Syöpieni jälkeen olen kevytversio entisestä Heikistä

 

Image by Arek Socha from Pixabay

Yritin aikoinani etsiä netistä tietoa, millainen on syövän sairastaneen tulevaisuus. En löytänyt juuri mitään. Muistaakseni jossakin tutkimuksessa oli todettu 60 prosentin kärsivän väsymyksestä. 

Hilattain sattui silmiini artikkeli SURVIVORSHIP: Elämä syövän jälkeen, joka käsittelee asiaa. 

Kyselytutkimus on kohdistunut nuorena syövän sairastaneille, mutta eiköhän se minullekin suuntaa anna. Peräti 60 % kokee heille jääneen myöhäisvaikutuksia, jotka voivat johtua itse syövästä tai sen hoidoista. Haitat voivat olla paitsi fyysisiä myös taloudellisia, toiminnallisia ja  muutoin elämänlaatuun vaikuttavia. Vaikutukset voivat ilmetä myös vuosia kuntoutumisen jälkeen. 

Fyysiset vaikutukset voivat ilmetä esimerkiksi juoksemisessa ja raskaiden painojen nostamisessa. Muistan, kun aloin liikkua systemaattisesti syöpieni jälkeen, käveleminen sujui hyvin, mutta juokseminen ei. Hammasta purren juoksin ja juoksin. Kun nuorena aloitti harjoittelun, juokseminen sujui aina vain helpommin. Nyt ei niin käynyt. Tyydyin kävelemiseen. Koska monilta ikäisiltäni liikkuminen sujuu, päättelen oman tilanteeni johtuvan sairausansioluettelostani. 

Syövän sairastaneella voi olla myös neuropatian tyyppisiä hermostollisia vaivoja, joita minulla ei onneksi ole. Voi olla myös fatiikkia eli uupumusta tai "kemoaivot", jotka vaikuttavat aivoergonomiaan, muistiin, keskittymiseen ja kuormittumiseen. 

Minä sairastin imusolmukesyövän vuonna 2014. Toivuin ja palasin työhön. Seuraavana vuonna minulla todettiin leukemia (AML eli akuutti myelooinen leukemia). Leukemia olisi hoitamattomana siirtänyt minut tuonilmaisiin ehkä viikoissa. Leukemia johtui todennäköisesti saamistani lymfoomahoidoista. Se oli siis kyseisistä hoidoista johtuva myöhäisvaikutus. 

Minut hoidettiin remissioon (oireettomaksi) ja kesällä 2016 sain suoniini jonkun tuntemattoman lahjoittaman annoksen verisolualkioita. Tämän kantasolusiirteen vuoksi veriryhmäni muuttui A–:sta A+:ksi. 

Kantasolusiirto on hyvä hoito, mutta valitettavasti siitä voi seurata kaikenlaisia käänteishyljintäoireita. Valikoima on runsas. Skaala on vähäisistä kohtalokkaisiin. 

Käänteishyljintäoireet johtuvat siitä, että saadut solut eivät täysin täsmää potilaan kudoksiin. 

Minulle on tietääkseni vain yksi lievä käänteishyljintäoire. Vasemman silmäni vasen reuna oireilee ajoittain, mutta vaiva hoituu voiteella. Voi minua Hannu Hanhea. 

Seuraavassa lainaan Duodecimin kuvausta känteishyljinnän valikoimasta ja lajitelmasta:

Akuutti käänteishyljintäreaktio alkaa tyypillisesti sadan ensimmäisen allogeenisen kantasolujen siirron jälkeisen päivän kuluessa, mutta voi ilmetä myöhemminkin. Pääasiallisia kohde-elimiä ovat iho (makulopapulaarinen ihottuma, joka voi vaikeissa tapauksissa edetä erytrodermiaksi ja rakkuloinniksi), GI-kanava (pahoinvointi, oksentelu, mahakivut ja ripuli) sekä maksa (suurentunut bilirubiini ja keltaisuus). Krooninen käänteishyljintäreaktio ilmenee, kun siirrosta on kulunut yli sata päivää, ja se voi seurata akuuttia reaktiota tai tulla ilman tätä. Se voi vahingoittaa monia elimiä, kuten ihoa ja limakalvoja (punajäkälätyyppiset muutokset, skleroottiset ihomuutokset, pigmenttimuutokset, limakalvojen kuivuminen ja atrofia sekä haavaumat) sekä silmiä (kuivasilmäisyys ja arpeuttava sarveis- ja sidekalvotulehdus). Muita ilmentymiä voivat olla esim. ruokatorven striktuurat, maksan toimintahäiriöt, keuhkosairaus (kryptogeeninen organisoituva pneumonia) ja nivelten jäykistymät.

Minun sairastaessani Saaralle oli sairaalassa sanottu, että kun minä täytän 70 vuotta, alkaa vanhenemisen ja sytostaattijäämien välinen kilpajuoksu. 

Olen nyt 71-vuotias. Tunnistan, että taistelu on käynnissä. Jaksaminen on aika vähäistä. Kemoaivot eli sytostaattien syömät ajatteluvälineet minulla on. Joskus eteen tulee yksinkertaisia päättelytilanteita. Minulla on silloin tunne, että en jaksa vääntää. Jos jotakin pitää laskea, en viitsi vaivata pääkoppaani vaan haen avun, jollainen löytyy helposti vaikkapa taskusta. 

Motorisista kyvyistäni on enää osa jäljellä. Epätasaisessa maastossa minun on katsottava tarkoin, mihin jalkani asetan. 

Jos minun pitäisi omaksua parin kolmen kirjan verran asiaa johonkin tenttiin, nostaisin kädet pystyyn. Tuskin jaksaisin tai pystyisin. 

Voin vain hämmästellä mitä kaikkea jotkut ikäiseni jaksavat. 

Kevytheikillä on nyt tehtävänä hoivata rakkainta. Siihen paneudun. Siinä sivussa kirjoittelen blogiartikkeleita, mutta se on toissijaista. Kävelyllä käyn, ellei Saara tarvitse minua. 

Elämä on kuitenkin tällaisenakin kivaa. 

Luojalle kiitos tästä pitkästä jatkoajasta. 

Aika aikaa kutakin. 

#syöpä #rintasyöpä #sytostaatit #solunsalpaajat #lääkäri #sairaala #leikkaus #hoidot #kuolema #leukemia #käänteishyljintä #imusolmukesyöpä #kantasolusiirto

Syöpä tai syöpähoidot vaikuttavat myös työikäisten toi-

minta- ja työkykyyn. Heti hoitojen jälkeen sairastunut voi

miettiä arkeen paluun haasteita ja erityisesti ympäristön

ja oman kokemuksen ristiriitaa. Syöpään liitettävä fatiikki9

on yleistä, samoin neurologiset oireet, kuten esimerkiksi

“sytoaivot” vaikuttavat aivoergonomiaan, muistiin, kes-

kittymiseen ja kuormittumiseen. Unella, ruuansulatuk-

seen liittyvillä ongelmilla, kivuilla, lymfaturvotuksella ja

mielenterveydellä on suuri vaikutus työssä jaksamiseen.

Lisäksi kroonista tai levinnyttä syöpää sairastavat voivat

kärsiä hoitoväsymyksestä jatkuvissa ylläpitohoidoissa

käydessään.

Myöhäisvaikutuksilla on seurauksia elämänlaadun koke-

muksen kannalta. Myöhäisvaikutuksia kokevista valtaosa

kokee terveydentilansa hyväksi mutta suhteessa syövän

sairastaneisiin, jotka eivät raportoi myöhäisvaikutuksia,

heistä suurempi osa kokee terveytensä tyydyttäväksi tai

huonoksi. Valtaosassa päivittäisiä toimintoja ja niissä

jaksamista myöhäisvaikutuksia kokevat eivät suuresti

eroa ei-myöhäisvaikutuksia kokevista. Erot ryhmien

välillä nousevat selkeimmin ponnistelua vaativissa toi-

minnoissa kuten juokseminen ja raskaiden tavaroiden

nostelu. Laajemmassa mittakaavassa suhteessa väestön

keskiarvoihin myöhäisvaikutuksia kokevien elämänlaatu

on matalampi.11

4 – Sylva 2/2025

Onko kirkko alkanut opettaa Jumalaa?

 

Varoitus! Sisältää uskontoa.

Kuva Mariusz Matuszewski Pixabaystä

Kaikkivaltias

Monille tuttu apostolinen uskontunnustus löytyy evankelisluterilaisen kirkon sivuilta. Tsätä voi päätellä, että sitä pidetään tärkeänä ja totena. Se alkaaa näin: 

"Minä uskon Jumalaan,

Isään, Kaikkivaltiaaseen,

taivaan ja maan Luojaan ..."

Sivuilla kerrotaan myös, että "usko Jumalaan Isänä merkitsee sitä, että Jumala on luonut kaiken, näkyvän ja näkymättömän."

Kuva Malachi Cowie Pixabaystä

Raamattu

Raamattua kirkon sivuilla kuvataan muun muassa näin:

"Luterilaisen kirkon tunnustuskirjojen mukaan Raamattu on ainoa sääntö ja ohje, jonka mukaan kaikki opit ja opettajat on koeteltava ja arvioitava. Katekismuksen mukaan Jumala itse puhuu meille Raamatussa ihmisten kielellä. Raamattu sisältää Jumalan erityisen ilmoituksen, joka ei ole löydettävissä muualta."

Kysymyksiä

Ihmettelen sitä, miksi kirkon piiristä kuulee väitteitä, että Raamatun opetus on vanhentunut ja nyt tiedetään enemmän kuin pyhän kirjan syntymisen aikoihin. 

Kun Jumala on kaikkivaltias ja kaiken luonut, miksi hän olisi antanut Raamattuun päätyä virheellistä opetusta. Eikö hän muka ollut perillä kaikesta seksuaalisuuteen liittyvästä, vaikka hän on kaiken luonut? Kuten yllä todetaan, hän itse puhuu meille Raamatussa ihmisten kielellä. Kun näin on, miksi hän olisi tehnyt virheitä, vaikka on täydellinen ja kaikkivaltias Eikö kaikkea opetusta sitten pidäkään koetella Raamatun ohjeiden mukaan?

Onko ihminen niin eksyksissä, että on tullut aika pappien ja piispojen opettaa Jumalaa, vaikka hän on kaikkivaltias?

Olen eläkeläinen ja tiedän, että on minulla päiviä edessä paljon vähemmän kuin takana. Minä haluan valmistautua Jumalan suuruuden kohtaamiseen uskomalla hänen sanaansa opetettuna Pyhän Hengen valossa. 

Jos luopuisin raamatullisesta uskostani ja seurakunnastani, joutuisin tuuliajolle eksistentialistiseen ahdistukseen. 

#usko #kristinusko #jumala #jeesus #pyhähenki #raamattu #pelastus #taivas #kadotus #rakkaus #lestadiolaisuus #vanhoillislestadiolaisuus #seurakunta #armo #kuolema #evl #suomenevankelisluterilainenkirkko #kirkko 

70-vuotta täyttävän päivänsankarin mietteitä

 

Tasan seitsemänkymmentä vuotta sitten oli erityinen päivä Ylitornion opiston pohjoispuolella olevassa talossa. 

Isäni oli syntynyt saunassa kotonaan Karjalankannaksella. Minä synnyin tässa talossa luultavasti makuuhuoneessa. Kätilö oli paikalla. Isä oli talossa, mutta ei mukana synnytyksessä. 

Vanhempi veljeni oli kuollut pari kolme kuukautta sitten leukemiaan alle vuoden ikäisenä. Kukaan maailmassa ei olisi voinut pelastaa häntä. Minä sairastin leukemian 2010-luvulla ja tässä yhä olen.

Elintarvikkeiden säännöstely oli ehditty lopettaa aikaisemmin samana vuonna. Synnyinvuotenani maata kuohutti Väinö Linnan Tuntematon sotilas, joka kuvasi sotaa todenmukaisemmin kuin mihin oli totuttu. 

 Maailma on muuttunut valtavasti elämäni aikana. Vuonna 1954 autoja oli aika vähän, eikä avaruuden valloitus ei ollut vielä alkanut. Tietokoneista, kännyköistä eikä internetistä ei tiedetty mitään. 

50-luvun pussihousumiehen voisi olla vaikea ymmärtää tämän päivän tekoälykoodarin puhetta. 

Minulta puuttuu valokuvissa hymyilemisen armolahja. 

Kuva otettu tänään Villa Lavarissa Turun saariston Norrskatassa.

Olen saanut elää hyvää aikaa. On ollut sellainen tunne, että Suomi kehittyy, vapautuu ja elintaso nousee. On tuntunut itsestään selvältä, että maailma globalisoituu ja demokratia leviää. 

Minut on pelastettu eloon kahdelta syövältä. Jos olisin kuollut jompaankumpaan, minulla olisi ollut viimeisinä päivinäni yllä oleva kuva maailmanmenosta. Näin vuoden 2014 tapahtumista huolimatta. Olen ollut yhtä hyväuskoinen kuin moni muu.

Nyt maailma on mennyt rikki. Kannattelevat rakenteet horjuvat. Olemme maailmansodan partaalla. Osa demokratian askeliin päässeistä maista on joutunut totalitarismin kierteeseen. Yhdysvaltojen presidenttiyttä tavoittelee henkilö, jonka käyttäytymistä on todella vaikea ymmärtää. Ilmastonmuutos etenee, mutta denialistit pystyvät sumutuksellaan hidastamaan tarvittavia toimia. YK on halvaantunut. Ja mitä kaikkea muuta? 

Paljon hyvää on tapahtunut, mutta kokonaiskehitys tuntuu joutuvan syöksykierteeseen. Toivottavasti olen väärässä. Yritän muistaa sloganini "Hyvinkin voi käydä". 

Nyt ymmärrän, että ihmiskunnan olemus ei ole muuttunut miksikään. Silti elämään sisältyy paljon hyvää ja kaunista. 

Olen kiitollinen siitä, että olen saanut varttua ikään, jossa voin kokea uuden elämänvaiheen uusine näkökulmineen. Ymmärrän nyt selvästi elämän rajallisuuden. Vaikka eläisin hyvinkin pitkään, jäljellä oleva matka tuntuu lyhyeltä verrattuna takana olevaan. Huomaan jo valmistautuvani henkisesti lähtöön, melkein odotan sitä. Samalla olen kuitenkin utelias tulevaisuuden suhteen. 

Johtuu ehkä syövistäni tai niiden hoidoista, että jaksan vähemmän kuin monet muut ikäiseni. Ehkä osin siksi en koe voimakasta tarvetta yrittää esiintyä ikinuorena. 

Oman toiminnan merkitys maailmankierrossa alkaa asettua oikeisiin mittasuhteisiin. Tärkeintä on se, että olemme saaneet vaimoni kanssa lapsia, lastenlapsia ja uusia jäseniä perhekuntaamme. Heidän eteen tekemäni, joka tosin on kaukana onnistumisesta, tuntuu merkityksellisimmältä. 

Luojalle kiitos saamastani elämästä.

Kiitos myös Saaralle, perhekunnallemme, muille sukulaisille ja ystäville. 

Kiitän lisäksi hyvinvointiyhteiskuntaa, joka on kannatellut elämäämme. 

#syntymäpäivä #merkkipäivä #vanhuus #ikääntyminen #maailma #isoisä #pappa #globalismi #demokratia #diktatuuri #elämä #lapset #lastenlapset #ilmastonmuutos #suku 

 

Käsieni vapinan syy selvisi

Essentiaalinen vapina

Käteni vapisevat välillä niin, että oman nimen kirjoittaminen kynällä on melkein ylivoimaista.  Mieleen on tullut välillä pelko Parkinsonin taudista.

Kävin tänään tapaamassa omalääkäriäni Turun keskustan terveysasemalla , joka on noin viiden minuutin kävelymatkan päässä meiltä. 

Vapina vaihtelee. Olin tänään illalla piirtämässä eikä tärinä juuri haitannut. 

Lääkäri piti selvänä, että kyseessä on niin sanottu essentiaalinen vapina. Hän sai minut myös vakuuttuneeksi, että tämä ei ole Parkinsonia. 

Vapina saattaa voimistua, mutta todennäköisesti hitaasti. Perinnöllistä on. Propralia voi tarvittaessa ottaa ennakoivasti. Saattaa auttaa. Sain reseptin. 

Oikein hyvä lääkärikokemus taas. Omalääkäri oli ystävällinen ja pätevän tuntuinen. Siitä on aikaa, kun otin yhteyden terveydenhuoltoon, mutta tämä ei ollut kiireellistä. 

Tälläisen väsäsin tänään. Pikkaisen voisi vielä ryhdistää. 

 

Elämän tarkoitus kolmella sanalla, muukalainen kysyi yllättäen

 

Kävelin Aurajoen rantaa keskustaan päin ja katselin istumapaikkaa. Penkillä istui nuori mies. Tähän varmaan mahtuu, kysyin. Tottakai, kuului vastaus. 

Minä aloin seurustella kännykkäni kanssa ja hän oli vaiti. 

Yllättäen hän esitti otsikon kysymyksen. 

Vastasin, mitä ensimmäisenä juolahti mieleen tyyliin: alku, elämä, loppu. Vähän näsäviisasta. 

Tästä sukeutui kuitenkin syvämietteinen keskustelu. 

Hän tiedusteli ajatuksiani kuolemasta. Kerroin kokemuksenani, että ihminen varttuessaan alkaa mukautua kuoleman lähestymiseen. Se on jotenkin meihin rakennettu sisään. Sanoin, että vakaumukseni mukaan uskon, että kuoleman jälkeen seuraa parempaa. 

Kerroin käyneeni rajalla, mutta minusta ei tullut parempaa ihmistä. 

Emme löytäneet järkeen perustuvaa elämän tarkoitusta. 

Hänellä oli seuraavana päivänä tilanne, joka askarrutti häntä. Muut siellä ovat paljon parempia. Arvelin siellä olevan muitakin, jotka kipuilevat samaa asiaa. 

Hän tuntui kaverilta, joka pohtii syntyjä syviä. Selvästi sukulaissielu. 

Kuva lbragg1 Pixabaystä

Hän pohti, että jos ei saa lapsia, viiden miljardin vuoden (sanoiko hän todella näin?) ketju päättyy. Hänellä kuului itsellään olevan kaksi lasta. Olin kuvitellut häntä nuoreksi opiskelijaksi, mutta hänellä onkin kaksi lasta ja hän on yli nelikymppinen. 

Tuumin, että jos pronssikaudella pariskunnan miespuolisella edustajalla ei olisi ollut pilkettä silmässä, minä en istuisi tässä. Hänen mielestään se olisi voinut olla nainenkin. Tietysti niin. 

Pohdiskelimme determinismin ja vapaan tahdon problematiikkaa. 

Kerroin hänelle avoimesti omasta elämästäni. 

Yhtäkkiä hän nousi ja kätteli. Hän jatkaisi matkaa hotelliin. Olin itse menossa samaan suuntaan, joten lähdimme yhdessä kävelemään. 

Sigynin kohdalla mietimme, onko alus fregatti, kun siinä on kolme mastoa. Se ei muutoin mielestäni muistuta fregattia, mutta en tunne näitä asioita eikä tuntenut naapurikaan. 

Hän poikkesi Förin luona olevaan vessaan. Minä odottelin. Lähellä jonotettiin jäätelökioskiin. Barkerin puistosta tuli mies, joka kysyi, olenko jonossa. 

Pohdin kumppanilleni, että jos päätän mennä ostamaan jäätelön, olisiko se seurausta vapaasta tahdosta vai kaikesta menneestä. 

Nämä ovat teologisesti vaikeita kysymyksiä. Jos olen valittu, miten asia on? Uskon olevani valittu. Minulla on usko sydämessä, mutta toimintani voi johtaa sen menettämiseen. Silti on kysymys armosta. Näin pitkälle emme toki päässeet. 

Kumppanini pohti, miksi hyvillä teoilla on merkitystä siihen miten käy. Totesin, että tuo on aika perverssi tulkinta kristinuskosta. Kysehän on nimenomaan armosta. Hän piti armoa hyvänä sanana. 

Ikuinen elämä vai ikuinen hämärä, hän kysyi. Jompikumpi pitäisi valita. Käsitin hänen tarkoittavan maallisen elämän jatkumista loputtomiin. Minusta tuntui, että siihen kyllästyisi. 

Erosimme Marina Palacen kohdalla. Hän kiitti keskustelusta, sanoi virkistyneensä ja halasi.

Syvällinen kohtaaminen. 

Hänen kanssaan olisi voinut jatkaa keskustelua. 

En muista tarkoin sanoja enkä asioiden järjestystä, mutta jotenkin näin.

Eläkeläinen eläkeläistyy

 

Kuva: Wilfried Pohnke, Pixabay

Olen ollut eläkkeellä runsaan neljä vuotta. Taidan oppia jo tavoille.

Alkuun tuntui, että elämän pitää eläkkeelläkin jatkua aktiivisena. Olin toki  syöpäpotilaana saanut harjoitella runsaasti lepäämistä. Eläkeiän koittaessa olin kuitenkin päässyt remissiovaiheeseen ja elämä oli alkanut normalisoitua.

Olen miettinyt, mikä olisi sellaista merkityksellistä puuhaa, joka voisi korvata työnteon. Oletin  aika tietoisesti, että kunnon eläkeläisen kuuluu olla kohtuullisen aikaansaava ja jotenkin tuottelias. Kunnon eläkeläinen tuo yhä jotakin vaihetuspöydälle. Varmaan toivoin, että voisin saada huomiota tekemisilleni ja samalla itselleni.

Olen jatkanut kirjoittamista tähän blogiini. Tämän aktiviteetin ylläpito tuntuu luontevalta. Lopettamisajatus ei tunnu mukavalta. Miksiköhän? Voi olla, että elämä tuntuisi tyhjenevän liian nopeasti. 

Minut on kutsuttu mukaan erään historiikin tekemiseen. Se tuntuu ainakin nyt sopivalta eläkeläisen kiireeltä. Onneksi valmistumisaikaa ei ole määrätty. 

Olen myös jatkanut taideharrastustani, tosin aika passiivisesti. Välittömän mielihyvän tavoittelu usein voittaa arjessa. Miksi vaivautua pensselin varteen, kun voin vaikka ottaa läppärin ja katsoa mitä mielenkiintoista olisi löydettävissä. Osallistun välillä kursseihin. Silloin tulee saaduksi jotakin aikaan, kun tekemiselle on olemassa aikataulu. 

Oloneuvoksen päivät ovat opettaneet minua. Oman taantumisen huomaa. Vanheneminen tapahtuukin aika nopeasti. Uuden oppiminen on selvästi heikentynyt. Jaksamisella on rajansa. Nämä yhdessä auttavat hyväksymään verkkaisen tahdin. Taannoisilla syövilläni voi olla osuutensa asiassa. 

Jos kuolen 10 vuoden päästä, se olisi iän puolesta aivan normaalia. Tämä on aika hätkähdyttävää. Lähtö voi tietysti tulla nopeamminkin. Loppupäässä sairaudet voivat ankeuttaa elämää, tai sitten eivät. 

Olen ihastunut kiireettömänä olemiseen. Haluan kalenteriini vain vähän merkintöjä. 

Pikkupuuhat ovat yleensä sellaisia, ettei ole juuri väliä, hoitaako ne tänään, huomenna, ylihuomenna tai kenties ensi viikolla. 

Lukeminen on todella kivaa. Hesarin parissa menee usein pitkä tovi. Luen myös kirjoja - ja välillä kuuntelen. Olen varmaan pohjimmiltani mitä suurimmassa määrin lukutoukka. En tosin viitsi kokonaisia päiviä lukea. 

Täytyy nauttia nykyisestä olemisen muodosta, kun vielä voin.

Minulle on koittanut sunnuntai. 

Oma asema sukupolvien saatossa

 

Kuva: Clker-Free-Vector-Images, Pixabay

Isäni kuoli tänä vuonna tammikuun alussa. Hänet  tietenkin saateltiin hautaan säällisen ajan kuluessa, mutta koronan vuoksi muistotilaisuus siirtyi ja toteutui viime lauantaina.

Paikalla oli iso osa vanhempieni jälkeläisistä puolisoineen tai kumppaneineen. Väkeä oli kaikkiaan toistasataa henkeä. 

Tämä tapahtuma oli hyvin merkityksellinen paitsi muistotilaisuutena myös tietynlaisena päätepisteenä. Äitini kuoli jo aikaisemmin, joten tämä oli todennäköisesti sukukunnan viimeinen kokoontuminen tässä laajuudessa. 

Joku voi innostua järjestämään sukutapaamisen joskus tulevaisuudessa, mutta osallistuminen on tuskin yhtä laajaa. 

Minä olen nyt vanhempieni muodostaman ja aikaansaaman sukuhaaran elävistä vanhin. Yksi setä ja täti elävät vielä, mutta he edustavat edellistä polvea ja heillä on omat omat sukuhaaransa. 

Olin myös muistotilaisuuden vanhin. Jos ikäjärjestyksessä täältä lähdetään, minun vuoroni tulee seuraavaksi. Olenkin alkanut  viime aikoina tiedostaa henkilökohtaisesti elämänkaaren uuden vaiheen ja elämän rajallisuuden. Jos saavutan isäni iän, minulla on toki vielä yli 20 vuotta jäljellä, mutta sen varaan ei pidä laskea. 

Olen tavannut ja muistan isäni vanhemmat sekä äitini äidin. Äitini isä kuoli sodassa, joten häntä en ole voinut tavata. Isovanhempani edustavat suvun nuorimmalle sukupolvelle isovanhempien isovanhempia. Aika kaukaisiksi varmaan koetaan. 

Minä ja sisarukseni hahmotamme sukuamme sekä eteen- että taaksepäin. 

Tällaista on elämän kulku. 

MInulla on ikääntymishaaste! Miten eteenpäin?

publicdomainpictures.net

Reinikaisen teesit

Pepi Reinikainen määrittelee myöhäisimpäänkeski-ikään (63-70 v.), jota hän kutsuu myös keskisyksyksi, sisältyviä iloja ja vaaroja. Listaan ne tähän ja käsittelen omasta näkökulmastani:

• Tärkeitä tapahtumia ja ihmisiä. 
• Eläkkeelle jääminen ja ja sukupolvenvaihdosvaiheen uusi elämäntapa.
• Uudet asiat löydetään tähänastista kokemusta hyödyntäen ja mieluummin leikkimielellä kuin punnertamalla ja pusertamalla.
• Intuitiivisuus, joka on myös lapselle ominaista, on nyt yhä voimakkaammin käytössä höystettynä elämänkokemuksella.
• Yhteisöllinen isovanhemmuus käyttöön.
• Vaarana on, että koko huomio kääntyy fyysisen kunnon vaihteluun ja henkinen puoli ja esimerkiksi oman elämän inventaario jää tekemättä.
• Toisaalta on vaarana myös passivoitua ja elää vain menneisyydessä.
• Käsittelemättömät asiat voivat alkaa oirehtia "änkyräkäyttäytymisenä", lisääntyneenä itsekkyytenä ja hallintayrityksinä.
• Oireita lievittää se, että välttää pelkkää ajantappamisviihdettä tai turhia kontakteja ja kehittää mielekästä tekemistä voimiensa rajoissa.
• Ihmissuhteissa jälleen uusi vaihe.

Reinikainen tarjoaa myös pari miettimisteemaa:

• Millainen "notkahdus" eläkkeelle siirtymiseni oli henkisesti, aineellisesti ja arkipäivän elämässä?
• Olenko löytänyt uusia kiinnostuksen kohteista, jotka tuntuvat rikastuttavan elämääni?

Oma näkökulma

Koen tärkeäksi pienen kirjapiirin, johon olemme päässeet mukaan uudella kotiseudullamme.  Kokoontumisemme ovat lämminhenkisiä. 

Olen ollut iloinen, kun olen saanut aiemmin osallistua avoimen kautta Taideakatemian kursseille. On ollut kivaa olla nuorten tutkinto-opiskelijoiden joukossa. Ei ole varmuutta, voinko osallistua tänä syksynä. Tämä on ollut minulle tärkeä hiekkalaatikko.

 

Eläkkeelle jääminen on ollut iso muutos. Olen kuitenkin huomannut, että työyhteisöni merkitys onkin pienempi kuin luulin. Suuri osa pitkäaikaisista työkavereistani on jo eläkkeellä. Seniorit näyttävät pitävän aika vähän yhteyttä. Eläkkeelle jäämisen suurin merkitys onkin minulle siinä, että minut on vapautettu työnteosta. Olin kuvitellut, että täyttäisin vapautuvan ajan aktiivisena taiteilijana toimimisena. Niin ei kuitenkaan ole käynyt. Minulla ei ilmeisesti ole luomisen pakkoa. 

Reinikaisen pointti "leikkimielisyys" on varmaan tärkeä. Olen haveillut, että tekisin vielä jonkun tutkinnon kuvataiteesta. Jos olen realisti, ymmärrän, että en ehkä jaksaisi. Se olisi kuitenkin jatkoa asialle, johon olen jo käyttänyt runsaasti aikaa. 

 

Mitähän Reinikainen tarkoittaa oman elämän inventaariolla? Olen minä menneitäkin mietiskellyt. Prosessi saattaa olla kesken. Tällä hetkellä tunnen olevani aika sinut tämän asian kanssa. Se surettaa, että olen ollut niin paljon poissa kotoa, kun lapset olivat pieniä. 

Isovanhemmuuden kohokohta oli, kun olimme jälkipolven kanssa viettämässä kaksiviikkoisen Villa Lavarissa Turun saaristossa. Viime aikoina olemme saaneet nauttia 17-vuotiaan tyttärentyttären seurasta, kun hän piipahtelee usein ja on yötäkin. Hän on aloittanut lukion, joka on aika lähellä meitä. 

publicdomainvectors.org

On hämmentävää, miten nopeasti vanheneminen tuntuu etenevän ja miten nopeasti olen tottunut verkkaisuuteen.

Olen ajatellut, että taiteen tekeminen ja blogin kirjoittaminen ovat tekemisieni runkoelementit. 

Minulla ei kuitenkaan ole paloa maalaamiseen. Jälkeä syntyy kovin vähän. Näyttelyiden järjestäminen tuntuu taiteilijan roolin suorittamiselta, millä on aika vähän merkitystä. Olen ajatellut, että yritän saada joitakin teoksia aikaiseksi ja myydä niitä verkon välityksellä. Voisin kokeilla Googlen ja Facebookin maksullisia palveluja. Ehkä niitä näyttelyitäkin voisin joskus järjestää, jos teoksia syntyy, saan verkkomyynnillä niitä menemään ja jää ylikin. Tällainen tosin taitaisi edellyttää punnertamista, 

Turussa on pieni taidekoulu Konsta. Kolmostason ryhmässä oli sopivasti yksi paikka vapaana. Ilmoittauduin mukaan. Olen jo ollut kerran. Alkeiskurssi, mutta tärkeintä on, että tulee tehdyksi jotakin. Kokoonnumme lauantaisin klo 11-14. 

Olen tämän blogini pitämisen myötä kuvitellut, että olisin aika osaava skribentti. Olen alkanut epäillä. Olen yrittänyt kohottaa sivulatausten määrää kutsumalla runsaasti uusia FB-kavereita. Menestys ei ole ollut kummoinen. Tekstini eivät vain kiinnosta laajoja piirejä. Elämänvaiheellakin on merkitystä. Eläkeläisen päivistä ei revitä jymyotsikoita. Ehkä tavoittelen taivaita. Minun olisi ehkä opittava ymmärtämään kirjoittamisen merkitys itseisarvona. 

Lämpimät kiitokset kaikille teille, jotka luette!

Olen välillä ajatellut romaanin kirjoittamista. Mielestäni elämässäni on aineksia, joita voisin hyödyntää. Muoto voisi olla autofiktio eli totta ja tarua sekaisin. Mutta jos en osaa kirjoittaa blogia kiinnostavasti, kuinka voisin saada puhuttelevaa romaania aikaiseksi? Ehkä minun pitäisi ottaa rennosti ja tyytyä omakustanteeseen. 

Blogi taitaisi mennä hyllylle, jos alan tosissani punnertaa romaania. 

Tunnustan, että fyysisen kunnon vaihtelu ajatteluttaa minua. Tunnen suorituskykyni heikentyneen merkittävästi. Toivottavasti tulee vielä nousukausia. Syövillä voi olla osansa asiassa. Minun on syytä osata mukautua voimien vähentymiseen ja katsoa totuutta silmiin. 

Ajantappamisviihteen kuluttaminen ei ole ongelma. Mieluummin teen jotakin, Kirjoja toki luen ja kuuntelen.

Meillä on ihmissuhteissa uusi vaihe, koska olemme muuttaneet Turkuun neljä vuotta sitten. Olisi kiva löytää lisää ystäviä, mutta ei niitä löydy noin vain. 

Johtopäätökset

Minun syytä oppia sopeutumaan siihen, mikä on mahdollista. Leikkimielisyys ja rentous auttavat. Vaikka en ole Kari Hotakainen enkä Heikki Marila, kirjoittamista ja maalaamista minun ei ole syytä jättää. Sohvalle mitään tekemättömäksi ei pidä jäädä. Jotakin uutta ja tuoretta olisi hyvä löytää, mutta mitä se olisi? 

Tämän tekstin kirjoittaminen auttoi minua asian käsittelyssä. Tunnen itseni eheämmäksi. 

Lähde

Pepi Reinikainen - Elämänkaarikirjoitus ja ihmisen vuodenajat, Helsinki 2007

En ole vielä vanhus

Pixabay

Pepi Reinikaisen mukaan elämme vaimoni kanssa myöhäisintä keski-ikää (63-70 v.). Myöhäisempiä vaiheita ovat varhaisvanhuus (70-77 v.), keskivanhuus (77-84 v.), myöhäisempi vanhuus (84-91 v.), myöhäisin vanhuus (91-98 v.), korkea ikä (98-105 v.) ja korkein ikä (105 =>). Tiedot ovat Reinikaisen teoksesta "Elämänkaarikirjoitus ja ihmisen vuodenajat".

Äitini eli myöhäisempään ja isäni myöhäisimpään vanhuuteen. Geenini lupaisivat minulle hyvää sijoitusta, mutta voi olla, että kaksi syöpääni ovat heikentäneet mahdollisuuksiani. 

Olen ollut eläkkeellä vasta neljä vuotta. Olen hieman hukassa. Ihmettelen, että näinkö nopeasti vanheneminen etenee tässä vaiheessa.

Aion lukea, mitä Reinikainen noista vaiheista kirjoittaa.

Palaan asiaan. 

Antaako periksi vai ei?

Olen 66-vuotias. Äskeisessä vuosikontrollissa lääkäri painotti ikääni ja sairaushistoriaani, kun kerroin  kuntoilustani. Ihmettelin, miksi juokseminen tuntuu niin takkuiselta, vaikka olen harjoitellut ahkerasti. Ymmärsin ettei minun kannata unelmoida elpymisestä ikäisteni terveiden miesten ulottuvilla olevaan vireyteen.

Tietoisuus tuollaisesta synkistää näkymää. Haluaisin olla aktiivinen ja käyttää aikaani muuhunkin kuin ajankuluun.

Vietimme äsken riemukasta lomaa Turun saariston Norrskatassa, jossa paikalla oli parhaimmillaan melkein koko jälkipolvemme. Oloni oli leppoisasta oleilusta huolimatta kovin vetämätön. Lenkillä ollessani tyydyin hölkkäämään vain 15 minuuttia, koska juokseminen oli tervanjuontia.

Ajattelin olevani ylikunnossa ja jätin liikkumisen tähän päivään asti. Tänään aion ottamassa tuntumaa. Olin väsynyt vielä lomalta palattuamme.

Sitten muistin, että olin unohtanut ottaa mukaan uniapnean hoitoon tarvittavan CPAP-laitteeen, joka torjuu suurimman osan väsymystä aiheuttavia hengityskatkoksia.

Toinen väsymyksen aiheuttaja - unilääkitys - on kääntynyt nousuun. Tämä johtuu luultavasti siitä, että lomaelämä haastaa kotioloja enemmän. Yritän kääntää kehityksen. Pitkässä juoksussa unilääkkeen tarve johtuu ilmeisesti eräästä käyttämästäni - minulle välttämättömästä - lääkkeestä, jossa on jokin aktivoiva sivuvaikutus.

Nykyinen "unilääkärini" on antanut ymmärtää, että nukahtamisongelmia todennäköisesti aiheuttava lääke voitaisiin korvata jollakin toisella. Toivon tämän olevan mahdollista, koska haluaisin vireyteni perustuvan luontaiseen jaksamiseeni ilman unilääkkeiden apua ja turhaa kemiallista vauhtia.

Minun on ehkä harkittava liikunnan kokonaismäärän vähentämistä, jos tahtini osoittautuu liian rankaksi syöpämenneisyyteeni nähden. Kohtuus kaikessa.

Olin sopinut testosteronipiikityksen viime perjantaiksi, mutta lomalta palaamisen tunnelmissa unohdin sen. Sain onneksi huomiselle ajan. Tämäkin hoito kuuluu jaksamiseni perustekijöihin.

Olen iloinen siitä liikunnan avulla saavuttamastani peruskunnosta, jonka ansiosta koen pystyväni helposti ikäiselleni kohtuullisiin fyysisiin ponnistuksiin.

Painoindeksini on 29,1 eli olen lievästi ylipainoinen. Olen todennut, että sellainen ruokavalio, joka pudotti vuosia sitten tehokkaasti painoani, ei enää tuo toivottua vaikutusta. Johtuu ilmeisesti ikääntymisestä tai jonkin lääkkeen sivuvaikutuksesta tai molemmista. Kokemukseni mukaan painoni laskee hitaasti, jos liikun ahkerasti ja syön muinaista "normiani" vähemmän. Joudun silloin sietämään pikkuisen ajoittaista näläntunnetta, mutta sen kestän helposti.

Muutaman kilon pudottaminen saattaisi keventää juoksemista.

Minun on parempi pitää itsestäni huolta jaksaakseni sen, mikä on minulle mahdollista, kuin luovuttaa. Se sopii luonnolleni paremmin.

Syöpien kaikuja?

Mieleeni on tullut, että uniongelmani saattaisi liittyä alentuneeseen testosteronitasoon. Saatan olla jäljillä, koska artikkelissa "Testosteroni ikääntyvillä miehillä" mainitaan unihäiriö yhtenä oireena. Puolet tehtaastani poistettiin ensimmäisen syöpäni hoidoissa (tosin tuolloin minulla ei vielä ollut diagnoosia), ja täytän kesällä 66 vuotta. Minulla on siis kaksi syytä alentuneeseen hormonitasoon.

Sain tänään testosteronipiikin. Edellisen sain helmikuun kahdeksantena päivänä. Hematologi ohjeisti taannoin, että voisin alkaa ottaa piikin kolmen viikon välein. Tämä Ranskassa oleskelun aika mennään vielä kuukauden syklillä.

Viimeaikainen unipilleriannoksen kasvu saattaa selittyä testosteronitason alentumisella, koska edellisestä piikistä on melkein kuukausi.

Ehkäpä käyttöjärjestelmäni ei olekaan viallinen. Jatkossa on vain huolehdittava riittävän tiheästä pistosrytmistä.

Minulla on toinenkin syy ottaa yhteys Tyksin hemapoliin. Oikea ranteeni tyvi on yhä kipeä. Ehkä kyse ei olekaan "ohjauspaneelikädestä", koska vaiva ei ole kokonaan poistunut muutaman viikon aikana, vaikka olen varonut kättäni. Leukemiaan tai leukemiahoitoihin voi tietääkseni liittyä osteopenia, joka on osteoporoosin pikkuveli. Minulla on pientä kipua myös vasemmassa kyynärpäässäni. Voisivatko nämä olla merkkejä osteopeniasta?

Jos nämä vaivat liittyvät syöpiini, olen silti hyvin onnekas. Tilanne voisi olla paljon huonompi.

Psykofyysinen käyttöjärjestelmäongelma

Onkohan tämä vanhuutta vai sytostaattien aikaansaama käyttöjärjestelmävika? Jostakin syystä en saa  illalla unta ilman unilääkettä. Herään samoihin aikoihin joka aamu. Sen pitäisi johtaa siihen, että illalla alkaa väsyttää unentarpeeni verran ennen aamuheräämistä. Jostakin syystä tämä ei nyt toimi, vaikka vältän päiväunia.

Olen tokkurainen parhaaseen aikaan päivästä. Lenkkeily selvittää päätä, mutta en viitsi vaivautua joka päivä hölkkäämään.

Kai tähän pitää suhtautua stoalaisesti. Elämä nyt vain on näin. Iltaisin olisin pirteämpi, mutta silloin pitää välttää tarkkaavaisuutta vaativia puuhia, jotta psyyke voisi alkaa rentoutua kohti lepoa.

Asiat ovat hyvin, koska olen eläkkeellä ja voin sopeuttaa toimeni tilanteeseen. Mieleni haraa kuitenkin vastaan. En haluaisi vielä asettautua täysin oloneuvokseksi.

Tällä hetkellä minun on syytä tehdä voitavani päästäkseni eroon unipillereistä. Jos/kun se onnistuu, voin alkaa tunnustella mihin toimintakykyni riittää.

Tämän kuun viimeinen päivä alkaa Turun taideakatemiassa kurssi "Taidegrafiikan menetelmät I. Sitä pidetään kolmena päivänä viikossa. Tähän mediumiin en olen tähän mennessä saanut koulutusta. Toivottavasti käyttöjärjestelmäni vikatila oikenee siihen mennessä.

Voi olla, että kurssin todennäköinen toiminnallisuus on eduksi unirytmilleni. Sen jälkeen alkaa Taidegrafiikan menetelmät II.

Löysin nikkarointipaikan

Muistelen kertoneeni Turun Ilpoisten vanhassa ostoskeskuksessa olevasta puuverstaasta. Siellä on runsaasti koneita puun työstämiseen. Kuukausimaksu on muistaakseni 85 euroa. Tuolla summalla sinne voi mennä tekemään mitä huvittaa. Ajattelin voivani mennä sinne tekemään kehyksiä maalauksiin.

Olen löytänyt paremman paikan. Olen nyt 65-vuotias ja minulla on oikeus käyttää turkulaisten seniorien palveluja. Olen käynyt tutustumassa Lehmusvalkama-nimiseen seniorien hyvinvointikeskukseen. Sielläkin on puuverstas, jota voi käyttää joko 2,5 (tai 3,5)  euron kertamaksulla tai 35 euron lukukausiveloituksella. Jälkimmäiseen sisältyy myös lukollinen komero ja hyllytilaa omalle puutavaralle. Tämä on sopiva paikka, koska minulla ei tule paineita saada yhdessä kuukaudessa mahdollisimman paljon aikaan. Täällä on myös saatavissa opastusta.

Maksoin jo lukukausimaksun.

Lehmusvalkamassa voisi käydä myös maalaamassa, mutta siihen tarkoitettu tila on kovin ahdas.

Eettinen pähkinä - lentäen vai muulla tavoin Antibesiin?

Olemme lähdössä talvea pakoon Antibesiin Nizzan lähelle. Aiomme olla siellä vuoden alusta kolme kuukautta.

Mietimme tosissamme, miten voisimme välttää lentämistä. Tavoite on haastava, sillä voimavaramme ovat keskimääräistä alhaisemmat. Nuorena lomamatka autolla Ranskaan ja takaisin sujui aivan hyvin. Nyt kolmensadan kilometrin päivämatka on minulle kova urakka ja edellyttäisi mielellään lepopäivän sen perään.

Ensin suunnitelmissamme oli matkustaa junalla. Se onnistuisi 3-4 päivässä Tukholman kautta. Raskas matka sekin olisi, vaikka ei tarvitsisi ajaa. Junassa istuminen pitkään voisi olla koettelevaa vaimoni jäsenille. Tarvitsisimme ainakin pari majoituspaikkaa. Tällaisen kokonaisuuden kustannukset ovat varsin korkeat lentämiseen verrattuna.

Vaihtoehto alkoi tuntua kohtuuttomalta. Ostimme lentoliput menomatkalle.

Sitten meille tarjoutui toinen vaihtoehto. Eräs vaimoni sukulainen tarvitsisi auton Espanjaan. Me voisimme ajaa sen Antibesiin saakka ja he maksaisivat polttoaineet. Nyt suunnittelemme ajoa Baltian kautta. Voisimme samalla tavata ystäviämme Riiassa ja Puolassa, ehkä muuallakin. Vaihtoehto on haastava, koska päivittäinen ajomatka ei saisi ylittää voimavarojani. Aikaa meillä toki on, mutta majoituskustannukset huolettavat, koska pysähdyksiä tulee aika monta. Niitä täytyy selvitellä. Olimme saamassa matkalle kumppanin, joka olisi ajanut osan matkasta, mutta valitettavasti hänelle tuli este. Sillä tavoin olisimme selvinneet vähemmillä majoituspysähdyksillä.

Kuten yllä oleva Google Maps -kuva osoittaa, suoraviivainen reitti Helsingistä Antibesiin on noin kolme tuhatta kilometriä. Kun sitä vielä tarkennetaan majapaikkojen mukaan, matka nousee jonkin verran.

Jälkimmäisen vaihtoehdon toteutuminen edellyttää myös sitä, että saamme lentolippumme myydyksi.

Täma case kertoo käytännön hankaluuksista, joita kohtaa, kun yrittää valita ilmaston kannalta kestäviä ratkaisuja. Pohdin, onko meillä jonkinlainen eettisesti perusteltavissa oleva oikeus lentää, koska emme ole enää nuoruutemme voimissa ja liikkuvuutemme on selvästi ikäistemme keskimääräistä alempi. Olemme valmiita maksamaan kestävästä ratkaisusta jonkin verran lentämisen hintaa enemmän, mutta mielestäni hintaero ei saisi olla kohtuuton. Matkamme syyt ovat terveydelliset ja meillä tulee etelässä olemisesta myös vuokrakuluja.

Jos päädymme lentämään, maksamme lentoaneita kuten viime talvena. Silloin rahat menivät puiden istuttamiseen.

Vähennän blogini julkaisutahtia

Minusta tuntuu, että olen alkanut pikkuisen oppia eläkkeellä olemista. Huomaan välillä antavani aikaa itselleni siten, että puuhastelen arkisia ilman erityistä suunnitelmallisuutta. Aamut menevät jo sujuvasti eläkeläisen otteella. Yritän tosin herätä säännöllisesti samaan aikaan, mutta aamutoimet teen verkkaisesti ja Hesarin luen kaikessa rauhassa. Olen usein aamupäivisin unealias, mutta iltaisin minun pitäisi osata rauhoittua ajoissa.

Kirjoitin vuosia sitten slow life -aiheista blogia. Olin teoreetikko, sillä en oikein saanut otetta verkkaisuudesta. Olin toki vielä työelämässä. Ajatteluni ydin oli silloin suunnilleen, että asialliset hommat on hoidettava, mutta ei pidä täyttää elämäänsä ylimääräisillä aktiviteeteilla niin, että tolkku katoaa.

Olen kohdannut pari kertaa minulle vieraan tunteen, jota kuvaa parhaiten sanat "ei ole mitään tekemistä". Se tuntuu turhauttavalta. Aina toki tekemistä olisi, mutta kyse on kai jonkinlaisesta innottomuudesta ja päämäärätietoisuudeen puutteesta.

Blogin kirjoittaminen viitenä päivänä viikossa tuo elämään ryhtiä, mutta tuntuu hieman pakonomaiselta. Olen harkinnut julkaisutahdin vähentämistä kahteen kertaan. Ehtisin kirjoitella jotakin muutakin, ja aikataulu sitoisi vähemmän.

Kirjoitan ensi viikosta lähtien blogia tiistaisin ja perjantaisin. Tämä perusrytmi voi kuitenkin vaihdella.

Saan näin enemmän väljyyttä tekemisiini. Katsotaan, miten tämä toimii.

Kuvien neuleet ovat myynnissä Lounais-Suomen Syöpäyhdistyksen toimintakeskus Meri-Karinan aulassa. Minusta tuotteet ovat hyvin taidokkaita ja hinnoiltaan edullisia. Jos olet neuleiden tarpeessa, kannattaa käydä. 

Seniori töppäilee

Kävin tänään saamassa kuukausittaisen piikkini. Olin jo menossa Käsityöläiskadun terveysasemalle, kun vaimo soitti ja kysyi, onko minulla ampulli mukana. Olin sen taas kerran unohtanut. Minun on itse hankittava testosteronipiikkini apteekista.

Hoitaja oli ihana. Hän ei moittinut hajamielistä setää vaan suhtautui ystävällisesti. Sain käydä ostamassa patruunan apteekista ja tulla takaisin piikitettäväksi. Nopea toimenpide tehtiin ilman uutta aikavarausta.

Varasin tänään ajan ja kävin katsastuttamassa automme. Varausta tehdessäni ihmettelin, kun maksaessani järjestelmä ei käyttänyt minua Nordeassa. Ilmoitti vain toimenpiteen maksetuksi.

Kun menin katsastusaseman tiskille ja esitin asiani, asiakaspalvelija käveli ikkunaan ja tarkisti automme rekisterinumeron. Kävi ilmi, että olin muistanut sen väärin varatessani aikaa. Ilmankos järjestelmä kyseli minulta perustietoja, vaikka olin käynyt samalla asemalla ennenkin.

Olin saanut järjestelmän solmuun ja asiakaspalvelijalta meni tovi sitä aukoessa. Oletukseksi jäi, että tulen saamaan heiltä laskun katsastuksesta myöhemmin. Auto selvisi tarkastuksesta.

Iän kasvaessa hajamielisyys lisääntyy. Google osaa hakea vastauksia, vaikka kirjoitan hakusanan hieman väärin. Se arvaa, mitä olin tarkoittanut. Rekisteritunnukseen pohjautuva tietojärjestelmä ei kuitenkaan voi mitenkään arvata, mikä on oikea, jos näppäilen sen väärin.

Toivon hupeneville nuorille kärsivällisyyttä enenevää seniorijoukkoa, johon minäkin lukeudun, palvellessaan.

Katsoin totuutta suoraan silmiin

Lähdin eilen lenkille. Oli kaunis syyspäivä. Olen venyttänyt viime kertoina lenkkieni juoksuintervalleja kolmeen minuuttiin. Suuntasin harjoitukseni tällä kertaa sille puolelle Aurajokea, jolla tätä rantaa ja sen takaista aluetta kutsutaan joen toiseksi puoleksi.

Lönkyttelin ensimmäisen kolmen minuutin siivun Ursinin katua pitkin kohti jokea. Mieleeni juolahti usein pohtimani ajatus Cooperin testin juoksemisesta Paavo Nurmen stadionilla. Päätin käydä kokeilemassa, kun olin siihen suuntaan matkalla.

Säästelin voimiani koitokseen ja kävelin stadionille. Kuljin reittiä, jolla jouduin kiipeilemään osan matkasta Samppalinnan rinteillä.

Stadionilla oli enimmäkseen nuorta porukkaa harjoittelemassa. Katsomoalueen ja kentän välissä oli teräsaita. Kiersin kenttää ja ihmettelin, mistä pääsen sisään. Mietin, pitäisikö minulla olla jokin jäsenyys, jotta pääsisin sisään. Rataa lönkytteli keski-ikäinen mies, joka ei näyttänyt huippu-urheilijalta. Kysyin häneltä asiasta ja kuulin, että pääkatsomon reunassa on portti. Kiersin sinne ja pääsin kentälle.

Kävelin rataa pitkin kohdalle, jonka arvelin pitkän matkan juoksujen alkavan. Asetin kännykän  hälyttämään 12 minuutin päästä. Sitten matkaan. Lönkyttelin verkkaista tahtia, jotta saisin aikaan tasaisen juoksun. Ohitin jonkun lenkillä olevan kaverusparin, joka juoksi vielä hitaammin. Vaikuttivat hyväkuntoisilta, joten varmaan vasta lämmittelivät.

Olin laskeskellut, että kolmen minuutin kierrosvauhti tuottaisi 1.600 metrin tuloksen. Jaksoin punnertaa kaksi kierrosta, mutta kolmas otti lujille. Hengästyin kovin ja jäsenetkin alkoivat väsyä. Annoin periksi kierroksen puolivälissä ja jatkoin matkaa kävellen. Lähtötasalta jatkoin lönkötellen kunnes kännykkä hälytti.

Tulokseni oli noin 1.700 metriä. Löysin kotona verkosta asteikon, jonka mukaan tulokseni oli keskitasoinen (1.600-1.999 m) vähintään viisikymppiselle miehelle. Juoksin lukiolaisena jumppatunnilla 3.150 metriä. Se oli asteikon mukaan erinomainen tulos siinä iässä. Nyt punnersin hieman yli puolet tuosta matkasta. Nuoruuteni suoritus lienee lähes ikäiseni ulottumattomissa.

Olen harjoitellut aika pitkään. Ensin tein reippaita kävelyjä sekä asiointireissuillani että erillisillä lenkeillä ja tänä vuonna olen alkanut juosta lyhyitä intervalleja osana varsinaisia lenkkejäni.

Tulokseni ei ole hassumpi, koska olen jo 65-vuotias ja olen samassa luokassa viisikymppisten kanssa. Se kertoo kuitenkin karua kieltä siitä, että elämäni on ehtoopuolella ja olen saanut hyvin raskaita hoitoja. Olen luultavasti harjoitellut viime vuosina ajassa mitaten vähintään saman verran kuin nuoruudessani.

Tulos auttaa minua arvioimaan, kuinka paljon minulla on voimia päivittäisiin puuhiini. Suorituskykyni on päivänselvästi aika alhainen. Olen siis täysin oikeutetusti eläkkeellä. Ei minulta erityisiä suorituksia odotetakaan.

Tältä pohjalta on hyvä jatkaa sen pohtimista, mihin haluan käytettävissä olevan energiani käyttää.