Sairaan rakas elämä

Imusolmukesyövän ja leukemian kokenut mies kirjoittaa

tiistai 30. toukokuuta 2023

Kivun kanssa eläminen

 

Kuva Gerd Altmann Pixabaystä

Olen käynyt pari viikkoa kipukoulua. Paraneminen on edistynyt hyvin, mutta todistusta en ole vielä saanut. 

On miltei mahdotonta samaistua kumppanin oloon, kun tällä on kipuja. Sellaisessa tilanteessa tuntee itsensä kovin avuttomaksi. Lohdutukseksi tarkoitetut sanat kuulostavat ontoilta.

Jotkut kantavat kivun sisällään, toiset antavat tunteen tulla ulos. Olemme yksilöitä tässäkin.

Haaverini jälkeen kivut olivat välillä niin voimakkaita, että ne purkautuivat väkisin ulos. Silti kuvittelin, että tälli on aika tavanomainen ja se pitää vain kärsiä pois. 

Kun menin muissa asioissa terveyskeskukseen, ammattilaiset panivat merkille tuskaisuuteni ja minut järjestettiin hoitoon, mistä olen jo kertonutkin. 

Onnekseni kivun tuntemukseni riippuvat asennoista. Kun olen aloillani sopivassa asennossa, kivut ovat poissa. Kun liikun, vamma saattaa muistuttaa olemassaolostaan. Kun olen kyljelläni, kipu tuntuu, mutta niin lievänä, että sitä voi sietää jonkin aikaa. Selällään on hyvä olla, mutta asentoa on välillä vaihdettava. 

Kun olin syöpähoidoissa, sain valtavasti pistoksia ja verinäytteitä otettiin usein. Suonet arpeutuivat ja sen seurauksena antoisaa paikkaa jouduttiin hakemaan monta kertaa. Näihin olin rutinoitunut. Kivut olivat siedettäviä ja hetkellisiä. 

Luuydinnäytteet otettiin porautumalla luun sisään. Se ei ollut puudutuksen vuoksi hankalaa. Ainetta ei saatu kuitenkaan luun sisään, joten näytteen imeminen tuntui todella ikävältä. Sekin oli vain hetkellistä. 

Tällä kipukurssillani olen todennut, että vaikka kivut ovat jo aika lieviä, ne alkavat kyllästyttää. Lääkkeet auttavat, mutta eivät kovin tehokkaasti. 

Tämä vamma kuitenkin paranee ja kärsimykset ovat ehkä viikon parin kuluessa ohi. 

Mieleeni on tullut, että iän karttuessa edessä saattaa olla kivuliaita vaiheita. Miten voi kestää, jos voimakas kipu tuntuu jatkuvasti asennosta riippumatta? Voi vain toivoa, että toimivaa lääkitystä on saatavilla. 

Jos tämänhetkinen kivulloisuuteni jäisi pysyväksi, tilanteeseen sopeutumalla elämä olisi aivan kelvollista. 

Mieleeni on tullut, että sotatilanteessa ihmisiä kidutetaan, vaikka se on vastoin normeja. Kipua tuotetaan tahallaan ja ihmisistä yritetään nyhtää tärkeiksi katsottuja tietoja. 

Minä sain selkääni pahan tällin Halistenkoskella. Päähänkin osui, mutta se kesti. Entä jos minua pamputettaisiin niin että saisin yhden sijasta monia pahoja iskuja. Voin kuvitella, olo olisi kauhistuttava. Ihminen on hauras olento. 

Puhumattakaan vielä julmemmista konsteista. 

On hämmästyttävää, että jotkut ihmiset kestävät kidutusta tovereitaan paljastamatta kuolemaan asti. 

Kestäisinkö minä? 

Ei sellaista voi tietää etukäteen. 


4 kommenttia:

Amy / Dzinnin Ajatuksia kirjoitti...

Turhankin tuttua. Kipu siis.

Minulle oli ensimmäinen luuydinnäyte suorastaan kauhistus jonkin tumpelon kandin ottamana. Hän ei saanut neulaa luun läpi (kristapunktio siis oli kyseessä), paikat eivät olleet puutuneet ja lopuksi neulakin meni tukkoon ja jouduttiin vaihtamaan pariin otteeseen.

Taudin ollessa pahimmillaan (kasvaimia selässä) kipu oli kyllä niin järkyttävää, etten halua edes ajatella sitä. TYKSin kipupolin lääkäri hoisi asian hyvin, ja näin jälkeenpäin ajatellen olen ihmetellyt, miten oma pääni kesti niitä lääkkeitä. Kantasolusiirron jälkeen tilanne vähän korjaantui, ja lopetin ne mömmöt ihan oma-aloitteisesti.

Kävin TYKSin kipupolilla kerran juttelemassa psykologinkin kanssa. Hän totesi, että olen vahva ihminen, enkä tarvitsisi hänen apuaan, enkä tarvinnutkaan. Mutta sillä visiitillä opin paljon. Kuten esimerkiksi sen, miten moni asia vaikuttaa kivun kokemiseen. Tutkimusten mukaan esimerkiksi riitaisesta lapsuudenkodista tuleva, tai riitaisessa parisuhteessa oleva aikuinen kokee kivun pahempana (en kuulu tähän kastiin).

Teen tällä hetkellä töitäni kipulääkkeiden parissa (kliininen tutkimus) ja kipua ei tietenkään voida mitata millään verikokeella, joten kokemus on myös aina hyvin subjektiivinen. Se tekee hoidonkin hankalaksi.

Heikki Honkala kirjoitti...

Kiitoksia päivityksestäsi Amy! Tuli mieleeni, kun Meilahden syöpiksellä minua pistettiin selkään johonkin rangan tienoille. En muista, otettiinko jokin näyte vai ruiskutettiinko sinne jotakin. Professori oli valvomassa ja erikoistujia kaarena ympärillä. Pari hoitajaakin. Yksi eriikoistujista tositoimissa. Pisti, pisti ja pisti ... Ei osunut. Minua käänneltiin vaikka miten päin. Lopulta yrittäjä antoi periksi. Proffa lähetti seurueen hommiinsa. Yksi hoitaja jäi paikalle. Sitten proffa hoiti homman tuosta noin vain.

Seuraavalla kerralla hän piikitti itse. Ehkä halusi välttää ylimääräisiä kärsimyksiä.

Ai, toimit lääketutkimuksen parissa? Sinä varmaan ymmärsit paljon enemmän kaikesta, mitä suonissasi kierrätettiin.

Dzinni kirjoitti...

En tiedä lymfoomasi laadusta, mutta ehkä sinulta otettiin selkäydinnäyte? Lymfooma kun saattaa levitä keskushermostoon. Tuli ihan hiki kauhusta, kun kuvittelin kuvaamaasi tapahtumaa.

Olen tosiaan tehnyt yli 20 vee töitä lääketutkimuksen parissa, ensin keskushermostopuolella, mutta oli varmaan kohtalon sormi, että ajauduin jossain vaiheessa ennen tätä myeloomaa onkologian pariin. Oli hoitojen aikana helpompi ymmärtää mitä tehdään ja miksi. Ja myös miksi niitä neuropatia- ym. ongelmia edelleen on ja niitten kanssa vaan on elettävä.

Seuraan blogiasi, mutta en muista sinun maininneen, onko sinulla nykyään mitään ylläpitolääkitystä tms.?

Heikki Honkala kirjoitti...

Ikävää, että sinulle on jäänyt noita kremppoja. Minulla ei ole mitään suoranaisesti syöpään tai käänteishyljintään liittyvää. Primaspan ja kolesterolilääkitys lienevät varmistuksia.

Minä olen ilmeisesti selvinnyt hämmästyttävän vähillä vaivoilla. On oikeastaan vain yksi. Vasemman silmäni ja sen vierus oireilevat välillä, mutta voide auttaa. Voi olla, että väsyn saatujen hoitojen vuoksi helpommin kuin muutoin. Tosin ikääntyvälle se saattaa olla luonnollistakin.