Entä jos väsymys johtuukin ...

... uudesta syövästä eikä vanhasta?

Järki sanoo, että syy on vanha syöpä, koska löytämäni tutkimuksen mukaan sitä esiintyy runsaasti syöpätyypistäni selvinneillä. En mielestäni murehdi ylenpalttisesti syövän uusiutumisesta, mutta tällainenkin on tullut mieleen. Ennen ensimmäistä syöpääni etsittiin työterveydessä kovasti syytä väsymykseeni ja oletan sen johtuneen sittemmin todetusta syövästä.

Onneksi minulla on helmikuussa taas kontrolli ja kroppani skannataan. Eiköhän se siinä näy, jos se sitä on. Sittenpähän selviää väsymyksen syy, jos löytyy uusi syöpä. No, ehkä se olisi uusi vaan vanha uusiutuu. Sitten vain taas tulta päin.

Käytettävyyttä blogiin

Huh, olipa homma. Kävin läpi tämän blogin postaukset ja merkitsin tunnisteen "Kuvakertomus" kaikkiin, jotka olivat luonteeltaan sellaisia. Jos haluat katsella niitä kerralla, voit nostaa ne esiin klikkaamalla oikealla näkyvää tunnistetta. Kyseiset postaukset näkyvät sen jälkeen allekkain.

Tunnisteet "Arkkitehtuuri", "Novelli" ja "Pilakuva" toimivat samalla tavoin. Useissa postauksissa on mukana taivasvalokuvia. Saatan joskus urakoida niihinkin tunnisteen.

Ystävän vierailu sekä kuvakertomus Vallilasta ja Hermannista

Vanha ystävä oli ollut oppimassa pedagogiikkaa Lontoossa ja käväisi meitä katsomassa, kun oli matkalla kotiin pohjoiseen. Vanhat ystävät ovat oikeita aarteita, joiden kanssa on ilo muistella menneitä ja puhua nykypäivästäkin.

Kerroin ystävällemme noin neljänkymmenen vuoden takaisesta muistivälähdyksestäni, kun hän on  hyppäämässä keltaiseen froteeuimapukuun sonnustautuneena veteen. Vain tämä hetki on tarttunut mieleeni, ei eden molskahdusta. En muista paikkaa eikä hänkään. Hän ei ehkä muistanut uimapukuaankaan, vaikka varmaan muutoin muistaa asiat minua paremmin.

Kävelin tänään Pasilasta Valkan kautta Hermanniin. Huomasin Vallilan puistossa tällaisen taideteoksen. Se on tehty ilmeisesti luonnollisessa tilassaan olevista kivilohkareista. En nähnyt mitään kilpeä, mikä olisi selittänyt, mistä on kyse. Kävisi oikeastaan maataiteesta.

Taustalla näkyy kouluni Vallilan toimipiste.

Minusta tämän uudehkon kerrostalon väri on liian voimakas ympäristöönsä, jossa olevat rakennukset ovat sitä vaaleampia ja rakennettu ehkä viisikymmentäluvulla. Sen muotokieli sopii mielestäni aika hyvin. Se sitoo mainiosti vieressä olevan 50/60-luvun kerrostalon ja sitä seuraavan vielä vanhemman kerrostalon eheäksi kokonaisuudeksi.

Tässä on vanhaa ja uutta arkkitehtuuria yhdistetty oivaltavalla tavalla. Muodot toimivat hyvin yhdessä ja tässä suuri värierokin miellyttää silmää.

Ylempi graffititägi näyttää olevan sama, jonka olen nähnyt Pasilassa. Jos näillä nyt on pakko merkitä paikkoja, joissa tekijä on käynyt, olisi tyylikkäämpää tehdä ne paljon pienempinä.

Alla oleva laatikkoarkkitehtuuri ei silmää hivele. Onneksi nuo tiilet ovat peigen värisiä. Jos ne olisivat valkoisia tai harmaita, näky olisi aika karmaiseva.

Kannattelijasukupolven lunastajaidentiteetti

Lasten sodan mukaan aikuiset eivät puhuneet sodasta lapsille, mikä vähensi näiden mahdollisuuksia käsitellä kokemuksiaan. Joissakin perheissä puhuttiin, mutta keskustelumuoto ei ollut vuorovaikutteinen eikä osallistava, joten kokemukset saattoivat koteloitua tai tulla torjutuksi. 60- ja 70-lukujen nuorten sotien oikeutuksen epääminen saattoi johtua tästä.

Sodan ajan lapsia kutsutaan kannattelijasukupolveksi, koska he kieltämällä omat tarpeensa ja olemalla aiheuttamatta huolia kannettelivat vanhempiaan. He kannattelivat myös seuraavaa sukupolvea eli muiden muassa minua ja minun ikäisiäni rakentamalla hyvinvointivaltiota.

Tämä lunastajaidentiteetin omaksunut polvi, joka ei pidä ääntä itsestään, on ansainnut oikeutuksen olemassaololleen palvelemalla muita. Rintamamiehiä ja lottia on muistettu. Sankarikuoleman kokeneita kunnioitetaan itsenäisyyspäivinä ja kaatuneiden muistopäivinä. Onko kukaan kuullut kunnioitettavan sotaleskiä ja -orpoja? Sodan ajan lapsista tosin on jo julkaistu kirjoja. Meitä sodan ajan lasten lapsia ei tarvitsekaan kunnioittaa, mutta olen odotellut tämän teeman nousevan julkisuuteen. Olen ehdottanut Ylelle tätä ohjelman aiheeksi, mutta ei ole sytyttänyt tulta. Tosin tämän Suomi talvisodassa -ohjelmasarjan tämä osa hieman jo käsittelee meitäkin.

Hyvinvointivaltion ideakin osittain kumpuaa siitä, että sota-ajan lapsille jäi turvattomuuden tunne ja hyvinvointivaltio tarjosi tukea, jos jotakin odottamatonta tapahtui. Olen jo tainnut aiemmin kertoakin, että isäni piti Ylitorniolla asuessaan venettä Torniojoen rannassa paitsi kalastusta ja metsästystä varten, myös siksi, että sillä saa tiukan paikan tullen perheen pian Ruotsiin. Eräs sisareni myöhemmin pelkäsi kovasti isäni toteuttavan aikeensa, kun hän puhui 70-luvulla muutosta Ruotsiin. Eräs perhe muuttikin Etelä-Ruotsiin ja jäi sinne. Saivat Suomessa käydessään kuulla sukulaisten laulavan heille, että "... raukat vain menköhön merten taa."

Sodan ajan kokemukset myös antoivat iskunkestokykyä, koska oman elämän myöhempiä vastoinkäymisiä saattoi suhteuttaa näihin. Vastuuntunto varmasti myös kasvoi sekasorron aikana.

Sotaveteraanit eivät useinkaan jakaneet kokemuksiaan kuin keskenään, koska muiden oli vaikea ymmärtää rintamalla tapahtuneita hirveyksiä. Minä tunnen kaukaisesti ja tietenkin hyvin lievästi samastuvani heihin siinä, että koen kantavani seuraavassa polvessa sotaorvon ja evakon sota-ajan tunnekuormaa, enkä useinkaan kohtaa muita kanssani samanlaisia.

Minä - talvisodan lasten lapsi

Ylen Areenassa on vielä sarjan Suomi talvisodassa 12 osaa. Osa 9 Lasten sota on puhutteleva ja koskee minua kovasti, koska vanhempani olivat lapsia tuolloin. Äitini on sotaorpo ja isäni Kannaksen evakko.

Ohjelmassa valotetaan hienosti aihetta psykologisesta näkökulmasta. Ymmärrän, että minäkin, vaikka olenkin sodan sodan jälkeen syntynyt, kannan itsessäni sodan tunnekuormaa. Sen takia palaan jatkuvasti näihin teemoihin.

Vanhempani kuuluvat kannattelijasukupolveen. Sota-aikana he ovat joutuneet tukahduttamaan tunteensa. Kun äiti pelkäsi rintamalla olevan miehensä tai poikiensa puolesta, lapset saattoivat lähestyä äitiään tukeakseen häntä. Suomalainen sisua korostava kulttuuri ja sodan kokemukset ovat omiaan synnyttämään vältteleviä kiintymyssuhteita. Lapset eivät opi hakemaan tukea tunteilleen, kun eivät luota sen saamiseen vanhemmilta,  ja he pyrkivät pärjäämään yksin. He eivät halunneet tuottaa huolta vanhemmilleen. Lapset jäivät surunsa kanssa yksin.

Sotalesken lapsilla tämä on varmaan vielä korostuneempaa. Sotaorvot eivät jakaneet suruaan edes sisarustensa kanssa. Itkettiin yksin.

Alaikäiset lapset joutuivat sellaista vastuuta, joka normaaleissa oloissa kuuluisi vanhemmille. Saattoivat tehdä aikuisten työpäivää ja enemmänkin.

Lapsista kasvoi tottelevaisia ja kuuliaisia. Heitä ei kehuttu etteivät ala luulla liikoja itsestään.

Ilmassa leijui jatkuvasti uhka, että jotakin kauheaa tapahtuu. Elämä oli jatkuvaa huolta. Tämä jatkui vielä sodan jälkeenkin. Vanhemmat eivät ehkä puhuneet kokemuksistaan ja kokemus siirtyi toiminnallistettuna seuraavaan sukupolveen. Lapset omaksuivat saman tunnetilan. Muiden tarpeet asetettiin omien edelle.

Isäni kaikki kolme vanhempaa sisarta olivat lottina ja kaksi vanhempaa veljeä ehti rintamalla jatkosodan aikana. Isovanhemmillani on täytynyt olla jatkuva huoli siitä, miten heidän käy. Tämän päälle tuli kaksi evakkomatkaa.

Tästä ohjelmasta voin sanoa, että osuma ja upotus. Tämä on kuin minusta itsestäni puhuttaisiin. Tunnen nahoissani juuri tuollaisen perityn eetoksen. Tuo pelko siitä, että jotakin yllättävää tapahtuu, on kovin tuttu. Samaan syndroomaan kuuluu varmasti se, että minun on vaikea kestää vaimoni tunteellisia tyytymättömyydenilmauksia. Hänen vanhempansa ovat kokeneet sodan aikuisina ja ovat olleet vahvempia kohtaamaan sen. Lisäksi appivainajani oli epätavallisen tunneherkkä mies ollakseen syntynyt 1900-luvun ensi vuosina.

Tämä on hyvin valaisevaa minulle, koska ymmärrän olevani erityisesti tämän perityn eetoksen raskauttama, koska molemmilla vanhemmillani on ankarat sotakokemukset lapsuudestaan. Moni ikätoverini on päässyt vähemmällä, koska heidän vanhempiensa kodeissa eivät pelot toteutuneet.

Ohjelmassa nousee esiin kiinnostavia käsitteitä, joihin palaan myöhemmin. Puhutaan lunastajaidentiteetistä, kannattelijasukupolvesta ja taisi olla taakkasiirtymäkin esillä. Näytän bloganneen taakkasiirtymästä lähes kymmenen vuotta sitten. Silloin ei käsitteestä löytynyt juurikaan asiaa netistä. Nyt tuntuu löytyvän.

Miksi hiplaamme lillukanvarsia ympäristöasioissa?

Ympäristötietoisuuden lisääntyessä olemme alkaneet potea huonoa omatuntoa aikaansaannoksistamme. Olen pannut merkille, että mahdollisissa toimenpiteissä huomiomme kiinnittyy usein hyvin mitättömiin asioihin verrattuna ilmastomuutoksen mahdollisiin mittasuhteisiin.

24.1.2015

Aikoinaan keskusteltiin paljon kaupan muovikasseista. Vaihtoehdoiksi koettiin kangas- tai paperikassit. Omatunto saattoi hieman lievittyä, jos alkoi käyttää paperikasseja. Myöhemmin selvisi ettei ympäristön tilan kannalta ollut merkitystä, käyttääkö muovi- vai paperikassia. Nyt on tarjolla maatuva vaihtoehto. Se saattaa olla parempi, mutta kangaskassi lienee paras.

Sitten media kertoi kuinka paljon säästyisi sähköä, jos ei jätä kannykän latureita seinään silloin kuin ei lataa. Suurina joukkoina saatiin vaikuttava mielikuva, olikohan se yhden ydinvoimalan säästyminen maailmassa tai mitä lie. Olen myöhemmin kuullut, että autolla ajon vähentäminen sekunnilla tuo saman vaikutuksen kuin laturien turha pitäminen seinässä vuoden aikana.

Jossakin vaiheessa säädettiin laki autojen tyhjäkäynnistä. Joku keksi kutsua sitä tyhmäkäynniksi. tyhjäkäynnin rajoittaminen on sinänsä ihan järkevää, mutta tuskin vaikuttaa merkittävästi ympäristöongelmaan.

Tämänkaltaisten asioiden parissa askarteltaessa on menetetty vuosikausia, kun todella vaikuttavat käyttäytymisen muutokset ovat jääneet marginaalisiksi.

Herää epäilys ovatko nämä lillukanvarsiteemat tietoinen salajuoni huomion kiinnittämiseksi epäolennaiseen. Tuskin sentään. Ehkä ne toimivat oljenkorsina, joihin tarttumalla voi lieventää pahempaa ahdistusta ja olla ajattelematta asiaa syvällisemmin.

Jossakin on kuitenkin onnistuttu. Otsonikato on käsittääkseni saatu kuriin ja otsoniaukko jopa pienenemään. Tämä osoittaa, että muutokset ovat mahdollisia. Tämäkin lienee kuitenkin helpon osaston ratkaisuja. Teollisuudelle on luultavasti ollut helppoa vaihtaa ponnekaasut ympäristöystävällisempiin. Kuluttajien ei ole tarvinnut tinkiä mistään.

Roskien lajittelu tuntuu sujuvan hyvin ainakin Suomessa. Siinäkin on edistytty hienosti. Katsoin eilisaamuna ikkunasta, kun rekan nosturilla siirrettiin Supermarket Hertan pihassa lajittelusäiliö kontin päälle ja pohja laukaistiin auki niin että roskat putosivat talteen. Rekasta oli yksi talla ojossa pitämässä autoa pystyssä. Kontin kannet sulkeutuivat sähkövoimalla. Logistiikka toimii hienosti eikä kuskin tarviste hikoilla.

Kaikki kunnia roskien lajittelulle, mutta sekin on helpon pään toimia. Ei vaikuta elintasoomme eikä siitä ole kohtuutonta vaivaa.

Seinä tuntuu tulevan vastaan siinä, missä meidän pitäisi alkaa liikkua vaivalloisemmin tai miettiä syvällisesti, mistä arvokkaaksi koetuista asioista voisimme luopua.

Jos haluamme todella tehdä jotakin vaikuttavaa, meidän on - käyttääkseni muoti-ilmausta - mentävä epämukavuusalueelle eli mieluimmin luovuttava lentämisestä, autoilusta, laivaristeilyistä, lopetettava ruuan tuhlaus jne. Ikävää sellainen.

Minä olen ulkokultainen puhuessani näistä, koska oma ympäristöjalanjälkeni lienee aivan liian suuri. Asiassa on kuitenkin myös sellainen läpi ajateltava dilemma, että onko harvoilla yksilöiden kieltäymyksillä merkitystä vai olisiko parempi yrittää saada tarjolla olevat palvelut ympräistöystävällisiksi ja samalla houkutteleviksi. Siitä enemmän toisella kertaa.

Pilakuvia Heikistä ja Saarasta

Teen näitä pilakuvia Facebookissa Bitstrips -sovelluksella, johon olen voinut hahmotella avatarit vaimostani ja itsestäni. Bitstrips julkaisee joka päivä muutaman kuvan, joita voi hieman tuunata. Nämä aihiot tuovat monesti mieleen jotakin omasta elämästä ja puhekuplien avulla niistä saa meidän näköisiä. Osa tuloksista on kuvitteellista ja voivat mennä elämäämme ajatellen överiksikin kuten yllä olevista ylimmäinen.

Oma ulkoasuni vaihtelee, koska olen välillä muokannut avatartani pääni kulloisenkin karvatilanteen mukaan ja välillä se on jäänyt tekemättä.

Julkaisen kuvia jälkijättöisesti täällä blogissani. Saat ne esiin kerralla klikkaamalla tunnistetta "Pilakuva". Vastaavasti voit poimia esiin novellini. Osassa pilakuvista on jokin tekninen vika, mistä syystä ne eivät näy.

Kuvakertomus Vanhasta kaupungissa

Kävin eilen kävelyllä Vanhassa kaupungissa. Kävelin ympäri Vantaassa olevan saaren, jossa on kauan sitten ollut kruununmakasiini. Pieni on saari. Sillä ei ole kuin Tekniikan museo. Viikintien pohjoispuolella siitä ei ole kuin niemi.

Kustaa Vaasan määräyksestä Helsinki perustettiin näille tienoille. Kustaa tosin luuli sen syntyvän Santahaminaan.

Kuulin, että Vantaan lohiportaat eivät oikein toimi. Lohi kuulemma haluaa nousta jokeen siitä, mistä se on vaikeinta.

Tästä lohi haluaisi nousta, mutta haaste on ylivoimainen. Putouksen poistamista kuulemma harkitaan tästä syystä.

Perustaisinko keskustelukerhon?

Olen ajatellut syövästä pelastumisen jälkeen, että haluan viettää enemmän aikaa läheisteni ja ystävieni kanssa. Yksi tapa edistää sitä voisi olla keskustelukerho, joka toimisi vähän samaan tapaan kuin lukupiirit.

Lukupiiri Kirjaviisaissa keskustelemme paljon muustakin kuin läksykirjastamme. Sellaisille voisi olla tilausta. 

Lionsklubit toimivat kai niin, että jäsenet pitävät esitelmiä erikoisaloistaan ja sitten keskustellaan. Ajattelemassani kerhossa voisi myös olla alustus, mutta se voisi olla esittäjänsä erikoisala lisäksi myös muista aiheista. 

Toiminta ei saisi olla liian muodollista, pääasia, että tavataan. 

En ole kuitenkaan varma, onnistuisiko tämä. Joskus parikymmentä vuotta sitten kutsuin kavereitani kotiimme, pelkkiä miehiä. Ajattelin, että sille tulisi jatkoa siten, että joku paikalla olleista kutsuisi vuorostaan porukan kokoon. Kutsua ei koskaan kuulunut.

Myöhemmin luin jostakin elämäntaito-oppaasta vai mikähän lie, että joku oli tehnyt samalla tavoin olikohan Amerikassa. Tulos oli ollut samanlainen.

Homma pitäisi varmaan järjestää siten, että aina kokoonnuttaessa sovitaan jo seuraavan tapaamisen aika ja paikka. Voi olla, että pitäisi harkita, keitä kutsuu. Pitäisi osata arvioida, ketkä olisivat sellaisia tyyppejä, joita kokoontuminen keskustelemaan jostakin teemasta kiinnostaa.   

Kemoaivo töppäilee

Sain sähköpostiviestin, jossa toivottiin osallistumista opiskelijoiden kanssa koulun musikaaliesitykseen. Ajattelin, että jos opsikelijoiden enemmistö haluaa, voimme osallistua. Lähetin eilen viestin opiskelijoilla ja kysyin mielipidettä. Pyysin kannanilmaisuja viimeistään tänään kello yhdeksän. Lupasin ilmoittaa sitten, mitä teemme. Ajattelin laittaa kotona lapun muistuttamaan asiasta. Unohdin lapun.

Unohdin koko asian ja tänään toinen ope soitti minulle varttia yli yhdeltätoista ja kertoi opiskelijoiden ihmettelevän, mitä tehdään. Ilmoitin, että menemme, jos enemmistö on sillä kannalla. Kuulosti olevan.

Lähdin ajamaan koululle ja vein vaimoni samalla Kalasatamaan. Sen jälkeen havahduin itäväylällä ajaessani itäänpäin eli väärään suuntaan. Onneksi Kuliksessa eli Kulosaaressa pääsin takaisin oikealle puolelle itäväylää.

Osallistuimme musikaaliin Vallilan toimipisteessämme, minkä jälkeen jatkoimme tuntia Pasilassa.

Nolotti.

Työtä, liikuntaa, lepoa ja unta

Kävin eilen työpäivän jälkeen kävelemässä. Edellisen kerran kävelin maanantaina. Yritän nyt saada liikuntarytmistä taas kiinni, kun se katosi syysflunssan potemiseen. En tahdo saada lähdetyksi kotoa kävelylle. Parhaiten onnistuu, kun kävelen ennen kuin palaan töistä kotiin. Kotona voi olla sitten rauhassa.

Yritän nyt keskittyä siihen, että teen työni, liikun ja lepäilen. Toistaiseksi olen jaksanut nykyistä työkuormaani, vaikka muisti viestittääkin ylikuormasta. Olen kertonut noista oudoista lipsahduksistani. Lisäksi olen huomannut, että tavallista useammin en saa mieleeni jotakin asiaa, jonka minun pitäisi muistaa. Kieli keskellä suuta vain eteenpäin. Kohta on toinen viikko takana.

Ajoin eilen Taivaskallion juurelle Käpylään. Kävelin radan reunamia Oulunkylään ja takaisin. Junan ikkunasta katsoen tuolta väliltä ei jää oikein mitään mieleen, metsää vain. Käpylän suunnasta tullen siellä ei olekaan kuin Taivaskallion alueen metsää kunnes tullaan Oulunkylän rivitaloalueelle. Nyt selvisi miksi ne eivät jää mieleen junan ikkunasta katsottaessa. Niiden kohdalla on radan reunassa tukeva aita suojaamassa kai melulta. Ensin tuli vastaan muutama uudehko rivitalo ja sitten vanhempaa kantaa, noita mielestäni aika rumia, joita näkyy myös Oulunkylän läpi ajettaessa.

Nukkumiseni on oudon epäsäännöllistä. Herään usein öisin, mutta nukahdan uudestaan. Onkohan tämä vanhenemisen oire? Saatan viikonloppuna herätä hyvinkin aikaisin, enkä saa enää unta. Toisina aamuina taas nukun pitkään, tänään yhdeksän paikkeille.

Postaukseni "Tulisitko mukaan tällaiseen tärkeään asiaan" nostattamia kantoja

Kirjoitukseni "Tulisitko mukaan tällaiseen tärkeään asiaan?" ei tuottanut tänne blogiin yhtään kommenttia, mutta sai Facebookissa aikaan aika vilkasta keskustelua. Yksi on ilmoittautunut mukaan.

Tässä esiin nostettuja asioita:

• kaikilla puolueilla on kestävän kehityksen teemoja ohjelmassaan, ei vain vihreillä
• Suomella on ollut kestävän kehityksen komitea pääministerin johdolla
• kierrätyskeskukset ja sorttiasemat ovat hyviä kestävän kehityksen hankkeita
• Suomella on 300 virkamiestä ajamassa uusiutuvien luonnonvarojen kestävää käyttöä
• Suomi on yhtenä ensimmäisistä julkaissut biotalousstrategian
• iso on projekti, mutta esimerkkinä voisimme olla
• YK:n köyhyydenpuolittamistavoitteet saaneet hyviä juttuja aikaan 
• maailman pelastamista ei voi ulkoistaa 300 virkamiehelle
• projektin mahdottomuus ei oikeuta ylikulutuksen jatkamista
• homman voisi aloittaa ruokahävikistä, johon jokainen voi vaikuttaa
• kehittyneet ja ei-kehittyneet maat heittävät palloa toisilleen
• ainoa mahdollisuus maailmanlaajuinen ekologinen diktatuuri, mutta sitä ei tule
• kun en nouse lentokoneeseen, jälkeläiset eivät ehkä kiroa nimeäni
• populaatioromahdus koskee ihmistäkin (kalashnikovit jne.)
• hyvät teot eivät korvaa huonoja
• Kiina ja USA ovat suuria saastuttajia, mutta jarruttavat positiivista kehitystä
• ekologinen ja ekonominen eivät ole toistensa vastakohtia
• jokainen voi vaikuttaa omilla valinnoillaan
• kestävän kehityksen sisältö ei ole kaikille tuttu
• sosiaalinen ja kulttuurinen kestävyys myös tärkeitä
• pitäisi edetä ensin paikallisesti ja sitten globaalisti
• Suomella hyvät mahdollisuudet olla esimerkkinä
• suomalaisten jyrkkäkin muutos olisi vain pisara meressä, koska Kiinan ja USA:n saastutus 85 %:a kaikesta

Muistikuvia päivittämässä

Kävin maanantaina päiväkävelyllä, kun pääsin koulusta valoisan aikaan. Halusin mennä tutkimaan mitä on Käpylän ja radan varressa sekä miten sieltä pääsee Käpylän asemalla. Lähdin liikkeelle Käpyrinteen palvelutalon liepeiltä, joka on lähellä Koskelantien läntistä päätä. Muistelen tämän läntisen jatkeen olleen ennen Tuusulantiestä lähtien Jääkärikatu tai -tie. Näin nämä tutut tienoot muuttuvat ilman, että muutoksiin kiinnittää huomiota.

Käpylän läntinen osa on viehättävää, puolitoistakerroksista pmakotialuetta, joka on ollut samannäköistä vuosikymmenien ajan.

Kummituspuita?

Käpylän länsi- ja pohjoispuolilla ei ollut kuin tavallista sekametsää. Näistäkin kuulunee kiitos Helsingin kaavoittajille, jotka jättävät kiitettävästi luontoa eri asuinalueiden ynnä muiden väleihin.

Vanhat mielikuvat eri paikoista tuntuvat pysyvän pitkään. Minulla oli mielikuva Käpylän asemasta radan vierellä olevana vanhana, pienehkönä puutalona, mutta se muisto taitaa olla vuosikymmeniä vanha. Olen toki mennyt junalla monia kertoja paikan ohi, mutta vanha kuva on pysynyt tiukasti päässä.

Käpylän asema on nykyään Tuusulantien alla, kuin kahtena seisakkeena radan kahta puolta.

Tuusulantien alla

Käpylän vanha asema oli varmaan näillä paikkein.

Käpylän aseman lähitienoota.

Yllä ja alla on kuva Tuusulantien itäpuolelta Käpylän Shellin jälkeen, kun ajetaan pohjoiseen. Näiltä tienoilta muistiini on juuttunut sitkeästi näkymä vanhoista puutaloista tai siirtolapuutarhasta. Milloin lienee tämäkin muuttunut? Kerrostalo näytti vanhalta, mutta osoittautui uusvanhaksi. Voinen siis luottaa muistiini.

Alla on kaksi kuvaa Aarno Ruusuvuoren aikoinaan Paragonille piirtämästä modernista konttorirakennuksesta, jossa toimii nykyään Luonnontiedelukio. Siinä oli kuulemani mukaan Suomen suurin avokonttori. Talon pohjoispuolella matelevat ns. Käärmetalot. Talossa oli työpaikkani 1970-luvun llopussa, kun olin Paragonin palveluksessa.

Taidelisäke Käpylän peruskoulun vanhassa rakennuksessa

Amer-Yhtymä rakennutti tämän mielestäni kauniin pääkonttorirakennuksen aikoinaan. Nyt siihen näyttää olevan tulossa Käpylän elävä keskus. Toimistotilaa tarjotaan.

Ameria vastapäätä nousi aikoinaan Puolimatkan pääkonttori, joka on nykyään Kelan miehittämä. Mielestäni se sopii aika mukavasti Amerin rakennuksen kanssa lähelle Käpylän vanhoja kerrostaloja.