Yhden teoksen synty kenttäolosuhteissa

Maalaaminen on joskus extreme-laji. Tänään kävi niin. Oli luvattu ajottaisia sadepuuskia ja niin kävi. Kävin ilmoittautumassa Kahvila Ekbergin yläkerrassa. Menin sitten etsimään Lasipalatsin nurkilta paikkaa, jossa olen joskus ahertanut minua miellyttävän näkymän kanssa. Ettei olisi Suomen kansallismaisemaa tämäkin. Edellisellä kerralla Lasipalatsilla oli eiryinen merkitys sommitelmassa, mutta nyt en saanut sitä sijoittumaan siten. Yksi syy saattoi olla, että katsoin työskentelypisteen puun alta sateen varalta.

Valitettavasti ihan läheltä ei löytynyt parkkipaikkaa ja sain auton ensin Taidehallin kohdalle Nervanderinkadulle, joka on valitettavasti kakkosparkkialuetta eli taksa on kaksi euroa tunnissa. Auton sijoitus merkitsi myös sitä, että jouduin keräämään tavarat mukaani käydessäni lounaalla ja kahvilla.

Puu suojasikin pikku sateelta, mutta yksi puuska oli aikamoinen ja sen aikana piti keskeyttää homma.  Sade taisi pudottaa veden lisäksi myös puusta moskaa paperilleni. Alkoi tuntua ettei hommasta tule mitään. Kastelin tosin muutoinkin paperia.

En oikein pidä akavarellipapereista, koska ne ovat niin pehmeitä, että niihin on hankala piirtää. Minulla maalaaminen on perustaltaan piirtämistä. Tässa tapahtumassa piti keskittyä vesiväreihin. Koen sekatekniikat enemmän omikseni, koska niissä voi selvemmin yhdistää piirtämistä ja maalaamista. Kovalla piirtovälineellä saan paremmin omanlaiseni otteen tekemiseen. Tässä teoksessa käytin pääasiassa akvarellikyniä, mutta nekään eivät ole oikein piirtovälineitä.

Minulla oli jopa vaikeuksia saada väriä tarttumaan paperiin. Jotenkin sain hommaa töpötettyä eteenpäin. Valitettavasti paperi jäi aika sotkuiseksi.

Eräs varttunut ohikulkija oli sitä mieltä, että paikkani on vaarallinen ja minut voidaan ryöstääkin. En osannut pelätä. Ulkona maalaamisessa on sekin mukava puoli, että ohikulkijat kommentoivat tekmistäni.

Tässä näkymässä yksi minua viehättävä tekijä on lyhtypylväiden rytmi. En tosin saanut sitä siirrettyä tähän sotkuiseen työhöni. Mietiskelin kuvataiteen ja musiikin rytmin suhdetta toisiinsa. Jos maalauksen rytmi on hyvä, voiko objektien fyysisen etäisyyden muutta ajaksi siten, että rytmi kuulostaisi hyvältä myös musiikkina?

Kun vertaan alempaa ja ylempää kuvaa, voin todeta, että nuo roikkuvat liikennemerkit olisivat saaneet jäädä pois. Siinä ne nyt kuitenkin ovat.

Koska teokset piti toimittaa Ekberg Extraan viiteen mennessä, täytyi teoksen katsoa olevan valmis, kun aika koitti.

Tilaisuuden toimitsijat ripustivat teokset seinille ja avajaiset pidettiin kuudelta.  Hain tässä välissä vaimoni mukaan tilaisuuteen. Ensin puhui Suomen Akvarellitaiteen yhdistyksen puheenjohtaja Taina Rasi ja sitten näyttelyn avasi MTV:stä eläköitynyt uutisnakkuri Urpo Martikainen, joka on innokas akvarellisti. Rasi kertoi, että taphatuma on hänen ideansa ja että se pidettiin nyt neljännen kerran. Osallistujia oli 90. Tarkoituksena on hakea ensi vuonna Helene Schjerfbeckin syntymäpäivää eli heinäkuun kymmenettä liputuspäiväksi Suomen kuvataiteen päivänä siten, että sitä liputettaisiin ensimmäisen kerran Suomen satavuotisjuhlavuonna 2017.

Olin yllättynyt, kun vaimoni tunnisti heti melkoisen teosmäärän joukosta, mikä oli minun työni, kun tuli sen kohdalle. Ajatella, että oma kädenjälki voi olla noin erottuva.

Näyttely on avoinna vielä huomenna Ekberg Extrassa Bulevardi yhdeksässä (2. kerros) klo 9-18.

Kannattaa panostaa kunnon työvälineihin

Suuren Maalaustapahtuman päivä. Jostakin syystä en saanut oikein unta. En minä tätä tapahtumaa kuitenkaan jännittänyt. Heräsin kohtuullisen aikaisin, joten jotakin varmaan ehdin tehdäkin.

Sää ei ole lupaava. Ajoittain kai sataa. Pitää miettiä maalauspaikkaa sillä silmällä. Onneksi voin pakata autoon kaikenlaista ja mennä välillä suojaan, jos on tarve. Hyvä, jos löytyisi valmiiksi suojaisa paikka. Ehkä voin tarvittaessa istua autonperässä takaluukun alla. Vesivärimaalaus on aikamoista säätämistä. Tarvitaan värejä, vettä, kippoa ja kappoa ... Kunnon tuulenpuuska voi osallistua dramaattisesti prosessiin.

Kävin eilen Temperassa tarkoituksenani ostaa maitokartonkia kotimaalailuihini, mutta ei sitä siellä ollut. Löysin sitä viimeksi kai TaiKin rakennuksessa toimivasta Kynä ja paperi-kaupasta, joka on kiinni elokuun kymmenenteen. Harmi. Toivottavasti jostakin paperiliikkeestä tms. löytyy.

Temperassa kävi kuten niin helposti käy. Innostuin ostamaan yhtä ja toista. Rahaa paloi. Ostin Sennelierin mainion öljyisiä öljypastelleja, Schmincken akvarellivärejä, vernissaa öljypastellien suojaamiseksi, kolme arkkia kiinnostavaa uutta paperityyppiä ja kunnon blokin 300-grammaista akvarellipaperia täksi päiväksi. Blokki toimii samalla työpytänäni. Haluan panostaa laatuun, koska työskentely kunnon välineillä on vain niin paljon mukavampaa ja tuloksetkin toivottavasti ovat säilyvämpiä. Hintaa sitten kertyy.


Eilen saimme nauttia kahden pikkuisen ja heidän vanhempiensa seurasta, kun olivat käymässä stadissa. Nuoremmalla oli ristiäiset viime kuussa ja olen puuhaillut siellä ottamani videomateriaalin parissa. Nyt olen saanut kyseisen tapahtuman ja siihen liittyneiden yllätyshäiden videot valmiiksi. Olen saannut rutiinia editointiini ja onnistun jo kohtalaisen nopeasti saamaan aikaan mielestäni katselukelpoista tavaraa. Siinäkin on auttanut kunnon työvälineet, Macbook ja iMovie.

Nyt rupean varustautumaan päivän akvarelliretkeä varten.

Luokkaretkeilyä?

Sukujuurien penkominen on hauskaa salapoliisityötä. En niinkään jaksa laatia sukupuita, mutta kun muut ovat niitä laatineet, on mukavaa etsiä lihaa luiden ympärille. Paikallishistoirioista sitä saattaa löytyä.

Hattumaakari Eric Sjöberg ja hänen vaimonsa Juliana Birgstedt ovat molemmat syntyneet Rauman maalaiskunnassa. Rauman seudun historioista en löytänyt yhtään mitään heihin liittyvää. Nimetkin vaikuttavat oudon ruotsalaisilta ollakseen seudulta, joka vaikuttaa historiaeeposten valossa perisuomalaiselta. Ainakaan Eric Sjöbergin poika Axel ei äitini serkun todistuksen mukaan osannut ruotsia.

Rauman kaupungin historiat tuottavat enemmän osumia. Nelososan lopussa olevassa nimiluettelossa on useita viittauksia Birgstedt-nimeen, jonka rinnakkaismuodoksi on merkitty Birckstedt. Osa niistä viittaa kolmososaan, jonka hankin tänään Kallion kirjastosta.

Tiedoissa on ristiriita, joka mietityttää minua. Omat esivanhempani ovat alempaa rahvasta ja Ericin isäkin Esaias on merkitty suutariksi äitini muistiinpanoissa. Historiakirjojen viittaukset liittyvät hieman parempaan väkeen. Tosin Esaiaksen syntymäpaikkakin on Taivassalo eikä Rauma tai Rauman maalaiskunta.

Kolmannen osan ensimmäinen merkintä kertoo Rauman tullissa tarkastetun 12.5.1791 Gustaf-nimisen aluksen lasti. Gustafissa oli miehistöä yhdeksän henkeä ja laivurina Kaarle Fredrik
Birgstedt (Carl Fredrik).

Rauman kaupungin asemakartan selvityksen 1756 mukaan talon numero 162 Talalan omisti Birckstedt. Etunimeä ei mainita. Pinta-ala on ollut 1680 neliökyynärää.

Vuoden 1800 taksoitusluettelo mainitsee ne henkilöt, jotka taksoitettiin veroa varten. Talon Närvä omisti porvarinleski Leena Birgstedt.

Nelososassa luetellaan Rauman suurimmat laivat vuonna 1861. J. E. Linqvistin omistaman kuunari Wandringsmanin laivuriksi mainitaan J.G. Birgstedt.

Syyskuussa 1843 haaksirikkoutui kuunari Neptunus Rügenin luona ollessaan matkalla Holsteiniin. Laivuriomistaja oli B.W. Birgstedt.

Teologian erotutkinnon vuonna 1864 suorittaneen ja sittemmin Multian kappalaisena toimineen Isak Josef Groundstroemin äidiksi kerrotaan Johanna Kristiina Birgstedt.

Birgstedt tuntuu aika harvinaiselta nimeltä ja sikäli esivanhempani ovat saattaneet olla sukua näille laivureille ynnä muille. Jäljetkin johtavat samalle seudulle. Erisäätyisyyden saattaa selittää ennen vanhaankin tavanomainen luokkaretkeily, jota tapahtui molempiin suuntiin. Liekö joku menestyneeltä tuntuvan suvun vesa hukannut perintönsä tai jäänyt sitä saamatta ja ajautunut käsityöläiseksi leipää ansaitakseen. Ehkä on pitänyt vaihtaa maisemaakin Taivassaloon, mutta sieltä sitten jonkun polven edustaja on saapunut takaisin suvun kotikonnuille. Voihan olla niinkin tapahtunut, että jo varhemmin joku käsityöläissuvun edustaja on päässyt herrahissiin ja laivurit ja muut ovat hänen jälkeläisiään. 


Näköjään "joudun" hankkimaan myös Rauman kaupungin historian kakkososan käsiini, koska nimiluettelosta löytyy sukupuussani oleva nimi Wrigstadius ja lähemmät tiedot löytyvät kakkosesta.

Huomenna Suomen kuvataiteen päivä

Suomen Avarellitaiteen yhdistys ry. haluaa lisätä vesiväritaiteen arvostusta ja ajaa heinäkuun kymmenettä liputuspäiväksi. Juhlapäivän nimi on Suomen kuvataiteen päivä.

Helsingissä tämä merkitsee Suurta Maalaustapahtumaa, johon voi ilmoittautua kuka vain. Ilmoittautuneet maalaavat akvarelleja stadissa ja toimittavat ne Ekberg Extraan kl 14-17 (Bulevardi 9, 2. kerros).

Jokainen maalari saa yhden teoksen näyttelyyn, jonka avajaiset ovat huomisiltana ja kestää vielä seuraavan päivän.

Olen ilmoittautunut. Toivottavasti herään niin ajoissa, että ehdin tehdä jotakin.

Uusi teos vireillä

Nestrepon voiminen on voimattomuutta. Nestrepo voi siellä missä voi tai ei voi, koska Anagrepe on ikuinen. Anagrepe ei odota guderia, koska tämä ei voi tulla, kun Anagrepe on.

Nestrepon toisvoiminen riippuu siitä, onko siinä ennen ikuisuutta. Onko monenlaista ennen ikuisuutta? On jos on tai ei ole.

Onko Anagrepen vai ei ole? Tohar ei mene, koska se voi vain tulla. Ikuisuus ei siirry toharin eteen.

Anagrepe ja Nestrepo laulavat, koska he laulavat.

Kuolleet jäävät kuolleiksi

Jos meistä jää videoita tulevien sukupolvien nähtäviksi, nämä voivat nähdä miten me olemme elehtineet ja saaneet jonkinlaista kuvaa persoonallisuudestamme. Voi olla, että suhde menneisiin polviin on vähän kuin julkkiksiin, joita on totuttu näkemään mediassa.

Tulee olemaan varmaan kiinnostavaa nähdä, miten näköisyys, olemus ja eleet periytyvät. Kuolleiksi me varmaan tulemme jäämään, koska eihän henkilökohtaisia suhteita ole syntynyt. Tuskinpa kukaan pystyy rakastamaan henkilöä, jota ei ole koskaan tavannut.

Tilanne voi kuitenkin jäädä sellaiseksi, että monikaan ei ole kiinnostunut esipolvistaan. Menneet polvet vaipuvat unholaan kuten ennenkin. Kuolemattomuutta on tavallisten ihmisten turha tavoitella.

Kehittyvä dna-tekniikka ja periytyvyystiedon lisääntyminen voivat tietenkin herättää aivan uuden näkökulman menneisiin polviin.

Maalasin itselläni

Tulevaisuuden näkyni on ollut hukassa, kun en ole syövän jälkeen saanut maalaamistani alulle. Se on ollut mielessäni kantava runkopuu tulevaan. Nyt otan horjuvia askelia tuolle polulle, jota koskeva ajatus on minua kannatellut. Olen välillä hauras, koska epävarmuus yrittää vetää tuskallisen painavaa lainapeitettä päälleni.

Olen onnellinen, kun voin taas maalata. Olen onnellinen myös siitä, että voin etsiä uusia ilmaisumuotoja. Olen jatkanut musteläiskämaalaustani akvarelleilla. Teos kuuluu yhteen Anagrepen ja Nestrepon tarinan kanssa. Siksi kirjoitin tarinan teokseen. Tämäkin on minulle uutta. Tämänhetkiset ajatukseni ja ehkä alitajuntani tuotti tuon kertomuksen, joka saattaa vaikuttaa kryptiseltä, mutta käsittelen siinä hyvin syviä asioita. Näen maalauksessa kertomuksen asetelman.

Minulla alkaa uusi vaihe elämässä, koska osa-aikaeläkkeeni vuoksi en voi kahteen vuoteen myydä teoksiani. Tämä antaa minulle suuren ilmaisuvapauden. Tilanteen merkitys on minulle utuinen, mutta mahdollisuus kiehtoo minua.

Ajattelin polkea kuntopyörää saadakseni liikunnan taas vireille. Riisuin itseni alasti ajaakseni kalsarisillani, mutta sitten halusinkin aloittaa uuden työs. Keskeneräinen tuntuu jumittavan nyt. Ajattelin yrittää tavoittaa välitöntä otetta siten, että maalaan itselläni. Koin hienoista transsin tunnetta, mutta se laantui pian. Olen kerran kokenut kunnon transsin maalattuani ja silloin tekemäni työ on minulle hyvin tärkeä. Voi olla, että sellaisessa tilassa tavoittaa jotakin tärkeää, mutta en ole varma.

Koetin ensin välttää kämmenien ja sormien käyttöä, koska niitä ohjaa järki (käsi/käsittää). Minun täytyi luopua tästä ideasta. Järki kai ohjaa, käytti mitä jäsentä tahansa.

Itsellä maalaaminen ei ollut sen erityisempää kuin luultavasti muillakaan sitä kokeilleilla. Käytin akvarelleja ja roiskinkin. Tulos oli kehno, mutta kun otin tussinesteen avuksi, alkoi syntyä kiinnostavaa.

Mieleni blokki sulaa

Siunattu some! Kiitos, kun olette taas kannatelleet minua! Minä ajauduin masennukseen ja mieleni kivettyi. Murheet valtasivat mieleni eikä missään näkynyt valoa. Kun yritin aloittaa maalaamista, tuntui, etten osaa mitään eikä mistään tule mitään. Ihanaa, että olette kannustaneet minua silti yrittämään.

Olen hämmästynyt sitäkin, että tämä blogini sivunlatauslukemat ovat äkkiä nousseet. Eilinen lukema on peräti 682. Minusta tuntuu, että te aivan kuin kannattelette minua. Sydämelliset kiitokseni siitä teille! Minä en ole yksin.

Maalaaminen on nyt mukavaa ja pitää ajatukseni pois murheista. Tuntuu, että saan tehdä jotakin, millä on merkitystä - ainakin minulle itselleni. Toivoakseni myös muille. Minä hengitän.

Kemoaivoni eivät pysty pitkäjänteiseen luovaan työhön, mutta tussien ja nyt myös akavarellien käytössä on se hyvä puoli, että tekeillä oleva työ pitää jättää usein kuivumaan. Silloin voi puuhastella muuta ja lyhytjänteisyydestäni huolimatta maalaaminenkin edistyy.

Myös muistomme kuolee

Isäni on joskus sanonut, että hänelle oikeastaan riittäisi puuristi haudalleen. Hän tarkoitti sitä, että kestävä hautakivi on turha, koska muistot kuitenkin kuolevat.

Näinhän se menee. Jari Sarasvuo todisti asian ytimekkäästi jossakin radio-ohjelmassa, muistako isovanhempiesi vanhempien nimet. Useimmat eivät muista. Minä muistan, mutta olenkin poikkeuksellisen kiinnostunut juuristani.

Kun viimeinen minut tietävä tai muistava kuolee, minua ei ole enää edes muistoissa. Kukaan ei muista miltä näytin, miten puhuin tai elehdin.

Useimmat eivät muista isovanhempien vanhempia, koska eivät ole heitä koskaan nähneet.

Olen huvikseni kaivellut tietoja äitini puolen juuristani, nyt kun olemme vaimoni kanssa ajelleet paikkakunnilla, joilla esivanhempani ovat asuneet. Lainasin eilen kirjastosta kasan paikallishistorioita. Äitini kautta tiedän, että mummoni isoisä Eric Sjöberg toimi hattumaakarina Naantalissa 1800-luvulla. Kerttu Innamaan Naantalin historia III, joka kertoo ajasta Suomen sodasta eteenpäin, ei tiedä hänestä mitään. Teoksessa mainitaan, että "Hatuntekijöitä Naantalissa oli toisinaan yksi, toisinaan kaksikin ja heillä pari kisälliä tai oppipoikaa. Kuuluisimmat tämän alan mestarit olivat Hacklinit, isä ja poika, jotka suomalaisesta lampaanvillasta valmistivat hattuja ja jäniksennahkaisia karvalakkeja. Vuodet 1832-74 olivat heidän toiminta-aikaansa , jolloin he myivät hattuja katukaupassaan ja varsinkin markkinoilla." Teos tietää myös, että teollinen valmistus lopetti tällaisen hattumaakariuden. Tämä selittänee sen, että hänen pojastaan Axelista tuli suutari eikä hattumaakari.

Perimätieto kertoo, että Sjöberg olisi valmistanut karvalakkeja tsaarin armeijalle. Jos hänellä ei ollut juuri muita asiakkaita, on ymmärrettävää, ettei häntä muisteta, vaikka hän on 1829 syntyneenä varmaan toiminut samaan aikaan Hacklinien kanssa.

Voisin joskus tutkia, löytyisikö jostakin arkistoista tietoja kiltojen tai ammattiyhdistyksien jäsenistä tuolta ajalta.

Tämäkin case Sjöberg vahvistaa muistomme katoavaisuutta.

Tilanne on muuttumassa siltä osin, että nykyihmisistä otetaan runsaasti valokuvia ja videotakin. Jos näitä jää käyttökelpoiseen formaattiin, tulevaisuudessa juuristaan kiinnostuneilla on mahdollisuus saada lujempia mielikuvia esivanhemmistaan. En ole nähnyt Eric Sjöbergistä edes valokuvaa, hänen pojastaan Axelista jo olen. Tämä jää nähtäväksi. Ei ole varmuutta formaattien käyttökelpoisuudesta tulevaisuudessa eikä myöskään siitä, ovatko monetkaan ihmiset kiinnostuneista juuristaan.

Veikkaan, että muistot jatkavat kuolemistaan.

Onko kuolema tabu?

Saako kuolemaa kaivata? Helposti neuvotaan, että ei kuolemaa pidä ajatella, se tulee kyllä aikanaan. Pitää keskittyä tähän hetkeen ja nauttia siitä.

Kristillisestä näkökulmasta kuitenkin ajatellaan, että maallinen elämä on kärsimystä ja Taivaassa on oleminen autuaallista. Otetaan vaikka virsi Kirkasta, oi Kristus meille (301) tarkasteluun, niin huomaamme kuolemaa kuvattavan toisessa säkeistössä sanoilla "Synkeys nyt hajoaapi, yöstä päivä valkenee". Viidennessä säkeistössä lauletaan, että "Katsellessa rauhan rantaa, kaipuu täyttää sydämen".

Kuoleman kaipaaminen on tuon virren näkökulmasta aivan normaalia kristityn elämää. Nykyään se tuntuu olevan hyvin epämuodikasta. Ehkä ajatellaan ratkaisukeskeisesti, että jos jokin tuntuu elämässä epämieluisalta, asia pitää vain korjata. Omnipotentti ihminen pyrkii jatkuvasti hyviin fiiliksiin.

Nykyihminen ei halua olla vanhus vaan elää täysillä loppuun asti. Ei siihen kuvaan kuoleman kaltainen anomalia sovi.

Jo pakanalliset kreikkalaiset kaipasivat Thanatosta.

Kuoleman merkitys muuttui minulle, kun sairastin syövän. Kuolema on luonnollinen osa elämää. Välillä kaipaan sitä kuin ystävää, välillä en. Tietysti tämä pohjautuu siihen, että uskon minulle käyvän kuolemassa hyvin.

Anagrepe ja Nestrepo

Anagrepe ei voi, koska hänellä on tohar. Hän myös voi, koska hänellä on tohar, joka on ikuinen kunnes sitä ei ole.

Tohar on tullut Anagrepeen kysymättä ja siksi tämä on Anagrepe. Nestrepo ei voi, koska hänellä ei ole toharia.

Nestrepoa lumoaa Anagrepen se, mikä ei ole Anagrepe, mutta se on vain jos on tai ei ole. Nestrepo odottaa, vaikka tohar on ikuinen kunnes sitä ei ole. Nestrepo odottaa guderia, vaikka guder ei tule ennen kuin se on ikuinen. Jotakin muutakin voi tulla, mutta ei tule.

Anagrepe ja Nestrepo laulavat, koska he laulavat.

On tapahtunut ihme

... , suuri ihme!

Nuori ystäväni on sairastanut vaikeata syöpää pitkään. Hän on ollut urhea ja taistellut tuota kauheata vihollista vastaan.

Vastapuoli on ollut niin voimissaan, että ystäväni laittoi minulle eräänlaisen hyvästijättöviestin toukokuussa ja epäili, näkeekö tämänvuotista syntymäpäiväänsä, joka nyt on jo mennyt.

Nyt on tapahtunut ihmeellinen käänne. Kasvaimen suureneminen on pysähtynyt. On löytynyt sopiva lääkeyhdistelmä. Lääkärit ihmettelevät eivätkö osaa ennustaa tulevaa.

Ystäväni pursuaa onnea ja elämäniloa. Hän nukkuu paljon, mikä on minullekin tuttua, mutta hän jaksaa elää miltei normaalia elämää ja nauttia luonnosta.

Tämä on taas todiste elämän ihmeellisestä epäennustettavuudesta.

Sukuaankin voi nuuskia

Laimennettu tussi on kuivunut aika hyvin. Huomenna voisin lisätä mustempia sävyjä tai jatkaa suoraan väreillä. Lampun valo toi punertavan sävyn kuvaan.

Kun Naantalissa kävimme, olen palauttanut mieleeni sikäläisen sukuhaarani nimiä. Äitini isoisä Axel Sjöberg (myöh. Nurmi) oli syntynyt Naantalissa, jossa hänen isänsä Eric teki turkislakkeja. Eric oli kuitenkin kotoisin Rauman maalasikunnasta, samoin kuin hänen vaimonsa Juliana Birgstedt. Äidiltäni saamieni tietojen mukaan Julianan isä Esaias Birgstedt olisi Taivassalosta, mutta kun olen penkonut nettiä, on syntynyt vaikutelma, että Birgstedt olisi Rauman maalaiskuntalainen nimi. Tosin pari osumaa löytyy Taivassalostakin. Esaias Birgstedt löytyy amerikkalaisista sukupuujärjestelmistäkin. Pitäisiköhän hankkiutua vähäksi aikaa jäseneksi, niin voisin penkoa lisää johtolankoja.

Ostamassani kirjassa Naantali eilen - tänään kerrotaan paikallisesta käsityöläisyydestä. Teoksessa mainitaan jäsiksennahkaisia lakkeja tehneet Hacklinin veljekset, mutta Eric Sjöbergin nimi ei ole ainakaan vielä tullut vastaan.

Ennen piti vierailla ahkerasti arkistoissa ja kirkkoherranvirastoissa, jos halusi tietoja sukuhistoriastaan. Nykyään netin avulla löytyy vaikka mitä, jos jaksaa vain plarata rippikirjoja ja sen sellaisia. Valmiimpaakin tietoa löytyy.

Ihmettelin Rauman eteläpuolisen Unajan kylän erikoista nimeä. Se lienee entistä Rauman maalaiskuntaa, jossa minulla on sukujuuria. Tiedä vaikka olisi joku asunut juuri Unajassa.

Kuolemaa odotellessa

Yritän murtaa taiteen teon aloitusjumiani vanhalla konstilla. Roiskin eri vahvuisia tussiseoksia maitokartongille. Annan nyt tämän vaiheen kuivua. Ehkä poistan nuo mustimmat, koska niiden kuivuminen kestää ikuisuuden. Sitten katson mitä muodot sanovat minulle ja mitä ne minulta pyytävät.

Kuivumista odotellessani voi aloitella toisen idean juväsen toteuttamista.

Olen ollut kovin masentunut tänään. Ystävääni kuolemaa ei vain kuulu. Toivon, että tämä puuhastelu viihdyttää odottelua.

Osaoloneuvos suunnittelee ajankäyttöä

Olen syksystä lähtien osa-aikaeläkeläinen, joten osaoloneuvoksen on syytä miettiä, mitä tehdä lisääntyneellä vapaa-ajallaan. Tutkailin työväenopistojen ja Aallon TaiKin avoimen tarjontaa.

Työkkärissä haluaisin mieluiten osallistua taideteosten kehystämiskurssille. Olisi mukava, kun voisin tehdä omat työt valmiiksi aivan ripustusvaiheeseen asti. En valitettavasti löytänyt sellaista. Pari vuotta sitten kurssi tuohon tarpeeseen oli tarjolla, mutta myöhästyin ilmoittautumisessa. Harmi, jos niitä ei enää pidetä. Voisin mennä myös johonkin ruotsin kielen keskusteluryhmään. Mahtaisivatkohan kemoaivoni toimia. Jotakin maalaushommaa voisin myös etsiskellä, koska on hyvä, että jokin jatkuva toiminta pitää omaa tekemistä yllä.

Taikin tarjonta pysyttelee samankaltaisena vuodesta toiseen. Olen jo käynyt kiinnostavat taiteen tekemisen kurssit. Sarjakuvailmaisu I on tarjolla. Se ei aivan mahdottomasti sytytä, mutta nyt voisi aloittaa ykkösestä ja kokeilla. Siihen tulee varmaankin jatkokursseja, joten asiassa voisi edistyä. Johdatus valokuvaukseen olisi myös kiinnostava, kun kuvia kuitenkin otan jatkuvasti. Tarjolle tulee myös Sarjakuvan ja elokuvan käsikirjoittaminen. Se voisi olla hauskaa, mutta johtaa vain käsikirjoitusvaiheeseen. Olisi mukava saman tien toteuttaa hanke.

Vaimoni tulee olemaan talvella neljä kuukautta Nizzassa. Nämä kurssit voisivat olla myös lääkettä tuon ajan yksinäisyyteen.

Pappa sai uuden habituksen

Olimme Isnäsissä. Papan rakkaat rillivarkaat olivat taas vauhdissa. Vanhempi halusi pukea papan ja tällainen kokonaisuus syntyi, kun prinsessafriikki puki ja haki pukineet hänen ja siskonsa yhteisestä huoneesta.

Nuorempi piti esityksen ja lauloi kaiken maailman lauluja, mitä oli mieleen tarttunut.

Sitä vai tätä?

 Ystäväni kehottaa minua siirtymään blogin parista taiteen puolelle. Siinä voi ollakin itua. Blogin pariin on helppo karata. Jos pidättäydyn kirjoittamisesta, tulen ehkä keskittyneeksi maalaamiseen, jota en nyt tahdo saada sujumaan. Tosin olen kuullut, että kemoaivon saattaa olla vaikea keskittyä yhteen asiaan. Vaimo sanoo tunnistaneensa minussa tällaisen piirteen. Blogiartikkelin tekeminen on sopivan lyhytjänteinen puuha.

Olen kiitollinen teille lukijani, että olette kannatelleet minua toipilasaikanani tämä blogin kautta. Se, että luette tätä, tuo merkitystä elämääni ja tekemiseeni. Luterilainen ajatus ihmisen toiminnasta on lähimmäisten palveleminen. Minusta se on hieno määritelmä ihmisenä olemisesta. Bloggaamalla tunnen olevani jatkuvasti osa ihmisyhteisöä ja vuorovaikutuksessa sen kanssa.

Föri

Tätä blogia pitämällä itsetuntemukseni on lisääntynyt. Olen löytänyt itseni kirjoittajana. Olen toki aikaisemminkin blogannut systemaattisesti. Pidin pitkään blogia Leppoistaminen - yksinkertaista mutta monimutkaista. Sen kirjoittaminen oli kuitenkin jäykempää kuin tämän. Tätä nykyistä olen kirjoittanut vapaantuneemmin.

En tiedä, olenko vielä toipunut riittävästi maalaamaan. Se on järjestelmällisempää puuhaa. Bloggaaminen on elämistä tässä ja nyt. Maalauksia tehdään yksinäisyydessä varastoon.

Voin tietysti aloittaa oman blogin maalaamisesta. Siinä voisimme sulatella edistymistäni yhdessä. Minun pitäisi saada kuitenkin esteenä oleva mielen möykky murretuksi.

Voisinhan käsitellä möykynmurtamisyrityksiäni tässäkin blogissa.


Turun Föri näyttää nykyään pieneltä lossilta. Mielikuvissani opiskeluajoiltani se on säilynyt suunnilleen neliön muotoisena tasona. VArmaan siinä silloinkin oli kaiteet, mutta mitään ohjaamomökkiä ei ole jäänyt muistikuvaani. Kai sitä silloinkin jostakin ohjattiin.

Naantalin tunnelmia

Tämä talo on kuopuksemme maalaama

Kuopuksemme on maalannut naantalilaisen talon. Turkishatuntekijä Sjöbergin pojantyttärentyttärenpojanpoika on siis myös tehnyt käsityöläisen hommia samassa kaupungissa.

Yövyimme Naantalin Kylpylän perhehuoneessa. Kylpylä näyttää todella ylelliseltä paikalta.

Vierailimme Naantalin museossa, joka oli kiinnostava paikka. Siellä korostui paikan käsityöläishistoria, jota mummoni isoisäkin edustaa. Ostin pari kirjaa, joista toivon löytyvän lisävalaistusta esi-isäni toimista.

On aika alkaa ja on aika ...

... harkita lopettamista.

Aika aikaa kutakin, sanotaan. Perustin tämän blogin sairastuttuani syöpään, kun sellaista ehdotettiin. Sivusta tuli nopeasti hyvin suosittu. Ilmeisesti tällaiselle oli tilausta. Joillekin sairaalamaailma oli vieras ja tämä oli väylä tutustua siihen. Olen ymmärtänyt myös, että jotkut ovat saaneet lohtua, kun joku läheisistä on sairastunut.

Olen ollut tietoisesti hyvin avoin. Olen kokenut, että se lähentää minua muihin ja muita minuun. Se on välillä saattanut tuottaa murhetta läheisille, joille tällainen avoimuus ei ole luontaista. Tämän pitäminen on ollut antoisaa, mutta se on myös vaatinut aikansa, mikä on ollut läheisiltä pois.

Syövän sairastaminen on ollut keskeinen teema, mutta blogi on muuttunut jonkinlaiseksi elämäntapasivustoksi, kun syövästä on ollut vähän enää kirjoitettavaa. Näyttää siltä, että elämäni kokonaissisältö ei puhuttele kovin laajaa lukijakuntaa. Voi myös olla, että ankaran kevään jälkeinen apeus on vienyt terän tekstistäni.

Tämän blogin sivulatausmäärä on nyt parinsadan paikkeilla päivässä, kun se parhaimmillaan oli tuhannenkahdeksansadan tienoilla. Jokin aika sitten se oli kolmen neljän sadan paikkeilla ja näyttää pudonneen pariin sataan, mikä tosin sekin on ihan mukava määrä. Trendi kuitenkin näyttää laskevalta. Lukijakommentit ovat melkein loppuneet. Kevättalviset tietotekniikan ongelmia käsitelleet tekstit kuuluvat karkoittaneen joitakin lukijoita.

Voi olla, että esille nostamani teemat vanhoillislestadiolaisuudesta ovat vaikuttaneet asiaan. Siinä saattoi kulkea jonkinlainen avoimuuden ja kiinnostuksen rajalinja. Tosin suviseuravideo on saanut yli neljätuhatta sivulatausta.

Tällainen blogi elää lukijoiden kannattelemana. Jos lukijat kaikkoavat, on aika miettiä jotakin muuta. Lukijat ovat blogin pidon suola. Välillä on myös syytä harkita, mihin aikansa käyttää.

Minut on kutsuttu Helsingin lääketieteen kummiksi luultavasti pääasiassa tämän blogin perusteella. Se velvoittaisi jatkamaan. Yksi mahdollisuus on palauttaa blogi syöpäaiheiseksi ja kirjoittaa vain, kun  toipumisen edistyminen tai muu vastaava antaa aihetta.

Miten neuvotte hyvät lukijani?

Juurille?

Reissu tehty ja kotona.

Olen kertonutkin, että vaimoni haluaisi meidän muuttavan Turkuun, kun eläkepäivät koittavat. En ole syttynyt asiasta.

Tällä reissulla on mieleeni kirkastunut, että sukujuureni äidin puolelta ovat pitkänä linjana Pohjanlahden rantaseuduilla. Jos haluan muuttaa sukujuurilleni, tuo seutu on ainut mahdollisuus, koska isän juuret ovat rajan takana. Pitäisi valita paikka Naantalin ja Skaftungin väliltä. Pori olisi tietysti ilmeinen, mutta vaimoni ei syty siihen ajatukseen.

Kesäinen Naantali oli tänään lumoava. Nyt on muistettava, että kotipaikkaa ei valita näillä keleillä. Jos paikka viehättää marraskuussa, kannattaa harkita.

Minulta puuttuu kokemus, miltä tuntuisi asua seudulla, jolla sukujuuria on syvällä. Tuntuukohan se miltään?

Puolalaisia

Nukuimme Naantalin Kylpylän perhehotellissa. Se tarkoittaa kaksiota, jossa oli meille yksi huone ja muut tilat jaoimme kahden nuorehkon puolalaismiehen kanssa. Yritteliäitä kavereita. Sanovat viettävänsä puolet vuodesta Suomessa. He kiertävät festareita ja myyvät niillä - olivatkohan ne karkkeja ja senkaltaista. Nyt aikovat hommailla pikkutunneille Ruisrockin mestoilla. Kerroin toiselle kavereista käyneeni Puolassa ensimmäisen kerran ennen hänen syntymäänsä vuonna 1976.

Alkaa jo tuntua, että reissaaminen riittää. Tänään pörräämme turistina täällä Naantalissa ja ajamme sitten Turkuun. Nuorimmaisemme on luvannut tulla tuunaamaan asuntoamme tänä kesänä ja viemme nyt samalla hänen varusteitaan kotiimme. Yksi ystävämme tulee myös Turusta mukaamme.

Istumme nyt Span receptionin alueella. Paikka näyttää ylelliseltä. Ehkä tänne voisi tulla joskus pariksi päiväksi, vaikka en erityisemmin polskuttelusta välitäkään. Ainakin ympäristö on viihtyisä.

Sukutarinoita

Olen ajellut viime päivinä seudulla, joilla on puolet juuristani. Toinen puolikas on nykyisen rajan takana Karjalassa. Olen jotenkin sydämessäni tuntenut tämän. Porissa kaipasin mennyttä, jota olen siellä osin itsekin kokenut.

Tänään ajoimme Raumalta Pyhärannan, Uudenkaupungin ja Taivassalon kautta Naantaliin.

Äitini äiti Helmi oli syntynyt Merikarvialla, elänyt lapsuuttaan Skaftungissa ja muuttanut hyvin varhain Poriin, mihin jäi. Äitini syntyi Porissa. Äitini isä Yrjö oli kotoisin Ahlaisista, joka kuuluu nykyään Poriin. Hänen vanhempansa kauhistelivat, kun hän muutti kaupunkiin, joka on kaikkien paheiden pesä.

Helmin isä, suutari Akseli Sjöberg, oli kotoisin Naantalista. Hän muutti sukunimensä myöhemmin Nurmeksi. En tiedä, oliko suurjuoksija Nurmi jo niin kuuluisa, että olisi vaikuttanut valintaan. Ehkä ei. Hänen isänsä teki turkislakkeja Naantalissa ja toimitti niitä tsaarin armeijallekin. Hänen sukujuurensa johtavat muistaakseni Rauman seudulle ja Taivassaloon.

Mietin Taivassalon kirkon viereisellä hautausmaalla, mahtaako geenejäni oli haudattuna sinne. Luultavasti on. Ehkä esivanhempiani on päässyt ripille ikivanhassa harmaakivikirkossa, joka seisoo vuosisatojen jälkeen tukevasti paikoillaan.

Kävimme myös Rauman vanhassa kirkossa, joka lienee munkkien perustama. Siinäkin lienee esivanhempiani käynyt.

Rauman vanha kirkko

Helmin äiti oli Norrbackan tyttöjä Merikarvialta. Olen aikaisemmin vieraillut kyseisen talon luona, mutta toissapäivänä emme siellä käyneet. Merikarvian kirkon kuvasin.

Yrjön äiti Alma Söderudd Merikarvian Pooskerista (Bogaskär) tuli piikomaan leskeksi jääneen torpparin ja kalastajan Juho Tammelinin huusholliin Ahlaisten Giselöhön. Voi tietysti olla niinkin, että tuli jo ennen Juhon ensimmäisen vaimon kuolemaa. Hänestä tuli kuitenkin Juhon toinen vaimo. Ulvilan tätini kertoi, että hän oli rauhallinen ihminen.

Käännyimme Merikarvialla Pooskerin viitan mukaan, mutta päädyimme umpiperään. Näimme kuitenkin kyltin, jossa luki Sälttöön laavu. Tiedä häntä, mikä se on, mutta kun mennään Alman sukupuuta taaksepäin, löytyy sukunimi Sälttö (vai olikohan Sälttöö). Jäljillä siis olimme.

Alman äiti oli naitu Merikarvion kirkolta Näsin talosta Pooskeriin. Talo on nykyisen Sokos-Marketin vieressä. Se näyttää vanhalta. Lieköhän Alman äiti asunut siinä lapsuuttaan. Nimi Näsi on peräisin sanasta näs. Lieköhän Merikarviajoessa talon mailla mutka, jossa olisi niemi. Talon toisella puolella on tyhjä kenttä, jolla aikaisemmin olleessa talossa suutari Nurmi asui perheineen. Siitä he muuttivat Skaftungiin. Muuton syyksi olen kuullut sen, että poikien juopottelu hävetti. Pojat olivat musikaalisia ja soittivat tansseissa sekä muissa tilaisuuksissa.

Yksi pojista matkusti Kanadaan. Hän oli oikeistohenkinen, mutta esiintyi suomalaisten työläisten keskuudessa veljenään, koska tämä oli mieleltään vasemmistolainen. Hän siirtyi sitten rajajoen yli uimalla USA:n puolelle ja jäi sinne. Hän alkoi käyttää nimeä Harry Nelson. Muistan, kun äitini sai häneltä postia 60-luvun lopussa. Hän oli harrastanut filateliaa ja lähetti postimerkkejä äidilleni. Eivät olleet erityisen arvokkaita, mutta Zeppelin-merkistä äitini lienee kohtalaisesti saanut.

Näsin talo

Muistelen, että joku Juho Tammelinin, jonka aikaisempi sukunimi oli Risö,  esiäideistä oli kotoisin Skaftungista tai olikohan Siipyystä. Hänen sukunimensä oli muistaakseni folk-loppuinen ja jommassa kummassa noista paikoista on asunut sennimisiä ihmisiä, Jossfolk ja sen sellaisia. Taitaa asua vieläkin. Juho Tammelinin äiti (tai äidinäiti) Anni Anderson kuoli lavantautiin 1800-luvun pahimpana nälkävuotena. Tuolloin ihmiset lähtivät nälissään tien päälle ja taudit levisivät.

Kuvasin Merkarvian suuren puukirkon. Esi-isäni Thomas Kellander on ollut Merikarvian kirkkoherrana isovihan aikoihin. Hän oli Porista kotoisin. Porissa on kauan sitten asunut Kellari-nimisiä ihmisiä, joiden juuret juontavat Kokemäelle. Lieköhän Thomas papiksi opiskellessaan muokannut nimensä Kellanderiksi. Hänen vaimonsa oli omaa sukua Wrigstadius, jonka joku hänen esi-isistään lienee ottanut käyttöön ollessaan pappina Etelä-Ruotsin Vrigstadissa.

Pysähdyimme Merikarvialla Rogelin talon kohdalla. Kuulun Rogel-sukuseuraan, joka on saanut nimensä kyseistä talosta. Nykyinen kaunis puutalo tosin on myöhempää perua. Talo ei ole enää suvun hallussa. Pihassa on unissasaarnaaja Anna Rogelin muistomerkki. Polveudun yhdestä Annan veljistä. Anna ei mennyt koskaan naimisiin eikä saanut lapsia.

Rogelin talo

Kävimme eilen Raumalle mennessämme Eurajoen kristillisessä opistossa, joka edustaa rukoilevaisuutta. Isäni on ollut siellä opettajana 1952-53. Hänen oli tarkoitus sijaistaa kaksi vuotta erästä toista opettajaa, jonka luulen edustaneen rukoilevaisuutta. Isäni pääsi kuitenkin vuoden päästä töihin Ylitornion kristilliseen opistoon, joka on aikoinaan edustanut vanhoillislestadiolaisuutta.

Aarteita

Kuvia matkan varrelta.

Hevostalleja Närpiön kirkonmäellä

Kristiinankaupunki

Kristiinankaupunki

Kaskinen

Tätini esitteli minulle Ulvilassa aarteita, joita en ole ennen nähnyt. Taitava mummoni hankki tuloja tekemällä nukkeja ja niille vaatteita. Niitä myytiin torilla. Yhtään nukkea ei ole säilynyt, mutta tässä on yhden mekki.

Tässä on mummoni tekemä pöytäliina.

Äidinisääni en ole voinut koskaan tavata.

Mitä tänään?

Mukavaa talostella ystävien luona Raumalla. Menemme tutustumaan hiukan kaupungin nähtävyyksiin ja jatketaan sitten rantareittiä siitä, mihin eilen päästiin. Saapa nähdä mihin reitti meitä tänään kuljettaa. Ollaan seuraava yö ehkä Turun tienoilla. Yötä myöten voisi tietenkin jo ajaa kotiinkin, mutta tulisi aika rankka päivä. Ainakin Uusikaupunki ja Naantali ovat potentiaalisia piipahduspaikkoja tänään.

Selvisikin, että rantareitti kulkee pitkin sisämaata, Kalannin kautta Vehmaalle, jonne se päättyy. Haluamme mennä mieluummin kautta rantain, joten ajamme reittiä kulttuurimaisema Unajaan ja lähdemme sitten meren suuntaan.

Porissa ja Porin liepeillä

Kyläilimme ja yövyimmekin eläköityneen kollegani luona Liinaharjassa. Hänen kotoaan on paratiisimaiset näkymät. Kollegani vanhemmilla on ollut tiilitehdas aikoinaan paikalla ja muitakin yrittäjia siellä on ollut. Kun savea on käytetty, on maata kaivettu ja syntynyt monttuja. Niissä on nykyään vaihtuva vesi ja ne ovat kasvaneet lumoaviksi lammiksi, joiden partaille uudet asumukset on rakennettu. Joutsenet, sorsat ja lokit viihtyvät. Joskus haikaratkin.

Vierailimme myös tätini luona Ulvilassa. Hän on ollut sotalapsena Gotlannissa viisi vuotta ja näytti meille kirjaa, jossa kerrottiin hänen silloisesta kotiseudustaan. Oli kiva kuulla hänen muistojaan noista ajoista.

Kävin Keski-Porin kirkon sankarihautausmaalla isoisäni haudalla. Hän kaatui talvisodassa.

Turisteilu Porissa jäi aika vähiin tällä kerralla. Oli kaunis ilma ja kuvailimme Kokemäenjoen maisemia. Kävin Puuvillan rakennuksessa ostamassa Satakunnan Kansasta talvisotaa käsittelevän lehden. Porin Puuvilla oli aikoinaan isoisäni työantaja. Vanhan tehdaskompleksin taakse on rakennettu valtava kauppakeskus Puuvilla.

Eilen tullessamme Poriin kadotimme Rantatien merkit jossakin Tuorsniemessä. Löysimme ne tänään ja lähdimme jatkamaan reittiä, joka ohjasi meidät Ulvilaan ja Nakkilaan. Sen jälkeen reitti jatkui jostakin Luvian länsipuolelta Eurajoelle, jossa kävimme tutustumassa Eurajoen kristilliseen kansanopistoon, joka oli isäni ensimmäinen työpaikka opettajana 1952-1953. Päärakennus on varmasti suunnilleen ennallaan, mutta ympärillä on useita uudempia rakennuksia. Otin viedeota, jolta voin näyttää isälleni, miltä opisto nykyään näyttää.

Nyt olemme Raumalla ystäviemme luona ja huomenna matka jatkuu Turun suuntaan.

Poriin

Eilen ajelimme ensin Vaasaan, sitten Närpiöön ja lopulta yöksi Kristiinankaupunkiin leirintäalueen mökkiin. Vaasassa lounastimme pienessä kuppilassa vanhassa kauppahallissa, joka on remontoitu uuteen uskoon. Liiketilasta leijonan osan vie Indiska.

Närpiössä tutustuimme pakkakunnan erikoisuuteen, kirkonmäen 150 hevosaittaan. Niitä on tehty 1700-luvulla ja niissä on pollet saaneet olla suojassa kirkonmenojen aikaan.

Kristiinankaupungissa ei ollut juuri muuta nähtävää kuin vanhat puutalot, joita oli laajalla alueella.

Palasimme tänään Kaskisiin. Vaimo vähän toppuutteli, mutta sanoin, ettemme tule siellä ikinä käymään jollemme nyt mene. Siellä oli myös vanhoja puutaloja. Merkittävin kokemus siellä oli vierailu olympiavoittaja Arto Koiviston ravintolassa Sinisessä Hetkessä. Hän kertoi aikamoisia tarinoita elämästään ja esitteli savusaunansa, jota vuokraa halukkaille.

Piipahdimme Lapväärtissä ja jatkoimme Skaftungin, Siipyyn ja Merikarvian kautta Poriin. Rantatie kulkee välillä isompia väyliä, mutta suurimmaksi osaksi pieniä teitä. Lopulta edessä oli suora tie Poriin ja matkaksi ilmoitettiin 22 kilometriä. Rantatieviitoitus ohjasi meidät kuitenkin Noormarkkuun ja sinne sitten. Saavuimme Porin keskustan koillispuolelle ja siellä kadotimme rantatien majakkamerkit. Nyt olemme eläköityneen työkaverini huomassa Porissa.

Kohti etelää

On tullut aika jatkaa matkaa. Tänään emme mene seurakentälle. Ajamme Vaasaan ja lähdemme sitten äärimmäistä rantatietä etelään. Katselemme paikkoja, kuvailemme ja vaimo kerää virikkeitä lehtijuttuun. Närpiö, Lapväärtti, Kaskinen ... Yritämme saada ensimmäisen yösijan jostakin matkan varrelta Vaasan ja Porin väliltä. Kristiinankaupunki ja Närpiö eivät tärpänneet, jospa jostakin löytyisi. Porissa varmaan sukuloimme ja sieltä jatkamme Turun suuntaan.

Kävimme eilen suviseurapaikalla. Ilma oli kaunis, suorastaan helteinen. Invapaikka oli nyt kuivunut ja saimme auton sinne. Vaimoni oli saanut invaparkkiin oikeuttavan paperin, kun oli kertonut kulkuvaikeuksistaan. Saatiin hyvä tukikohta lähelle isoa telttaa. Iltapuolella kokoontui jälkipolvea viettämään aikaa kanssamme. Serkukset innostuivat leikkimään lautakasassa, joka oli tietenkin laiva. Laudanpätkistä tuli pyssyjä ja pikkuiset tytötkin torjuivat kahden pojan rynnäkköjä laivaan.

Helle väsytti kemoaivon, joka poti yöllä ja aamulla päänsärkyä. Tonninen Panadol onneksi auttoi.

Rentoa rantaelämää

Kävimme eilen saunassa ja heitin talviturkinkin meressä. Kiuas toimii sähköllä, mutta löylyt olivat mieluisat, koska ilmanvaihto toimi erinomaisesti. Löylyveden määrää säätelemällä sai lempeää tai kirpakkaa nautintoa.

Mökkimme on parhaalla paikalla, meren tuntumassa. On rentouttavaa seurata rannan tapahtumia. Melua ei tuota kuin lokit. Ne ilmeisesti pesivät läheisessä pienessä saaressa ja torjuvat mahdollisia häiriköitä kirkumisellaan.

Salmessa purjehtii jatkuvasti joutsenia. Välillä jokin sorsa nousee räpättäen ilmaan kuin pikkukone lentokentältä. Rannan valo lumoaa iltaisin.

Illalla saimme ystäväpariskunnan vieraaksi. Heillä on majoitus Vaasassa. Tapasimme muitakin ystäviä, joilla on kortteeri tällä samalla alueella.

Uni maistuu mökissä erinomaisesti. Olen nukkunut noin kymmentuntisia siivuja. Joskus toki olen herännyt, mutta uni on palannut pian. Johtuuko väsymyksestä vai paikan rauhasta? Ehkä molemmista. Vaimollekin on uni maistunut.

Mökkikylän päämaja toimii myös lounasravintolana. Tähän asti olemmekin lounastaneet täällä. Kulmakunnan työssäkäyvät näyttävät löytäneen paikan. Tällaiseen paikkaan voisin tulla toistekin lomailemaan.

Nyt on kaunis sää ja seurakenttä on toivottavasti kuivunut eilisestä. Sinne aiomme tänään.

Taisin kertoa aikaisemmin, että kentällä oli alussa 30 traktoria hinaamassa asuntoautoja ja -vaunuja paikoilleen. He olivat paikallisia maanviljelijöitä. He olivat kuulemma tulleet aivan pyytämättä. Tämä kertoo ruotsinkielisen seudun yhteisöllisyydestä. Yhteishenki ja auttamishalu ulottuu oman porukan ulkopuolellekin, kun apua tarvitaan.

Löytymätön jalokivi

Kävimme kuvailemassa tänään Maalahtea. Kunta on oikea tuntematon jalokivi. Merellisyyttä, luontoa, idyllisiä näkymiä, rauhaa. Ei ihme, että on suosittu lomapitäjä. Löytymätön jalokivi silti, koska vaikuttaa niin rauhalliselta. Asukkaita on noin viisi ja puoli tuhatta. Ruotsia puhuu peräti 86,5 prosenttia asukkaista.

Kun kysyimme kauppaa eilen kirkolla nuorelta pyöräilijänaiselta, piti vaihtaa ruotsiksi, koska hän ei suomea osannut. Onneksi puhui selvää ruotsia. Oli varmaan kohtelias turisteille.

Kunnan nimen alkupää Maa ei viittaa maahan vaan mateeseen. Suomalaista perua ajalta, jolloin d ei ollut vielä Etelä-Pohjanmaalla muuttunut ärräksi. Ruotsinkielisissä suissa made on oikaistunut maaksi  ja siirtynyt samassa muodossa takaisin suomeen. Lax on muuten siirtynyt ruotsin kieleen suomenkielisen lahti-sanan edeltäjästä laksi. En tiedä, käytetäänkö laxia Ruotsissa.

Arvelimme Maalahden kirkkoa Engelin piirtämäksi, mutta erehdyimme. Se on tehty intendetti C. Bassinin suunnitelman mukaan. Sen verran olimme jäljilla, että kellotapuli on tehty C. L. Engelin piirustusten mukaan.

Täällä liikkuessa tuntuu kuin olisi jossakin Ruotsin maaseudulla. Pihapiirit ovat hyvin hoidettuja.

Aikomukseni on tehdä tämänpäiväisestä aineistosta Maalahti-videon.

Suviseurat

Välähdyksiä Suviseuroista Vaasassa. Pituus yksitoista ja puoli minuuttia.

Ei ole kovin kaunis tuo suviseuravideoni pikkukuva. Vaihdoin sen Youtubeen, mutta tänne tuli itsepäisesti tuo mutakakkumaisema.

Tänään lauantaina satoi aamulla emmekä luultavasti mene seurakentälle. Aiomme ajella katselemassa ja kuvailemassa majapaikkakuntamme Maalahden maisemia. Muita suviseuravieraita tapaa täällä mökkikylässäkin.

Kemoaivojen voimin eteenpäin

Tapasin henkilön A, joka on sairastanut rintasyövän viisi vuotta sitten. Oli hyvä saada kuulla kohtalotoverin kokemuksista. Kerroin hänelle, että en oikein jaksa ryhtyä henkisiin ponnistuksiin. Hän tunnisti ongelman sanoi, että kestää kolme-neljä-viisikin vuotta, ennen kuin vireys palaa ennalleen. Hän kertoin myös, että myös muisti huononee. Tunnistin tuonkin. Minullakin tahtovat usein olla sanat hukassa.

Hankalaa tässä on se, että minulla ikääntyminen saattaa tuottaa samanlaisia ongelmia. Oikein pessimistinen näkymä on sellainen, että vanha vireys ei palaakaan, koska vanheneminen vie sen, minkä elpyminen voisi tuoda.

Mieleen palaa joulukuussa edesmenneen syöpäveljeni sanat. Hän ole todennut kuullessaan oman sairautensa kohtalokkaasta ennusteesta, että pitää ottaa se mikä annetaan. Se on hyvä näkökulma, mutta omakin slogan on syytä pitää mielessä. "Hyvinkin voi käydä.".

A oli vielä kertonut vaimolle yhdestä toipiluuden oireesta. On vaikea keskittyä pitkään yhteen hommaan. Vaimoni tunnistaa tuollaisen piirteen minussa ja huomaan sen nyt itsekin. Maalaamishommat eivät edisty, kun jonkin aikaa sitä tehtyäni pomppaan taas johonkin muuhun.

A:lla on takanaan toinenkin kova elämänvaihe, avioero. Yllättäen hänen mielestään syöpä oli rankempi kokemus.

Puhe kemoaivoista ei siis ole huttua. Tällaisella ohjauskalustolla on pärjättävä. Siunattu osa-aikaeläke!

Ett stort sommarmöte

Matkan varrelta

Ajoimme eilen stadista Vaasaan ja sieltä Maalahteen. Tapasimme illalla Vaasassa serkkuni perheineen ja pikavierailimme Vaasan suurimmassa koskaan yleisötapahtumassa, joka järjestetään Söderfjärdenin meteoriittitasangolla. Valitettavasti vierailu jäi lyhyeksi, koska jouduimme seisomaan pitkään jonossa. Paikalla on satanut paivässä 55 mm:ä, mikä vastaa kuukauden sademäärää. Meillä on lupalappu invaparkkiin, mutta tie sinne oli sateen vuoksi ajokelvoton. Pääsimme kuitenkin piipahtamaan isossa teltassa. Oli oikein mukava tavata serkkua ja hänen perhettään.

Kortteerimme on Åminnen mökkikylässä Maalahdessa. Meren rannalla sijaitseva paikka on viihtyisä.  Täällä puhutaan sellaista ruotsia, etten saa siitä paljoakaan tolkkua. Sen käsitin, kun todettiin, että "lestadianerna är vanliga menskor". Mukavalta kuullosti. Yksi juttukumppaneista tosin käytti sanaa annorlunda, mutta ei sekään pahantahtoiselta kuulostanut.

Olen yhä toipilas

Mietin eilen, syökö yksi toisen. Tarkoitin, että voiko tämä aktiivinen kirjoittaminen viedä tilan maalaamiselta.

Voi olla, että maalaamisen lamalla on syvemmät syyt. Tunnen voivani fyysisesti oikein hyvin. Minun on kuitenkin vaikea ryhtyä vaativiin henkisiin ponnisteluihin. Kirjoitin äskettäin, että en viitsi enää kehittää englannin kielen taitoani. Sekin voi olla saman syndrooman oire. Auton mukana tuli saksankielinen käsikirja. Edellinen omistaja on saanut auton Saksasta. Olen lukenut hieman saksaakin, joten minun pitäisi sanakirjan avulla saada kohtuudella selvää manuaalista. Sekin tuntuu kovin raskaalta ponnistukselta. Tunnen ettei minulla ole henkisiä voimia siihen.

Syövästä toipumisen kestoa ei tunnu tarkoin tietävän kukaan. Koko ruumiini - mukaan lukien aivoni - ovat saaneet viime vuonna ankaran myrkkykohtelun. Lopputulos on loistava.

Voihan se olla niinkin, että aivojen toipuminen kestää kauemmin kuin fyysisen kunnon. Ajatus sotii järkeäni vastaan, mutta mistä sen tietää. Ihminen on uskomattoman monimutkainen olio.

Jos asia on näin, tämän kevään työponnisteluja seurannut uupumus saa selityksensä. Sinälläänkin ne väsyttävät, mutta toipuluus voi selittää uupumuksen syvyyden.

Osa-aikaeläkkeelle pääseminen on Taivaan lahja. Aivoni saavat aikaa toipua. Ehkä maalaamisellakin on vielä aikansa. Tämä kirjoittaminen on osaltaan hetken tuntemusten käsittelyä ja sillä voi olla merkityksensä toipumisessa. Se on myös mukava tapa prosessoida virikkeitä, joita tulee vastaan tai herää mielessä. Teksti syntyy aika helposti, kun ajattelen asioita ulos. Kummallista, että se ei niin tunnu kuormittavan aivoja.

Kärsivällisyyttä Heikki! Sinulla on hurja kokemus takana. Hiljaa mäessä.