Uudet rillit

 

Hankimme vaimoni kanssa kumpikin uudet moniteholasit. Kävimme eilen noutamassa ne. Menimme sitten kahville ja teelle Kauppahallin Sininen juna -kahvilaan. 

Olen tullut pitkään toimeen lukulaseilla. 

Ostin kerran kaksiteholasit (vai olivatko monitehot?), mutta en tottunut niihin. Niissä oli aika pieni linssi. Terävä alue tuntui suppealta.

Nyt kokeillaan laajalinssistä mallia. 

Toimivuus tuntuu riippuvan käyttötilanteesta. Läppäriä käyttäessäni tekee mieli laittaa päähän lukulasit. Uusilla laseilla sopivaa etäisyyttä ja asentoa joutuu etsimään. Myös kirjan lukeminen sujuu paremmin lukulaseilla. 

On epäkäytännöllistä kuljettaa kaksia laseja mukana. Kai minun täytyy yrittää tulla systemaattisesti toimeen monitehoilla. 

Mitenkähän äijän käy?

Dramaattinen käänne

No nyt on kirjoitettavaa. 

Olin tänään tk-lääkärissä ja aiheena oli muistin toimiminen. 

Maanantaina olin muistitestissä. Sen jälkeen olin aivan vakuuttunut, että minulla on muistisairaus. Mieliala virittyi pitkiin jäähyväisiin. Nyt oli totinen paikka. Miten elämä pitäisi järjestää tällaisessa tilanteessa? Mies oli kuin maansa myynyt. 

Tämänpäiväisellä käynnillä näkymä muuttui täydellisesti. Todennäköinen syy ei olekaan muistisairaus. Oireisiin voi olla useita yhtäaikaisia syitä. Taustalla voi olla uni- ja muiden lääkkeiden käyttö, stressi ja elämäntilanne.  

Olen kirjoittanut monipuolisesti tähän blogiini molemmista syövistäni. Nyt mietityttää miten kirjoittaa mahdollisesta muistisairaudesta vai kirjoittaako ollenkaan. Lymfooma, leukemia ja Alzheimer ovat kaikki sairauksia. Pitäisikö kirjoittamisnäkökulman olla näissä kussakin erilainen. Kai muistisairaus on sairaus siinä kuin syövätkin. 

Ehkä lähestymistapa löytyy vähitellen.

Tapaan seuraavaksi neurologin.

Mihin draaman kaari kääntyy seuraavaksi?

Blogini julkaisukäytännön muutos

Olen pitänyt ohjenuoranani julkaista blogijutun päivittäin maanantaista perjantaihin. Ymmärrän, että lukijat arvostavat säännöllisyyttä. 

Käytäntö aiheuttaa välillä paineita. Joinakin päivinä aihe löytyy helposti, toisina ei. 

Muutan nyt käytäntöä siten, että julkaisen silloin, kun minulla on kirjoitettavaa. Kokeillaan nyt, miten tämä toimii. Järjestely on siis voimassa toistaiseksi. 

Kubismia

Tätä maalausopinnoissa tekemääni kubistista maalauksista pidän yhtenä parhaista teoksistani. Värimaailma on karu.

Uusi tuttavuus - ananaskirsikat

 

Puolalanmäki, Turku

 

Puistojen kautta kaupungit hengittävät. Oikealla näkyy Turun taidemuseo. 

PIENI IHMINEN SUUNNATTOMASSA MAISEMASSA

Landschaft nach einem Gewitter
Wikimedia Commons

Tirolilainen Joseph Anton Koch (1768-1839)ihastui Sveitsissä ollessaan alppimaisemiin ja ko. maan vapauteen. Vuoristomaisemat pysyivätkin hänen taiteellisen tuotantonsa perusteemana, vaikka hän vietti suuren osan elämästään Roomassa.

Kochille luonnonmukainen maalaus oli ankaran yksityiskohtaista piirtämistä. Hänen tuotantoansa voitaneen luonnehtia parhaiten epiteetillä "ylevyys", joka juontaa valistuksesta ja joka taiteessa kuvataan mitättömän ihmisen ja Luojan äärettömyyden väliseksi suhteeksi ilman kirkkoa välittäjänä.

Koch kaipasi naiivisti vanhaa, turmeltumatonta maailmaa ja kuvasi ihmisiä pieninä täytehahmoina heroiisen valtavissa vuoristomaisemissa samoin kuin italialaista, "pilaantumatonta" maaseutuelämää epäluonnollisen hedelmällisessä maisemassa.   

Tämä artikkeli on julkaistu 4. tammikuuta vuonna 2011 blogissa Taidehistoriaa ja muutakin havinaa. Artikkelin ilmiasut eivät vastaa toisiaan.

Oppia ikä kaikki

Olimme eilen ostamassa silmälaseja eräästä Turun keskustan optikkoliikkeestä. Kun olimme tehneet valintamme, minulle tuli voimakas tunne siitä, että kaikki ei mennyt kohdalleen. Koin, että valitsemieni moniteholasien näkökenttä ei ole riittävän laaja, jotta tottuisin käyttämään niitä. Asiakaspalvelija lupasi, että jos en ole tottunut laseihin kahden kuukauden aikana, ne voidaan vaihtaa samaan hintaan. 

Minulle tuli sellainen tunne, että tulen vääjäämättä vaihtamaan lasini. Arvelin, että en tule missään tapauksessa tottumaan niihin. Se olisi kiusallista. 

Koin voimakkaana takaumana tilanteet, joissa olen tehnyt tärkeän päätöksen kuuntelematta neuvojia. Niinpä palasimme liikkeeseen ja aloimme valita laajalinssisempiä kehyksiä. Sitten löysimme mallin, josta tuli tunne, että tässä ne ovat. Ne ovat aika raflaavan näköiset, joten ne ovat kuin statement. Minua hieman arveluttaa, että teenkö ne päässäni jotenkin röyhkeän vaikutelman. 

Teinkö sittenkin äkkinäisen päätöksen. 

Huolestuttava oire

Olen hyvin huolissani. Tein eilen jotakin aivan käsittämätöntä. Taloyhtiömme pihaan on tuotu siirtolava, jolle voi viedä kaiken maailman roinaa. Tein eilen käsittämättömän mokan. Olin ajatellut viedä rompparille kaikki vanhat tietokoneemme ja vastaavat surematta, mitä mahdollisesti menetämme. Epähuomiossa vein myös vaimoni käytössä olleen läppärin romulavalle. On pelottavaa, että voin olla noin hajamielinen. 

Houkutteleva selitys on se, että käytän yliannosta unilääkettä. Päättelen, että koska Trinitaksen lääkäri määräsi minulle tietoisesti yliannoksen unilääkkeitä ja tarkoituksena oli vähitellen vähentää annostusta, ottamani määrän täytyy mahtua turvarajoihin.

Ajatukset johdattuvat väkisin muistisairauksiin. Onko minulla jokin harvinainen muistisairauden muoto? Toinen paha moka sattui siten, että luulin poistaneeni epikriisipostaukseni täältä blogista, mutta en ollutkaan. Minua kaduttaa sen julkaiseminen. Nyt se oli näkyvissä monta päivää.

Minun on jostakin syystä vaikea löytää reittiä, miten pääsen editoimaan blogitekstejäni. Elämä alkaa nyt muistuttaa liiaksi seikkailua. Jos minulla on muistisairaus, edessäni on kai pitkät jäähyväiset. 

Aion soittaa tänään siirrehoitajalle.

Olemme olleet aaseja

Olemme olleet vaimoni kanssa täydellisiä aaseja. Miksi ei näin ilmeinen ratkaisu huonejärjestykseemme ole käynyt aikaisemmin mielessämme? Näinhän se pitää todella olla. Tietenkin vaimoni on oikeutettu omaan työhuoneeseen. 

Vaimoni kokee olonsa ahdistuneeksi, kun minä levitän taideleiriäni olohuoneeseemme. Minä tarvitsen paljon tilaa. Niinpä minulle on taidetarpeita pöydällä ja pitkin lattiaa.

Miksei tällainen ole aikaisemmin pälkähtänyt päähämme? 

Suomalaisten perimä

Itä- ja länsisuomalaisten geeniperimä poikkeaa enemmän kuin saksalaisilla ja briteillä. Juuremme ovat hyvin keskieurooppalaiset. 

Kävin jo eilen peukuttamassa Emilia Karhun esseekommenttia, jossa käsitellään kyseistä asiaa. Armon täytyy olla täydellinen ja totaalinen, koska muuten kristinuskossa ei ole järkeä.

Apu ulottuu kylien ulkopuolellekin. SOS Children’s Villages -järjestön perheiden tukemisen ohjelma (Family Strengthening Programme) auttaa perheitä, joilla on esimerkiksi sellaisia taloudellisia tai terveydellisiä ongelmia, joiden vuoksi lapsen kasvu omassa perheessään saattaa olla uhattuna. Ohjelman tavoitteena on ennaltaehkäistä tilanteen vaikeutuminen, kuten perheen hajoaminen, ja taata lapsille mahdollisimman turvallinen kasvu omassa kodissaan. SOS-lapsikylä voi antaa rahallista tukea, jotta varattoman perheen lapset pääsevät kouluun tai terveydenhuollon pariin. Toisinaan voidaan tarjota psykologista apua vaikeissa elämäntilanteissa. Lisäksi perheen itsenäistä toimeentuloa tuetaan myös kouluttamalla perheen huoltajia talouteen liittyen ja tukemalla yritystoimintaa alkuun rahallisesti. Perheiden tukemisen ohjelmien kautta autetaan yhteensä yli 350 000 lasta ja aikuista.[1]

SOS-lapsikylä

Juttelin eilen kadulla SOS-lapsikylän feissaajan kanssa. Hän oli hankkimassa tukijoita kyseisen organisaation toiminnalle.

En luvannut ruveta sponsoriksi, mutta kerroin voivani kirjoittaa blogiini SOS-lapsikylästä. Hän tuntui ilahtuvan asiasta.

Jostakin syystä olen ollut tietoinen siitä, että Espoossa on SOS-lapsikylä. Olen varmaan nähnyt jonkun tienviitan. Se on varmaan Otaniemessä tai sen lähettyvillä, ehkä Tapiolan pohjoisosassa. 

SOS-lapsikylä -organisaation toimintaa johdattelee neljä periaatetta: vanhempi, sisarukset, koti ja kylä. Tehtävänä on auttaa lapsia, jotka ovat menettäneet ja ovat vaarassa menettää vanhempansa. Kyse on lasten oikeuksista. Toimintaa on 133 maassa ja kyliä on yli 500. 

Ideana on, että lapset saavat elää suunnilleen kuin tavalliset perheet. Kussakin kylässä on 10-15 taloa, joissa jokaisessa asuu yksi lapsikylävanhempi ja 7-10 lasta. Näin lapset saavat kasvaa turvallisessa kiintymyssuhteesssa ja tavallaan sisarusten joukossa. Yhdessä talot muodostavat kuin pienen kylän. 

Minusta järjestön toimintaidea kuulostaa tosi hyvältä. Jos haluat tutustua paremmin, tästä pääset heidän kotisivulleen. Jos haluat tukea heitä, voit tehdä sen täältä. 

Järjestön varainhankinta vaikuttaa voimalliselta. Kun olin palannut kotiin ja aloin tovin jälkeen tutustumaan netin järjestöä koskevaan antiin. On hämmentävää, että sain kaksi messenger-viestiä:

"Terve! Olen Tarja, SOS-lapsikylän chat-botti ja tehtäväni on auttaa sinua hymiö

Jos sinua jää mietityttämään jokin asia, voit jättää yhteydenottopyynnön." 

Varmaan tuon laukaisi heidän verkkosivullaan käyntini.

Herttoniemen taivasnäkymiä

Klikkaamalla kuvia näet ne isompana.

Olet saattanut nähdä näitä näkymiä Herttoniemen taivasnäyt -nimisessä blogissani.

Kuolen 8.1.2037

Tilastokeskuksen elinajanodoteaineiston mukaan vuonna 2018 syntyneet pojat elävät 78,9- ja tytöt 84,3-vuotiaiksi. Aineiston pohjalta on tehty laskuri, joka ennustaa kuolinpäivän syntymävuoden ja sukupuolen perusteella. 

Minulla on laskurin mukaan elinaikaa jäljellä vajaat 16 vuotta. Luultavasti vuosia on vähemmän, koska kehoani on rasitettu kahden syöpähoitojakson sytostaateilla. Tuskinpa elimistöni on palannut ennalleen, vaikka olenkin toipunut hyvin.

Jos oletan elinvoimani vähentyneen hoitojen vuoksi kolmanneksen, minulla on jäljellä kymmenisen vuotta elinaikaa. Se ei ole pitkä aika. 

Jostakin syystä tiedostan selvästi elämän rajallisuuden. Se saattaa johtua siitä, että isäni kuoli tämän vuoden alussa ja äitini toissavuoden kesällä. 

Syövistäni huolimatta fyysinen vointini on aika hyvä. Lievä kantasolusiirteen saamisesta johtuva käänteishyljintä muistuttaa elämän katoavuudesta. 

Empaattisuutta koskevia kysymyksiä

Rainer on kommentoinut teemaa seuraavasti:

"Varsinkin terveydenhuolto ammateissa empatian kokeminen toista kohtaan on suotavaa . Ehkä toiset ihmiset ovat luontaisesti empaattisempia kuin toiset. Jollain tasolla empatiakykyä voi myös harjoitella."

"Kuuluu se sekä hoitajien että lääkärien ammattitaitoon,että tietty etäisyys hoidettaviin on hyvä pitää, ihan oman jaksamisen kannalta. Nuorena lääkärinä tai hoitajana pitää olla skarppina siinä, mitä ottaa " itseensä" ,kun on vasta uran alussa."

Kiitos noista näkökulmista Rainer. Tämän aiheen käsitteleminen herättää uusia kysymyksiä:

• Onko empaattisuus biologinen kyky vai onko se opittua?
• Vai onko se peritty ominaisuus, jota elämänkokemukset voivat vahvistaa, heikentää tai pitää yllä? 
• Onko olemassa sellaisia empaattisia ihmisiä, jotka eivät kuormitu toisen tunteiden jakamisesta, ja sellaisia, jotka kuormittuvat? 
• Mikä on empaattisuuden merkitys eri ammateissa?
• Voiko empaattinen ihminen toimia tietoisesti sympaattisesti suojellakseen itseään?
• Voiko terapia vaikuttaa ihmisen empaattisuuteen?

Yritän selvittää näitä asioita ja kirjoittaa niistä. 

Empaattisuuden kuormittavuus

Empaattinen ihminen pystyy ikäänkuin siirtymään toisen tilanteeseen ja kokemaan tämän tunteita. Ehkä toinen kokee helpottavana sen, että hänen tuntemuksiaan osataan sanoittaa. Tuntuu ehkä, että lohduttaja on samassa veneessä. Ehkä lohdutettava kokee, ettei ole yksin ongelmansa kanssa.

Mietin, onko toisen ihmisen tunteiden jakaminen kuormittavaa. Jos kannustettava esimerkiksi jännittää jotakin tärkeää koetta, empaattinen kannustaja kokee samaa tunnetta ja ehkä väsyy. En ole riittävän empaattinen ihminen voidakseni arvioida asiaa tästä näkökulmasta.

Empatiakyvyn puute saattaa suojata ihmistä. Palaako sairaanhoitaja loppuun, jos hän jakaa kärsivien potilaiden tunteet? Ehkä hoitajakoulutukseen kuuluu kuormittumisen välttämisen opettelu. Kyky unohtaa työvuoron murheet saattaa olla osa ammattitaitoa. 

En tiedä hyötyykö lohdutettava enemmän empaattisen kuin sympaattisen lohduttajan sanoista. Toivottavasti sympaattisellakin tukemisella on merkitystä. 

Kroonisesti sairaan ja kivulloisen potilaan puolison elämä saattaa olla hyvin raskasta, jos hän on empaattinen.

Vaimo kommentoi aihetta sanomalla, että empaattinen kuormittuu tietyissä tilanteissa, jos ei saa itse tukea. Tuo pitää varmaan paikkansa. 

Lohduttaminen on vaikea laji

"Psykologian maikka" kirjoittaa edelliseen postaukseeni liittyvässä Facebook-keskustelussa: "Empatiassa henkilö kokee samaa tunnetta kuin toinen, jakaa tunteen hänen kanssaan. Pystyy eläytymään hänen tilanteeseensa tämän, ei omista lähtökohdista käsin. Sympatiassa tunne on myötätuntoa, ei samaa kuin toisen tunne. Käytännössä empatia ja sympatia sekoittuvat."

Noiden määritelmien valossa koen, että en juurikaan pysty empatiaan, mutta sympatiaa saatan tuntea. Tosin en ole varma. Kyse saattaa olla pikemmin säälistä. 

Toivoisin kykeneväni luomaan toivoa silloin, kun joku ystäväni on joutunut pulaan. Se on minulle vaikeaa, jos kyseisen ystävän tilanne näyttää realistisesti ottaen huonolta. Miten keksiä lohduttavia sanoja? 

Kuunteleminen saattaa toimia paremmin kuin epärealistiset sanat. Onko empaattinen ihminen, joka osaa eläytyä toisen tilanteeseen, parempi kuuntelija kuin sympaattinen? 

Lienee eduksi, jos kuuntelija kestää toisen ehkä voimakkaitakin tunneilmaisuja. Kestääkö sympaattinen paremmin kuin empaattinen?

Voisiko kannustavilla ilmaisuilla kuten "Sinä selviät tästä" tai "Kaikki päättyy hyvin" olla jonkinlaista plasebovaikutusta? Ei tunnu todennäköiseltä.  

Lohduttaminen on vaikea laji.