Sairaan rakas elämä

Imusolmukesyövän ja leukemian kokenut mies kirjoittaa

maanantai 31. joulukuuta 2018

Mitä on aika?

Elämme vuoden 2018 viimeistä päivää. Maapallo on taas kerran kiertänyt auringon ja 365 kertaa itsensä ympäri. Jos näin ei kävisi, meillä pitäisi olla jokin muu tapa laskea aikaa.

En tiedä olisiko elämä mahdollista siten, että vuorokauden ja vuodenaika eivät vaihtuisi ollenkaan. Jos olisi, niissä olosuhteissa pitäisi vain keksiä jokin sykli, jolla ilmaista ajan kuluminen.

Tuo sykli voisi olla mikä tahansa, kunhan se on käyttökelpoinen, vähän kuin metri, joka on alunperin pohjoisnavan ja päiväntasaajan välisen etäisyyden kymmenesmiljoonasosa. Sykli voisi olla vaikkapa aika, joka kuluu kilon painoisen kultaesineen putoamiseen metsin korkeudelta maahan. Annetaan sille nimi "hetkiö". Tuhat hetkiötä olisi kilohetkiö. Pidempiä aikoja voitaisiin ilmaista mega-, giga- ja terahetkiöinä. Toimisivat kätevästi kymmenjärjestelmässä.

Jos elän tasan 75-vuotiaaksi, olen elämäni lopussa kiertänyt auringon 75 kertaa. Hetkiöjärjestelmässä iällä ei olisi mitään tekemistä maapallon liikkeiden kanssa ellei sitten mittayksikön kytkeytymistä gravitaatioon pidetä sellaisena.

Joku ihminen voisi olla kuollessaan esimerkiksi 3,15 gigahetkiön ikäinen.

Uuttavuotta ei olisi. Raketteja voitaisiin ampua vaikkapa sadan megahetkiön välein.

Jos luovumme ajan laskemisen perustumista maapallon liikkeisiin, joudumme miettimään ajan olemusta. Mitä aika on?

Termodynamiikan toisen pääsäännön (entropian kasvu) olemus voidaan kuvata esimerkiksi toteamalla, että kaikki ajautuu järjestyksestä kaaokseen. Minunkin soluni ajautuvat lopulta sellaiseen kaaokseen, että elimistöni lakkaa toimimasta. Tulee noutaja. Kumpikin syöpäni kiihdyttivät tällaista prosessia, mutta lääkärit onnistuivat puuttumaan asiaan. Kyse oli kuitenkin lopun siirtymisestä, ei entropian hävittämisestä. Lääkärit pelasivat minulle lisää elinaikaa.

Onko aika siis vain entropian kasvun mittaamista? Kaaos ei ymmärtääkseni lisäänny vain lineaarisesti. Hyppäykset ovat mahdollisia. Leukemianikin oli hyppäys, mutta siihen puututtiin.

Voiko epäjärjestyksen lisääntymistä kutsua etenemiseksi? Kysehän on tuhoutumisesta. Kun leukemiani nopeutti hetkellisesti tuhoutumistani, aika ei kuitenkaan kiihtynyt. Ajan täytyy siten olla jotakin muuta kuin tuhoutumista.

Kun järjestelmä syntyy, se alkaa edetä tuhoaan kohden. Kun tuho koittaa, palataanko alkupisteeseen? Tuskin, koska saman prosessin pitäisi alkaa uudestaan. Klooniani ei kannata odottaa.

En tainnut onnistua ratkaisemaan ajan olemusta tämän vuoden loppuun mennessä.

Onnellista uutta vuotta kaikille! 


Kirjoitan taas keskiviikkona. 











perjantai 28. joulukuuta 2018

Väinö Aaltosen museon Sisällissota


Kävin eilen Väinö Aaltosen museossa katsomassa esillä olevaa Sisällissota-näyttelyä. Suomalaiset taistelivat keskenään ja vähän muitakin vastaan noin sata vuotta sitten. Näyttelyesitteen mukaan maailmassa on tuon jälkeen ollut noin viisikymmentä sisällissodan kaltaista kriisiä.

Esillä on teemaan liittyviä teoksia suomalaisilta ja ulkomaisilta taiteilijoita.

Aihe on hyvin haastava. Kuinka onnistua sanomaan teemasta jotakin uutta ja miten välttää kliseet?
Mielestäni näyttely onnistuu vastaamaan näihin haasteisiin vain osittain.

Francis Alÿsin teoksessa esitetään kaksi videota (Sometimes Doing is Undoing and Sometimes Undoing is Doing) rinnakkain. Kummassakin Afganistanissa taisteleva sotilas purkaa ja kokoaa asettaan. He edustavat taistelun eri osapuolia, ovat siis vihollisia. Teos tuntuu alleviivaavan sitä, että samanlaiset ihmiset tekevät samoja asioita rintamalinjan kummallakin puolella. Tämä ei ole uutta, mutta kai asiasta on hyvä muistuttaa. 

Kaisaleena Halisen Pro et Contra -teos on rivi kommandopipoilla naamioituja päitä. Kyllä, nykykriisit ovat sotkuisia. Kuka on ketäkin vastaan? Taiteilijan Liputuspäivä-teoksessa pienehköissä tangoissa seinällä roikkuu tukkaa. Voittajia juhlitaan, mutta häviäjät unohdetaan. 

Hodhayfa Salih on erittäin taitava piirtäjä. Täällä näet hänen tässä näyttelyssä esillä olevaa grafiikkaansa. Teokset ovat naturalistisesti kuvattuja sodan tuhoja. Ne tuovat mieleen uutiskuvia, joita näemme mediassa. Teokset kiinnittävät aluksi huomion tekijän taitavuuteen. Sitten katsojasta tuntuu, että näitähän on nähty. Teosten merkitys avautuu, kun selviää, että taiteilija on syntynyt Bagdadissa ja paennut kotimaansa levottomuutta. Hän siirtyi ensin Ukrainaan, jossa hänen taidettaan kuitenkin tulkittiin paikalliseen selkkaukseen liittyväksi, ja hän päätyi lopulta Suomeen.

Salihilta on esillä myös suuri panoraamamaalaus, josta ilmenee sodan kauhea teatterimaisuus. Teos esittelee kaupunkisotaa kuten Guernica, mutta naturalistisemmin. Nuo tuolla ovat osallisia. Joissakin kohdin teosta on teksti "live". Suurelle osalle näkijöistä kyseessä on breaking news. Me näemme median välityksellä, mutta emme koe. 

Irakilaissyntyiseltä Adel Abibiniltä on näyttelyssä kolmelle seinälle heijastettu videoanimaatio Their Dreams. Täällä näet osia teoksesta. Käsiala on tarkoituksellisen lapsenomainen. Teos tekee näkyväksi miten sodan kauhut syöpyvät asenteiksi lapsiin. Teos perustuu eri konfliktialueilta kotoisin olevien lasten haastatteluihin. 

Olen ihmetellyt ohi ajaessani museon edessä olevaa rekan peräkärryä, jolla on rakennusjätettä. Eilen selvisi, että se on Anssi Pulkkisen teos Street View (Reassembled). Näet teoksen täällä. Teos koostuu Syyriasta tuoduista rauniotalon kappaleista ja puoliperävaunusta. Osa Syyrian sodan materiaalisista tuhoista on siis täällä keskuudessamme konkretisoimassa sitä, miten sota vaikuttaa ihmisiin. 

Näyttely näyttää siltä, miltä tämän aiheisen näyttelyn odottaa näyttävän. Ongelma on siinä, että media on turruttanut meidät tällaiseen kuvastoon. Olemme tottuneet ulkoistamaan itsemme tuosta todellisuudesta. Tarkastelemme aihetta älyllisyyden suojasta. Tiedämme, että emme ole tuolla. 

Kaipaisin tunteiden yhteyttä noihin kauhuihin. Vasta se muuttaisi jään tuleksi ja saisi minut todella ymmärtämään velvollisuuteni sodan uhreja kohtaan. Voi olla, että siihen tarvittaisiin henkilökohtaisia kohtaamisia teosten näkemisen sijaan. Minulla on yhteys Suomen viimeisiin sotiin vanhempieni ja muun sukuni kokemusten kautta, mutta en ole itse ollut läsnä. Sotaa ei tunne ellei itse ole ollut tavalla tai toisella mukana. Olen etuoikeutettu olemaan ulkopuolinen, vaikka vaistoan sotien läheisyyden nahoissani. 

Tähän näyttelyyn tuo syvyyttä se, että osalla taiteilijoista on henkilökohtainen yhteys aikamme sotiin.  

Muut näyttelyn taiteilijat ovat Candide Breitz, Ismo Kajander, Harro Koskinen, Heikki Marila, Paavo Räbinä, ja Juha Welling. 

Kannattaa käydä.  


torstai 27. joulukuuta 2018

Kinkkufarssi


Tutkailimme kinkkuja pariin otteeseen ennen joulua Lidlissä. Ensimmäisellä kerralla asia ei tuntunut vielä ajankohtaiselta. Huomasin silloin, että tarjolla on myös parmankinkkuja, kunnon mötkäleitä, toistakiloisia. Tavallinen kinkku ei maistu juuri miltään ilman sinappia. Parmankinkku maistuu hyvin suolaiselta ja on hyvin kiinteää koostumukseltaan. Mieleni teki kovasti ostaa sellainen. En raskinut.

Seuraavalla kerralla kinkun hankinta oli jo ajankohtaista. Hain altaasta kaksi pienehköä ja näytin vaimolle. Hän empi, koska ei itse erityisemmin välitä ja meitä on vain kaksi. Valinta tapahtui nopeasti ja harkitsemattomasti. Kärryyn päätyi näistä pienistä isompi, yli kolmekiloinen. Mielessäni oli kai ajatus kinkun syömisestä aina nälän yllättäessä joulusta uuteenvuoteen. Mahdolliset vieraatkin kai  väikkyivät takaraivossani.

Ostin myös parmankinkun. Kun kerran mieli tekee, miksen sallisi sitä jouluna itselleni.

Parmankinkku on kulunut hyvää vauhtia. Paksut siivut maistuvat minulle. Vaimoni kertoi italialaisten leikkaavan kinkusta ohuita siivuja. Onneksi italialaisten käytännöt eivät sido minua täällä kaukana pohjoisessa.

Varsinainen kinkku kypsytettiin uunissa aaton vastaisena yönä. Se jäi kuitenkin oudon vaaleaksi. Kaverit ja sukulaiset neuvoivat vaimoa, ettei kinkkua voi syödä eikä paistaa lisää. Minua kauhistutti ajatus tuollaisen ruokamäärän heittämisestä roskiin. Vaimo maalaili mielikuvia kaikenlaisista vatsamöröistä.

Saimme pienen joulukänän aikaiseksi, mutta sovussa olemme taas.

Minusta kinkku oli väristään huolimatta mureaa ja kelvollista. Ravintoloissakin pihvin voi tilata raakana, puoliraakana tai kypsänä. En saanut vatsavaivoja.

Sen verran olen tullut vaimoani vastaan, että olen viime kerroilla varmistanut kinkkusiivujen kypsyyden paistinpannulla ennen syömistä. Vaimokin on syönyt näin taattuja siivuja.

Meillä on vielä aikamoinen jööti kinkkua parvekkeella. Olisi pitänyt kuunnella vaimoa. Nyt joudun syömään kinkkua työkseni, jotta saamme molemmat hävitetyksi  tammikuun kolmanteen mennessä. Silloin lähdemme Ranskaan.

Kinkku näyttää muuten sisältä kypsemmältä, kun sitä on ahmittu aimo annos.

Emme ole vaimoni kanssa kai vieläkään kunnolla sisäistäneet, että lapsemme ovat lähteneet aikoja sitten maailmalle. Ostoskärrymme oli kuormitettu kuin olisimme varautuneet pitkään kriisiaikaan. Oliko järkeä ostaa vierasvaraa välipäiviksikin, kun kaupat ovat taas auki?

Parvekkeemme on palvellut jääkaapin jatkona. En hoksannut joulupyhinä hakea sillejä ja kalafileitä pikaeineilleni.

Tolkutonta on, mutta hyvin on varauduttu. Mistä saisimme syöjiä?


maanantai 24. joulukuuta 2018

Rauhaisaa joulua!



Levollista ja tunnelmallista joulua kaikille!

Blogi herää joululevolta torstaina.

perjantai 21. joulukuuta 2018

Kinkkukiusaus edessä

Elimistölläni on ominaisuus, jonka täytyy olla perinnöllinen. Se on auttanut menneitä sukupolvia selviämään hengissä sukukypsyyteen. Hyvinä aikoina on voitu kerätä polttoainetta vartaloon ergonomisesti edullisiin paikkoihin. Nämä varannot ovat auttaneet eteenpäin huonojen aikojen koittaessa.

Näinä yltäkylläisinä aikoina kyseinen ominaisuus on haitta. En kuulu kaikkein tuhdeimpien palleroisten joukkoon, mutta painoni on ollut merkittävän ylipainon lukemissa.

Olen käyttänyt nelisen kuukautta Kiloklubia ja saanut painoni hivutetuksi hieman alaspäin. Viimeisin mittaustulos osoittaa ylipainoa mutta ei enää merkittävää sellaista. Painoni keikkuu nyt siinä rajamailla.

Olen käyttänyt Kiloklubia ennenkin. Monta vuotta sitten sain painoni laskemaan noin 20 kiloa, tosin en pysyvästi. Hyvästeltyäni ohjelman painoni nousi pikkuhiljaa takaisin tuttuihin lukemiin.

Painoni on laskenut tänä syksynä hieman alle kilon kuukaudessa. Se on varmaan oikein sopiva tahti. Syömisten raportoinnissa on oma vaivansa, mutta se kannattaa. Olen onnistunut murkinoimaan aika useina päivinä neljä vihreää palluraa, mikä merkitsee terveellistä ruokavaliota. Kiloklubi kannustaa myös liikkumaan. Arvonsa näilläkin.

Nykyään väitetään, että elimistö jotenkin tottuu ylipainoon ja pyrkii painon pudottua entisiin lukemiin.

Kiloklubin voi säätää pitämään yllä olemassa olevaa painoa. Näin voin aikanaan yrittää välttää katoamisen savuna ilmaan tai jojoilun entisiin lukemiin.

Stressi saattaa romuttaa hyvät ruokailutottumukset. Jos eläkeläisenä stressaan itseni takaisin paksuksi, se on oma syyni.

Toivottavasti joulunaika ei vie minua takaisin lähtöpisteeseen.




torstai 20. joulukuuta 2018

keskiviikko 19. joulukuuta 2018

Mieshän nuortuu entisestään, sanoi lääkäri


Siirteen saamisesta on kulunut kaksi ja puoli vuotta. Kävimme vaimoni kanssa tänään lääkärin juttusilla ja sitten söimme lounaan sairaalan ravintolassa lukuisten valkotakkien piirittäminä.

En ole juurikaan hermoillut tätä tarkistusta, koska olen voinut oikein hyvin.

Otsikossa kerrottu hematologin alkukommentti kertoo kaiken. Hyvin menee.

Tapaaminen oli lyhyehkö ja rutiininomainen. Veriarvot ovat kunnossa. Ihoa ei edes tarkistettu. Seuraava verikoe otetaan kevättalvella. Olemme tuolloin Ranskassa, mutta viivästyminen ei haittaa. Viimeisen vauvarokotteenkin saaminen viivästyy samasta syystä, mutta silläkään ei ole väliä. Hienoa, että olen päässyt syrjäsilmällä seurattavien joukkoon.

Tämä syksy on ollut hämmästyttävä. Kesällä luulin, että jään puolivoimaiseksi. Syksyn mittaan olen huomannut jaksavani yhtä ja toista. Uusi horisontti elämään aukeaa edessä. Toki eilisen ja toissapäivän kaltainen ralli väsyttää, mutta aika nopeasti tunnun palautuvan.

Täältä tullaan elämä!


tiistai 18. joulukuuta 2018

"Legendaarisessa" Park Hotellissa


Olimme viime- ja edellisyönä majoittuneinaPark Hotellissa, joka on pittoreskin puutaloalueen (Puu-Käpylä) reunalla Käpylässä. Hotelli on kärsinyt konkurssin viime vuonna, mutta toiminta on saatu jatkumaan. Tämän pienehkön majoituslaitoksen nimi on nyt Finlandia Park Hotel.

Hotellin maine johtunee siitä, että paikassa kuvattiin tv-sarjaa "Hyvät herrat" 90-luvulla. Sarjassa käsiteltiin politiikan ja liike-elämän keskinäisiä kytköksiä. Olen ollut tietoinen, että jokin tällainen sarja on ollut olemassa. Se oli minulle uutta, että ohjelmiin on otettu mukaan huippupoliitikkoja. Faktaa ja fiktiota on ilmeisesti yhdistetty. Faktamaailmaa ovat olleet edustamassa muun muassa Tarja Halonen, Satu Hassi, Ilkka Kanerva,  Paavo Lipponen, Sauli Niinistö, Elisabeth Rehn, Matti Vanhanen, Johannes Virolainen ja Ben Zyskowicz.

Käpylään rakennettiin Koskelantien pohjoispuolelle Olympiakylä Suomeen suunniteltujen kisojen urheilijoiden majapaikaksi. Talvisota siirsi olympialaisia ja rakennuksiin asettui vakituisia asukkaita. Kisat toteutuivat vuonna 1952. Koskelantien eteläpuolelle rakennettiin niitä varten Kisakylä, koska Olympiakylän asunnot olivat jo käytössä.

Park Hotellin käyttämä kiinteistö rakennettiin hotelliksi mainittuja olympialaisia varten ja se valmistui vuonna 1949.

Park Hotellin lähettyvillä on Taivaskallio, joka on kantakaupungin korkein paikka. Siellä on yhä pari kolme sodanaikaisia ilmatorjuntatykkiä muistuttamassa menneistä ajoista. Olen käynyt niitä katsomassa.

Käpylässä on Mäkelänkadun varressa Aarne Ruusuvuoren suunnittelema Paragonin tyylikäs toimitalorakennus, jossa toimii nykyään Helsingin luonnontiedelukio. Olin Paragonin palveluksessa  kyseisessä rakennuksessa vuodesta 1978 vuoteen 1980.

Luonnotiedelukion pohjoispuolella luikertelee Yrjö Lindegrenin suunnittelema Käärmetalo. Kivenheiton päässä eteläpuolella oli aikoinaan Käpylän ravirata, joka jäi pois käytöstä vuonna 1977. Nykyään ravikansa kokoontuu Helsingin seudulla Espoon Vermossa.

Käpylässä oli ennen oma rautatieasema. Puurakennusta ei enää ole, mutta paikalla toimii nyt seisake.

maanantai 17. joulukuuta 2018

Oodissa


Olemme vaimoni kanssa Helsingissä pari päivää asiointi- ja vierailumatkalla. Ensimmäinen yö on takana ja toinen edessä.

Kävimme tänään tutustumassa Oodiin. Olimme vaikuttuneita, vaikka näimmekin vain ensimmäisen ja kolmannen kerroksen. Toinen on suljettu, koska siellä tehdään asennustöitä.

Vaimoni mielestä voisimme pysäköidä auton johonkin Oodin lähettyville. Minä en uskonut sen onnistuvan vaan ajattelin, että joudun viemään ajoneuvomme Engelin parkkihalliin. Olin väärässä. Saimme auton aivan kirjaston viereen Töölönlahdenkadulle.

Kirjaston paikka on minusta tuntunut oudolta. Se on aivan Sanomatalon vieressä kulmittain. Nyt se tuntuu hyvältä. Se on hyvin lähellä rautatieasemaa ja Engelinaukiota, aivan kaupungin ytimessä siis ja hyvin saatavilla. Vaikka rakennuksen itäpuoli soittaa kakkosviulua läntiseen verrattuna, se jotenkin herättää Töölönlahdenkadun henkiin. Hieman pohjoisempana olevien aika uusien liiketalojen arkkitehtuuri virittyy, kun niitä katsotaan Oodin viereltä.

Oodista avautuu avara näkymä kansalaistorin sekä Eduskunta- ja musiikkitalojen suuntaan. Finlandiatalokaan ei ole kaukana ja Oopperatalo on siitä hieman pohjoiseen.

Oodin ensimmäinen kerros on arkkitehtuuriltaan mielenkiintoinen, mutta toiminnoiltaan rutiininomainen. Siellä on laaja aula, jossa on infopiste ja ravintola. Se on myös kirjojen lainaus ja palautuspaikka. Emme tulleet käyneeksi ensimmäisen kerroksen pohjoispäässä.

Kolmas kerros on häkellyttävä tila. Se nousee ylöspäin kummassakin päässä kuin keskiaikainen laiva.  Lähes koko tila on avoin. Katse kantaa päästä päähän.  Tämä ei ole kirjasto, vaikka lukemistakin on tarjolla. Tämä on kaupunkilaisten olohuone. Tila on suunniteltu selvästi oleskeluun ja seurusteluun. Ihmiset istuskelevat kuin niityllä, kuka portailla, kuka lattialla ja kuka ties missä. Opiskelijat olivat uppoutuneet läppäreihinsä. Jotkut tekivät varmaan töitä. Nojatuolejakin on käytettävissä.

Ihmisiä oli runsaasti paikalla. Jotkut näyttivät tulleen tapaamaan toisiaan.

Oodin suunnittelijat ovat selvästi keksineet jotakin uutta ja toimivaa. Turun pääkirjan laajennus on otettu käyttöön vuonna 2007. Se on hieno, mutta se on kirjasto. Oodi on jotakin vielä enemmän.

Julkaisen myöhemmin Oodissa ottamiani kuvia.




perjantai 14. joulukuuta 2018

Pappa nuorisojoukon jatkona


Taideakatemian akvarellikurssi loppu tänään. Jaksoin ihmeen hyvin. Ensimmäisen päivän jälkeen olin hyvin väsynyt, mutta sitten aloin pärjätä paremmin. Tällainen tahti viikosta toiseen tosin olisi luultavasti liikaa voimilleni.

Olen ollut poikkeuksellinen toimija koululla. Akatemian opiskelijat ovat nuoria. En muista nähneeni yhtään keski-ikäistäkään opiskelijaa. Ikänsä puolesta voisivat olla melkein lapsenlapsiani. Olen luultavasti kaikkia opettajiakin vanhempi.

Ensimmäisen vuosikurssin opiskelijat järjestivät eilen koko kuvataideporukalle glögitarjoilun. Purtavana oli ohessa pieniä joulusyötäviä. Yksi opettajista kertoi väelle muutamien koulun opiskelijoiden saavutuksista.

Joulupukkikin vieraili. Hän oli yksi opiskelija, joka oli väsännyt itselleen paperista naamarintapaisen.  Jutteli mitä sylki suuhun toi.

Tunsin itseni poikkeusyksilöksi. En kuulu päiväopiskelijoihin enkä henkilökuntaan. Viime vuoden syksynä oli yhdessä ryhmässä toinenkin avoimen opiskelija. Muita ne muista tavanneeni.

Olen ruokaillut tällä viikolla kolme kertaa koulun ruokalassa Ravintola Muusassa, joka on toiminut tästä syksystä alkaen kasvisravintolana. Suurin osa opiskelijoista kuuluu olevan kasvissyöjiä, joten muutos ei ole ollut kovin suuri. Aika hämmästyttävää, mutta hyvä hyvä!

Minä vanha lihansyöjä olen oppinut tällä viikolla, että kasvisruokaakin syömällä tulee kylläiseksi pitkäksi aikaa.




torstai 13. joulukuuta 2018

Terroristi hiiviskelee lähettyvillä?

Terroritekoja tapahtuu jossakin muualla, kaukana meistä, eikö vain?

Terrori-iskun uhriksi joutuminen on hyvin epätodennäköistä. Näissä julmissa tapahtumissa kuolleet ja loukkaantuneet ovat kuitenkin oikeita ihmisiä, joille meidän laillamme uhriksi joutuminen on ollut hyvin epätodennäköistä.

En erityisemmin pelkää terroriteon uhriksi joutumista, mutta olen tullut ajatelleeksi, että kolme suurta julkisuutta saanutta iskua on tapahtunut vaimolleni ja minulle hyvin tutussa ympäristössä.

Nizza ja Strasbourg ovat tulleet meille matkoillamme hyvin tutuiksi. Olemme olleet vaimoni kanssa Nizzassa kahteen otteeseen aivan keskustassa. Vaimoni on vieraillut kyseisessä kaupungissa muulloinkin. Nizzan keskusta on merenrannalla, jota reunusta kilometrien pituinen Promenade des Anglais. Meillekin hyvin tuttu paikka. Ranskan kansallispäivänä 14. heinäkuuta Mohammed Beuhlel ajoi kuorma-autolla ilotulitusta seuraamaan tulleeseen väkijoukkoon, minkä seurauksena 85 ihmistä kuoli ja 202 loukkaantui.

Muutimme viime vuoden kesällä Turkuun. Hieman muuttomme jälkeen Abderrahman Bouanana riehui keittiöveitsen kanssa Turun torilla ja sen lähettyvillä, minkä seurauksena kaksi ihmistä kuoli ja kahdeksan loukkaantui. Asumme muutaman korttelin päässä torista. Lähdimme tapahtuman aikoihin autolla Raisioon huonekaluja etsimään. Vaimoni ihmetteli miksi liikkeellä oli lukuisia hälytysajoneuvoja. Meillä oli Raision vaihtoehtona ollut mennä torin reunalla oleviin liikkeisiin. Raisiossa saimme alustavia tietoja tapahtumista, kun lapsemme alkoivat varmistaa, että olemme turvassa ja kauppakeskuksessa kuulutettiin asiasta.

Nyt sitten Strasbourgin ampumistapaus. Tähän mennessä kuolonuhreja on kolme. Näiden lisäksi on loukkaantunut 13 henkilöä, joista yksi on aivokuollut.

Olemme viettäneet kahteen otteeseen pidempään Strasbourgissa ja käyneet kaupungissa pari muutakin kertaa. Asuimme ensimmäisellä pitkähköllä vierailulla kaupungin keskustassa. Toissapäiväiset ampumiset tapahtuivat lyhyen kävelymatkan päässä tuolloisesta asunnostamme. Hyvin tuttuja paikkoja.

Näistä voi päätellä, että terrorismi ei ole jossakin toisaalla. Se on keskuudessamme.

keskiviikko 12. joulukuuta 2018

Uni-ikkuna löytyy


Unikoulu päättyi tänään. Kurssi on ollut hämmästyttävän hyvä. Olen saavuttanut sellaisen tunteen, että voin hallita nukkumistani. Käytän vielä unilääkettä, mutta tunnen, että olen matkalla niistä irti. Vähennysohjelman mukaan voisin jo pudottaa annoksen puolesta pilleristä varttiin. En halua kuitenkaan tehdä sitä nyt, kun olen akvarellikurssilla. Askel kannattaa sijoittaa rauhallisempaan vaiheeseen.

Huomasin eilisiltana, että minua alkoi väsyttää vähän ennen puolta kahtatoista, juuri ennen vakiintunutta nukkumaanmenoaikaani. Samantapaisia viitteitä olen huomannut aikaisemminkin.

 Ilta-askareeni venyivät hieman. Väsymykseni vahvistui. Enkö jo pääse levolle?

Uni tuli taas hyvin.

Kysyin tänään uniohjaajalta, kannattaisiko minun pidentää yöuntani, koska tarvitsen aamupäivisin rilliunia. Hänen mukaan voisin nukkua aamuisin pidempään. Jos säätäisin uniajakseni jakson 23.30 - 7.15, saisin yöunta varmaan ainakin 7,5 tuntia. Toisaalta tämä voisi olla turhaa, koska aamutokkura voi johtua unilääkkeestä.

Tämä on jo hienosäätöä. Ehkä kannattaa odottaa, kunnes pillerikierre on takana. Pitää harkita.

Uni-ikkuna taitaa löytyä.

tiistai 11. joulukuuta 2018

Harvinaista herkkua

Olen kokopäivätyössä - neljä päivää, tästä päivästä perjantaihin. Työpäivät kestävät periaatteessa yhdeksästä kuuteentoista, mutta joustavat.

Olen Taideakatemiassa akvarellikurssilla. Ensimmäinen päivä on takana, ja olen hyvin väsynyt. Tahti on liikaa voimilleni, mutta aion sinnitellä. Eihän tämä kauaa kestä.

Akvarellikurssi kuuluu Maalaus II -nimiseen kokonaisuuteen, jossa tutustutaan erilaisiin maalausmenetelmiin. Minun osaltani kokonaisuus jää tämänviikkoiseen, koska jatko-osat toteutetaan  ollessani Ranskassa. Toivottavasti saan joskus mahdollisuuden osallistua muihinkin osiin.

Vesivärimaalaukseen on hankala saada koulutusta, koska taidekouluissa keskitytään muihin menetelmiin. Akvarellistit joutuvat hankkimaan erityisosaamisensa yrityksen ja erehdyksen kautta sekä haalimalla tietoja eri lähteistä. Yleiset sommittelun, väriopin, plastisuuden ja varjostamisen periaatteet toki pätevät vesivärimaalaukseenkin.

Tämän osuuden vetää keikkana ammattiakvarellisti. Kurssi on poikkeuksellisen hyvä, koska opettaja opastaa meille käytännön menettelytapoja demonstroiden ja soveltavia tehtäviä teettäen. Hyvin usein taidekurssit toteutetaan peruskaavalla: työskentely/ohjaus - loppukritiikki. Huomio kiinnittyy korostuneesti lopputulokseen. Kritiikeissä puhutaan enemmän siitä, miltä teos näyttää, kuin siitä, miten se on tehty.

Aikaisemmilla Taideakatemian kursseillani muut opiskelijat ovat olleet lähes kaikki nuoria ja usein keskustelevia naisia. Tänään yhtä lukuunottamatta muut oppilaat olivat vähäpuheisia, mutta tekeviä, nuoria miehiä.

Kurssilla on oikein kivaa, vaikka se koetteleekin voimia.

maanantai 10. joulukuuta 2018

Minusta tehtiin peto

Muistatteko mitä tapahtui aivan äskettäin? Minä huomasin luodinreiän hampaistossani. Se sitten korjattiin pian.

Ihmeellistä, että viime viikolla äkkäsin itselläni uuden mustan aukon suussani. Edellisen rikkoutuneen hampaan pari oikealla puolella oli hajonnut lähes identtisesti. Näiden välissä on neljä hammasta. Kyseessä on siis kulmahampaat, jotka tosin minulla ovat olleet talttoja.

En ole huomannut kummallakaan kerralla murtumisen tapahtumista enkä sitä, mihin lohjenneet palat ovat joutuneet. Ehkä olen nielaissut ne.

Voiko tämä olla sattumaa? No ovathan hampaat yhtä vanhat. Takuuaika meni umpeen ja näin kävi. Mieleen tulee kuitenkin väkisin, että on tapauksille on ilmaantunut jokin yhteinen aiheuttaja. Hammaspari on ollut paikoillaan yli kuusikymmentäneljä vuotta ja sitten molemmat lohkeavat noin kuukauden välein.

Nytkin julkinen palvelu antoi minulle pikaisen avun. Sain tänään tuikean näköisen raateluhampaan kalustooni. Minua hämmästytti, että se on niin erilainen kuin parinsa, pidempi ja piikkimäisempi. Hammas on sitäpaitsi vaaleampi kuin muut hampaani, toisin kuin kumppaninsa. Lääkäri perusteli tätä ratkaisua sillä, että hammas ohjaa paremmin purentaani.

Minulla todettiin jossain vaiheessa syövästä tai syöpähoidoista johtuvaa osteopeniaa. Mainitsin hammaslääkärille asiasta. Taisin muistaa termin väärin ja puhua neuropeniasta, mutta lääkäri varmaan ymmärsi oikein. Osteopenia on osteopatian pikkuveli. Lääkärin mukaan se ei vaikuta hampaisiin.

On ollut lohdullista todeta, kuinka helposti tällaiset hammasvauriot korjataan.

perjantai 7. joulukuuta 2018

Unijärjestelmän säätämistä


Minusta tuntuu, että nukkuminen on prosessi, jota voidaan säätää. Vaiheet ovat syöte, nukkuminen ja tuotos.

Syöte tarkoittaa uneen valmistautumista, nukkumaanmenoa ja unilääkettä. Iltatoimet kannattaa tehdä hyvissä ajoin, jotta ehtii rauhoittumaan ennen levolle laskeutumista. Vuoteeseen mennään iltaisin samaan aikaan. Unilääkettä otetaan tarvittaessa, mutta sen käyttöä kannattaa välttää.

Unen laatu riippuu ainakin osittain syötteestä. Prosessi onnistuu hyvin, jos nukkuu yhteen menoon oman unentarpeen verran eikä tarvitse unilääkettä. Tällöin tuotos on aamun virkeä olo ja päivän toimista selviäminen väsymättä liikaa.

Määritin alkuun unijaksokseni varttia vaille puolesta yöstä aamu seitsemään. Sovelsin tätä jonkin aikaa ja sitten aikaistin levolle asettumisen varttitunnilla. Näin sain lisää unta.

Olen aamuisin kohtalaisen virkeä, mutta jo aamutoimien ja Hesarin lukemisen jälkeen tunnen itseni väsyneeksi. Otan sitten rilliunia. Tänä aamuna nuupahdin kolme kertaa. Iltapäivällä lepäsin taas.

Vaikka rilliuneni ovat lyhyitä, aikaa kuluu, koska joudun odottelemaan nuupahtamista. Haluaisin aloittaa päivän hommani aikaisemmin. Olen tosin saanut jo lisää peliaikaa, mutta haluaisin lisää.

Olen ottanut viikon ajan iltaisin unipillerin puolikkaan. Olen saanut unen aika nopeasti.

Ajattelen, että aamunuupahduksien tarve johtuu unilääkkeestä. Yöunen pidentäminen ei ehkä auttaisi.
Tämä selviää kai viimeistään silloin, kun en tarvitse enää pillereitä.








torstai 6. joulukuuta 2018

Hyvää itsenäisyyspäivää!

Maailmanpolitiikan tuulet huolestuttavat, samoin ilmastomuutos ja mitkä kaikki? Menneeseen ei kannata kuitenkaan kaivata. Siellä suurin osa asioista oli huonommin kuin nyt.

Kaikilla eivät asiat ole hyvin, mutta hyvin monilla on, ainakin suhteellisesti ottaen. Tulevan murehtiminen on ymmärrettävää, mutta se ei ole uutta auringon alla. Osa menneistä peloista on toteutunut, mutta silti elämä on jatkunut, vaikkakaan ei kaikkien. Tällainen maailma on.

Takana on menneisyys ja edessä tulevaisuus. Olemme aina saumakohdassa.

Olkaamme kiitollisia kaikesta hyvästä, mitä olemme saaneet.

Toivoa ei kannata menettää. Kaikki on Jumalan käsissä, mutta yritetään silti kantaa vastuuta asioista omalta osaltamme.

Hyvinkin voi käydä.

Hyvää itsenäisyyspäivää kaikille!

keskiviikko 5. joulukuuta 2018

Uni ja arvot


Unikurssilla käsiteltiin tänään arvoja. Niilläkin tai oikeastaan niiden ristiriidalla todellisuuteen verrattuna on vaikutusta nukkumiseen. Jos esimerkiksi oma työ ei vastaa omia arvoja ja toiveita, seurauksena voi olla unettomuus. Silloin pitänee järjestää asiat siten, että ristiriita poistuu.

Pohdimme arvoja seuraavien kysymysten (lyhensin niitä) valossa:

  • Mitkä asiat oikeasti tärkeitä?
  • Mistä nautin, vaikka muut eivät siitä tietäisi?
  • Minkä eteen olen valmis stressiin ja ahdistukseen?
  • Mistä haluaisin minut muistettavan?
  • Millaisen elämän haluaisin?
  • Mitä minulta puuttuu?
Totesimme vaimoni kanssa, että meillä on asiat varsin hyvin. 

Harjoittelimme ajatuspinttymien oikaisemista. 

Meille kerrottiin itsemyötätunnosta. Omasta itsestä kannattaa pitää huolta. 

Kuulimme myös huolihetkestä. Murheita kannattaa vatvoa sille varattuna aikana päivällä ja unohtaa ne yöllä. 

Olen ottanut vajaan viikon ajan puolikkaan unipillerin päivässä ja saanut unen varsin hyvin. Hyvin sujuu. Ensi viikolla voin taas vähentää määrää. 









tiistai 4. joulukuuta 2018

Bengtskär 2



Majakkasaari Bengtskär on todella karu paikka. Kalliomuodostelma kurottaa juuri ja juuri merenpinnan yläpuolelle. Ihminen on kuitenkin luottanut luodon pysyvyyteen ja rakentanut sille kivisen majakan. Lukemattomat aallot ovat muokanneet kalliopintoja pehmeän sileiksi.

Bengtskäriin on vaikea rantautua. Niinpä matkailija joutuu varautumaan kuljetuksen peruuntumiseen, jos tuuli on liian navakka.

Aion piirtää sarjan Bengtskär-kuvia.

maanantai 3. joulukuuta 2018

Lähtö oli lähellä

Noin kolme vuotta sitten kävin kuoleman portilla. En tosin itse tiennyt siitä mitään. Alla olevassa tekstissä vaimoni kuvaa noita dramaattisia vaiheita. Sairaalaväelle se oli tietysti vain rutiinia.

Muistan vain, että tunsin lievää vaikeutta hengittää ja sain viikset. Mitä sen jälkeen tapahtui, olen kuullut vaimoltani. Jatkoin teho-osastovierailun jälkeen sairaalaeloani hematolologian osastolla tietämättä draamasta mitään.

Vähitellen asia alkoi selvitä minulle.

Olen ajatellut, että jos olisin kuollut tuohon, se olisi ollut lempeä lähtö. Olisin vain aavistamatta mitään liukunut pois aavistamatta mitään. Aikani ei ollut kuitenkaan tullut.

Ihmeellistä että olen tässä.


Silloinkin myrskysi. Oli marraskuun 30.päivä, päivä jolloin kaikki oli loppua. Kovan päivä yö jolloin huusin yöllä yksin ja kävin kauppaa Jumalan kanssa. Silloin en rukoillut hiljaa, minä huusin ja karjuin, irrotin itseni kaikesta, että kestäisin lopullisen eron. Ja vuosi sen jälkeen kykenin kirjoittamaan ne hetket. Vuodella on ihmeellinen merkitys. 
30.11.2016
"VUOSI SITTEN. Sanotaan, että jotain kovaa koettuaan ihmisen tulee käydä läpi vuodenkierto, jotta asia jollain tasolla poistuisi ja luottamus elämään voisi hiljalleen palata.
Oli marraskuun viimeinen päivä tasan vuosi sitten. Olin stressireaktioflunssan takia ollut viikon poissa sairaalasta rakkaimpani luota. Kun avasin sairashuoneen oven, hänen ympärillään häärättiin kiireisesti, hän tuntui olevan muissa maailmoissa riuhtoen itseään ja happimaskiaan. Hengittäminen oli tiheää ja tuskaisaa. Yhtä repivää kuin ulkona kuunvaihteen myrsky.
Hän ei tunnistanut minuakaan joka hetki. Puristin nilkkoja, ankkuroin hänet siten siihen hoitajien pyynnöstä, jotka yrittivät kaikin tavoin helpottaa hänen oloaan.
Hetkeksi hän reväytti silmänsä auki, tuijotti herkeämättä minua kuin hädässä oleva ja korahti hiljaa: olet rakas. Kurkkuani kuristi. Ajattelin, että nuo ihanat sanatko olivat hänen viimeisensä, sillä saman tien tuo kuumeinen ja nestettä täynnä oleva taisteleva ihminen oli kaukana tiessään.
Hoitajat pitivät hiljaa neuvottelua ja kutsuivat teholta kaksi lääkäriä. Kuuntelin tyhjänä peloissani heidän keskusteluaan. Ymmärsin, että lähtö voi olla lähellä, jos he eivät löydä nopeasti ratkaisua tilanteeseen. Kesken neuvottelua hän taas nousi pintaan, raotti silmiään ja kuiskasi: konsultoikaa vanhempaa. Sitten hän taas katosi. Vanhempaa lääkäriä lämpimästi huvittivat sanat: Ihan varmasti, hän lupasi lempeästi. Hän ei sanoja enää kuullut. Pidättelin itkuani. Hän kulki heittelehtien tietoisuuden ja tiedostamattoman rajalla. Kuumeisena. Suutelin hänen tulista nihkeää otsaansa.
Kun hänet lähdettiin viemään kiireesti teholle, yksinäisyyden ja eron tuska kietoi minut kylmään liinaan, tiukasti. Epätietoisuus, miten tässä kävisi, tuntui irrottavan sydämeni ja omakin hengitys oli tiheää ja kipeää. Olin siinä ja en ollut missään. Iho oli kylmä, jäsenet vailla tuntoa. Sisin oli aivan tyhjä. Istuin aulan penkillä näkemättä mitään ympärillä olevaa; näin vain kymmenet yhteiset vuodet, nousut ja laskut, rakkauden, välinpitämättömyydet ja vihat, turhautumiset ja tyhjän täyttymiset, yhteisen ilon ja luovuuden hetket. Mietin, tätäkö on luopuminen. Vertasin sitä aikaisempaan pariin kokemukseen, mitä koin hänen sairastessaan lymfoomaa. Nyt koin, että olimme lähempänä rajaa, eroa ja ikävää.
Sinä iltana ymmärsin, että kaikesta on uskallettava päästää irti. Kaikesta. Rakkaimmastaan. Lapsistakin. Menneisyydestä. Jäljelle jään vain minä, jonka on entistä enemmän rakastettava itseään, etteivät jalkapohjiin tulleet avohaavat alkaisi mädäntyä ja hidastaa taivalta; etteivät silmät sokeutuisi näkemään elämän tarjoamia mahdollisuuksia; jottei mieli jähmettyisi johonkin, mitä oli ja jonka on kuitenkin kyettävä etenemään omaan viimeiseen hetkeeni asti.
Sinä iltana makasin vuoteellamme ja huusin Jumalaa yksinäisessä pimeässä kodissamme. Auta, rakas Isä! Ei ollut muita sanoja enää. Ympärillä kohisi kuunvaihteen talvimyrsky. Räntäsade piiskasi ikkunaruutua. Oli vain rukous ja minä valtavan myrskyävän meren keskellä. Ja palelin hytisten.
Eilen illalla Tapiolan kirjastossa purkautui koko vuosi. Kyynelet valuivat, Heikki itki, minä kyynelteni keskellä hengitin musiikin tahtiin. Syvään sisään ja ulos. Istuimme käsi kädessä kuin turvaa toisistaan hakevat lapset. Jotain suurta, sanomatonta virtasi sisään ja ulos. Jotain poistui, jotain tuli tilalle. Käsi puristi kättä sellon legaton tahtiin, pianon putoavien sävelten tahtiin. Kiitos teille Anna Liukkonen ja Auroora Lahti-Hintsala. Kiitos Arvo Pärt ja Spiegel im Spiegel.
Yö myrskyää. Heikki on kohta puolivuotias. Tänään otetaan luuydinnäyte. Ristimme taas kätemme. Muuta ei taaskaan voi, ja kiitämme elämästä, yhteisistä päivistä, hetkistä, kaikesta tästä tällä elämän kivisellä polulla, joka yhä kuljettaa rankkoja mäkiä ja huikeita laskuja näyttäen välillä meille avaruuden ja kirkkauden valon.
Kiitos elämälle tänä myrsky-yönä!"