Hurja kirja

 

Kuva u_uf78c121 Pixabaystä

Israelilaisen David Grossmanin romaani Kun Nina sai tietää perustuu tositapahtumiin. Kyse on äidin, tyttären ja tyttärentyttären mutkikkaista suhteista. Äiti on joutunut tekemään sodan jälkeisenä aikana ankaran päätöksen, jonka seurauksesta johtuen hänen tyttärensä traumatisoitui vakavasti. Valintatilanne oli eettisesti hyvin haastava. Tyttären traumatisoitumisesta johtuen myös tämän ja tyttärentyttären suhde ei voinut rakentua terveelle pohjalle. 

Kirjan alussa pääasetelma tulee selväksi. Kuva kuitenkin tarkentuu vaihe vaiheelta. Tuntuu, että naiset kolmessa sukupolvessa alkoivat hieman enemmän ymmärtää toisiaan - ehkä. Teos valaisee miten vaikeita tällaisten haavojen hoitaminen on. Sitäpaitsi eri ihmisillä voi olla samastakin tapahtumasta erilainen muistikuva. 

Tarina kourii lukijaa syvältä. Eikö tässä hankalassa asiassa voi päästä eteenpäin? Kirjailija jättää taitavasti lopun aika avoimeksi. Lukija voi itse arvioida, mitä kaikkea tapahtumista mahdollisesti seurasi. Joitakin viitteitä annetaan. 

Grossmanilla on ollut kirjoittajana kirjailijan vapaus. Lukija ei voi tietää, mikä on totta ja mikä kuviteltua. Kuitenkin tämän kirjan luettuani koen viisastuneeni. Ymmärrän, että sukupolvien välisten jännitteiden purkaminen voi olla melkein mahdotonta. Koska taustalla olevan tarinan täytyy olla järkyttävä, koen myös syvää epäoikeudenmukaisuuden tunnetta. Miksi tällaista voi tapahtua? 

Ukrainan sota synnyttää lukemattomia syviä traumoja, jotka vaikuttavat pitkään. Emmekö me koskaan opi. 

Arvoitus hautausmaalla

 

Kävimme juhannuspäivänä ajelulla Kemiönsaaren Dragsfjärdissä tapaamassa erästä ystäväämme. Kahvittelimme Road Cafe Yttiksessä ja menimme sitten käymään läheisellä hautausmaalla. 

Panimme merkille, että eräässä kirkkomaan osassa oli useita todennäköisesti venäläisten hautoja.  Tähän täytyy olla jokin selitys. 

Dragsfjärd oli itsenäinen kunta vuoden 2008 loppuun saakka. Se muodosti Kemiön ja Västanfjärdin kanssa uuden Kemiönsaaren kunnan. Dragsfjärd oli kaksikielinen kunta, jossa enemmistö puhui ruotsia. 

Ainakin osa kyseisistä vainajista näyttää syntyneen 1800-luvun puolella. Ovatko he mahdollisesti Venäjän vallankumouksen pakolaisia? Onko Dragsfjärdissä ollut joku kartanonherra, joka on ollut suosiollinen venäläisille maahanmuuttajille?

Kemiönsaaren seurakunnan sivulla kerrotaan seuraavasti: Vanhalla puolella kutsutaan korttelia neljä usein venäläiseksi alueeksi, koska useimmat haudat ovat venäläis- tai karjalaissukuisten perhehautoja. Siellä näkee haudoilla useita ortodoksiristejä. Alueella on myös hauta vuodelta 1941, jossa kaksi tuntematonta venäläistä sotilasta on saanut viimeisen leposijansa. 

Eipä tuo paljoa asiaa valaise. Luulisi, että jollakin olisi muistitietoa asiasta. Viime sodassa tuli  luovutetulta alueelta myös venäjänkielisiä siirtolaisia, mutta tietääkseni heitä ei asutettu ruotsinkielisille seuduille. Olisiko venäjänkielisten kohdalla tehty poikkeus? 

Sirppi ja vasara -merkki näyttää erikoiselta luterilaisella hautausmaalla. Olivatkohan vainajat jossakin vesillä tapahtuneessa kahakassa kuolleita venäläistiedustelijoita. Kiven vastapuolella on ortodoksiristi. Kun sotilaita ei tunnettu eikä siten heidän vakaumustaan tiedetty, on ehkä laitettu varmuuden vuoksi kiveen myös kristillinen symboli. 

Jos satut tietämään asiasta, olisi kiva kuulla. 

Onko pienellä valtiolla täydet oikeudet?

Kuva Dave Hostad Pixabaystä

Kumpi on viisautta - sääntöpohjaisuuteen tukeutuminen vai vahvemman oikeuden kunnioittaminen?

Kun maamme suomettui, mukauduimme toisen valtion turvallisuustarpeisiin. Annoimme sen vaikuttaa päätöksiimme. Suomettumista voidaan kuitenkin pitää menestystarinana, koska kimppuumme ei hyökätty. Tosin toisenlaisen politiikan seurauksista emme voi olla varmoja. 

Suomettumisessa oli likaisia piirteitä. Kotiryssäjärjestelmään mukautuminen oli häpeällistä. 

Natossa katsotaan, että jokaisella suvereenilla valtiolla on oikeus valita oma turvallisuusjärjestelmänsä. Tätä voitaneen kutsua sääntöpohjaisuudeksi. Naton ovet ovat periaatteessa avoinna uusille jäsenille. Jos kriteerit täyttyvät, jäsenyys seuraa. Tosin Suomen ja Ruotsin hakemukset eivät sattuneesta syystä menneet läpi tuosta noin vaan. Lopullista ratkaisua emme tiedä. Kun jokainen jäsenvaltio voi ehkäistä uuden jäsenyyden, sääntöpohjaisuus taitaa toimia subjektiivisesti. 

Venäjä pitää Natoa vihamielisenä järjestönä, vaikka se on periaatteessa puolustusliitto. 

Jos voisin olla varma Venäjän aikeista, minulle sopisi puolueettomuus ja hyvät suhteet kaikkiin naapurimaihin. Nyt hyvien suhteiden ylläpitäminen tuntuu mahdottomalta, kun iso naapurimme ei toimi ennustettavasti eikä kunnioita sopimuksia. 

Naton jäseneksi pääseminen tuntuu nykytilanteessa välttämättömältä. Tosin Naton luotettavuus on alkanut epäilyttää, koska Erdoğanin harjoittama puliveivaus on mahdollista. Muunkinlaiset puolustusyhteisjärjestelyt länsivaltioiden kanssa ovat hyödyllisiä, mutta Nato-ratkaisu tuntuu selkeämmältä. Natolla on ainakin valmis organisaatio. 

Kun Suomi nyt uskaltaa välttämättömyyden edessä hakea sotilaallisesti mahtavaan järjestöön, se paukuttelee henkseleitään itään päin. "Minä olen kova jätkä." Noin uskaltaa toimia, kun pitää jäseneksi pääsemistä varmana ja haettua seuraa ylivoimaisena naapuriin verrattuna. 

Nyt olemme jumissa. Nato-jäsenyys tuntuisi tavallaan täydelliseltä ratkaisulta, mutta nyt on ilmeisesti varauduttava myös siihen, ettei se toteudu.  

Länsimaiden yhteishenki on ollut yllättävän voimakasta Ukrainan sodan suhteen. Voi olla, että Suomen (ja Ruotsin) on jatkettava Natoa korvaavien liittolaisjärjestelyjen rakentamista länsivaltojen kanssa. Himmelihän siitä tulee, mutta maailma ei ole täydellinen. 

Naton sateenvarjo loisi turvallisuuden tunnetta ja sen tuomaa itsevarmuutta. Voi olla, että joudumme tyytymään vähempään. Sellaisesta asemasta meillä on runsaasti kokemusta.  

Olemme matkanneet menneisyyteen

Kuva Gerd Altmann Pixabaystä

Tuntui, että maailma on kehittymässä. Ei se ollutkaan. Pitkä rauhan aika Euroopassa loi mielikuvan, että olisimme viisastuneet. 

Ukrainan sota muutti kaiken. Se osoittaa, että sota voi ilmetä yhä suorastaan keskiaikaisena brutaaliutena. Tosin on se ollut julmaa aikaisemminkin, mutta etäällä meistä, paitsi Balkanilla. Täällä pohjoisessa lintukodossa on tuntunut turvalliselta. 

Ihmiskunnan pitäisi osata yhdistää voimansa ilmastomuutoksen ehkäisemiseen. Jännitteet ovat kuitenkin lisääntyneet maailmanlaajuisesti. 

Länsimainen demokratia ei levinnytkään arabikevään myötä. Tuskin se leviää laajemminkaan. Venäjä ei demokratisoidu ainakaan minun elinaikanani. Kiina tasapainoilee lännen ja Venäjän välillä. Ryhtyykö se avoimesti Putinin tukijaksi?

Olen syntynyt 50-luvulla. Kehitys on ollut elämäni aikana nousujohteista Suomessa. On syntynyt kuva jatkuvasta eteenpäin menemisestä. 

Miten tärkeä asia rauha onkaan. Sen säilyminen ei ole itsestäänselvyys. Sen eteen pitää tehdä jatkuvasti työtä. 

Ei näytä siltä, että Ukrainaan palaisi rauha kovinkaan pian. 

Itänaapurimme on osoittautunut arvaamattomaksi ja epäluotettavaksi. Miten sellaisen osapuolen kanssa voi rakentaa rauhaa?

Miten luoda valoisia tulevaisuudennäkymiä? Maailmassa on paljon rumaa ja pahaa, mutta myös paljon kaunista ja hyvää. 

Mitä muuta voimme kuin yrittää toimia kukin hyvän puolesta kukin omalla vartiopaikallaan. 

Ja taas ...

 

... tällainen karkkipussi. 

Voisinhan tehdä näitä niin kauan kuin noita pikkutöitä syntyy. Tekeminen sujuu, kun ei ole orjuuttavia malleja. Jonkinlaista tajunnanvirtaa. Aloitan kuvaan jotakin ja se vie johonkin. Välillä päätän aloittaa guassilla. Sitten kun toistoa alkaa olla kovasti, tämä luu lienee kaluttu. 

Olen miettinyt sellaista versiota, että pikkukuvat liittyisivät jotenkin toisiinsa. Jos ne liittyisivät sivusuunnassa, teosta voisi "lukea" kuin kirjaa. Jospa kuvat toimisivat kuin musteläiskät. Lukija loisi niistä tarinan mielikuvituksessaan. 

Hematologian poliklinikalla

Tänään oli taas puolivuotistarkistus. Asiat ovat hyvin. 

Yritin etsiä pattiani, jotta lääkäri voisi tnnustella. En löytänyt. Ei löytänyt lääkärikään. Ajatella, että se voi noin vain kadota. 

Tietoisuus kuolevaisuudesta

 

Kuva Gerd Altmann Pixabaystä

Olen ollut piakkoin viisi vuotta eläkkeellä. Tunnen ohittaneeni jonkin siirtymävaiheen. Alkuun tuntui, että elämä oli jatkoa entiselle ja sitä oli vielä kohtuullisesti jäljellä. Täytin äskettäin 68 vuotta. 

Miesten elinajan odote on 79 vuotta. Yksitoista vuotta on aika lyhyt aika. Runsas kaksi kertaa sen verran kuin olemme tällä erää asuneet Turussa. Tietysti voin elää pitempään tai kuolla aikaisemmin. On kuitenkin realistista ajatella, että loppu on tavallaan näköpiirissä. 

Olen huomannut voimieni vähentyneen. Suorituskykyni ei ole entisensä. Osa tästä muutoksesta saattaa johtua syöpähistoriastani. 

Suunnitelmat eivät ole enää erityisen kunnianhimoisia. On toisaalta helpottavaa mukautua välttämättömään. 

Minulla on voimakas tunne elämän rajallisuudesta. Ehkä asiaan vaikuttaa myös se, että molemmat vanhempani ovat kuolleet viime vuosina. Olen eturivissä. 

Olen noviisi elämän tässä vaiheessa. Miten tätä voisi harjoitella?

Elämä on tässä ja nyt. 

Kuusi vuotta toisesta syntymäpäivästäni

 

Kuva Alexey Hulsov Pixabaystä

Tasan kuusi vuotta sitten sain kallisarvoisen lahjan. Sain uuden veren. Operaation seurauksena veriryhmäni muuttui A-miinuksesta A-plussaksi. Joku tuntematon hyväntekijä oli nähnyt vaivaa ja käynyt luovuttamassa vertaan, jonka alkioita istutettiin verenkiertooni. 

9.6.2016 on toinen syntymäpäiväni. 

Ennuste oli huono, mutta hyvin kävi. Selvisin hengissä ja lähes ilman käänteishyljintäoireita, jotka voivat olla hyvin hankalia ja jopa kohtalokkaita. Vain toinen silmäkulmani punottaa ja vaivaa ajoittain, mutta pysyy kurissa salvan avulla. 

Onneksi kantasolurekisteristä löytyi minulle näin hyvä veri. Leukemiani ei ole uusiutunut. 

Ja taas tällainen

 

Tällä kertaa valkoiselle pohjalle, jolla kaikki värit toimivat hyvin. Toisaalta teos näyttää vähän keskeneräiseltä. 

Voi Ukrainaa, voi Venäjää

On surullista, että Venäjä eristyy länsimaista. Suhteet eivät varmaan normaalistu minun elinaikanani. Venäjä on syyllistynyt niin hirvittäviin asioihin, että ne muistetaan pitkään - ja aiheesta.

Venäjällä on hienoa kulttuurihistoriaa. Dostojevskit, Tsaikovskit sun muut. 

Olen käynyt kolme kertaa Kannaksella, joka toki on entistä Suomea, isäni kotiseutua. Leningradissa vierailin kerran silloin, kun se oli vielä olemassa. Olisi kiinnostavaa käydä katsomassa, miltä siellä nyt näyttää. Saattaa jäädä käymättä. 

Minusta meidän on suhtauduttava normaalisti tavallisiin venäläisiin. He eivät voi mitään sille, mitä maan johto saa aikaan. Valitettavasti osa tukee sotatoimia, mikä johtunee propagandasta. 

Kun seuraan venäläisiä katuhaastatteluja Youtubessa, voin todeta, että yllättävän moni uskaltaa kritisoida maan tilaa. Toki jotkut ovat varovaisia, mikä on ymmärrettävää. Ihmisistä saa vaikutelman, että kyllä heidän kanssaan tulisi toimeen. 

Sekä Ukrainassa että Venäjällä äidit menettävät poikiaan, vaimot miehiään ja lapset isiään. Venäjällä ei kuitenkaan tarvitse pelätä pommituksia.  

Ihmisen on syytä olla ihmiselle ihminen. 

Uusi teos

 

Tein taas tällaisen pikkuteoskokoelman, tällä kertaa ruskealle paperille. Värit näkyvät aika hyvin. 

Sovelsin kylmien värien asteikkoa (sininen, vihreä, violetti), mutta otin mukaan myös maavärejä. Käytin myös mausteena punaista pieninä määrinä.