituksiin.  


Tämä artikkeli on julkaistu aikaisemmin Taidehistoriaa ja muuta havinaa -blogissani 27. syyskuuta 2010. Jutussa viitataan Fritz Novotnyn teokseen Painting and Sculpturein Europe 1780-1880.

maanantai 2. syyskuuta 2019

Kammotusta Sastamalassa ja Ihmetystä Kokemäellä



Ajoimme vaimoni kanssa eilen Tampereelta kotiin Turkuun. Vaimoni oli ollut lauantaina sukulaisensa häissä ja minä Keuruulla serkkutapaamisessa.

Päätimme valita toisen kuin ilmeisimmän reitin. Tulimme halki seudun, joka on Suomen sydänmaita. Sastamalassa, Huittisissa ja Kokemäellä on asuttu pitkään ja viljelty tätä maata. Kahdesta ensin mainitusta on käyty eräretkillä Merikarvialla ja Ahlaisissa. Sittemmin näille paikoille on asetuttu pysyvästi ja vähitellen sekoituttu rannalla asuviin ruotsinkielisiin. Minulla saattaa siten olla hyvin kaukaisia sukujuuria Sastamalaan ja Huittisiin.


Sastamalassa olevan huoltoaseman pihassa on merkillinen nähtävyys. Siellä on junanvaunu, jossa Mannerheim, Ryti ja Hitler istuivat vuonna 1942, kun valtakunnankansleri oli tullut yllättäen onnittelemaan marsalkkaa hänen 75-vuotipäivänsä johdosta.


Kuvistä päätellen kolmikko istui pöydässä, jossa on nyt pienoislippu ja vieraskirja. Tunsin kammotusta ollessani samassa tilassa, jossa tuo teollisen tappamisen aloittaja on ollut.

Rytin ja Mannerheimin on täytynyt istua hyvin ristiriitaisissa tunteissa hänen seuranaan, koska ovat varmasti tienneet Hitlerin toimista enemmän kuin tavalliset suomalaiset. Heidän on täytynyt olla lujia ihmisiä.


Ihmettelin miksi vaunussa oli tekokukkia. Ovatko nämä olleet somistuksena tapaamisen aikana?






Teimme vartavasten mutkan käydäksemme Kokemäellä. Tien varren infotaulu lupasi monenmoista: Käräjämäki, Pyhän Marian kappeli ja sakaristo, Kustaa III:n kirkko, Pyhän Henrikin kappeli, Teljan muinaiskaupunki ja muutakin kulttuuriin liittyvää.


Päätimme ajaa ensin keskustaan. Vastaamme tuli pian viitta Pyhän Henrikin kappelille. Käännyimme sinne.

Pyhän Henrikin saarnahuone on pikkuruinen hirsirakennus, jonka ympärille on rakennettu 1800-luvulla tiilinen suojarakennus. Ympärillä on siisti puisto. Kappeli oli lukossa. Avaimet voisi hakea jostakin, mutta nyt oli sunnuntai.


Oven raosta tirkistelemällä näimme, että sisällä on jokin puurakenteinen tila, jossa on pöytä ja sillä vieraskirja.


Rakennusta ympäröivässä puistossa on taiteilijan näkemys Henrikistä. Tiukaksi tyypiksi näyttää arvelleen.

Teljan (Teljän) muinaiskaupungista ei näkynyt mitään merkkejä. Paikan vierellä virtaa komea Kokemäenjoki.




Olin ottanut kuvan infotaulun kartasta, mutta sen logiikka jäi meille hämäräksi. Kartan mukaan Henrikin kappeli on aivan toisaalla kuin mistä sen löysimme. Keskustassa oli kohtalaisen vanhan näköinen kivikirkko, mutta ohjeen mukaan toisaalla olisi vielä Kustaa III:n kirkko. Etsiskelimme sitä ilman onnea. Näkemämme oli ilmeisesti kyseinen.

Minua kiinnosti erityisesti Käräjämäki. Ajoimme muutaman kilometrin päässä olevaan Pitkämäkeen, jossa sen sekä Pyhän Marian kappelin ja sakariston piti infotaulun mukaan olla. Sellaisia ei näkynyt. Oli urheilukenttä ja ravirata ja tie Köyliöön.

Jatkoimme matkaa Köyliön kautta Turun suuntaan.

Kuljin lapsuudessa junalla milloin mummonni, milloin tätini kanssa Porin ja silloisten asuinpaikkojemme väliä. Noilta matkoilta on jäänyt mieleeni Peipohjan asema. Olen luullut sen olevan jokin pikkuasema keskellä ei mitään. Nyt minulle selvisi, että se ei ole kovinkaan kaukana Kokemäen keskustasta.

Piispa Henrikiä ei ole mahdollisesti ollut olemassakaan. On vain legendoja. Hänen saarnahuoneensa hirsistä on tehty vuosilustotutkimus, jonka mukaan vanhimmat hirret ovat 1470-luvulta. Henrikin ja kuningas Eerikin ristiretki - jos sellainen on tehty - tapahtui 1100-luvulla. Huonoksi menneitä hirsiä on mahdollisesti korvattu uudemmilla. Silti mieleen jää epäilys, että saarnahuone on katolisesn kirkon ylläpitämän vaihtoehtoisen totuuden ilmentymä.

Historialliseen Kokemäkeen tutustuminen jäi tällä kertaa raapaisuksi.