Lymfoomasta selvinnyt, akuutista leukemiasta toipuva mies rakentaa uutta taiteilijaelämää

Love story

#rakkaus #rakkaustarina



1. Paljastus

Hannu opiskeli yliopistossa ja niin teki Liisakin, mutta eri laitoksella. Molemmat olivat hieman varttuneita opiskelijoita. He tuntivat toisensa jo opiskelua edeltävältä ajalta. Olivat kulkeneet samoissa piireissä. He istuivat joskus vierekkäin samalla luennolla ja toisinaan he tarjosivat toisilleen lounasseuraa Ylioppilasaukion UniCafessa.


Hannu oli huomannut alkaneensa ajatella usein Liisaa. Ajoittain hän tunsi kaipausta ja odotti malttamattomana seuraavaa tapaamista. Hän ei kuitenkaan osannut määritellä, oliko kyseessä syvä ystävyys, ihastuminen vai rakastuminen. Ehkä hän ei uskaltanut tunnustaa itselleen olevansta rakastunut.

Hannu ja Liisa olivat sopineet olevansa hyviä ystäviä. He puhuivat asioistaan toisilleen poikkeuksellisen avoimesti. Mies ja nainenkin voivat olla ystäviä keskenään, he olivat todenneet kuin yhdestä suusta. Hannu tosin epäröi välillä, voiko näin olla.

Hannu tiesi Liisan ajattelevan erästä toista, joka asui ja kävi töissä Oulussa. Joskus Hannu kiusasi Liisaa matkimalla Oulun murretta. Liisa oli tuhahdellut, ettei Hannu kuitenkaan tavoittanut oikeaa intonaatiota.

Hannu oli käynyt töissä opiskelun ohessa ja siksi opinnot olivat venyneet. Hän oli kuitenkin saanut äskettäin potkut työstään ja hän oli huolissaan elatuksestaan. Liisa oli lohdutellu häntä ja tarjoutunut jopa lainaamaan rahaa. Hannu ei halunnut pilata ystävyyttä eikä ollut suostunut lainaajaksi.

Hannu oli huomannut, että blondivitsit naurattavat vaaleatukkaista Liisaa. Kerran Hannu oli kysynyt, miksi sitä sanotaan, kun blondi laittaa ruskean peruukin päähänsä. Liisa ei tiennyt. Hannu kertoi, että sitä sanotaan tekoälyksi. Liisa piti vitsiä hyvänä ja häntä nauratti.

Kerran Hannu ja Liisa istuivat UniCafessa sen verran kaukana muista, että uskalsivat puhua luottamuksellisesti. Hannu kertoi tunteistaan Liisaa kohtaan. Hän oli lisännyt ettei hän osaa analysoida, mistä on kysymys. Hän tunsi itsensä epävarmaksi. Liisa sanoi, että tunne johtuu varmaan Hannun tilanteesta. Kun on työtön ja opiskelut venyvät, tarvitsee jonkin unelman, että jaksaa päivästä toiseen.

Liisa sanoi, että pystyy elämään asiain tällaisen asian kanssa. Hän kertoi itse pitävänsä tiiviisti yhteyttä Oulun suuntaan. Hannu oli hämillään, koska Liisa ei yleensä viittaillut heidän molempien tuntemaan oululaiseen.

Hannu kamppaili monesti ajatuksiensa parissa. Vaikka hän kuinka ponnisteli, kuvajainen Liisasta palasi aina hänen mieleensä ja hänellä tuli ikävä. Hän oli huomannut, että mielikuva Liisasta on jollakin tavoin parempi versio todellisuudesta. Hän huomasi joskus muokkaavansa tuota mielikuvaa mielessään. Liisa näytti kuin mielikuvituksen photoshoppaamana nuoremmalta kuin mitä hän oikeasti oli. Joskus Hannu huomasi miettivänsä, miltä Liisa näyttäisi vanhetessaan. Liisan otsassa oli näppylä, mitä ei näkynyt mielikuvassa. Hannu yritti ajatella, että se on viehättävä, mutta se ei oikein onnistunut. Joskus hän kuvitteli nähneensä orastavia ryppyjä Liisan silmäkulmissa. Hän toivoi ettei Liisalle tulisi koskaan ryppyjä ylähuulen yläpuolella.

Liisa oli Hannusta kaunis jollakin tavanomaisella tavalla. Samannäköisiä blondeja näki aika usein. Liisan vaalea tukka lainehti hieman ja laskeutui viehättävästi olkapäille. Hänellä oli suuret siniset silmät, jotka näyttivät joskus kosteilta. Hänen piirteensä olivat säännölliset. Hänen luontaisen punertavat huulensa näyttivät hyvältä hänen vaalean ihonsa keskellä. Suun muoto oli täyteläinen.

Liisa oli aavistuksen pyöreä. Hannu huomasi ärsyyntyvänsä, kun Liisa tilasi jonkin makean leivonnaisen kahvinsa seuraksi.

Hannu oli huomannut, että hänen voimakas tunteensa kohdistuu hänen mielikuvaansa Liisasta. Hän kaipasi Liisaa, mutta kun hän tapasi tämän, hän oli pettynyt. Hannu oli todellinen humanisti ja hän saattoi järkyttyä, jos Liisaa tuli maininneeksi joitakin poliittisia kantojaan.

Liisa oli Hannun mielestä jotenkin liian itsestäänselvä. Hänestä puuttui jännittävää salaperäisyyttä. Joskus Liisa yllätti joillakin sanoillaan, mutta useinmiten hän vastaili niin kuin pitää vastata. Hänen ajatuksensa olivat kovin ennustettavia. Ehkä hän oli sittenkin liian tavallisen näköinen. Kiusaaja kuiskutteli joskus Hannulle, että tusinassa blondeja on kolmetoista tuon näköistä.

Hannu lähetti silloin tällöin Facebook-viestejä Liisalle, mutta tämä ei aina vastannut. Jos hän vastasi, viesti saattoi olla niin lakonen, että Hannu tulkitsi Liisan haluavan lopettaa viestittelyn heti alkuunsa.

Hannu oli huomannut Liisan alkaneen huolehtia hänestä aikaisempaa enemmän. Kerran Liisa soitti ja sanoi haluavansa tulla auttamaan Hannua työhakemuksien teossa. Yhden lauantaipaivän he miettivät sujuvia lauseita hakemusteksteihin ja CV:n rivijärjestystä.


He istuivat taas UniCafeessa. Yhtäkkiä Hannu huomasi Liisan vasemmassa käden nimettömässä kihlasormuksen. Hän onnitteli hieman takellellen. Oulu omansa ottaa, Liisa sanoi ja tirskahti vähän.

Hannu yritti olla onnellinen Liisan puolesta, mutta eihän se ollut aitoa. He tapailivat yhä satunnaisesti. Molemmat ajattelivat, että kyllä he voivat olla ystäviä edelleen. Liisa kannusti Hannua työn hakemisessa. Joskus hän soitti Hannulle ja kertoi nähneesä Hannulle sopivan työpaikkailmoituksen.

Kuukaudet vierivät. Hannu yritti totutella ajatukseen Liisan vihkiytymisestä jonkun muun kanssa. Hän oli jopa rohkaissut itseään antamaan Liisalle kirjoittamiaan runoja häälahjaksi, kun se päivä koittaa. Hannu oli hakenut ja saanut opintolainaa, mikä oli helpottanut hänen tilannettaan. Hänen ei ollut tarvinnut etsiä edullisempaa vuokra-asuntoa eikä muuttaa kimppakämppään.

Seuraavan vuoden tammikuussa Liisa soitti ja kertoi, että Oulun projekti oli mennyt pieleen. Kihlaus oli purkautunut. Hän oli myös ehdottanut, että he menisivät yhdessä kahville. Miten hän voi lähestyä minua näin pian, ihmetteli Hannu mielessään.

Hannu oli ensin ilahtunut uutisesta, mutta sitten hän oli ahdistunut. Onko ystävyys ja rakkaus sama asia? Hän muisti Alberonin kirjoittaneen, että rakkaus on eräs ystävyyden muoto.

Hannu ajatteli, hänen kai pitää vain heittäytyä tilanteeseen. Hän yritti kuunnella sydämensä ääntä, mutta ei saanut siitä selvää. Oikeasti hän tunsi sydämessän voimakasta kaipuuta, mutta yritti tukahduttaa sen järjen avulla.

Hannua alkoi jännittää hirvittävästi. Hän laski tunteja.

Mitä tästä oikein seuraa?



2. Ikimuistoinen hetki


Liisa ja Hannu istuvat kahvilassa, joka on entisen Kaisaniemen ja nykyisen Helsingin yliopiston metroaseman yläpuolella olevassa kauppakeskuksessa. Liisa ihmetteli, miksi metroaseman nimi on muuttunut. Hannu kertoi uuden nimen liittyvän johonkin yliopiston juhlavuoteen.
Tiedätkö kuka se Kaisa j:llä oli, kysyi Hannu.
No en, kuului vastaus.
Muistaakseni hän oli joku ruotsalainen, ehkä Katarina, joka piti ravintolaa Kaisaniemen puistossa joskus 1800-luvulla.
Historia ei todellakaan ole minun juttuni, nyreksi Liisa, keskityn tähän päivään, viis menneistä.
Hannun mielestä kaikki tämänhetkin
en on seurausta menneestä.
Hannu kertoi luulevansa ravintola olleen puiston kulmauksessa suunnilleen nykyisen Ravintola Kaisaniemen kohdalla. Älä kysy mitä se niemi tarkoittaa, ehkä koko Krunikkaa.

Liisa oli tilannut herkullisen näköisen paakelsin kahvinsa seuraksi. Jos menneeseen mennään, hän sanoi, niin tämä siivu muistuttaa Ellen Svinhuvudin kakkua. Joo, sen presidentin rouva. Tiedätkö mitä erikoista mainittuun kakkuun liittyy.
No en keksi, vastasi Hannu.
Äiti on kertonut, että Erottajalla kauan sitten olleesta kahvila Stellasta sai sitä kakkua, jossa oli ihanaa kahvin makuista kreemiä ja sellaista. Stellan perunaleivos maistui kuulemma taivaalliselta. Ei siinä tietenkään oikeasti perunaa ollut. Tiedätkö miten Stellalle kävi.
No en ole kuullut, kuului vastaus.

Iso paha Stockmann suunnitteli samantapaisen kakun ja alkoi myydä sitä eri nimellä. Tämä tässä ei kuitenkaan ole sitä. Se oli Stellan menoa.
No onpa vähästä kiinni, päivitteli Hannu.

Hannu sai päähäpiston ja hän asetteli Liisan vasemman kämmenen hänen omaa oikeaa vasten muka vertaillakseen niiden kokoa. Kämmenet olivat eri paria, joten Hannu antoi omansa laskeutua kättelemään Liisan oikeaa kämmentä. Kädet jäivät siihen. Tämä oli Hannusta ihana hetki. Kumpikin upposi ajatuksiinsa ja jäi tuijottamaan kaukaisuuteen.

Vihdoin Hannu rikkoi hiljaisuuden vähän tökerösti kysymällä Liisan gradusuunnitelmista.
Liisan ajatuskupla poksahti ja hän sanoi päässeensä tosi jymyaiheen jäljille. Hän aikoi haastatella asuinpakkaansa vaihtaneita ihmisiä ja selvittää, miten eri 

henkilöt ovat vaikuttaneet heidän päätökseensä. Näitä henkilöitä hän aikoi löytää heidän tekemiensä muuttoilmoitusten avulla. Hän aikoi haastatella myös sellaisia, joiden suunnitelmat olivat jääneet aikomuksen asteelle. Nämä pitäisi löytää jollakin muulla tavoin. Kyseessä olisi tietenkin teemahaastattelu.

Hannu oli käynyt metodologian kurssin ja oli päätynyt suhtautumaan kvalitatiiviseen tutkimukseen hyvin varauksellisesti.
Noista kvalihommista tiedä, nehän ovat tosi fiktiivisiä juttuja. Niistähän voi tehdä aivan mitä johtopäätöksiä huvittaa. Hannua ärsytti erityisestä kvalitutkijoiden tapa antaa myyviä nimiä tunnistamilleen ihmistyypeille. Auton ostajat olivat järkeviä perheen isiä, boheemeja baskeripäitä, vilttihattuisia mersumiehiä ja niin edelleen. Boheemit suosivat tietysti Citroenia. Hannun mielestä kyse oli vain haastateltavien ennakkoluuloista.

Liisa loukkaantui ja tunnelma meni pilalle. Minun ohjaajani mukaan laadullinen tutkimus on tosi vankkaa tiedettä ja minä uskon häntä.
Hannu hätääntyi, Joo, totta, sen perusteellahan voi sitten tehdä kvantitaavista jatkotutkimusta, lepytteli hän.
Joo, sitä minä olen miettinytkin, loivensi Liisa jo rauhottuneena.

He nousivat ja keräsivät tavaransa lähteäkseen. Tarvitsetko lomakkeita, tässä on lähellä verotoimisto, vitsaili Hannu. Nyt eivät ajatukset yletä verotukseen, vastasi Liisa.

He kävelivät läheiseen Kaisaniemen puistoon. Liisalla oli tullut mieleen ajatus käydä lähellä olevalla laitoksellaan, mutta hän ei kehdannut ehdottaa sellaista. Kaisaniemen puiston hiekkakentällä oli ryhmä ihmisiä pelaamassa kyykkää. Oletko pelannut koskaan mölkkyä, kysyi Liisa.
Olenhan minä, mutta tuo ei ole mölkkyä. Se on jotakin, joka alkaa koolla. Aikamoisia seipäitä viskovat.

He ajautuivat Pitkäsillalle ja sitä kautta Hakaniemen puolelle. Sillalla Liisa halusi näyttää jotakin Hannulle. Katso noita lohkeamia. Isä on kertonut, että ne ovat sadan vuoden takaa. Eikö ole aika uskomatonta? Joo, täällä on ammuskeltu tosissaan, kuului vastaus.

He jatkoivat matkaa Linnunlaulun kautta Töölönlahden etelärannalle. Kummallistä että tätä sanotaan Eläintarhaksi, vaikka täällä ei ole elukoista tietoakaan, totesi Hannu. On tänne semmoista kuulemma suunniteltu, tiesi Liisa. Hannu kertoi, että täällä on ajettu joskus Eläintarhan ajoja. Ne lopetettiin, kun joku kuoli.


Hannu unelmoi mielessään, että Liisalla olisi pipon sijaan tyylikäs baskeri päässään ja repun sijasta siro nahkalaukku olallaan. Mikään ei ole täydellistä, hän pohti ja ajatteli, että ehkä voisi joskus ostaa hänelle sellaiset. Voi että hän olisi tyylikäs!

He jatkoivat matkaa ja rohkenivat kävellä tovin käsi kädessä. He saapuivat Hesperian puistoon, jossa Liisa kertoi kuulleensa, että Finlandia-talossa oli ollut joskus 70-luvulla joku ihan mieletön konferenssi, jossa oli ollut mukana kaikki maailman napamiehet ja -naisetkin, jos sellaisia silloin vielä oli. Joo, tuon Scandic Parkin katollakin oli ollut poliiseja pyssyineen, tiesi Hannu. Hotelli oli silloin ollut nimeltään Inter-jotakin.

Kun he lähestyivät Rautatieasemaa, Liisa sanoi toivovansa, että jäljellä oleva pätkä tsaarinaikaisia punatiilirakennuksista säästettäisiin. Isä ja äiti olivat aikoinaan nähneet ison savupatsaan ikkunastaan ja tulleet katsomaan, kun rakennukset paloivat.

Kun he saapuivat Asemanseudun osuuskaupan kohdalle, he olivat vähän hämillään ja miettivät mitä sitten tekisivät. Liisa sanoi menevänsä käymään laitoksellaan. Hannu ei keksinyt muuta kuin lähteä Richardinkadun kirjastoon lueskelemaan jotakin. Hän päätti pysähtyä Espan puiston penkille selvittelemään ajatuksiaan. Hän kävi ostamassa läheisestä piparkakkutalon näköisestä kioskista jäätelön ja palasi penkille. Ajatella että tämä puisto on ollut ihan samannäköinen ennen kuin meistä kummastakaan on ollut tietoakaan. Täällä ihmiset ovat kävelleet iloineen ja suruineen. Nyt he ovat kaikki maan povessa.
Hannu katseli ajelehtivia pilviä ja ihmetteli kuka hän on ja miksi hän on täällä.     

Istuttuaan tunnin pari, hän näki tutun hahmon. Ai täälläkö sinä olet, kysyi Liisa, ajattelin tulla hetkeksi tunnelmoimaan tänne runoilijapatsaan luo. Ei yhtään hassumpi idea, vastasi Hannu, nythän tunnelma paranee. Liisan mielestä oli hauskaa, kun Runebergin pään päällä seisoo melkein aina lokki. Hannu ehdotti, että he kävisivät moikkaamassa toistakin runoilijaa, joka seisoi massiivisessa kaavussaan Pohjois-Espan puolella.

Miksikähän Runeberg on tuolla keskellä ja Leino täällä syrjässä, ihmetteli Hannu. Veikkaan että Runeberg ehti ensiksi, vastasi Liisa. Hannu ehdotti, että Leino kyräilee puiden alla sen takia ettei tulisi ryöstetyksi. Tulepa niin näytän sinulle. Katsos, Leinolla on oikeassa kädessään kolikko. Voi veljet, niinpä onkin. 

Miten ihmeessä, päivitteli Liisa. Se on patsaan valajien jekku, tiesi Hannu.

Liisan mielestä Risto Rytin muistomerkki Hesperian puistossa on näitä mielenkiintoisempi. Hannu sanoi jonkun kutsuneen sitä upotetuksi hakaristiksi. Ajattele miltä se kuulostaa, riks, raks, poks niin kuin Risto Ryti, penäsi Liisa.

Sitten kumpikaan ei keksinyt mitään sanottavaa. Kumpikin lähti tahoilleen. Hannun ajatukset ajelehtivat sinne tänne. Hän tunsi itsensä onnelliseksi, vaikka hänen oli vaikea eritellä tunteitaan. Nyt täytyy vain antaa veden virrata Vantaassa. Sadan vuoden päästä ei meitä kumpaakaan täällä enää ole. Kummallista, että on niin vaikea ymmärtää, mitä aika on.

Hannu ajatteli että nyt Liisa polkee kuntopyörää, vaikka he olivat juuri kävelleet Töölönlahden ympäri, ja sitten hän alkaa etsiä lähteitä graduunsa.

Meni monta päivää. He vaihtelivat lyhyitä tekstiviestejä. He olivat jutelleet kerran puhelimessa, mutta Hannusta Liisan puheet olivat olleet enimmäkseen gradu-sitä ja gradu-tätä. Hannu ei saanut oikein mistään otetta. Hän tunsi itsensä mustasukkaiseksi.


Sitten meni kuukausia. Polku Hannun ja Liisan välillä alkoi nurmettua ja langoille istui variksia. Miten jonkun elämä voi olla niin täynnä yhtä gradua, päivitteli Hannu. Sitten hän tekstasi Liisalle, että otathan varmuuskopion gradustasi. Se ei olisi ensimmäinen gradun tekele, joka häviää bittien hautausmaalle.

Hannu muisteli Leinon kirjoittaneen, että "Yksin oot sä ihminen ..." tai jotakin sinne päin. Miksi tämä on tällaista, vaikka me seurustelemme. Kai minulla on jokin eksistentiaalinen kriisi tällaisessa elämänvaiheessa. Kylläpä hienon pistinkin. Ihmisen syvimmistä ajatuksista ei pääse perille edes pääkopan viipalekuvauksella.

Eräänä lauantaina he tapasivat pikaisesti Akateemisen Starbucksissa. Liisa oli kopioinut gradunsa DVD:lle ja vieläpä tulostanut sen paperille. Hannu sai varmuuskopiot viedäkseen ne kotiinsa. Liisa kertoi, että hänen pitää nyt ruveta risteilemään pitkin Suomea tavatakseen haastateltaviaan. Liisa korosti kuinka tärkeä hänen aiheensa oli jopa Suomen politiikan kannalta. Ajattele nyt, työllistymisen esteet ja kaikki. Joopa joo, taidan menettää tyttöni isänmaalle, päivitteli Hannu mielessään. Et sitten haastattele ketään puolta tuntia enempää. Hän oli seurannut erään opiskelukaverinsa puuhia ja tiesi, miten hirvittävä työ pitkien haastattelujen litterointi olisi. 


Hannu pelkäsi, että Liisan gradu olisi nollatutkimus. Kaikki muuttavat työn perässä, tietäähän tuon. Liisa mutristi suutaan ja sanoi, että tuo on yleinen ennakkoluulo, jonka todenperäisyys on syytä varmistaa. Hannun mielestä Liisa vasta etsi muuttujia laajemmalle tutkimukselle. Totta tuokin, myönsi Liisa ja lupasi ostaa Hannulle jäätelön.

Hannu epäili Liisan jatkavan päiviänsä öihin. Ei gradu ole noin tärkeä. Mitä väliä sillä on minkä arvosanan saa kunhan se menee läpi. Liisa oli sanonut haluavansa tehdä tutkimuksen kunnolla. Kyse on hänen urastaan.

Hannu oli autellut Liisaa stilisoimalla ja keksimällä lisää kysymyksiä teemahaastattelurunkoon. Oli hän löytänyt muutaman tuoreen lähteenkin, mutta pientä se oli. Oman grandunsa alkuun hän ei ollut kunnolla päässyt.

Liisan ohjaajat olivat innoissaan tämän gradusta. Se voisi saada jopa julkisuutta. Liisaa oli jo kyselty tohtorikouluun ja tämä mietti asiaa. Ei se kestä kuin neljä vuotta, hän selitti Hannulle. Joo joo, kaikki yöt ja päivät, väitti Hannu, loppuukohan sittenkään.

Oletko joskus ajatellut yhteistä tulevaisuuttamme, kysyi Hannu kerran. Oliko tuo kosinta, hänelle vastattiin. Voi sen niinkin ymmärtää, myönsi Hannu. Kuule minä elän päivä kerrallaan ja nyt keskityn graduun ja väitöstutkimukseen, kuului vastaus.


Hannu ajatteli kerran, ettei hän jaksa tällaista. Hän sanoa töksäytti Liisalle, että sinun on nyt valittava tutkimustyön ja minun välillä. Liisa ihmetteli miten heidän suhteensa sitten muuttuisi. Hannu pysyisi hänen sydämensä valittuna ja hän suhtautuisi Hannuun edelleen samalla tavoin.


Hannu ei osannut vastata mitään. Mitä toivoisit häämarssiksemme, hän heitti ja lisäsi, että läppä läppä! No en ainakaan Widorin toccataa, kun se on niin tylsä, kuului vastaus. Marssitaan nyt ensin tämän ryteikön läpi. Kaikki aikanaan.

Teen nyt tämän gradun valmiiksi ja sitten väitöskirjan. Hän sanoi olevan äärimmäisen tärkeää saada molemmat tutkimukset pian valmiiksi. Hän puhkesi itkuun ja sanoi jopa valtiovarainministeriön kiinnostuneen tuloksista. Tämä aika on sellainen, että minun on pakko keskittyä näihin. Toki väitöskirjaosuus on laajempi, mutta kai minä jotakin olen oppinut. Haastattelulomake olisi tyyppiä rasti ruutuun ja tulosten käsittely tulee olemaan helpompaa. En minäkään tätä haluaisi. Rakastan sinua ja ymmärrän laiminlyöneeni sinua. Kyllä tämä joskus iloksi muuttuu.

No sitä odotellessa, sanoi Hannu ja marssi päättäväisesti Espalle.




3. Ankaraa aherrusta

Hannu tunsi itsensä yksinäiseksi ja paneutui opintoihinsa. Hän oli alkanut epäillä pääaineensa taidehistorian kenttäkelpoisuutta työmarkkinoilla. Kulttuurihistoria voisi olla parempi, koska kulttuuri tarkoittaa melkein mitä vain. Hannun mielestä nykyisyyttäkin voisi tutkia, koska siitähän historia syntyy.

Onneksi hän ei ollut saanut taidehistorian gradun eteen juuri mitään aikaan. Kulttuurihistorian valitseminen merkitsisi runsasta kotimaan matkailua, koska sitä voi opiskella vain Turun yliopistossa.  Mikäs sitä on junassa istuessa. Ajan voisi käyttää opiskeluun. Tarvitaankohan jokin ihmeen JOO-sopimus vai joutuisiko hän hakemaan opiskelupaikkaa.

Hannu ei tiennyt, missä kulttuurihistorian laitos sijaitsee. Ainakin yliopiston päärakennus ei sijaitse kovin kaukana Kupittaan asemasta. Hannu muisteli, että entinen, puinen asemarakennus napottaa edelleen radan vieressä, mutta hän ei ollut varma.

Hannu oli myös pohtinut taisteluvalmiutensa vahvistamista kaupallisilla opinnoilla. Niitä hän voisi hankkia Itä-Pasilassa olevan kauppaoppilaitoksen iltapuolella. Yliopistoon hän voisi tehdä gradun jostakin liike-elämään liittyvästä kulttuuri-ilmiöstä. Ei pidä kuitenkaan rönsyillä liikaa, ettei tukehdu. Hän päätti tutkia ensin kulttuurihistorian opiskelumahdollisuuksia.

Hannu oli nähnyt Liisaa vain ohimennen seuroissa ja iltakylissä. Pinnallisia kuulumisia oltiin vaihdettu. Liisan elämä kuulosti läkähdyttävän kiireiseltä, yhtä tutkimista. Hän kaipasi Liisan seuraa, vaikka hän ei kokenutkaan heidän pystyneen avaamaan toisilleen syvimpiä ajatuksiaan.

Hannu ei viihtynyt aina miesseurassakaan. Sfinksejä, jotka puhuvat autojen latureista ja ties mistä. Hän tunsi itse vahvistavansa stereotypiaa, koska piti tällaisissa tilanteissa haarniskan yllään. Autoista hän ei ymmärtänyt paljoakaan, mutta joskus keskustelut olivat sukeltaneet syviin vesiin ja se oli ollut virkistävää.


Liisa oli ajautunut upottavaan rämeikköön, kahden tutkimuksen loukkuun. Hän oli huomannut tekevänsä gradua ja väitöskirjaa yhtä aikaa. Yö ja päivä eivät enää juurikaan eronneet. Silmien alla oli tummat pussit ja olemus aavemainen. Hän oli unilääkekierteessä, ja jos hän halusi rentoutua kunnolla, hänen oli pysäytettävä ajatusmyllynsä Diapamin avulla. Silloin tekstin tuottamisesta ei tullut mitään eikä hän kehdannut näyttää naamaansa kenellekään, saati sitten soittaa. Puhuminen pätki kuin päihtyneellä.

Liisa oli kerran erehtynyt kirjoittamaan Hannulle lyhyen sähköpostiviestin ollessaan Diapamin vaikutuksen alaisena. Hän oli laittanut salasanansa viitekenttään ja hoiperrellut pari riviä leipätekstiä väsymyksestään. Myöhemmin hän ymmärsi vaihtaa salasanansa. Hannulta vanha ei vuotaisi mihinkään, mutta nettiin ei voi luottaa.

Liisa ei ollut malttanut olla laajentamatta väitöskirjatyönsä tutkimusongelmaa. Hän halusi nostaa esiin myös muita muuttamiseen liittyviä motiiveja kuin muiden sanomisten innoittamat. Aihepiirillä oli hänestä suuri yhteiskunnallinen merkitys. Hän halusi saada tulokset mahdollisimman pian haastamaan valtakunnan aluepolitiikkaa. Hän raatoi kuin hevonen liian ison tukkikuorman edessä. Jos tämän jaksat, niin tuonkin. Lisäpöllit kolahtelivat kuorman päälle.

Hannu oli hyvin huolestunut Liisan voinnista viime näkemän ja salasanatöppäyksen jälkeen. Näinköhän tuo pimahtaa? Hän oli pannut merkille outoja piirteitä Liisassa. Hän tuntui jatkuvasti tarkistelevan, että kaikki tavarat ovat tallessa. Lähtiessään kotoa, hän varmisti ties kuinka monta kertaa ettei levy jää päälle.

Liisan pää jyskytti, kiire, kiire, pian, pian. Hänen on vain jaksettava. On taottava kun rauta on kuuma. Levätään sitten haudassa, hän tuli joskus ajatelleeksi. Ei ainakaan Widoria. Kaikki aikanaan, jos elää saa. Joskus hän unelmoi pitkästä äitiyslomasta, mutta ymmärsi ettei sellainenkaan helppoa ollut. Hän harmitteli ettei voi anoa vuorotteluvapaatakaan, kun on työvuosia kertynyt niin vähän. Eläkekin karttui kehnosti tohtorikoulun pienillä tuloilla.

Professorikin hiillosti, tosin lempeästi. Häntä kiinnosti Liisan tutkimusten ansaitsema julkisuus. Se olisi hyvin toivottavaa hänen laitoksensa rahoituksen kannalta.


Hannu oli käynyt pari kertaa Turussa luennolla. Hän kävi Jaakopinpainia itsensä kanssa. Tämä vie liikaa aikaa. Hän tunsi vastuuta Liisasta. Toisaalta hän koki olevansta Liisalle kuin tinasotilas, joka otetaan hyllyltä silloin kun huvittaa. Hän ajatteli vastuun kumpuavan hänen tunteistaan Liisaa kohtaan. Vaikka ne horjuvat ja muljahtelevat sinne tänne, hän koki niiden olevan hänen sydämensä ääni.

Eräänä lauantaiaamuna Liisa soitti Hannulle. Hän oli aivan suunniltaan. Minulla ei ole ketään muuta! Tule pian tänne. Kaikki on lopussa! Minulle on määrätty saikkua. En saa tehdä mitään enkä pystyisikään. Kaikki romahtaa. Mistä minä saan rahaa, jos ei ole tuloksia? Hän kertoi takellellen kuinka hän oli kirjoittanut ulos haastatteluäänitteitä ja järjestellyt papereitaan. Sitten hänen psykofyysinen minänsä oli leikannut kiinni.

Liisä jaksoi vaivoin tulla avaamaan oven, Sitten hän makasi apaattisena vuoteessa viltti päällään ja käännähteli välillä hermostuneena.

Hannu istui tuolilla sängyn vieressä ja kuiskutteli ettei väitöskirja mihinkään karkaa. Tee se valmiiksi vaikka eläkkeellä. Työsi tulokset tulevat aina herättämään kiinnostusta.  Minun on pakko jatkaa, kirkaisi Liisa, mutta rauhoittui sitten.

Nyt on levon aika. Hannu hyräili hiljaa lapsuutensa tuutulauluja. Sitten hän muisti kuinka äiti oli kutittanut hänen kättään ja se oli tuntunut mukavalta.

Hannu rapsutti varovasti Liisan kämmenen pohjaa. Tämän silmät painuivat kiinni ja hän nukahti syvään uneen. "Prinsessa ruusulinnassa, linnassa, ..."




4. Neuvottelua

Hannu oli löytänyt netistä kiinnostavan työpaikkailmoituksen. Hän asteli kohti firmaa, jonka seinässä luki debet=kredit. Alla oli slogan "Aina täsmää". Hannu oli lukenut sen verran kauppakorkean pääsykirjoja, että tiesi oleellista olevan kirjanpidon antama oikea kuva yrityksen tilanteesta. Jos tilinpito ei täsmännyt, pienen eron pystyi ujuttamaan jollekin kaatotilille eikä siitä kukaan piitannut. Hannua ärsytti tuo villitys kirjoittaa erisnimet pienellä alkukirjaimella.

Debet on kuitenkin siellä missä pitää eli ikkunan puolella. Oikeakätinen kirjanpitäjä asettuu istumaan siten, että valo tulee vasemmalta eli juuri ikkunasta. Näin ei kirjoituskäsi varjosta numeroita.

Hannu oli laittanut pikkutakin somisteeksi kravatin ja solmioneulan. DC:ssä ei kellään näkynyt tällaisia koristuksia rinnuksissa. Ajat ovat muuttuneet. Isä oli ollut joskus menossa toisen myyjän kanssa asiakastapaamiseen. Isällä oli ollut beige liivipuku, mutta solmio oli unohtunut. Kollega ei suostunut asiakkaisiin ennen kuin solmio oli ostettu. Vaaleanruskea kravatti näytti Hannusta lähinnä sukalta.

DC:ssä oli reipas tunnelma. Joku nuori leijona oli lähdössä asiakkaisiin ja huuteli lähtevänsä luukuttamaan. Älä mene kuitenkaan sossun luukulle, häntä evästettiin. Muista klousata early and often. Tee lisäkäynti viereiseen kukkakauppaan, mutta älä suostu oravannahkakauppoihin. Tänne ei mahdu niin paljoa kukkia.

Toimitusjohtaja Pertti oli ylpeä myyntitykistöstään, mutta arvosti myös firman nörttejä, jotka tekivät asiakkaiden numeronmurskaustyöt. Hän ei piitannut Hannun keskeneräisistä opinnoista. Sanoi itsekin olevansta diplomityötä vaille DI. On meillä yksi pappikin, hän sanoi. Se oli joskus ajanut papin työn ohella taksia ja tuumannut, että kummassakin autetaan asiakasta pääsemään perille.
Myyjät ovat individualisteja, taiteilijoita, siksi nuo taideopinnot sopivat kuvaan. Hannu mutisi jotakin taidehissasta.

He istuivat Pertin muita suuremmassa loosissa ja ryypiskelivät automaattikahvia. Pertti pahoitteli, että molemmat neukkarit olivat varattuja, mutta "niin pitää ollakin".


Vaikutat olevan oikeasta puusta veistetty. Hyvä tyyppi, sellaisen vaatimuksia ei tiedä kukaan, mutta kohdatessaan sellaisen tunnistaa. Varasin sinulle testiajan ensi maanantaille tuohon Luonne Oy:ön, kai pääset? Järjestyy, lupasi Hannu. Siellä on palikkatestejä ja sellaisia. Jutellaan lisää, kun saadaan tulokset.

Meillä on yksi loosi vapaana. Tuire Meskanen lähti konttoripäälliköksi johonkin. Huomaat että tämä homma meritoi. Jos kauppoihin päästään, saat hänen asiakaskannan aikanaan hoitoosi. Voisit kuitenkin ensin opetella puoli vuotta kirjanpitoa tuolla numeronmurskauspuolella ja sitten siirtyä myyntiin.

Kukkakauppa tosiaan, mietti Hannu ja sai ajatuksen.

Kerran ollessaan Liisaa hyysäämässä Hannu kysyi varovasti, voisiko tämä ajatella lääkitystä. Tähän ei kuule mikään Vitalis auta, kuului ärtynyt vastaus.
Vitalis ei tietääkseni ole lääke, sanoi Hannu.
No nitro sitten, hänelle sanottiin.

Tiedätkö, sinun sairastumisesi koskee muitakin. Tämä on minullekin rankkaa. Nyt sinä vain olet sairauslomalla eikä tässä pimeydessä näy mitään valopilkkua, kertoi Hannu.
En minä ole sairas, minun pitää vain levätä välillä. Leijonatkin lepäävät aina, kun eivät metsästä, väitti Liisa.
Eikö YTHS:n lääkäri ehdottanut sinulle mitään, kun kävit viimeksi hakemassa saikkua? tiedusteli Hannu. Jos onnenpillereitä tarkoitat, kyllä ehdotti, mutta niitä minä en ota, kuului vastaus. Terapia on ainut, mitä voisin harkita.
Se on pitkä tie, olisitko valmis sellaiseen, kysyi Hannu.
Se ei ole kuitenkaan kemiaa. En halua olla zombi, jonka tunne-elämä on yksi vaakaviiva, väitti Liisa. Huomaatkos, olemme jo niin tutustuneet, että uskallamme riidelläkin.

Ei se lääkejuttu noin mene, yritti Hannu korjata. Tunnen yhden psykiatriaan erikoistuvan lääkärin. Hän sanoi, että psyykelääkkeet tukevat hyvin terapiaa. Potilas on tasapainoisempi ja pystyy paremmin käsittelemään asioitaan, selitti Hannu. Sitäpaitsi Hannun mielestä riiteleminen ei kuulu mitenkään itsestään selvästi kahden ihmisen suhteeseen. Riiteleminen on vuorovaikutusongelma.
Siis pelkkä viiva vain, enkö juuri sanonut, vastasi Liisa, kun heräsi ajatuksistaan.


Hannu oli käynyt lähes päivittäin katsomassa miten Liisa voi ja täydentämässä tämän jääkaappia, josta hän oli ensimmäisellä kerralla löytänyt vain epämääräisen köntin jauhelihaa. Liisa ei juuri poistunut kotoaan. Hannu oli ajatellut ehdottaa, että Liisa lähtisi lomamatkalle jonkun kaverinsa kanssa, mutta ei uskonut tämän suostuvat. Useinmiten Liisa makasi apaattisena sängyssään, kun Hannu saapui.

Hannu oli käynyt äskettäin vanhempiensa luona ja hänen äitinsä oli kysynyt varovasti, onko Hannu yhä kiintynyt Liisaan. Hän selitti, että jos perustatte joskus perheen, Liisan sairaus voi olla kova koettelemus. Mahtaisitko jaksaa sellaista? Sinun pitäisi olla se tolppa, johon koko perhe nojaa.
Hannu vastasi epämääräisesti, että kyseessä on sairaus, joka hoidetaan. Parannutaanhan syövästäkin, hän jatkoi.
... ja sairastutaan uudestaan, jatkoi äiti. Keskustelu aiheesta päättyi tähän.

Seuraavan kerran Hannu toi mukana sinisiä anemoneja ja jotakin valkoista niiden seurana. Oi minulleko, sinä olet ihana, rakas! Liisa leperteli ja höpsehti vaasia kukille. Hannusta Liisa vaikutti aikaisempaa pirteämmältä.
Laitettiin isänmaalliset värit, kun olet niin ahkerasti synnyinmaamme eteen ahkeroinut. Nämä ovat isänmaalliselle, mutta herkälle naiselle.
Kunpa tulisikin joskus valmista, huokaisi Liisa, meni sänkyyn kyljelleen ja veti viltin päälleen.

Hannu oli ajatellut keskustella vakavasti Liisan kanssa ja loiventaa heidän välejään seurustelusta ystävyyden suuntaan. Ei hänellä ollut voimia eikä sydäntä siihen. Sitäpaisti miten tämä sopisi noihin kukkiin, joita toin. Mennään näin toistaiseksi.

Hannu halusi pitää Liisasta huolta. Tämä ei ehkä suostuisi, jos he eivät seurustelisi. Kuka häntä sitten hoitaisi, tuskin kukaan. Ei hän pelkän YTHS:n avulla selviä. Mahtaisiko sieltä edes saada terapiaa. Hannu ymmärsi, että avioliittoon tarvittaisiin pari kunnon suhdetta. Siis kaksi ihmistä, jotka nojaavat toisiinsa eikä kumpikaan joudu liikaa kannattelemaan.

Kerran Hannu yritti huvittaa Liisaa. Kuules Elluseni, hän kysyi. Tiesitkö, että Diana-Kallen pojat lähettelivät teineinä pöhköjä tekstareita Isolle Ellulle. Hi Lizie ja sitä rataa. Olisi hauska nähdä itse kuningattaren näppylöivän pikkuista kännykkää. Viljolle tuskin uskalsivat lähettää. Liisa naurahti pikkuisen.


Hannu oli käynyt palikkatestissä. Homma ei ollutkaan pelkkää lomakkeiden täyttämistä ja musteläiskien tulkintaa. Hänet oli pantu muutaman muun testattavan kanssa valitsemaan listalta kymmenen tärkeintä tavaraa otettavaksi mukaan kuumatkalle. Ryhmä oli keskustellut sivistyneesti aiheesta ja päätynyt jonkinmoiseen valintaan. Hannu oli aavistanut, että nyt ei pidä istua tuppisuuna.

Liisa oli ollut puolitoista kuukautta sairauslomalla. Olo ei ollut juuri parantunut. Hän enimmäkseen keräsi voimia sängyn pohjalla ja mieli oli maissa. Hän oli sitä mieltä, että hänen oli noustava vasta ihan luomuna. Lääkärin tarjoamiin onnenpillereihin hän ei suostuisi. Hannu puolsi niitä, kunhan rinnalla kulkisi säännöllinen terapia.

Pertti oli soittanut Hannulle ja sanonut testien menneen hyvin. Ettehän valinneet kampaa mukaan kuumatkalle, hän veisteli. Luullakseni astronauteilla on aina tukka pystyssä. Varmaan hoksasitkin, että kyse oli ryhmädynamiikasta. He sopivat tapaamisesta, jossa he neuvottisivat mahdollisen työsuhteen yksityiskohdista. Paljonkohan kehtaisi pyytää palkkaa, pohti Hannu .

Hannu istui raitsikassa matkalla Liisan luo. Tällä kertaa hän oli päättänyt puhua asiat halki.




5. Liisa uskoutuu

Ihanaa, kun tulit rakas! toivotti Liisa Hannun tervetulleeksi. Tämä ajatteli, että siinäpä minut riisuttiin aikeistani. Liisa on aivan hurmaava, kun hän tunnustaa rakkauttaan. Miten voisin elää ilman sellaista.

Liisa sanoi tuntevansa itsensä turvattomaksi ja voivansa huonosti. Hänen teki pahaa, ruoka ei maistunut ja hän pelkäsi, että kohta räjähtää migreeni. Hän oli ottanut jo ibuprofeeni- ja paracetamol-pillerit. Hän arveli ehtineensä ajoissa. Nämä ovat auttaneet ennenkin, vaikka eivät olekaan erityisen tömäköitä lääkkeitä.

Tiedätkö Hannu, minulla pyörii mielessä sellaisia ajatuksia, joita ei saisi. En tiedä, kestätkö kuunnella, mutta kelle muulle kertoisin. Hannu änkytti jotakin terapeuteista, mutta istuutui kuuntelemaan.

Kukaan ei ole niin hullu kuin minä, aloitti Liisa. Hän oli vetäytynyt pitkälleen ja kiskaissut peiton melkein leukaansa asti. Miteni nyt sanoisin, mutta minusta tuntuu, että olen hukkaamassa käyttöliittymän elämääni. Minusta tuntuu, että minussa ja maailmassa ei ole yhteensopivia kohtia.
Hannu kuunteli ihmeissään.

Minä pelkään hirveästi, että tartutan jotakin pöpöjä muihin ihmisiin ja sitäpaitsi pelkään jotenkin sotkevani paikkoja, jos lähden kotoa, tunnusti Liisa. Hannu vihelsi mielessään, tämä on todella vakavaa.

Niin, muuten jos tekee mieli kahvia, tiedät mistä löytyy pööniä ja filttereitä. Mitä voisin paremmin muistaa, vastasi Hannu.

Minä en voi lähteä kotoa mihinkään. Tämä on minun koteloni. Minua ahdistaa hirveästi, huokaili Liisa.

Hannu tunti olonsa toivottoman raskaaksi. Ihan kuin raahaisi lainapeiterullaa harteillaan. Nyt on muutettava suunnitelmaa. En voi mitenkään hylätä häntä nyt. Toki hän oli edelleen hyvin kiintynyt Liisaan. En tiedä onko se rakkautta, mutta on sillä suuri voima, hän ajatteli.

Hannu kysyi, haluaisiko Liisa jotakin, hän voisi käydä kaupassa. Ei minulle maistu mikään kuului vastaus. Luuletko että sytytyslanka on niin pitkä, että voin käväistä ulkona soittamassa. Liisalla ei oikein sytyttänyt, mutta hän ymmärsi, että Hannu käväisisi jossain. Kyllä minä pärjään, hän huitaisi kädellään, mene vain.


Hannu laskeutui hissillä alakertaan ja pohti, missä hän voisi puhua rauhassa. Samalla hän tarkasteli hissiä. Hänestä se oli hassulla tavalla viihtyisä. Siinä oli ties kuinka vanha metallineristikkoinen "liukuovi". Hän meni läheiseen puistoon ja katsoi paikan, jossa oli riittävästi etäisyyttä muihin. Hän soitti eräälle Liisan ja hänen yhteiselle ystävälle, sairaanhoitajalle, joka on joskus työskennellyt mielenterveyspotilaiden kanssa. Kaisu, kuului kohta luurista.

Hannu selosti tilanteen Kaisulle. Tämä sanoi ettei nyt olisi hyvä jättää Liisaa yksin. Ei muutoin, mutta hän tarvitsee todella apua nyt. Kaisu selosti, miten kannattaisi toimia.

Hannu palasi sisään. Hän ehdotti, että he kävisivät paikassa, jossa varmasti ymmärretään Liisaa häntä paremmin. Liisa esteli ja epäröi. Hän uteli mikä paikka sellainen on. Hannu kehotti häntä luottamaan häneen. Liisa sanoi ettei voi lähteä mihinkään vaatteissa, joita hänellä oli. Kun Hannu katsoi häntä kummastuneena, hän sanoi, että johan minä kerroin. Silloin Hannu ymmärsi.

Hannu kysyi, eikö sinulla ole sellainen polviin ulottuva sadetakki. Voisit panna sen päällesi suojaamaan muita. Hän auttoi sadetakin Liisan ylle. Sitten hän haki Liisan keltaiset Hai-saappaat sekä huivin ja myssyn. Liisa laittoi huivin päähänsä ja solmun leuan alle. Sitten hän kruunasi itsensä pipolla. Saappaat vielä. Liisa ei uskonut oikeasti tähän vaateratkaisuun, mutta hän oli uskovinaan, että tapahtuisi nyt edes jotakin.

Hannu katseli Liisaa ja ajatteli surullisena, että tuon näköisiä siellä on ennestään. Sitten hän tilasi taksin.




6. Auroran sairaalassa 


Hannu ja Liisa istuivat hiljaisina taksin takapenkillä. Auto kaartoi Auroran portinvartijan kopin eteen. Maksettiin ja noustiin. Kopista vain huitaistiin eteenpäin. Pariskunta saapui vaitonaisena ulko-ovelle ja astui sisään.

Sisällä poikittain olevan käytävän seinässä oli luukku, jonka takana istui mies. Päivystävä psykiatri tai jotakin, kuiskasi Hannu. Hassua että jossakin vielä palvellaan luukun takaa.

Hannu viittasi Liisan luukun eteen tuolille. Tämä kertoi oireistaan. Pesetkö käsiäsi usein, kysyttiin. On se lisääntynyt, tunnusti Liisa. Oireilevatko kätesi? Ei pahasti - vielä.

En usko, että viihtyisit osastollamme, mies sanoi. Sinun paikkasi ei ole täällä. Oletko työterveyshuollon asiakas. En, olen käynyt YTHS:llä, vastasi Liisa. Ylioppilaiden paikka, totesi mies itsekseen.

Kuule, tuo osastomme ovi on sellainen, että siitä pääsee helpommin sisään kuin ulos. Siitä huolimatta emme voi pitää täällä viikkoa enempää. Mitä sen jälkeen tapahtuu, Liisa kysyi.
Ei mitään, potilas vain lähtee ja jatkaa jossakin muualla. Onko sinulla lääkitys kunnossa, mies jatkoi.
Sitä ei ole enkä halua, Liisa napautti. Harmi, sitä kannattaisi harkita. Muutoin on todella hankala koota itsensä ja päästä eteenpäin, mies kertoi.

Hannu mietti, miten potilas pystyy osoittamaan olevansa terve, kun haluaa ulos.

Kun he kävelivät ulos, Hannu kysyi, miksi Liisan on niin vaikea ajatella terapiaa. He kiiruhtivat pian pois Auroran pihasta ettei heitä nähtäisi. He kävelivät radan ali ja lähtivät Alppilan kautta Kallion suuntaan. Siellä he voisivat tehdä mutkan Linnunlaulun kautta.

Hannu häpesi Liisan ulkoasua. Onneksi tämä oli jättänyt huivin pois pipon alta. Liisa oli varmaan niin kohmeessa päästään ettei välittänyt. Apatiaa kai, pohti Hannu.


Liisa kertoi saaneensa sellaisen käsityksen, että ainakin yksilöterapiassa vatkataan samoja asioita eikä päästä eteenpäin. Kai se menee niin, että oivallusten täytyy tulla asiakkaalta. Terapeutti vain auttaa häntä löytämään niitä, tiesi Hannu.
Entä jos asiakas ei oivalla mitään? kysyi Liisa.
Jaa-a, paha sanoa mitään, vastasi Hannu. On kai muitakin vaihtoehtoja.

Minusta sinun pitäisi käydä YTHS:ssä pyytämässä lähete psykiatrille, rohkeni Hannu ehdottaa.
No mutta enhän minä hullu ole, henkäisi Liisa.
Sanalla on oma kaikunsa, mutta luulen, että bussilastista ihmisiä vähintään puolet käy terapiassa tai syö psyykelääkkeitä, opetti Hannu. Sen on nykyaikaa. Otathan sinä lääkkeitä migreeniinkin.

Pariskunta ylitti Hesarin ja Hannu ihmetteli ääneen, mistä Josafatin kallio on voinut saada nimensä. Eihän kenenkään nimi voi olla Josafat. Nyt on minun vuoroni tietää jotakin, sanoi Liisa. Tiedätkö mikä tuon Lintsin vieressä olevan puiston nimi on? Ei aavistusta, myönsi Hannu.
Se on Lenininpuisto. Miten semmoisen miehen mukaan voi olla nimetty puisto? Tuskin missään on Hitlerinpuistoakaan, ei ainakaan enää.

Hannusta tuntui, että jotenkin hänenkin piti nyt päteä ja totesi, että se Maailman rauha Hakaniemen rannassa pitää ainakin jättää paikalle. Se on niin sitä aikaa. Tosin enhän minä voi siitä itse muistaa mitään. Yksi puotilalainen kertoi, että jossakin Marjaniemen laitamilla, vähän kuin häpeillen, on Suomen vastalahja Neuvostoliitolle vai lieneekö Helsingin Moskovalle. Kopiohan se tietysti on. Jotakin fleguja hahmoja siinä on, mutta kaukana Hakiksen taistolaismeiningistä.
Sitten Leena näpäytti kysymyksen. Tiedätkö missä Lenin ja Stalin tapasivat. No jossakin Novosibirskissä tai Vladivostokissa. Eikun Suomessa, opetti Liisa.

Sinä alat vaikuttaa aika pirteältä, sanoi Hannu. Mutta minä olen nii-in väsynyt, niin lopussa, oikaisi Liisa Ei lääkärikään mitään burnoutia kirjoittanut sairauslomatodistukseeni. Väsymys on eri asia. Kaikki väsyvät joskus. Hannun mielestä Liisan sairausloma oli jatkunut niin pitkään, että siinä oli jotakin erikoista. Sitäpaitsi hän oli kuullut huhuja etteivät lääkärit voi käyttää sanoja burnout tai uupumus Kelan vuoksi.
Mitä siinä sitten lukee loman syynä, kysyi Hannu? En minä muista, sanoi Liisa.


Liisa muisti, että Hannu oli saanut uuden työpaikan. Hän yritti olla kiinnostunut ja kysyi millaista siellä on.
Ihan hyvä meininki. Ihmiset ovat tekeviä ja vitsit sinkoilevat. Olen saanut parin pienen firman kirjanpidot hoitaakseni näin ensi alkuun. Suuri osa tapahtumista siirtyy automaattisesti ja minä tiliöin loput. Minä myös jaksotan tapahtumia yritysten kvartaaliraportointia varten. Liisa ei ymmärtänyt sellaisesta mitään.

He tulivat linjoille ja poikkesivat kahvilaan. Liisa otti kahvin tykö korvapuustin ja Hannu karjalanpiirakan. Hannu olisi ottanut miellään makeaa, mutta hän oli tarkkana syömistensä suhteen. Tosin ei tuo karjalainen taida olla juuri puustia kummempi, hän ajatteli. Hän oli kuullut kummallisen väitteen, että hiilihydraattien välttäminen ja kasvisten syöminen lisäisivät miehen tuoksun osakkeita naisten nenissä. Hannu ei siihen uskonut eikä asia ollut nyt edes ajankohtainen.

Levittäessään munavoita karjalaisen päälle, Hannu sanoi,  että jotakin olisi tehtävä, jotta Liisa pääsisi eteenpäin. Menen takaisin kotiini lepäämään. Sitä minä tarvitsen, intti Liisa.
Ei siellä terapiassa ainakaan sähköshokkeja tämmöisiin anneta, lipsahti Hannulta ja hän katui heti sanomaansa.

Liisa katsoi Hannun ohi siten kuin ohi katsotaan. Sitten hänen silmänsä kyyneltyivät.




7. Ero

Hannu meni hämilleen ja hörppäsi kahvia saadakseen miettimisaikaa. Pitää hakata halkoja, että saa pilkettä silmiin, mutisi Hannu, mutta onneksi Liisa ei kuullut. Nyt ei ole huumorin aika, ei todellakaan, ajatteli Hannu.

Hannu pyyteli anteeksi typeriä sanojaan ja Liisa nyökkäsi itkuisena. Hannu ei tyytynyt tähän ja hän selvitti lempeästi puhellen asian loppuun Liisan kanssa.

Liisa sanoi lähtevänsä kotiin ja menevänsä mieluiten yksin. Hannu tunsi huolta hänen selviämisestään ja hänen saamansa herrasmieskasvatus velvoitti. Liisa vastusteli Hannun saattamistarjousta, mutta myöntyi vihdoin. Hannu lsanoi haluavansa vain varmistaa, että Liisa pääsee kotiin.

He kävelivät vaitonaisina. Hän ei tiennyt, seurustelevatko he enää. Liisan kotiovella he hyvästelivät pikaisesti ja Hannu suuntasi kotiin.

Hannu pohti istuessaa raitsikassa, että työ, opiskelut ja Liisa on yhdessä liian paljon. Hänkin tunsi väsymystä. Heidän seurustelunsa tuntui roikkuvan ilmassa nyt, mutta miten hän voisi sanoa sen selvästi irti tällaisessa tilanteessa. Olen joutunut allikkoon - mikä se sekin on - enkä osaa valita mitään kuormaa pois.

Meni pari viikkoa ilman yhteydenottoja kummaltakaan puolelta. Hannu näki kerran Liisan kaukaa seuroissa Oulunkylässä ja oli hyvillään, että Liisa oli jaksanut tulla.

Hannu upposi yhä syvemmälle kirjanpidon ja raportoinnin saloihin. Suurin osa tapahtumista oli rutiinia. Jaksotuskirjaukset, joilla jaettiin tuloja ja menoja eri raportointikausille, saattoivat olla mutkikkaita. Hannu piirteli tiliristikoita avukseen, kun pohti oikeita kirjauksia. Hänelle oli sanottu, että pilkunviilaus ei hyödytä ketään. Tärkeintä on että jaksotusperiaate säilyy samana laskentakaudesta toiseen. Hannu tulkitsi ohjetta siten, että esimerkiksi kolmen kuukauden laskua ei kannata jyvittää kuukausien päivien lukumäärien perusteella vaan jakaa vain laskun summa kolmella. Pieniä laskuja ei kannattanut jaksottaa ollenkaan. Hannu antoi työpäiviensä venyä, jotta sai riittävästi miettimisaikaa. Hän ei saanut siitä palkkaa, mutta oli mukava pohtia asioita rauhassa.

Hannu ei ollut saanut paljoakaan aikaan opiskelujen eteen. Hän oli päättänyt ottaa työnsä kunnolla haltuun ennen kuin olisi myös opintojen aika. Kulttuurihistoria kutkutti hänen mieltään, mutta työ ei sallinut luentomatkoja Turkuun. Voisin yrittää suorittaa ainakin perusopinnot käymättä luennoilla. Täytyypä haalia tenttikirjoja jostakin. Onneksi opintokokonaisuus toteutetaan perinteisesti eikä laajoja ryhmätöitä eikä projekteja tehdä.

Meni taas viikko. He sattuivat seuroissa vastakkain palauttaessaan astioita yläparven kahvilassa. Liisa sanoi vain, että hänellä on uutisia. Voitaisiin viestitellä.

Hannu ei malttanut olla lähettämättä viestiä jo seuraavan päivänä. "Täällä kirjoittaa iso kysymysmerkki." Sain YTHS:ltä lähetteen psykiatrille, hänelle vastattiin. Minun piti mennä yksityiselle, koska YTHS:llä joutuisin odottamaan pitkään. Kävin jo, oli aika kallista.

Maksan sen sinulle sen käynnin, minähän käyn töissä, vastasi Hannu. Olen tosi mielissäni, että rohkaistuit. Mukava kuulla, mutta ei sinun tarvitse, vastattiin.
Mitä määrättiin? uteli Hannu.
Cipralexia ja terapiaan pitäisi hakeutua, kuului lakoninen vastaus.
Älä, en voisi olla onnellisempi tästä, vastasi Hannu. Miten se Ciprajotain vaikuttaa?
Liittyy pään kemiaan, Jokin ottaa takaisin jotakin, Liisa avasi. Vakauttaa tilaani ja terapia onnistuu paremmin, tekstasi Liisa.
Miten eteenpäin? kysyi Hannu.
Syön näitä ja sitten uusi tapaaminen. Selvitän terapiatarjontaa.

Hannu kirjoitti vielä jotakin, mutta ei saanut enää vastausta. Liisa meni varmaan nukkumaan, hän tuumi. Jos hän todella alkaa elpyä, kyllä minäkin jaksan, jos tässä nyt on enää mitään.

Hannu oli viikon päästä seuroissa ja mennyt saarnan loputtua yläkertaan. Puhuja oli käsitellyt uskovaisten välistä rakkautta. Se on eri asia kuin maallinen rakkaus. Yhteneväisyyksiäkin on, kumpaakin pitää hoitaa. Sitäpaitsi kaikkia lähimmäisiä pitää rakastaa.

Hannu kantoi kahvitarjotinta, kun hän näki Liisan istuvan kahden ystävättärensä kanssa. Hannukin tunsi heidät.
Ei kolmea ilman neljättä, hän aloitti. Saanko tasapainottaa?
Kolmikko oli täydessä keskusteluvauhdissa, mutta Hannulle nyökkäiltiin, Hannu ilahtui Liisan lämpimästä hymystä.

Juteltiin niitä näitä. Liisa oli taas päätynyt korvapuustiin kahvin seuraksi. Vähitellen väki alkoi vähentyä ja uusia tuli paikalle seuraavaa puhetta varten. Liisa kuiskasi, että hän haluasi vaihtaa muutaman sanan kahden kesken. He sopivat tapaavansa kohta sakastin puolen oven edessä. Hannu lähti edeltä.

Ulkona Liisa sanoi, että hän on huomannut Hannun väsyneen hänestä huolehtimiseen. Olet ollut kultainen ja olen sinulle kiitollisuudenvelassa kuolemaani asti, hän sanoi. Minä napotan kotona ja käyn joskus seuroissa, jos jaksan. Minun vointini ei ole juuri kummempi, mutta pillereiden pitäisi psykolääkärin mukaan auttaa.

Joku säestäjä tai tulkki tuli ovesta ja ohitti heidät mennessään kohti Myrskyläntietä. Liisa ja Hannu odottelivat hiljaisina kunnes sana oli taas apaa. 

Olen ajatellut yrittää tukeutua ammattiauttajiin ja siksi minusta on reilua vapauttaa sinut velvollisuudentunteestasi, jatkoi Liisa. Minä pidän sinusta kovasti edelleen, mutta mennään eteenpäin vain ystävinä. Toivon että viihdyt työssäsi. Sinulla on kovasti tekemistä siinä ja opiskelussa.

Hannu ei osannut juuri muuta kuin nyökkäillä ja ynähdellä. Hän sai sanotuksi, että olisi hän pelkkänä ystävänäkin halunnut auttaa. Jos sinusta tuo tuntuu parhaalta ratkaisulta, minä tyydyn tahtoosi, hän jatkoi. Laita tekstari, jos tuntuu, että voisin tehdä jotakin hyväksesi.

He lähtivät eri suuntiin.



8. Psykiatrin luona

Liisa oli menossa tapaamaan psykiatria Forumissa olevalle lääkäriasemalle. Hän istuutui vapaalle tuolille odotustilaan, jossa oli myös infopiste. Vastaanottoajan oli määrä alkaa kahdelta. Kello oli varttia vailla. Liisa upposi mietteisiinsä.

Liisa havahtui huomaamaan, että kello on kymmenen yli kaksi. Häntä alkoi hermostuttaa. Jos psykiatri lopettaisi Liisan vastaaottoajan silloin kun sen on määrä loppua, Liisa ei saisi kaikkea, mitä hänelle kuuluu. Se olisi väärin Hannua kohtaan, joka oli tekstaillut haluavansa maksaa Liisan psykiatrikäynnit. Liisa oli lopulta antanut periksi.

Liisa meni infotiskille ja mainitsi vastaanottoajan viivästymisestä. Kello oli jo vartin yli. Asiakaspalvelija sanoi lääkärin kyllä kutsuvan aikanaan sisään. Mutta kun aikani piti alkaa jo kahdelta, intti Liisa. Voihan koputtaa olelle, vastasi asiakaspalvelija, joka ei osannut päättää, sinutellako vai teititellä.

Liisa meni koputtamaan psykiatrin ovea. Ei vastausta. Hän palasi tuolilleen. Kohta ovesta tuli joku tuulipuku, joka käveli pois. Pian ovi avautui, esiin tuli pitkän roteva mies, joka mainitsi Liisan sukunimen. Hän katsoi hieman ärtyneen näköisenä Liisaa, kun tämä nousi tuoliltaan.

Liisa kertoi voinnistaan. Hän oli huomannut, että Cipralex vaikuttaa jotenkin. Hän oli jaksavampi, mutta neurooseihin lääke ei ollut purrut.  Välillä minun mieleni alkaa vaeltaa pakonomaisesti menneisyydessä, kaukanakin, Liisa kertoi. Se etsii jotakin, mitä en haluaisi nähdä. Välillä se rimpuilee jonkin yksittäisen asian kimpussa. Ne ovat sellaisia tilanteita, joissa minun olisi pitänyt toimia toisin. Tunnen syyllisyyttä ja mietin mitä minun pitäisi tehdä.

Lääkäri teki kysymyksiä ja Liisa yritti koota ajatuksiaan vastauksiksi. Vasemmalla seinustalla oli hylly, jossa oli lääkärin kirjoittamia alan teoksia. Lääkäri mainitsi jossakin sivulauseessa ajatelleensa kirjoittaa siitä ja siitä aiheesta. Hänen ilmeensä odotti kehuja aiheesta. Katos vain, sanoi Liisa, kun ei muuta keksinyt.



Psykiatri sanoi arvelevansa, että Liisa on jo saanut Cipralexistä sen, mitä siitä voi saada. Edellisellä kerralla tehty testi oli osoittanut keskivaikeaa masennusta. Cipralex oli selvästi auttanut, mutta lääkäri sanoi kirjoittavansa nyt uuden reseptin. Sertralin voisi osua paremmin noihin pakko-oireisiin.

Kauhea sana - pakko-oire - oli nyt sanottu ääneen, ajatteli Liisa. Pakko katsoa totuutta silmiin. Niin se vain on. Kyse on kuulemma kompulsiivisesta käyttäytymisestä. Kuulostaa hienommalta, mutta samaa se tarkoittaa.

Liisa nousi lähteäkseen. Ovi sulkeutui hänen takanaan. Hän tutki saamiaan papereita ja huomasi, että hän oli saanut vain yhden sairauslomatodistuksen. Hänen mielestään tarvittaisiin kaksi, toinen Kelaa varten. Hän palasi ja koputti ovea. Lääkäri sanoi laittavansa todistuksen suoraan Kelaan, joten yksi riittää asiakkaalle. Han vaikutti taas ärtyneeltä. Kummallista ettei ammatti-ihminen kestä potilaansa oireita, päivitteli Liisa mielessään kävellessän kohti ulko-ovea.

Liisaa ei huvittanut mennä kotiin. Käyn kahvilla jossakin ja keksin jotakin illaksi.



9. Rakkauskonsultaatio

Kahvilasta tultuaan Liisa soitti kahdelle ystävättärelleen ja pyysi heitä luokseen samana iltana. Sannille sopii. Tuulia sanoi, että hänellä on pyykkäykset meneillään. Illalla olisi kyllä vapaata, mutta voitaisiinko tavata heillä ja hän voisi ilmoittaa Sannille muutoksesta. Näin ei menisi aika liian tarkalle. Jos pyykkäys venyy, hän pyytää miestään hoitamaan sen loppuun. Talostellaan ihan vapaasti, vaikka on arkista puuhaa meneillään, arkihan nyt onkin. Tämä sopi Liisalle. Tuulia lupasi tekstata, kun Sannin tulo varmistuu.

Hyvä näin, ajatteli Liisa kävellessään Kaivokadun raitsikkapysäkille. Tuulia tietää hänen kuntonsa ja ajatteli varmaan säästää häneltä emännän vaivoja. Hän voisi mennä nyt kotiin keräämään voimia iltaa varten. Raitsikassa tekstari piippasi muutoksen sopivan Sannille.

Tuulia ja Sanni ovat kumpikin naimisissa. Molemmissa pesueissa on miehen lisäksi lapsia. He ovat  Liisaa varttuneempia. Liisa oli ajatellut konsultoida heitä rakkaudesta, seurustelusta ja avioliitosta. Liisalla oli hyvä mieli. Tulisi varmaan mukava ilta. Neuroosimörkökin tuntui viihtyvän nyt luolassaan.

Levättyään Liisa lähti matkaan. Hän oli ostanut tuliaisiksi Marianne-karkkeja. Tuulia toivotti hänet ja samaan aikaan saapuneen Sannin lämpimästi tervetulleiksi. Lapsetkin tulivat tervehtimään. Tuulian mies Matti touhusi kodinhoitohuoneessa ja heilautti kättään tulijoille.

Kolmikko asettautui olohuoneen sohvaan ja nojatuoleihin. Keskustelujen sai rönsyillä sinne tänne, kuulumisia kertoiltiin. Liisa piti mielessään, että hänellä on tärkeitä asioita puhuttavaksi ja ilta kuluisi nopeasti. Hän kertoi muille, että haluaisi saada neuvoja omiin tärkeisiin asioihin ja uskoo saavansa sellaisia juuri Tuulialta ja Sannilta. Nämä hymyilivät myöntymisen merkiksi.

Liisa vaikeni kaivaakseen rohkeutta esiin. Tuulia auttoi ja kysyi millaisista asioista Liisa haluaisi jutella.  No rakkaudesta ja sellaisista, vastasi Liisa ja punastui vähän. Liisa ei tuntenut Tuuliaa eikä Sannia kovin hyvin, mutta luotti heihin. Hän oli suunnitellut puhuvansa poikkeuksellisen avoimesti.  Neljä korvaa odotti jatkoa.

Ehkä tiedättekin, että olen seurustellut kaksi kertaa, aloitti Liisa. Minulla oli Oulussa sydänystävä, mutta se juttu meni mönkään. Sitten olen kulkenut erään Hannun kanssa, mutta tämäkin romanssi on nyt vähintäänkin hyllyllä.

Sanni oli nähnyt joskus Liisan juttelevan Hannun kanssa rauhanyhdistyksellä ja tunsikin viimeksi mainitun, joskaan ei kovin hyvin. Tuulia ei tiennyt eikä tuntenut Hannua. Liisa kuvaili Hannun pitkähköksi, sopusuhtaiseksi ja hieman tummaksi. Hannu pitää mielellään poikkiraitaista villapaitaa. Hänellä on niitä useita, jokin niistä aika iloisen värinen.

Juu, nyt tiedänkin, olen nähnyt hänet yrkällä, sanoi Tuulia. Kivan oloinen poika, hiukan komeakin. No miksi homma on nyt hyllyllä? hän uteli.

No, tuota, olemme molemmat kauhean työllistettyjä, paitsi minä olen nyt sairauslomalla, takelteli Liisa. Minä olen kouluttautumassa tutkijaksi, tosin minulla on vielä gradukin kesken. Minä upposin liian syvälle opiskeluihin ja nyt maksan siitä. Minusta on parempi näin, kun meillä on on kummallakin elämä niin vielä kesken. Arvelen, että nykyinen tilanne sopii hänellekin.

Ei se elämä valmistu koskaan, tuumi Sanni, mutta ymmärrän. Seurustelu jatkuessaan johtaa avioliittoon ja kun lapsia tulee, ei voi revetä joka paikkaan. Monet ovat kuitenkin selvinneet vaikka minkälaisista vaiheista. Voisitko kuitenkin ajatella aloittavasi seurustelun uudestaan?

Voi kunpa tietäisin, vastasi Liisa. Minä olin murkkuikäisenä rakastunut erääseen luokkakaveriini. Minusta tuntui, että koko ruumiini hymyili, kun tapasin hänet jossakin. Jos hän vahingossa sipaisi käsivarttani, tuntui, että sähköisku meni lävitseni. Nämä viimeiset eivät ole tuntuneet samalta.

Tuo nuoruuden rakkautesi tuntuu ihanalta, mutta mahtaisiko sellainen olla kestävää, tuumi Tuulia. Mitä itse arvelet?

Ohi se on mennytkin, totesi Liisa. Näin hänet muistaakseni viime vuonna kaukaa, eikä se tuntunut miltään. Rakkauden pitäisi kantaa hautaan asti. Minusta tuntuu, että en edes tiedä, mitä se on.

Kuule, tervetuloa joukkoon, kukapa tietäisi, sanoi Sanni. Tuulia myötäili nyökytellen.

No mutta tehän olette molemmat naimisissa, kai teidän pitäisi tietää, ihmetteli Liisa.

Rakkaus on kuin taidetta, josta joku on sanonut ettei kukaan osaa kunnolla määritellä sitä, mutta kaikkien mielestä sitä kuitenkin on, sanoi Tuulia. Tunnetko vetovoimaa Hannua kohtaan?

No ajattelen minä häntä aika usein ja välillä kaipaankin, vastasi Liisa. En vain oikein tiedä, mitä hän ajattellee.

Miten hyvin arvelet hänen tuntevan sinua? kysyi Sanni.

Kun kysyt, huomaan olleeni aika varautunut, vastasi Liisa. Mielestäni hänkin on ollut.

Niinpä, siinä olisi sitten teille yhteinen työmaa, jos päädytte jatkamaan seurustelua, totesi Sanni. Teidän pitäisi tutustua kunnolla, kertoa itsestänne kaiken tärkeän ja menneisyydestänne myös.

Pitäisiköhän meidän vielä yrittää? pohti Liisa.

Siihen ei kukaan osaa vastata, se on vain ja ainoastaan teidän kahden välinen asia, sanoit Tuulia. Ei ilmaisna ikuna kukaan maailmassa voi päättää teidän kahden puolesta, runoili Sanni. Vähän epäilen, ettei ole yhtä ainoaa oikeaa tunneparia. Luulen, että keskinäinen vuorovaikutus on yksi avainasioista tämmöisissä kaupoissa.

Minulla on vielä yksi juttu, joka askarruttaa kovasti. En tiedä kehtaanko sanoa, empi Liisa. No kerro vain, jos se helpottaa, häntä rohkaistiin. Pakkoa ei tietenkään ole

No kun minä kotona kaipaan Hannun seuraa ja kuvittelen häntä mielessäni ... aloitti Liisa. Nii-in, sehän kuulostaa mukavalta, kannusti Tuulia. ... kun minä sitten tapaan hänet, olen pikkuisen pettynyt. Hän on liian lihaa ja verta. Näen hänellä näppylän kaulassa ja hänellä on joitakin ilmeitä, joista en pidä.


10. Hyviä neuvoja

Liisa, Sanni ja Tuulia olivat siirtyneet kahvipöytään. Tuulian aviomies Matti oli saanut pyykkisouvin valmiiksi ja liittyi seuraan. Hän virallisti läsnäolonsa kättelemällä vieraita.

Tuohon äskeiseen on vaikea sanoa mitään, sanoi Sanni. Ei kai me Tuuliankaan kanssa pidetä puolisoitamme täydellisinä.

Minusta tuntuu, että sinulla on jokin unelma, joka johtuu sinusta itsestäsi, lisäsi Sanni. En usko, että vastaasi tulee koskaan sellainen mies, joka on täydellinen.

Äh, oikeassa olet, taidan puhua lapsellisia, sanoi Liisa vähän nolona ja katsahti nopeasti Mattia. Tietysti sellainen on mahdotonta.

Kylläpä puhutte syvällisiä, sanoi Matti, mutta se on hyvä se. Pitäisiköhän minun ottaa kuppini mukaan ja mennä tuonne työhuoneeseen?

Mitä mieltä Liisa on? kysyivät Sanni ja Tuulia kuorossa. Kaikki mitä puhumme jää näiden seinien sisään, oli Matti mukana tai ei, lisäsi Tuulia.

Ehkä se on hyvä, että saadaan miesnäkökulmaa mukaan, kakoi Liisa arasti.

Minussa on tosin se vika, etten täysin ymmärrä naisia, sanoi Matti ja kaikki nauroivat. Juuri siksi sinut tarvitaan mukaan, huomasi Liisa.

Sanni näytti sitten vähän tyytymättömältä ja toivoi, ettei keskustelu mene liian kliseiseksi. Tuulia sanoi ymmärtävänsä, että miehissä ja naisissa on biologisia eroja, joille emme voi mitään. Tuulia, minä olen samaa mieltä, olenhan? vitsaili Matti.

Onpa hauska mies, ajatteli Liisa.

Meille on Tuulian kanssa tullut aika usein kahnauksia enkä ole tahtonut millään ymmärtää, mistä on kysymys, sanoi Matti. Mutta olen edistynyt.

Minä en nyt pidä tästä, sanoi Sanni hieman ärtyneenä. Ei kaikki naisetkaan ymmärrä toisiaan täydellisesti, tuskin miehetkään.

Olet täysin oikeassa, sanoi Matti sovittelevasti. Asia on hyvin monimutkainen.

Sitä minäkin, sanoi Sanni lauhtuen. En minäkään ajattele, että miesten ja naisten pitäisi olla täysin samanlaisia.

Tiedätkö Liisa – Liisahan sinä olet – luulen Tuulian puhuvan Sannin kanssa sellaisistakin asioista, joista minä en tiedä pöykäsen höläystä, Matti pamautti. En ole edes varma, haluaisinko kuulla.

No jopas, ihmetteli Sanni. Mielestäni miehet voisivat keskustella naisten kanssa paljon avoimemmin kuin puhuvat ja ymmärrystäkin löytyy kyllä.

Juuri noin, innostui Matti. Tuo on niin totta kuin lekalla päähän. Luulen että kasvatuksella on merkitystä.

Nyt kuulostan opettajalta, mutta pelkkä puhuminen ei riitä, pitää myös osata ilmaista tunteita, jatkoi Sanni. Koskee myös miehiä.

Kun nyt luottamuksella puhutaan, uskallan tunnustaa, että olemme käyneet Tuulian kanssa pariterapiassa, kertoi Matti ja katsahti Tuulia. Tämä hymyili sen merkiksi, että anna tulla. Minä opin siellä, että mykkäkoulu ja paasaaminen on myrkkyä väleille, jatkoi Matti. Sanon diplomaattisesti, että toisella meistä on taipumus vetäytyä tuppisuisuuteen ja toisella yltyä saarnaamaan. Jälkimmäinen tulkitsee hiljaisuuden välinpitämättömyydeksi ja ottaa kierroksia, toinen taas ahdistuu metelistä eikä tiedä mitä sanoa. Muita hymyilytti. Tämän ymmärtäminen on auttanut minua paljon, jatkoi Matti.

Raivoaminen ei kuulu oikeaan tunnepuheeseen, tiesi Sanni. Ei tietysi mykkyyskään. Tunteista kerrotaan rauhallisesti, niin kuin oikein hyvät ystävät vaihtavat ajatuksiaan.

Liisa kuunteli innostuneena keskustelua. Miten avioliitto voi mitenkään onnistua, kun meissä kaikissa on kaiken maailman vikoja, hän kysyi. Monilla pariskunnilla on suuria vaikeuksia.

Silloin astuu areenalle tahto, napautti Tuulia. Kun kaksi toisiinsa pikkuisen epätäydellisesti sopivaa ihmistä astuu alttarille, tarvitaan roppakaupalla tahtoa mukaan. Tahdotko ... kysyy pappikin ja mitä vastataan?

Jos minä työnnän kottikärryissä kiviä ja tulee oja vastaan, tarvitaan tahtoa, että pääsen sen yli, innostui Matti. Tarkoitan siis, että siltaa ei ole. Tuulia seisoo ojan toisella puolella ja ottaa vastaan.

Jos sama oja tulee uudestaan ja uudestaan vastaan, siihen voi tehdä sillan, eikö? Liisa sanoi melkein hengästyneenä. Voihan myös etsiä toisen reitin.

Tämäkin totta kuin vessanpytty, sanoi Matti. Anteeksi, nyt en ollut romanttinen, hän jatkoi vähän häpeillen.

Rakkaus on vähän kuin liima, sanoi Sanni. Sitä ei kuitenkaan saa olla liikaa, ettei tule hengitysvaikeuksia. Mitähän minä oikein tarkoitan? hän jatkoi.

Anteeksi Matti, mutta saanko kysyä, mitä rakkaus sinusta on, uteli Liisa vähän ujosti.

En minä vaan tiedä, Matti vastasi, mutta sitä on Tuulian ja minun välillä. Arvelen että iso prosentti siitä on ystävyyttä. Jokin voima meidät on tähän ohjannut.

Miten kukaan uskaltaa mennä naimisiin? kysyi Liisa vielä.

No moni on uskaltanut, naurahti Tuulia. Tässä sitä taaperretaan.

Minä olen kuullut, että joku on saattanut olla ihan kunnollinen seurusteluvaiheessa ja kihlausaikanakin, mutta osoittautua häiden jälkeen täydeksi hirviöksi, lisäsi Liisa.

Pelkäänpä että sellaistakin on tapahtunut, virkkoi Sanni. On niin vaikeita asioita. Joku voi murhatakin  ihmisiä, vaikka se on niin peruuttamatonta. Kaikkea ei voi millään ymmärtää.

Minusta avoimuus on tosi tärkeätä, sanoi Matti. Pitää tutustua kunnolla, puhua asiat halki, ennen kuin lähdetään papin puheille.

Minä mietin maineen merkitystä, sanoi Sanni. Jos toinen on muuttanut muualta, vastapuoli ei tiedä hänestä juuri muuta kuin mitä tämä on kertonut itse. Olisikohan hyvä kartoittaa toisen mainetta?

Menisi helposti juoruilun puolelle ja se ei ole oikein, kommentoi Tuulia. Miten toisen selän takana voisi tehdä sellaista?

Minulla tuli mieleen, että eikö seurustelu ja kihlaus ole sitäkin varten, että kumpikin tutustuttaa toisen omaan taustaansa, sanoi Liisa.

Sinäpä sen sanoit, kommentoi Matti. On huono merkki, jos kumppani on haluton tällaiseen. Voi olla vaarallista sitoutua ihmiseen, jonka ihmissuhteista ei saa selvää.

On asiassa vielä sekin puoli, että ennen kuin ruvetaan suunnittelemaan häitä, voi arvioida uskaltaako sitoutua lopullisesti, Tuulia totesi.

Miten sitä sanotaan, vakavilla asioilla ei pidä leikkiä, totesi Sanni. Pitää tehdä voitavansa, mutta lopulta asia on Luojan kädessä. Niin se on muissakin tärkeissä asioissa.

Meillä uskovaisilla on vielä yksi tärkeä näkökohta näissä seurustelujutuissa, aloitti Tuulia. Muut katsoivat häneen kiinnostuneina. Oletteko keskustelleet uskonasioista Hannu kanssa?

Aika vähän, eipä juuri, vastasi Liisa. Mitä tarkoitat?

Ajattelen, että on turvallista mennä avioliittoon, kun tietää, että uskonliekki tuikkii kummankin sydämessä, jatkoi Tuulia. Joskus saattaa kuulla hyvin radikaaleja näkemyksiä jopa ihan keskeisistä asioista. Silloin ei voi olla miettimättä, miten asiat oikein ovat.

Kylläpä sanoit tärkeän asian, totesi Liisa. Siinäkin suhteessa tutustuminen luo perustaa tulevalle.

He siirtyivät takaisin nojatuoleihin. Matti alkoi kerätä astioita pöydästä.

Keskustelu liukui muihin asioihin, jutusteltiin ja naurettiin. Ilta jatkui rennoissa merkeissä.

Sanni katsoi vaivihkaa kelloa ja Liisalla tuli mieleen, lapsiperheen pitää pian aloittaa iltapuuhat. Onpa ollut antoisa ilta, Liisa sanoi ääneen, on käsitelty hyvin tärkeitä asioita ja on ollut oikein mukavaa. Muut olivat samaa mieltä.

Liisa nousi hyvästelläkseen ja Sanni teki seuraa. Minä olen oppinut paljon, on minulla nyt paljon mietittävää, sanoi Liisa. Vaikka mistäpä sen tietää, tulenko aina elämään sinkkuna, hän jatkoi. Voihan olla, että Hannun ajatukset liikkuvat jo jossakin toisessa. Silloin löytyy joku toinen sinullekin, totesi Sanni.

Hänelle vakuutettiin, että yksin elämisessä on omat hyvät puolensa eikä se tarkoita yksinäisyyttä. Silloin on aikaa olla kavereiden kanssa. Suoraan sanoen välillä kaipaan poikamiesaikojani, huikkasi Matti touhuistaan. Ethän pillastu Tuulia. No mutta samaanhan minäkin olen syyllistynyt, vaikkei minulla poikamiesaikaa ole ollutkaan, tokasi Tuulia.

Sen vielä lisäisin, että puolisoiden pitää myös osata antaa tilaa toisilleen, virkkoi Sanni.

Tuo oli hyvä muistutus meillekin vai mitä Tuulia, sanoi Matti siihen. Tuulia nyökytteli.

Ulkona Sanni tarjosi kyytiä Liisalle, joka kiitti kauniisti, mutta sanoi haluavansa kävellä ja tuulettaa päätään.

Liisa lähti astelemaan kohti selkeytyviä ajatuksia.



11. Uusia tuulia

Hannulla oli karttunut kuukausien kokemus kirjanpidosta. Hän alkoi kyllästyä työn rutiinimaisuuteen. Haasteellisuutta tosin toi se, että hänelle oli alettu ohjata neuvoja tarvitsevien asiakkaiden puheluja. Hän oli myös saanut lisää kirjanpitoja hoitaakseen. hänen oli määrä siirtyä myyntiosastolle harjoiteltuaan puolen vuoden ajan. Oli hyvä saada ensin substanssi haltuun.

Seuraavaa vaihetta ennakoiden hän oli päässyt erään myyntineuvottelijan mukaan parille asiakaskäynnille. Kyseessä oli vanhat asiakkassuhteet, joita näin hoidettiin. Tämä oli välttämätöntä ettei asiakkaat katoaisi ja ainahan on mahdollista myydä lisää. Hän harmitteli etteivät myyjät mielellään ottaneet oppipoikia uusasiakaskäynneille mukaan. Ne olivat paljon haastavampia ja siksi myyntineuvottelijat halusivat keskittyä hommaan ilman läsnäolollaan häiritsevää noviisia. Myyminen on taidetta, he saattoivat sanoa. Sitä pitää saada tehdä rauhassa.

Hannu oli tutustunut myyntineuvottelijoihin silloin, kun nämä sattuivat käymään konttorilla. Heidän oli määrä olla asiakkaissa niin paljon kuin mahdollista. Hannu oli havainnut myyjien olevan omaperäistä porukkaa. Myyjää ei ymmärrä kuin toinen myyjä, oli yksi todennut. Paineet on kovat, mutta työ on vapaata. Myyntitavoite on saavutettava. Sillä ei ole väliä miten sen tekee, vaikka käsillä kävellen. Kukaan ei kysele perään, kunhan tuloksia syntyy.

Tuleva myyntitykki oli huomannut, että hallinnon ja tuotannon puolella hieman karsastettiin myyjiä. Tiedettiin että jotkut näistä tienaavat huimasti ja työn itsenäisyyttä kadehdittiin. Sivusta katsoen työ näytti helpolta, kunhan vain luukuttaa ja puhuu mukavia. Kovinkaan moni ei tullut ajatelleeksi, että kaikkien työn säilyminen riippuu myyntineuvottelijoiden menestyksestä.  Myyjät puolestaan katsoivat pikkuisen nenän vartta pitkin hallinnon ja tuotannon väkeä. He tiesivät näiden leivän riippuvan heidän työstään. Mikäs ollessa, kun budjetti ei paina ja kynä putoaa kädestä neljältä, konttoriväestä ajateltiin. Myyjien välisissä puheissa muita saatettiin kutsua virkamiehiksi.

Hannu tulisi saamaan hyvän määrän hoitoasiakkaita. Siirryttyään myyntiosastolle hän kävisi alkuun tutustumiskäynneillä näiden luona. Hän alkaisi vähitellen tehdä myös uusasiakaskäyntejä omalla alueellaan. Se tulisi olemaan jännittävää. Onneksi hän pääsisi myyntikoulutukseen ennen sitä.

Opiskelujen tila mietitytti tuoretta kirjanpitäjää. Taidehistoria on hurjan kiinnostavaa, mutta tuskin  myyntineuvotteluissa kannattaa snobbailla renessanssi- tai kubismitiedoilla. Kirjanpidon periaatteet olivat olleet helppoja oppia, kun asiaan jaksoi paneutua ja ajatella järjestelmällisesti. Kollegat olivat auttaneet. Kai sen myymisenkin oppii, kun kovasti yrittää, hän pohti. Hän voisi lopettaa taidehistorian opiskelut kandidaattivaiheeseen, jos myyminen alkaa sujua. Ei täällä koulutusta paljoa kysellä. Hän tiesi yhden myyjän menestyvän hienosti, vaikka koulumeriittinä oli vain valkolakki.

Meidän wannabe-myyntitykkimme oli alkanut käyttää pikkutakkia ja harkitsi kravattiakin.

Eräänä perjantaina Hannu istui taukotilassa ryypiskelemässä automaattikahvia. Kello oli vähän yli kolme. Toimistossa oli hiljaista. Kai minäkin voin lähteä, kun tapa näyttää olevan tällainen, hän tuumi Pidän vain huolen, että viikottaiset tunnit täyttyvät.

Hannun mieleen tuli Julia, johon hän oli tutustunut äskettäisellä vierailulla. Tämä oli asunut Helsingissä vasta vuoden. Julia oli saanut töitä täältä opiskeltuaan sairaanhoitajaksi Seinäjoella.


12. Julia

Hannu kohtasi Liisan lauantai-illan seuroissa rauhanyhdistyksellä. He vaihtoivat muutaman pinnallisen sanan. Liisa sanoi voivansa ihan hyvin, minkä Hannu pani merkille.

Seurojen päättyttyä aulaan jäi väkeä juttelemaan. Kun oli aika armahtaa talkkaria, jatkettiin seisoskelua ulkona. Hannu sai kyläkutsun. Muitakin oli tulossa.

Kyläpaikassa saapumisvaiheesta selvittyään Hannu katsoi istumapaikkaa olohuoneesta. Muutama tuoli oli vielä vapaana ja sohvastakin puolet. Hän istuutui sohvalle, jonka toisen puolen oli vallannut Julia.

Mukava taas nähdä sinua, aloitti Hannu. Kuin myös, sanoi Julia ja hymyili kauniisti. Mitä kuuluu?
Mitäpä kummempia, töissä on ihan mielenkiintoinen vaihe meneillään, vastasi Hannu. Entä itsellesi?
Aivan tavallista töissä, sanoi Julia. Kävin tänään etsimässä lipastoa kämppääni, mutta en löytänyt. Hannu nyökkäsi.

Kumpikaan ei hetkeen sanonut mitään.

Kerroit viimeksi, missä olet töissä. Mitä siellä tapahtuu? uteli Julia. Minä siirryn kohta kirjanpidosta myyntipuolelle, kertoi Hannu. Varmaan jännää ja mielenkiitnoista, kommentoi Julia. Onnea sinulle sellaiseen muutokseen.

Sinulla on kaunis etunimi, sanoi Hannu. Kaiken lisäksi historiallinen. No eikö olekin, sanoi Julia. Kovin romanttinen, Romeota en ole vielä kohdannut.
Hannu meni hämilleen. Julia vaikutti ilkikurisen itsetuntoiselta.

Kuule Hannu, olen ymmärtänyt, että sinä opiskelet työn ohessa, sanoi Julia. Minua kiinnostaisi, mitä alaa.
No se tässä onkin hassua, että työskentelen bisnesmaailmassa, mutta opiskelen taidehistoriaa, vastasi Hannu. Sitäpaitsi olen alkanut kiinnostua kulttuurihistoriasta.

Ai kuinka ihanaa, totesi Julia. Minä tykkäsin kuviksesta koulussa, mutta en taida tuntea paljoakaan taidehistoriaa. Impressionistien maalauksista pidän kovasti.

Hannu oli hieman ärsyyntynyt. Aina ne tuota impressionismia, hän ajatteli. Taiteen historiassa on niin paljon muutakin kiinnostavaa. He olivat todellisia uudistajia, hän sanoi. Iloista porukkaa, Pariisissa vaikuttavia dandyja, tosin osa todella köyhiä. Pitää muistaa, että heidän tuotantonsa on vain kupillinen taide- ja kulttuurihistorian suuressa altaassa.

Hauskasti vertasit, kommentoi Julia. Hävettää kun tiedän niin vähän, hän lisäsi. Hän käänsi tummat silmänsä Hannua kohti. Olisi kiva harrastaa kaikkea tuollaista.

Taidehistorian opiskelu käy työstä ja olen edennyt aika hitaasti, tunnusti Hannu. Sen ymmärrän, sanoin Julia. Työ ja opiskelu on rankka yhdistelmä. Miten oikein jaksat?

Julian empaattisuus lämmitti Hannun mieltä. Sairaanhoitajat ovat sellaisia, heidän kai täytyykin, ajatteli Hannu. No jotenkin olen tähän asti selvinnyt, on tässä kieltämättä tietämistä, kuuli Hannu sanovansa. Minä en olisi jaksanut sellaista, totesi Julia. Onneksi sain keskittyä opiskeluun. Kesäisin olin tietysti töissä.

Nyt kutsuttiin vieraita ottamaan pöydästä. Joku nuorista miehistä ponkaisi heti pystyyn. Se oli huumoria. Viime aikojen iltakyläilyssä oli levinnyt hassu tapa, että miehet pyrkivät ensimmäisinä jaolle.

Hannu huomasi Liisan ilmestyvän ovelle, nyökyttelevän joka puolelle ja suuntaavan kohti viimeistä vapaata tuolia.

Keskustelukumppanit istuivat entisille paikoilleen. He joutuivat taiteilemaan pitääkseen paakelsilautasensa ja kahvikuppinsa sylissä. Hannusta tuntui, että hänenkin pitäisi kysyä jotakin. Tiedän, että olet sairaanhoitaja, mutta missä olet töissä, hän kysyi. Meikussa, kuului vastaus. Aika iso alue, Hiltonissako? No en, olen Säteellä, se on syöpäsairaala, sanoi Julia. Se on ikivanhassa rekennuksessa siinä Tornin lähellä.

Tuntuu hurjalta paikalta, kommentoi Hannu. Siellä kai kuollaankin?  Kaikissa sairaaloissa kuollaan, mutta ei se meilläkään jokapäiväistä ole, sanoi Julia. Potilaat tulevat ja menevät. Emme me tiedä yleensä, mihin he lopulta päätyvät.

Ajatteletko usein kuolemaa? kysyi Hannu vakavana. No eihän meidän uskovaisten tarvitse, enpä juurikaan, vastasi Julia hämmästyneenä. Minä olen joskus miettinyt, mitä siinä tapahtuu, kertoi Hannu. Ruumis maatuu tai muuttuu tuhkaksi, aistit katoavat, mutta jotakin jää kuitenkin jäljelle ja sitä sanotaan sieluksi.

Eikö puhuta jostakin muusta, minulle riittää se, että tiedän pääseväni Taivaaseen, sanoi Julia hetken hiljaisuuden jälkeen. Emmehän me oikeastaan voi tietää sitä, mutta niin me uskomme, vastasi Hannu.

He istuivat hiljaa jonkin aikaa. Hannu unohtui katsomaan, kun Liisa jutteli jonkun punatukkaisen miehen kanssa huoneen vastapäisellä puolella.

He muistelivat menneitä suviseuroja ja löysivät useita, joissa olivat olleet yhtäaikaa. Sitten kumpikin unohtui hetkeksi muistoihinsa.

Hannu, luuletko, että voisimme mennä joskus johonkin taidenäyttelyyn? kysyi Julia . Meillä maalla ei sellaisia juuri ollut.
Hannu oli niin ällistynyt ettei saanut sanaa suustaan. Voisin pyytää pari kaveriani mukaan, jatkoi Julia kiireesti. No olisihan se kivaa, mennään vain, vastasi Hannu. Siinä tapauksessa olisi yksi pikku juttu. No, sanoi Julia. Tarvitsisin sinun sähköpostiosoitteesi, totesi Hannu. Alan katsella sopivaa näyttelyä.

He vaihtoivat osoitteitaan. Hannu tunsi Liisan katseen otsassaan.


13. Taidenäyttelyssä

Julia odotti Ateneumin portailla, kun Hannu saapui. He kuiskivat tervehdykset toisilleen.

Late ei päässyt, joutui jäämään ylitöihin, kertoi Julia. Late? En taida tuntea, sanoi Hannu.  Lars Erik Sönkenström, tuttujen kesken Late, sanoi Julia virnuillen. Hannu katsahti häntä kummastuneena ja häntä alkoi naurattaa. Ainakin huumoria riittää, tuumi hän.

No ei, en minäkään häntä hyvin tunne, jatkoi Julia. Kai valmistunut ja saanut täältä töitä. Lissu, joka tuleekin tuolla, tietää enemmän. Lissu, tarkoittaako hän Liisaa, mietti Hannu ja näki sitten tämän tulevan Makkaratalon suunnasta.

Käykö Late Oulunkylässä, kysyi Hannu. Juu, juu, vastasi Julia.

Liisa saapui. Käteltiin, nyökyteltiin ja tervehdittiin, siirryttiin Ateneumin aulaan ja ostettiin liput luukulta. Lähdettiin nousemaan Ateneumin mahtipontisen porrashallin askelmia.

Täällä on vanhan taiteen osasto ja muissa tiloissa näyttelyt vaihtuvat, aloitti Hannu oppaan ottein kun he olivat seuraavaan kerrokseen. Jälkimmäisessä on usein modernismia ja nykytaidettakin, hän jatkoi. Eikö ne ole sama asia, kommentoi Julia. Modernilla tarkoitetaan tiettyä mennyttä aikakautta ja nykytaiteilijat ovat yleensä vielä elossa, selitti Hannu. Ahaa, sanoi Julia.

Ajattelin, että keskittyisimme vanhaan puoleen, koska Julia ei ole vielä käynyt koko talossa, ehdotti Hannu. Sopii minulle, vaikka talo onkin tuttu, sanoi Liisa. Julia nyökytteli.

Julia oli ihmeissään, kun näki niin monia kuvista tuttuja maalauksia näyttelysalien seinillä. Häneen teki erityisesti vaikutuksen kolmiosainen Aino-taru. Teos oli hänestä valtavan kokoinen ja kaunis. Liisa osasi lukea teosta ja kertoi kuinka Väinämöinen houkuttelee Ainoa, mutta tämä pakenee veteen ja liittyy ihmiskalana Vellamon neitoihin. Väinämöinen saa Ainon siimaansa, mutta tämä pakenee nauraen.

Julia pysähtyi Mether-Borgströmin teoksen eteen. Hänestä oli kummallista, että siinä oli vain värikkäitä muotoja. Hannu kertoi ettei se yritäkään esittää mitään nähtyä. Sellaista taidetta kutsutaan nonfiguratiiviseksi ja se on juuri sitä modernismia.

Mutta eikö tuollaisia voisi tehdä kuka vain, kommentoi Julia. Ei se niin helppoa ole, sanoi Liisa. Pitää osata suhteuttaa muodot ja värit toisiinsa. Juuri niin, vahvisti Hannu. Minusta tuo työ on onnistunut, tykkään, lisäsi Liisa. Juu, hyvä se on minustakin, jatkoi Hannu. Ei sitä tarvitse sen kummemmin yrittää ymmärtää. Aika erikoista, mutta kyllä näistä on varmaan kuviksen tunneilla puhuttu, tuumi Julia.

He jatkoivat kierrosta keskittyen muutaman maalauksen tutkimiseen. Julia yllättyi kuultuaan, ettei Edelfeltin Ruokolahden eukkoja ole koskaan ollut sellaisenaan missään kirkonmäellä. Malleina oli ollut jotkut aivan muualla asuvat naiset. Tämä oli uutta Liisallekin.

Aikansa kierreltyään kolmikko päätyi alakerran kahvilaan. Vaihtuvien näyttelyiden osaston he vain kävelivät läpi. Teki hyvää istua ja nauttia kuppi kuumaa leivonnaisen kera.

Julia ihmetteli vieläkin, mihin nähtyjä väriläiskätauluja tarvitaan. Liisa sanoi, että moni niistä kelpaisi hänen seinälleen, jos hänellä olisi varaa. Hannu selitti, että teoksia voi tutkia taidehistorian kautta. Se ei kuitenkaan ole välttämätöntä, oma kokemus riittää hyvin, hän lisäsi.

Monet tuntuvat ajattelevan, että taiteeseen liittyy jotakin maagista, totesi Liisa. Mitä tarkoitat? kysyi Hannu. No taiteesta puhutaan ja kirjoitetaan niin kummallisesti, vastasi Liisa. Se on totta, sanoi Hannu, taidekritiikki on vähän kuin oma taidelajinsa. Minusta jotkin teokset kuitenkin tuottavat jollakin selittämättömällä tavalla hyvää oloa, hän jatkoi. Joo, minullakin on tuollaisia kokemuksia ja niitä voi aiheuttaa kaunis musiikkikin, sanoi Liisa.

Minustakin olisi kiva olisi kiva kokea jotakin sellaisa, sanoi Julia. Uskon, että kysymys on pitkälti harmonian, rytmin ja kontrastien aistimisesta, totesi Hannu. Onko taide jonkinlaista uskontoa, kysyi Julia. Tuo on minusta hyvä oivallus, koska moni tuntuu korvaavan uskomisen taiteella, sanoi Liisa. Joo, nykyään korostetaan järkeä, sanoi Hannu. Ehkä ihmisellä on luontainen kaipuu mystiseen ja se saa hänet etsiytymään taiteen pariin, hän jatkoi.

Me ei haluta korvata elävää uskoa taiteella, sanoi Julia. Muut olivat samaa mieltä. Hyvästä taiteesta voi kuitenkin nauttia, sanoi Liisa. Tämänkin käsityksen kaikki jakoivat. Taidetta voi kai oppia ymmärtämään, mutta usko pitää käsittää, totesi Julia. Liisa ja Hannu katsoivat häntä kysyvästi. Tarkoitan, että järjellä ei voi ymmärtää uskoa, sitä että on kaikki synnitanteeksi, jatkoi Julia. Niinpä, voidaan vain sanoa symbolisesti, että pitää ymmärtää sydämellään ja kuitenkin se vain pumppaa verta, kommentoi Liisa.

Kolmikko rupatteli vielä tovin kaikenlaista. Sitten alettiin puuhata lähtöä. Julia ehdotti, että he kävisivät toistekin yhdessä taidenäyttelyssä. Muistakin se oli mukava ajatus. He erosivat katukäytävällä Ateneumin edessä. Kukin lähti omaaan suuntaansa.

Hannu oli päättänyt kävellä kotiin. Mukavia, uskovaisia tyttöjä nuo Julia ja Liisa, hän mietti astellessaan rautatieaseman ohi. Kummatkin ovat viehättäviä, mutta hyvin eri tavoin. Monelaiset kysymykset pyörivät hänen mielessään. Olenkohan minä rakastunut kumpaankin? hän pohti. Voiko rakkauden määrää punnita jotenkin? Mitä rakkaus on syvimmältä olemukseltaan?


14. Myyntimies

Hannu oli siirtynyt myyntineuvottelijan tehtäviin. Hänen esimiehensä on nyt myyntipäällikkö Ilkka, joka on kiireinen mies. Myy itsekin ja päälliköi siinä ohessa.

Ilkka kertoi, mikä on Hannun myyntialue. Se määriteltiin yksinkertaisesti nimeämällä postipiirit, joissa toimivat yritykset kuuluvat Hannulle. Ilkka tutustutti noviisin Salesman-järjestelmään, jossa on tiedot hoitoasiakkaista ja johon tehdään muistiinpanot asiakaskäynneistä. Ilkka teroitti, että Salesman on myyjän työkalu. Kun tekee ahkerasti myyntikäyntejä, on vaikea muistaa, mitä kulloinkin on tapahtunut ja mitä selvinnyt. Saleman myös tilastoi tapahtumia. Se kertoo, montako käyntiä myyjä on tehnyt päivää kohden ja kaikenlaista muuta. Ilkka kiinnostuu järjestelmän sisällöstä vain siinä tapauksessa, että Hannulla on vaikeuksia päästä tavoitteeseensa.

Ilkka kertoi, että huolimatta huimasta teknisestä kehityksestä myyntineuvottelijan työ on pysynyt pitkään peruspiirteiltään samanlaisena. Toki nykyään tarjoukset lähetetään sähköpostitse ja muutoinkin viestitään paljon internetin välityksellä, mutta henkilökohtaiset tapaamiset ovat yhä äärimmäisen tärkeitä. Niitä on nykyään aikaisempaa vaikeampi saada sovituksi, mutta yritettävä on. Myyjän ammattitaitoon kuuluu kyky saada tapaamisia sovituksi.

Hannu oli saanut käyttöönsä työsuhdeauton. Hän oli hankkinut ajokortin jo nuorena miehenä, mutta autoa hän ei ollut omistanut koskaan. Ajokokemusta hänellä oli vain vanhempiensa autosta ajalta, jolloin hän ei ollut vielä muuttanut Helsinkiin opiskelemaan. Olisi kiva tutustua nyt Helsinkiin ja sen ympäristöön autoilijan näkökulmasta.

Hannu oli osallistunut erään konsulttiyrityksen järjestämään myyntikoulutukseen. Hän ymmärsi, että hänen pitää hankkia suspekteja ja prospekteja sekä pitää huolta vanhasta asiakaskannastaan. Myyntiprosessi vie aikansa, joten aina oli oltava riittävästi suspekteja muokattavaksi prospekteiksi. joista voi kehittyä asiakkaita. Suspektit ovat sellaisia kontakteja, joista mahdollisesti voi kehittyä jotakin. Prospekteista tiedetään jo, että ne tulevat tekemään hankinnan joka tapauksessa. Ne kaupat on saatava mieluimmin kaikki omaan tilauskantaan.

Hannu oli ollut yhteydessä moniin hoidettavakseen saaduista asiakkaistaan ja tavannut jo muutamia. Tapaamisten sopiminen oli käynyt helposti, kun hän oli kertonut olevansa uusi yhteyshenkilö ja haluavansa tulla esittäytymään. Hannu oli yllättynyt, kuinka mutkattomalta kanssakäyminen liike-elämässä tuntui.

Eräänä päivän Hannu oli palaamassa asiakaskäynniltä ja käveli kohti parkkihallia, johon hän oli jättänyt autonsa. Kaivokadulla hän näki tutun hahmon vastaantulijoiden joukossa. Se oli Liisa.


15. Missä on toivo?

Liisa ja Hannu rupattelivat Kaivokadun ja Keskuskadun kulmauksessa. Hannu ehdotti, että he menisivät johonkin kahvilaan jatkamaan keskustelua. He jaloittelivat Fazerin kahvilaan Kluuvikadulle. Liisa tilasi itselleen cappuccinon, Hannu päätyi tavalliseen kahviin.

Kiva nähdä sinua Hannu, olenkin halunnut jutella kanssasi, sanoi Liisa. Minustakin on kiva tavata sinua, vastasi Hannu. Olen todella kiitollinen sinulle, kun autoit minua, kun sairastin, sanoi Liisa. No ei mitään, tokihan halusin auttaa, vastasi Hannu. Miten olet voinut?

Minulla menee oikein hyvin. Psykiatri osasi määrätä minulle täsmälääkkeen, joka on poistanut neuroosioireeni melkein kokonaan, kertoi Liisa. On hienoa, elämäsi on sitten palannut raiteilleen, totesi Hannu. Joo, niin on, keskityn nyt graduuni ja se onkin jo aika hyvässä vaiheessa, jatkoi Liisa. Olen tosi mielissäni, että olet päässyt noin hienosti jaloillesi, virkkoi Hannu. Aiotko jatkaa vielä väitöstutkimustasi?

Joo, aion. Väitöskirjan tekeminen antaa pitkän linjan elämääni nyt kun tiedän olevani aina sinkku.
Anteeksi, mutta voinko kysyä, miksi noin ajattelet? kysyi Hannu ällistyneenä. No toki, olemmehan ystäviä, vastasi Liisa. Tiedostan nyt syvästi olevani epäkelpo yksilö, jonka on parasta pysytellä yksikseen ja tutkimustyö on oikein hyvä olemisen kenttä tällaiselle.

Et sinä saa ajatella noin, sanoi Hannu, olet aivan liian julma itsellesi. Ajattelen realistisesti, että olen sekundaihminen ja siksi en saa pilata vajavaisuudellani kenenkään enkä keidenkään muiden elämää, selitti Liisa. Hyvänen aika, ei asia ole noin, ei meistä kukaan ole täydellinen, sanoi Hannu. Ei tietenkään ole, mutta ongelmani on valtavan paljon vakavampi kuin ihmisten tavanomaiset heukkoudet, Liisa lisäsi. Mutta juurihan kerroit, että olet melkein oireeton, kun olet saanut toimivan lääkityksen, vastasi Hannu.

Lääkityksen löytyminen on loistojuttu, mutta se ei poista sitä tosiasiaa, että minä olen syntynyt sellaiseksi, jonka ei pidä suunnitella avioliittoa. Syvimmän mahdollisen ihmissuhteen pitää nojata kallioon, joka kantaa loppuun saakka, selitti Liisa. En ymmärrä, miten voit olla noin armoton itseäsi kohtaan, onhan sinullakin oikeus tunteisiisi, sanoi Hannu. Minä voin sanoa rakastavani juuri sinua, mutta tiedostan, että hyvä ystävyys on enintä, mitä välillämme voi olla, jatkoi Liisa. Sen toivon jatkuvan ja arvostan sitä, että voin puhua kanssasi avoimesti asioista.

Minä olen järkyttynyt sanoistasi Liisa. Jos minulla olisi verenpainetauti ja joutuisin syömään siihen lääkitystä koko loppuelämäni, ei se tekisi minusta epäkelpoa, väitti Hannu. No, anna niin minä selitän, vastasi Liisa. Oletetaan, että joltakin henkilöltä on syystä tai toisesta jouduttu amputoimaan toinen jalka. Hänelle on sitten tehty siihen proteesi, jonka ansiosta hän pystyy kävelemään, mikä on hieno asia.

En ymmärrä, mitä ajat takaa, tuohan on aivan eri juttu, kommentoi Hannu. No minä jatkan sanoi Liisa. Proteesin saaminen auttaa paljon, mutta ei poista ongelmaa. Amputoinnin kokenut ei kävele normaalisti. Kaikki hänen näkevät tiedostavat heti, että tuolla on proteesi. Hänen kaikki ystävänsä ja tuttavansa ajattelevat aina ensimmäisenä hänet tavatessaan, että hänellä tosiaan on tuo proteesi. Hänen mahdollinen puolisonsa, joutuu jatkuvasta tukahduttamaan osan tunteistaan, koska proteesin olemassaolo vääjäämättä häiritsee häntä. Jatkuva tunteiden torjuminen nakertaa auttamatta suhteen perustaa.

Liisa, pelkäänpä ettet ymmärrä mitä rakkaus syvimmiltään on, sanoi Hannu. Miten niin? kysyi Liisa. Todellinen rakkaus ei häiriinny tuollaisista visuaalisista asioista, vastasi Hannu. Älä loukkaannu Hannu, mutta minusta sinä olet nyt naiivi, kommentoi Liisa. Ei naisen ja miehen välillä voi olla sellaista rakkautta, johon ulkoiset asiat eivät vaikuttaisi. Jos mies on naisen mielestä ruma tai päinvastoin, heidän välisensä suhde on tuomittu epäonnistumaan.

Minun mielestäni rakkaudessa on kyse jostakin paljon syvemmästä, sanoi Hannu. Rakkaus on hyvin monisäikeinen ja vaikeasti tavoitettava asia, mutta ulkonäön ja olemuksen merkitystä ei voi vähätellä, vastasi Liisa. Minä tiedän erään pariskunnan, jolla on ollut huono onni, kertoi Hannu. Mies loukkaantui auto-onnettomuudessa ja siitä lähtien vaimo on kuljettanut miestään pyörätuolissa. He näyttävät mielestäni oikein onnellisilta.

Tiedätkö Hannu, tuollaisissa tilanteissa areenalle astuu velvollisuus, Liisa sanoi. Vaimo on varmasti hieno ihminen, mutta kaikki eivät ole. Hän ei varmaankaan olisi mennyt naimisiin kyseisen miehen kanssa, jos tämä olisi ollut vammainen nuoruudestaan lähtien.

Minusta sinun ajatuksesi kuulostavat kovilta. Mikä sinuun on mennyt? kysyi Hannu. Minäpä kerron sinulle omasta vaivastani, vastasi Liisa. Minä haluan ottaa asiat varman päälle. Olen lukenut neuroosien vaikutuksista ihmissuhteisiin. Luulin ennen, että pakkoneuroosi on vain sellaisen ihmisen ongelma, jota sellainen vaivaa. Ajattelin sen aiheuttavan vain huvittuneisuutta läheisissä. Asia ei kuitenkaan ole niin. Pakkoneurootikko varmistelee asioita, oikoo tarpeettomasti muiden puheita ja hidastaa asioiden etenemistä perusteellisuutensa vuoksi. Se on hyvin raskasta hänen läheisilleen eikä voi olla vaikuttamatta heidän elämäänsä.

Ymmärrän, että tuollaiset asia huolestuttavat sinua, sanoi Hannu. Luulen kuitenkin, että pyrit liian suureen täydellisyyteen. Meidän pitää suhtautua inhimillisesti toistemme vajavaisuuksiin. Elämä on minusta jotakin suurempaa kuin tuollainen tarkkuus.

Voi olla, että neuroosini tulee tässäkin esiin, vastasi Liisa. Anteeksi, että vaivaan sinua tällaisilla, mutta huomaat varmaan, että piirteeni rasittaa sinua. Minä olen mielissäni, että kerrot minulle murheistasi, sanoi Hannu. Minä haluan kuitenkin rohkaista sinua suhtautumaan avoimemmin elämään.

Kiitos, kun haluat lohduttaa minua, sanoi Liisa. Tosiasioille emme voi kuitenkaan mitään. Asiassa on  sellainenkin puoli, että psyykelääkitys keskinkertaistaa tunteitani. Vaikka voin nyt paremmin, elämäni on harmaampaa kuin se voisi olla. Erityisesti ilahduttavat ja ahdistavat tunteet leikkaantuvat pois.

Minä olen lukenut ettei tuo pidä paikkaansa, sanoi Hannu. Sitäpaitsi en huomaa sinussa tuollaista. Oletko ajatellut terapiaa? Olen mutta en usko sen auttavan, vastasi Liisa. Neurooseilla on uskomaton voima.

Hannu, sinulla on nyt hyvä työpaikka, Liisa jatkoi.Toivon sinun löytävän itsellesi oikein sopivan vaimon ja rakentavan hyvän elämän hänen kanssaan. Kiitos toivotuksesta, mutta haluaisin vielä jutella tästä aiheesta, sopiiko? kysyi Hannu. Joo, jutellaan vain, kuului vastaus.

Minusta sinä puhut vammaisista ja itsestäsi tavalla, josta en pidä, sanoi Hannu. Minä haluan puhua suoraan asiasta, koska minä olen vammainen, vastasi Liisa. Minun mielestäni vammainen on sana, jota ei pitäisi juuri edes käyttää, koska se on niin leimaava, sanoi Hannu. Me olemme kaikki puutteellisia ja kysymys on vain aste-eroista. Meillä kaikilla on myös vahvuutemme.

Tiedätkö mitä antropologit sanovat parisuhteesta? kysyi Liisa. Varmaan jotakin, mikä ei kuulosta kivalta, vastasi Hannu. Elämä on ollut luolamiesaikaan niin rankkaa, että ihminen on luontaisesti valinnut kumppanikseen sellaisen, jonka kanssa on ajatellut parhaiten selviävänsä elämän taisteluissa, sanoi Liisa. Meillä on tuo sama asennoituminen yhä geeneissämme.

Liisa kuule, yritetään elää tätä päivää. Ei elämää voi typistää miksikään viettirimpuiluksi.

He väittelivät vielä jonkin aikaa aiheesta ja lähtivät sitten kumpikin suuntiinsa. Pysäkillä seistessään Hannu ajatteli tapahtunutta. Häntä miellytti Liisan avoimuus ja hän tunsi viihtyvänsä tämän seurassa. Raitsikka tuli, hän nousi siihen ja istuutui vaunun  takaosaan. Hän uppoutui ajatuksiinsa.

Hannusta Liisan jyrkkyy oli lohdutonta, vaikka tämä perusteli sen hyvin. Usko, toivo ja rakkaus .... missä on toivo? Äkkiä hän näki silmissään Julian silmät. Voisinkohan puhua asiasta tämän kanssa? hän mietti. Olisikohan se sopivaa?

Hannu oli kotimatkansa puolivälissä, kun hän havahtui ajatuksistaan. Hän muisti, että hänen uusi työsuhdeautonsa on parkkihallissa. 


16. Vertailua

Hannu palasi saman tien hakemaan autoansa. Kaivokadulla tuli taas tuttu hahmo vastaan. Tällä kertaa se oli Julia. Tämäpä sattui mukavasti, ajatteli Hannu. Onkohan tämä johdatusta?

Hetken rupateltuaan Hannu ja Julia lähtivät asemalle juomaan lattea. He löysivät rauhallisen nurkkauksen.

Hannu kysyi, onko Julia yhä viihtynyt työssään. Oikein mukavaa siellä on, tuumi Julia. Mikä sinulle on erityisen arvokasta sairaanhoitajan työssä. Julia kertoi pitävänsä työn käytännöllisyydestä ja siitä, että voi olla niin paljon ihmisten kanssa tekemisissä. Potilaat ovat aina hyvillään, kun hoitaja saapuu paikalle ja usein hän saapuukin. Kai minulla on jonkinlainen hoivavietti, lisäsi Julia. Haluan tehdä kaikkeni, että potilaat tuntevat olonsa paremmaksi, hän totesi vielä.

Eikö se ole aika tarkkaa hommaa, kysyi Hannu. No on se, vastasi Julia. Me vastaamme, että lääkkeet tulevat oikein annetuiksi aina silloin kuin pitää. Meidän pitää myös seurata, että hoidot tuovat tulosta, hän jatkoi.

Julia kertoi, että työn pitää loppua, kun päivä päättyy. Hänen pitää yhä opetella, ettei ole huolissaan potilaistaan, kun on vapaalla. Joskus hän on unohtanut jotakin tärkeää. Silloin hän on soittanut osastolle ja varmistanut, että joku vuorossa oleva hoitaa asian. Onneksi kovin pitkiä viiveitä ei ole päässyt syntymään.

Sitten on vielä toinen asia, jota olen joutunut opettelemaan ja opettelen yhä, Julia jatkoi. Jotkut potilaat ovat pitkiäkin aikoja osastolla, ja heidän kanssaan tulee aika tutuksi. Heillä voi olla rankkoja vaiheita, ja heidän hyväkseen haluaa tehdä parhaansa kuten tietenkin muidenkin. Jotkut kovia kokeneista siirtyvät syystä tai toisesta jonnekin muualle. Helposti alkaa murehtia, miten heillä sujuu sen jälkeen. Voi kertyä huolikuormaa, jos heitä jää muistelemaan. Ymmärrän, kommentoi Hannu. Elämässä tulee muitakin huolia, ja olen kuullut, että liiasta henkisestä kuormasta elämä voi mennä hyvin hankalaksi. Näin on, onneksi muilta hoitajilta saa vertaistukea, vastasi Julia.

Julia vaihtoi puheenaihetta. Miten sinulla menee työssäsi? hän kysyi. Eikö toimenkuvasi ole jotenkin muuttunut? Joo, olen nyt myyntipuolella, vastasi Hannu. Työ on oikein mielenkiintoista. Tapaan paljon ihmisiä kuten sinäkin. Hoidan vanhoja asiakkaita ja yritän hankkia uusia. No meidän ei tarvitse hankkia, niitä kyllä riittää, sanoi Julia hymyillen. No eipä tosiaan, kommentoi Hannu. Häntä nauratti. Me yritämme saada aikaan mahdollisimman pitkiä asiakassuhteita, jatkoi Hannu. Sellaiset ovat yleensä kannattavampia, ei tosin aina. Julia naurahti. Sairaalan väki ei todellakaan voi pyrkiä pitkiin potilassuhteisiin, hän sanoi. Potilaat pitää saada mahdollisimman pian terveiksi. Miten lienee asia yksityisillä lääkäriasemilla, ja onhan sellaisia sairaaloitakin? pohti Hannu. En ole ollut töissä sellaisissa, mutta totta kai potilas pitää yrittää hoitaa mahdollisimman hyvin, olkoon hän missä vain, vastasi Julia. Niin sen täytyy olla, tuumi Hannu. Hyvä kello kauas kuuluu.

Yhtä asiaa ihmettelen liike-elämässä, sanoi Hannu. Siellä vallitsee jonkinlainen pakkomielteinen positiivisuus. On jonkinlainen hiljainen sopimus, että kaikilla menee hyvin. Jos jollakin on vaikeuksia päästä myyntitavoitteisiinsa, hän on asiasta hissuksiin ja yrittää esittää reipasta, vaikka varmasti harmittaa. Ettekö sitten juttele keskenänne, kysyi Julia. No vähän, mutta asiasta puhuminen koetaan jotenkin häpeälliseksi. On pakko onnistua. Kuulostaa aika kovalta, sanoi Julia. Meillä on tärkeää keskustella epäonnistumisista. On hyvä purkaa ajatuksia, ja samalla mietitään, miten voitaisiin toimia paremmin vastaavissa tilanteissa.

On varmaan rankkaa, kun pitää päästä tavoitteisiin, totesi Julia. Saanko kysyä, kehittyykö sinulla homma hyvään suuntaan? Vaikea sanoa vielä, vastasi Hannu. Olen vasta alkutaipaleella. Toki se jännittää. Olisi varmaan hyvä, jos osaisit ottaa rennosti, sanoi Julia. Silloin työkin varmaan sujuisi paremmin. Niin varmaan, vastasi Hannu, ei se helppoa ole. Miten se menee sairaalamaailmassa? No huolellinen pitää olla, vastasi Julia. Työ täytyy hoitaa hyvin, ja hoitajiahan me olemmekin. Ei saa olla väärällä tavalla rento, mutta rento kuitenkin. Minäkin olen oikeastaan hoitaja, hymyili Hannu, minä hoidan asiakassuhteita. Vertailu huvitti Juliaa.

Joudutko tekemään ylitöitä, kysyi Hannu. En paljoa, mutta jos joudun, saanhan siitä palkkaa, vastasi Julia. Entä sinä? Myyntiosastolta ei oikein kehtaa lähteä neljältä kotiin, vastasi Hannu. Tuntuu olevan tapana venyttää päivää. Sitä paitsi työ on vaativaa, paine pistää pidentämään päivää. Saatko siitä enemmän palkkaa, kysyi Julia. En tuntien perusteella, mutta jos teen siten parempaa tulosta, saan enemmän provisiota, vastasi Hannu.

He jatkoivat vielä keskustelua työaiheista. Samalla Hannu mietti, miten hän saisi keskustelun siirtymään hänen huoleensa Liisasta. Olisiko se edes oikein, hän pohti.


17. Kiertää kuin kissa ...

Hannu ja Julia istuvat rautatieasemalla juttelemassa. Hannu unohtui pitkäksi toviksi katselemaan ohi kulkevia matkalaisia. 

Olet ihan muissa maailmoissa. Vaivaako jokin asia mieltäsi? kysyi Julia. No joo, mietin erästä ongelmaa, kuului vastaus. Onko se henkilökohtainen? jatkoi Julia. No ei, tai no, tavallaan on, sanoi Hannu. 

Tuntuuko sinusta sitten , että olet tehnyt jotakin väärää? tiedusteli Julia. Ei tämä sellainen ole, vastasi Hannu. No miksi sitten murehdit sitä? uteli Julia. No se nyt vain askarruttaa minua, vastasi Hannu. Koskeeko se jotakin henkilöä, jonka tunnen? kysyi Julia. En mielelläni vastaisi tuohon, jos sopii, sanoi Hannu. En oikein tiedä, onko reilua puhua asiasta. 

Etkö voi puhua suoraan kyseisen henkilön kanssa? Niinhän kuuluukin tehdä, neuvoi Julia. Olen jo puhunut, vastasi Hannu. Eikös asia ole sitten kunnossa? kommentoi Julia. Asia vaivaa yhä mieltäni, vastasi Hannu. Onko tämä henkilö aiheuttanut ikävyyksiä sinulle? jatkoi Julia. Nyt en tiedä, miten sanani asettelisin, vastasi Hannu. Ei oikeastaan, tai ehkä tavallaan aiheuttaa.

Jopa menee monimutkaiseksi, tuumi Julia. Hannu tunsi itsensä kiusaantuneeksi. Hänen teki mieli purkaa mieltään ja selvittää ajatuksiaan Julialle, mutta jokin vastusti. Julia tuntui luotettavalta ja oli kaiken lisäksi Hannun mielestä kovin viehättävä. En halua ristikuulustella sinua asiasta. Jos haluat keventää mieltäsi joskus toiste, voit vaikka soittaa, sanoi Julia. Hannu pelästyi, että nyt Julia lähtee. Oli niin mukava jutella hänen kanssaan. 

Hannu vaihtoi puheenaihetta. Tiesitkö, että aseman seinän läpi on joskus tullut juna? No en, miten se on mahdollista? ihmetteli Julia. Oli vissiin mennyt jarrutus pieleen. Juna oli tullut laiturin päästä läpi ja rikkonut seinää, selitti Hannu. Ohhoh, tuliko henkilövahinkoja? päivitteli Julia. Ei kai ainakaan kuollut ketään, vastasi Hannu. Sepä hyvä, sanoi Julia. 

Julia rupesi tekemään lähtöä. Kuule, voisin minä kertoa ongelmastani yleisellä tasolla. Onko sinulla kiire? kysyi Hannu. No ei tässä niin hoppua, vastasi Julia ja istuutui uudestaan. Katsos, minun pitäisi jutella uudestaan sen ihmisen kanssa, mutta en tiedä, mitä sanoa?

Nii-in, tuhahti Julia. Miksi puhua, jos ei ole mitään sanomista? Siinäpä se, vastasi Hannu. Minulla on hänelle asiaa, mutta en tiedä, miten sanoisin sen. Voiko sellaista asiaa olla olemassa, jolle ei ole sanoja, totesi Julia. Osittain ongelma on filosofinen tai ehkä eettinen, sanoi Hannu. Mutta sanoithan, ettet ole tehnyt mitään väärää, vastasi Julia. 

Kyse on siitä, että tämä henkilö ajattelee minusta väärin ja se ei ole hyväksi hänelle itselleen, selitti Hannu. Ajattelee sinusta väärin? väärin ihmetteli Julia. Siis ajattelee minun mielestäni väärin eräästä asiasta, jatkoi Hannu. Minkä ihminen voi ajatuksilleen? kysyi Julia. No oikeastaan se on mielipide ja senhän voi vaihtaa, vastasi Hannu. Miksi pitäisi vaihtaa? Saahan ihmisellä olla mielipiteitä ja pitääkin olla, sanoi Julia. 

Väärä mielipide tai käsitys tietystä asiasta voi olla ihmisille vahingollista, jatkoi Hannu. Mistä sinä voit tietää, mikä on oikea kanta kyseiseen asiaan, kysyi Julia. Mielestäni hänen ajatuksensa supistaa hänen tulevaa elämäänsä, kertoi Hannu. Niinhän ihmiset tekevät, pitää päättää asioista, muuten mistään ei tule mitään, sanoi Julia. Niinpä, mutta eikö meillä ole velvollisuus auttaa lähimmäistä, jos hän näyttää olevan menossa turmioon? kysyi Hannu. 

No jopas on, sanoi Julia. Miten kukaan voi etukäteen tietää, mikä päätös tuottaa parhaan lopputuloksen? Ei voikaan, mutta ihmisen pitäisi kuunnella myös sydäntään eikä vain järkeään, sanoi Hannu. Kai se noinkin on, mutta yleensä ihmiset tuntevat itse parhaiten omat asiansa ja siksi heidän pitää tehdä itse lopulliset päätökset asioistaan. 

No sanon sen verran, että hän pidättäytyy tietystä mahdollisuudesta, koska pitää itseään liian viallisena, selitti Hannu. Varovaisuus on viisautta, itsetuntemus on hyvä juttu, vastasi Julia. Kaikkihan me olemme viallisia. Minusta hän tekee liian rankkoja johtopäätöksiä omista puutteistaan, lisäsi Hannu. 

Otatkohan sinä nyt liikaa vastuuta asioista, jotka eivät oikeastaan kuulu sinulle? kysyi Julia. Se on mahdollista, mutta eikö meidän pidä auttaa toisiamme, kysyi Hannu. Toki toki, mutta jos sinä haluat muuttaa kaikkien mielipiteet, jotka ovat sinusta vääriä, kyllä sinulla työtä riittää, vastasi Julia. 

Mitä sinä hyötyisit siitä, että tämä ihminen vaihtaisi mielipiteensä? kysyi Julia. Olisin varmaan helpottunut, vastasi Hannu. No entä, jos joskus huomaatkin johdattaneesi hänet väärään ratkaisuun jossakin isossa asiassa, jatkoi Julia. On sekin mahdollista, myönsi Hannu. 

Onko tämä henkilö sinulle erityisen merkityksellinen? kysyi Julia. No, tavallaan on, myönsi Hannu. 

Teen sinulle vielä yhden kysymyksen, johon sinun ei ole pakko vastata, jatkoi Julia. Oletko rakastunut häneen? 


18. Rakkaudesta

Julia ja Hannu istuivat kahvilla rautatieasemalla. Julia oli tehnyt Hannulle suoran kysymyksen, johon tämä ei ollut varautunut.

Tuota, ... minä en tiedä, mitä se rakkaus on? kysyi Hannu. Et tiedä mitä rakkaus on? Oletpas sinä tapaus, puuskahti Julia. Ei se ole niin yksinkertaista, vastasi Hannu. Älä nyt tee asiasta liian monimutkaista, sanoi Julia. Sitä joko tykkää jostakin tai ei tykkää, ja sillä siisti.

Eikös ihminen voi tykätä monesta yhtä aikaa? kysyi Hannu. Joo, voi, mutta kyse ei ole samasta asiasta, väitti Julia. Minäkin tykkään monesta pojasta ja tytöstä, mutta ne ovat minun kavereitani. Viihdyn heidän seurassaan.

Mistä sitten voi tietää, kenen kanssa mennä naimisiin? kysyi Hannu. Kyllä sen nyt vain tietää. On sellainen tunne, että kaipaa jatkuvasti jonkun tietyn ihmisen seuraa, selitti Julia. Kuulostaa aika hyvältä määritelmältä, vastasi Hannu.

Meille sanotaan, että meidän pitää rakastaa lähimmäisiämme kuin itseämme, sanoi Hannu. Ehkä minä tunnen jotakin sellaista kysymykseesi liittyvää henkilöä kohtaan. Itse tiedät sen parhaiten, kommentoi Julia. Lähimmäisenrakkaus tarkoittaa sitä, että meidän pitää auttaa toisiamme. Joo, niin se menee, vastasi Hannu.

Sitten meillä uskovaisilla on rakkaus keskenämme, sanoi Julia. Mitä se sinun mielestäsi tarkoittaa, kysyi Hannu. Minun mielestäni se on sitä, että uskovaisilla on hyvä olla toistensa kanssa. Ihmiset ymmärtävät toisiaan, tuumi Julia. Joo, mutta siihen liittyy myös velvollisuuksia, sanoi Hannu. Jos tuntuu, että on jonkun kanssa jotakin säröä, on syytä jutella tämän kanssa.

Ja jos joku tekee jotakin väärää, silloinkin rakkaus velvoittaa puhumaan, jatkoi Hannu. Niin se menee, silloin rakkaus säilyy, kommentoi Julia.

Eikö minun siis pidä puhua sille henkilölle? kysyi Hannu. No onko hän sitten tehnyt jotakin syntiä, kysyi Julia. No ei, mutta hän ei ole oikeudenmukainen itseään kohtaan, vastasi Hannu. Nämä taitavat olla sellaisia veteen piirrettyjä viivoja, vastasi Julia. Hei, minäpä tiedän, kuuntele sydämesi ääntä, hän lisäsi.

Tuo kuulostaa kliseeltä, sanoi Hannu. Niinpä, mutta siinä on syvä totuus, totesi Julia. Niin kai se sitten on, mutta entä jos ei kuulu mitään? jatkoi Hannu. Ehkä sinun kannattaa jättää asia toistaiseksi silleen, ehdotti Julia. Joo, ehkä, toivottavasti asiat kypsyvät jotenkin, vastasi Hannu.

Onko sinulla ollut koskaan poikaystävää? kysyi Hannu. No ei varsinaisesti, minä olen maalta kotoisin. Ne oman paikkakunnan pojat ovat sellaisia veljiä, joiden kanssa ollaan lumisotasilla, vastasi Julia.

Eräs vanhempi mies kertoi, että hän oli ollut nuorena kesätöissä, eräällä paikkakunnalla, aloitti Hannu. Uskovaiset nuoret olivat liikkuneet porukalla vapaa-aikoinaan. Tämä mies oli usein jutellut erään tytön kanssa, kun he liikkuivat porukalla. Sitten hän oli huomannut, että muut alkoivat pitää heitä pariskuntana, eikä hän osannut oikein muuta kuin jatkaa samalla tavoin. He menivät naimisiin ja vaikuttavat minusta yhä onnellisilta. Mitä tähän sanot?

Kaunis tarina, ihan hyvin se voi mennä noin, vastasi Julia. Entäs sitten, jos ajattelee tiettyä henkilöä usein ja kaipaa häntä, mutta pettyy, kun tapaa, kysyi Hannu. No sepä erikoista, onko sinulla sellainen tilanne? kysyi Julia. Äh ..., no joo, myönnetään, vastasi Hannu.

Ehkä olet luonut hänestä jonkinlaisen ihannemielikuvan, joka ei vastaa todellisuutta, kommentoi Julia. Tuo oli hyvä havainto, niin voi olla, sanoi Hannu. Sinun pitää miettiä, mihin sinä tarvitset sellaista ihannetta, jatkoi Julia. Joo, niin täytyy, vastasi Hannu.

Minusta on mukava jutella kanssasi, sanoi Hannu. Kiva, jos minusta on apua, kuului vastaus. Voitaisiinko me mennä taas yhdessä johonkin taidenäyttelyyn? kysyi Hannu. Tarkoitatko vain me kaksi? tiedusteli Julia. Joo, minusta olisi kivaa, sanoi Hannu. No olisi se kai hyvä sivistyä taas, vastasi Julia. Tarkoittiko tuo kyllä? kysyi Hannu. Joo, kyllä se tarkoitti, myönsi Julia. No minä otan yhteyttä, kun löydän kiinnostavan näyttelyn, sanoi Hannu.

He lähtivät kumpikin suuntaansa. Hannu meni pysäkille odottamaan raitsikkaa ja Julia päätti kävellä kotiin. Ulko-ovella Juliaa vastaan tuli eräs ystävä, mutta Julia ei huomannut mitään.


6 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Ihana tarina! :)

Heikki Honkala kirjoitti...

Kiitos!

Anonyymi kirjoitti...

Mielenkiintoinen tarina. Mutta menikö Hannu taas raitsikkaan vaikka oli autoa hakemassa?
- lukija

Heikki Honkala kirjoitti...

Kiitos palautteesta! Huomasit.

sandra barfinder kirjoitti...

Uskon, että kukaan, joka omistaa 100% sydämestäsi, kannattaa taistella. Kyllä, olen ylpeitä, koska en ole koskaan noudattanut joitain

vanhempiensa negatiiviset neuvot, kun olin noin naimisissa. Sota oli meidän kahden perheemme, sitten mieheni välillä

oli hänen äitinsä pentu, hänen perheenjäsenet käyttivät häntä paljon, ettei hän voi tehdä mitään päätöstä kuulematta niitä. Mitä

yllätti eniten oli hetki 36-vuotias mies etsii vanhempansa ja jotkut perheenjäsenet suostumuksen ennen dating joku,

pahin tapaus, kun hänet kehotettiin tuomaan minut kotiin kotiin Rampartissa New Orleansissa, oli vaarallista

hyväksyä tällainen kutsu. Perheemme välinen sota alkoi, kun hän lopulta ehdotti (se oli noin 4 vuotta sitten), hänen

perhe antoi joitakin ehtoja, jos hän on minun vaimoni (meidän on elettävä heidän kanssaan), olin shokissa, kun mieheni hyväksyi ja oli

tyytyväisiä heidän olosuhteisiinsa (niin hullu). Perheeni vaivasi ja vaati, että minun pitäisi irtautua hänen kanssaan heti. Päätin

anna hänelle viimeinen ampui ihmiseksi, joka on jo ottanut 100% sydämestäni, otin riskin mennä hengelliseksi heidän kanssaan

konsultointi tohtori Sharaja kautta sharajasid@gmail.com, en tiedä miten, mutta henkinen isä tiesi jo aikanaan

kysy häneltä. Hän ensin kertoi minulle vaara, johon olin mukana ja miten aviomies on orjuutettu synnytyksestään, miten he pitävät

aivot pesevät hänet tekemään tahtonsa. Kuten lainaus, joka sanoo henkilön näkevän selvästi vain sydämen, tajusin sen

kukaan ei nähnyt mitä olen nähnyt aviomiehissani, ja siksi käytin PRIEST SHARAJAn apua, jotta häneltä poistettaisiin hänen kurjuutensa. Hänen silmänsä

jossa PRIEST SHARAJA SID avasi ensimmäisen kerran hänen perheensä rakastui minuun ja antoi jokaiselle pyynnöstämme,

perheemme ovat tunteneet rauhan rakkauden loiton jälkeen. Se on yli 2 vuotta rakkauden loitsun jälkeen ja mieheni on

jatkoi parantumistaan ​​joka päivä ilman häiriötä hänen perheestään. Olen odottanut liian kauan jakaa tätä hämmästyttävää kappaletta.

Kiitos ajastasi ja myös PRIEST SHARAJA SID. Tiesin häntä lukemalla joitakin uskomattomia todistuksia blogeista .. tekstiä

pappi sharajasid ++ (234) 9066-376197

Anonyymi kirjoitti...

Milloin tulee jatkoa?