Sairaan rakas elämä

Imusolmukesyövän ja leukemian kokenut mies kirjoittaa

lauantai 3. tammikuuta 2015

Pyyteetön suhde

Joko on sanonut, että isovanhemmat eivät ole koskaan kateellisia lastenlapsilleen. Ilmeisesti lasten ja vanhempien välillä tällaista saatta olla, suuntaan tai toiseen.

Isovanhemmat haluavat aina hyvää lapsenlapsilleen. Luulen, että näin yleistävästi voidaan sanoa, vaikka varmaan poikkeuksiakin on. Isovanhemmat haluavat helliä lastenlapsiaan, osoittaa heille rakkauttaan. Heillä on elämänkokemusta ja he tietävät, kuinka tärkeä asia rakkaus on. 

Minusta isovanhemmuuden ei tarvitse olla runsaan materiaalista. Tärkeämpää on viettää aikaa lastenlasten kanssa. Mummot ja papat ovat vakiokalustoa päättäjäisissä, matineoissa, rippijuhlissa ja muissa sen kaltaisissa tapahtumissa. Minusta on tärkeätä olla myös mahdollisuuksien mukaan kaksistaan kunkin kanssa. Olen käynyt parin pojan kanssa urheilumuseossa, kummankin erikseen. Sotamuseossa muistelen käyneeni ainakin yhden kanssa. Jossakin kokoonpanossa olemme käyneet eläinmuseossa. Jokin vuosi tapaperin otimme vaimoni kanssa vanhimpia lapsenlapsiamme mukaan ja menimme höyryjuna-ajelulle. Sellaiselle pääsee Porvoosta ja Hinthaarasta. 

Beibisittauksellakin on merkitystä. Lastenlasten vanhemmat saattavat olla loman tarpeessa ja tällöin isovanhemmat voivat päästää nämä kaksistaan lepäämään. Muissakin tilanteissa auttaa halutaan. Joskus eläkkeellä olevat isovanhemmat toimivat jopa päivähoidon korvaajina. Tämä edellyttää, että hevä ovat vielä hyväkuntoisia. Luontevinta se lienee, jos asutaankin lähekkäin. Tässä on kuitenkin vaaransa, koska on ymmärrettävää, että muut lapset saattavat olla kateellisia, jos joku heistä saa näin huomattavan edun.  

Ilse koen, että beibisittaustilanteissa puhti ei yllä kovin monen yön yli. Ajoittain sellainen on kuitenkin paikallaan. 

Isovanhemmistani kolme on elänyt niin pitkään, että olen tullut heidän kanssa tutuksi. Olen ollut yhdessä mummolassa pidempääkin muutaman vuoden ikäisenä ja lainakin kerran lyhyemmän ajan toisessa. Isovanhempani ova sellaisen ajan lapsia, että heille hoitaminen tarkoitti ensisijaisesti puitteiden ylläpitoa. He eivät ole kuitenkaan luoneet minuun yksilöllistä suhdetta. Hyvä näinkin. Minulla on heistä muistoja ja koen, että minulta puuttuu jotakin, kun en ole voinut tavata talvisodassa kaatunutta isoisääni. 

Koen isovanhemmuuden olevan kärkipaikoilla tämänhetkisten roolieni joukossa. Haluan luoda henkilökohtaisen suhteen jokaiseen ja ylläpitää niitä. Toivon voivani olla sellainen turvallinen ja suopea hahmo, jota lapsi uskaltaa lähestyä murehduttavissakin asioissa. 

Isovanhempana haluan varata aikaani lastenlapsilleni ja tukea heidän kasvuaan, vaikka tiedän, etten tule näkemään kaikkia näiden toimien hedelmiä. 

Onneksi kaikki maailmassa ei perustu vaihdantaan.    

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Kauniisti kirjoitettu, lapsenlapsille onni omistaa tuollaisia isovanhempia:) Meidän lapsilla on käynyt samanlainen "tuuri" ja uskon, että tässä on yksi elämän isoja, tärkeitä asioita. Kiitokset ajatustesi jakamisesta ja Hyvää Vuotta 2015!
Anu

Heikki Honkala kirjoitti...

Kiitos Anu mukavasta palautteestasi ja oiken onnellista uutta vuotta sinullekin sekä läheisillesi.