Sairaan rakas elämä

Imusolmukesyövän ja leukemian kokenut mies kirjoittaa

perjantai 30. maaliskuuta 2018

Sukuni sotakokemuksia

Kerroin eilen sukulaisteni vaiheista sotien aikana. Täydennän vielä yleiskuvaa aiheesta.

Poria pommitettiin talvisodan aikana, joten keskellä kaupunkia asuva äitini perhe joutui pelkäämään ja reagoimaan hälytyksiin. Kun sireenit soivat, mentiin pihan poikki ulkorakennukseen, joka oli olevinaan jonkinlainen suoja.

Jatkosodassa suomalaiset ja saksalaiset taistelivat yhdessä. Saksalaisilla oli laajan alueen huoltokeskus Porin lentokentällä. Venäläiset pommikoneet eivät uskaltautuneet sinne, koska siellä lienee ollut ilmatorjuntaa. Jylhäsaaret saivat olla turvassa.

Isäni perhe - Kukot - päätyivät junakyydillä Viipurinläänin Pyhäjärveltä Alavudelle Etelä-Pohjanmaalle. Iso perhe asui hyvin ahtaasti kaupparakennuksen yläkerrassa, jossa asui toinenkin evakkoperhe. Evakot osoitettiin eri puolille Suomea tarkoitusta varten tehdyn suunnitelman mukaan. Viipurinläänin Pyhäjärven kunta jatkoi virtuaalisesti toimintaansa Alavudella.

Alajärveltä löytyi tilavampi asunto ja Kukot siirtyivät sinne. Ukkini sai asiasta moitteita, koska asia oli hoidettu lupaa kysymättä.

Jatkosodan alettua Kukot lähtivät takaisin kotiin niin pian kuin se tuli mahdolliseksi. Paluumuuttoa säännösteltiin, koska kyseessä oli sotatoimialue. Kotitalo oli tallella. Seinät oli jostakin syystä tapetoitu saksankielisillä sanomalehden sivuilla.

Elämä jatkui Pyhäjärven Rantakylässä vuoden 1944 kesään saakka. Yksi isäni sisaruksista oli löytänyt itselleen sulhasen, joka oli tullut seudulle sotahommien vuoksi. Häät oli ovella ja karjalaiseen tapaan vietettiin lähtöjuhlaa morsiaimen kotona. Samoihin aikoihin saatiin tieto, että  taas on lähdettävä. Osa joukosta - ilmeisesti ainakin morsiain, sulhanen, ukki ja isäni nuorempi sisko - lähti Käkisalmeen jatkaakseen sieltä junalla Puumalaan. Kun he olivat Käkisalmen asemalla, alkoi pommitus. Matka viivästyi. Veturinkuljettaja menehtyi. Häihin aikovat kuitenkin selvisivät ja saapuivat myöhässä hääpaikalle, jossa vieraat olivat odotelleet.

Isäni osaksi tuli kävellä Pyhäjärveltä Jyväskylään. Kuten arvaatte, ei hänen tarvinnut yksin tarpoa. Pari viikkoa siinä meni. Jotakin yötä isäni vietti räystään alla, koska satoi eikä sisään mahtunut. Saimaalla matkalaiset saivat ponttoonikyytiä. Jyväskylästä matka jatkui Muurameen, jossa Kukot olivat evakossa seuraavaan vuoteen saakka. He päätyivät Pohjois-Satakuntaan Jämijärvelle, josta löysivät sopivan maatilan.

Isäni kävi vielä ukin kanssa Pyhäjärvellä ennen alueen lopullista luovutusta. He osallistuivat kollektiivisesti järjestettyyn viljan korjuuseen. Näitä matkoja ei tarvinnut kävellä.

Isäni kaikki viisi vanhempaa sisarusta ehtivät sotapalvelukseen, siskot lotiksi ja veljet sotilaiksi. Ainakin toinen veljistä oli myös Lapin sodassa.

Nuo ovat olleet ankaria koettelemuksia, mutta Satakuntaan muutettuaan isäni tapasi äitini ja sen seurauksena minä kirjoitan tässä näistä tapahtumista.

Sisällissotakin koetteli isäni sukua. Sekä hänen enoistaan että sedistään kuoli yksi valkoisten puolella Raudun taistelussa.


Isäni alkuperäinen sukunimi on Kukko.




torstai 29. maaliskuuta 2018

Sukuni sodassa

Olen vain jonkin verran kiinnostunut sotahistoriasta, mutta erityisen kiinnostunut olen omien sukulaisteni vaiheista sotien aikana. Näkökulmani on mikrohistoriallinen, mutta peilaan mielelläni suvun kokemuksia kokonaiskuvaan.

Talvisodan hinta oli raskas molempien vanhempieni perheille. Äitini menetti isänsä ja isäni kotiseutunsa. Jatkosodan aikana äidinäitini pinnisteli sotaleskenä päivästä toiseen viiden lapsensa kanssa. Isäni perhe palasi Kannakselle, mutta joutui taas pakenemaan sieltä uuden rajan tälle puolelle.

Vuoden 1939 syksy oli ahdistavaa aikaa suomalaisille. Neuvostoliitto vaati Suomelta maa-alueita. Neuvotteluja käytiin, mutta samalla Suomi valmistautui sotaan. Lopulta neuvottelut päättyivät ilman tuloksia.

Neuvostoliitto syytti sitten Suomea niin sanotuista Mainilan laukauksista, jotka väitettiin ammutun 26. marraskuuta. Mainilan kylä on Kannaksella lähellä entistä rajaa Neuvostoliiton puolella. On yhä epäselvää, oliko tapahtunut mitään. Mitä ilmeisimmin suomalaiset eivät olleet olleet asialla. On mahdollista, että Neuvostoliitto järjesti provokaation, mutta sekään ei ole varmaa. Suomi ja Neuvostoliitto vaihtoivat nootteja asiasta.

Talvisota alkoi marraskuun viimeisenä päivänä. Helsinkiä pommitettiin. 8-vuotias äitini oli kotona paimentamassa pienempiä, kun Porissa soi ensimmäinen hälytys.

Joku mies kävi tuomassa äitini isälle kutsun palvelukseen. Isoisäni Yrjö Jylhäsaari oli 35-vuotias. Hän lähti joko samana tai seuraavana päivänä.

Neuvostoliitto hyökkäsi rajan yli aivan pohjoisessa, Karjalan kannaksella ja monessa muussa paikassa näiden välillä.

Toinen maailmansota oli alkanut jo aikaisemmin. Saksa ja Neuvostoliitto olivat miehittäneet Puolan, kumpikin tahoillaan. Englanti oli julistanut sodan Saksalle Puolan tapahtumien vuoksi, mutta ei ollut alkanut tositoimiin.

Suomessa tilanteen on täytynyt näyttää aivan toivottomalta sekä tavallisista kansalaisten että maan johdon näkökulmasta. Arvelen, että tuho tuntui todennäköiseltä, mutta päätettiin puolustautua, kun ei katsottu muutakaan vaihtoehtoa olevan. Baltian maissa suhtauduttiin toisin ja seuraukset tiedämme. Kumpikin lähestymistapa aiheutti suunnattomasti kärsimyksiä, mutta Suomi säilytti itsenäisyytensä, vaikkakin hauraan.

Voin vain yrittää kuvitella, miltä mummostani, isoisästäni ja heidän lapsistaan tuntui sodan syttyessä. Se varmaan, että sota koski enemmän tai vähemmän kaikkia. Jollakin tavoin kehittyi mieliala, jota kutsutaan talvisodan hengeksi. Ei se varmaan hetkessä syntynyt. Kun saatiin torjuntavoittoja, toivo alkoi viritä.


keskiviikko 28. maaliskuuta 2018

L'église Sainte-Jeanne-d'Arc de Nice



Näitte vilaukselta valkoisen tornin eräässä kuvassa äskettäisessä postauksessani. Sain motiivin yhteen päiväkävelyyn, kun päätin käydä katsomassa valkoista kirkkoa lähempää.


Rakennus on L'église Sainte-Jeanne-d'Arc de Nice eli Pyhän Jeanne d'Arcin kirkko Nizzassa. Tämä roomalaiskatolinen seurakuntakirkko kantaa historiallisen sankarittaren Jeanne d'Arcin nimeä. Tunnemme hänet paremmin Orléansin neitsyenä.



Ollakseen näin modernin näköinen, kirkon historia on yllättävän pitkä. Ensimmäinen krypta rakennettiin ranskalaisen arkkitehti Louis Castelin johdolla jo vuonna 1914. Seuraava nousi toisen ranskalaisen arkkitehdin, Jacques Drozin, ohjauksessa kymmenen vuotta myöhemmin.

Rakentaminen jatkui taas 30-luvulla.


Tämän kirkon haluaisin nähdä sisältäkin.


Kupoleja rakennettiin kaikkiaan kahdeksan ja niiden yläpuolelle vielä kolme. Tyylisuuntaus on art deco.


Rakennusta on varmasti hämmästelty aikoinaan. Marenkikirkoksikin on sanottu.


Jeanne d'Arcin sanotaan nähneen uskonnollisia näkyjä, ja hän koki olevansa Ranskan pelastaja. Hän päätyi johtamaan ranskalaissotilaita Orléansin taistelussa (1428-1429), joka oli osa englantilaisten ja ranskalaisten välistä satavuotista sotaa.


Jeannelle kävi lopulta huonosti. Englantilaiset polttivat hänet roviolla noituudesta syytettynä.



Minusta kirkko on mielenkiintoisen ja vaikuttavan näköinen.










tiistai 27. maaliskuuta 2018

Valtasuhteet ja ahdistelu

Julkiseen käsittelyyn on noussut joidenkin henkilöiden syyllistyminen työssään epäasialliseen käytökseen. En ota kantaa yksittäisiin tapauksiin vaan pohdin aihetta yleisellä tasolla. Naisiin kohdistuvasta ahdistelusta näyttää olevan kyse.

Luulen, että yksi vaikutin tällaisiin tapahtumiin on valta. Yritysten kesken puhutaan neuvotteluvoimasta. Jokin muutaman hengen it-yritys on heikossa asemassa, jos pyrkii sopimaan esimerkiksi Facebookin kaltaisen jättiläisen kanssa jostakin asiasta. Ei ole epäselvää, missä valta on.

Sama koskee työpaikkojen sisäisiä ihmissuhteita. Useimmat organisaatiot ovat enemmän tai vähemmän hierarkisia. Esimiehillä on enemmän valtaa kuin alaisilla.

Vallan väärinkäyttö ei välttämättä kohdistu vain naisiin. Kuvio voi käsittääkseni ilmetä muullakin tavoin kuin seksuaalisena häirintänä.

Minusta tuntuu, että työssään menestyvällä esimiehellä on kiusaus ottaa omia vapauksia. Jos tulosta syntyy, epäasiallisiin toimiin ei ehkä puututa. "Hän nyt vain on sellainen."

Olen nähnyt työurallani kaikenlaista. Käsitykseni mukaan tavallisen työntekijän on hyvin vaikea puuttua epäkohtiin, vaikka pitäisikin. On tilanteita, joissa työntekijä joutuu kärsimään jostakin laittomuudesta. Voi myös käydä niin, että työntekijä tulee tietoiseksi jostakin väärästä yrityksen toimintatavasta, mutta hän ei suoranaisesti kärsi siitä, paitsi mahdollisesti velvollisuuden ja uskollisuuden ristiriitana.

Työntekijä mahdollisesti uskaltaa valittaa esimiehelleen tai -naiselleen tämän vääristä toimista itseään kohtaan. Fiksu esihenkilö muuttaa tapojaan, jos huomaa vikaa toimissaan. Voi myös käydä niin, että esimies kiistää asian, ja työntekijä joutuu harkitsemaan asian viemistä esihenkilön esihenkilön käsittelyyn. Jos hän siihen uskaltautuu, hänen asiaansa suhtaudutaan vakavasti tai sitten ei. Terveessä organisaatiossa tällaisetkin asiat voidaan hoitaa. Valitettavasti tilanne ei aina ole sellainen.

Yksittäinen työnantaja on hyvin riippuvainen työnantajastaan. Ristiriitatilanteessa hän pelkää menettävänsä työnsä, jos puuttuu johonkin asiaan. Me olemme ansioluettelomme laadun vankeja. Vapailla työmarkkinoilla hyvä CV on tärkeä asia työnhakutilanteessa. Lyhyitä työsuhteita on hankala selittää mahdolliselle uudelle työnantajalle. Jos työntekijä on yli 40-vuotias, hän pelkää, että putoaa kokonaan työmarkkinoilta.

Jos esihenkilön esihenkilö ei auta, kenen puoleen voi kääntyä? Työsuojeluvaltuutettu voi antaa neuvoja, mutta hänkin on työpaikastaan riippuvainen. Viranomaiset voivat ehkä puuttua asiaan, mutta kuka uskaltaa kutsua heitä paikalle?

Samantapaisia valtasuhteiden väärinkäytöksiä tapahtuu varmasti muuallakin kuin työpaikoilla.

Ilmeisesti syylliset osaavat usein toimia siten, että tapahtumia on vaikea todistaa. Toisaalta jos työkaverit sattuvat näkemään, heidänkin on vaikea puuttua asiaan.

No onhan meillä some, saatat ajatella. Organisaatiot ovat hyvin tarkkoja maineestaan, joten on hyvin riskialtista viedä asiaa someen. Voi myös miettiä, onko se muutoinkaan oikea paikka.

Nämä kohut varmasti tervehdyttävät työilmapiiriä. On yllättävää, että naiset tuntuvat joutuneen hyvin laajasti huonosti kohdelluiksi. Toisaalta tämä voi olla näköharhaa ainakin kahdella tavalla. Kuvatut väärinkäytökset voivat olla tietyille aloille ominaisia, mutta mistä voimme tietää varmasti. Ongelma on noussut pinnalle taidealoilla. Voi myös olla niin, että väärinkäytökset ovat hyvin laaja ilmiö ja nyt on salaisuuden verhoon vasta tullut pieni repeämä.

Esiin nousseissa tapauksissa syytetään julkisuuden henkilöitä. Media lienee siksi erityisen kiinnostunut ja syytetyt tavallaan saavat ankaran rangaistuksen ennen kuin tapauksia on perinpohjaisesti tutkittu. Tavisten tekemät rötökset eivät saa samanlaista julkisuutta. Kaikkien syyllisten tulisi joutua vastuuseen teoistaan, mutta heidänkin olisi saatava asialleen oikeudenmukainen käsittely.

Me too -kampanjasta päätellen ongelma on suuri. On korkea aika saada asiaan muutos.

Nyt voidaan ainakin toivoa, että työpaikoilla asialle herkistyttäisiin niin, että syntyisi täydellinen nollatoleranssi. Tietenkin myös muualla.








maanantai 26. maaliskuuta 2018

Sipulikirkko Nizzassa

Ranska on tietääkseni hyvin maallistunut maa, mutta kirkkoja on runsaasti, näin myös Nizzassa. Taitavat olla kaikki yhä käytössä.

Aivan majapaikkamme lähellä on venäläinen ortodoksikirkko. Tiesin, että täällä on myös venäläinen katedraali. Lähdin perjantain päiväkävelyllä sitä katsomaan.


Tuo se ei ole.



Tapasin matkalla tutun hahmon. Nuoret tuskin tuntevat häntä, mutta me 60-luvun lapset tiedämme, tämä mies on Charles de Gaulle, kenraali ja Ranskan presidentti 1958-1969. 

Hänen on täytynyt olla lähes kaksimetrisenä vaikuttava hahmo. 


Ranskalaiset muistavat mielellään upseereitaan. Mekin asumme marskalkka Joffren kadulla. 




"Kesäkuun 18. päivän mies"

Toisen maailmansodan alussa britit päättivät tukea poliitikkoja, jotka vastustivat Ranskan antautumista Saksalle. De Gaulle siirtyi Kanaalin yli ja piti 18. kesäkuuta radion kautta puheen Ranskan kansalle. Tuohon varmaan patsaan laatan teksti viittaa. 

De Gaullen linja kiteytyi seuraaviin sanoihin: "Ranska voi hävitä taistelun mutta emme voi hävitä sotaa". 

Tiedämme historiasta, miten pahassa ahdingossa Ranska oli natsivallan aikana. Liittoutuneiden kuuluisasta Normandian maihinnoususta alkanut prosessi johti Ranskan vapautumiseen. 


Kai tämäkin lasketaan kirkoksi.



Jalkakäytävät ovat Nizzassa usein hyvin kapeita. Kulkiessaan joutuu monesti lainaamaan ajotietä päästäkseen ohi. 




Tässä pohdin, olenko kadulla vai pihalla. 






Kyltitys mietityttää. Tässä rakennusta kutsutaan kirkoksi, mutta muissa katedraaliksi. Tuskin tällä viitataan lähellämme olevaan ortodoksikirkkoon. Vai? 

Kaupungissa on näiden kahden lisäksi myös kreikkalaisten ortodoksikirkko. Käsittääkseni Venäjän ja Kreikan kirkot ovat eriytyneet, vaikka ortodokseja molemmat ovatkin. 

Nämäkin pyhäköt kertovat kaupungin historiasta. 










Katedraali oli juuri suljettu siltä päivältä.

perjantai 23. maaliskuuta 2018

Villa et Jardins Ephrussi de Rothschild



Nimestä Rothschild tulee varmasti useimmilla mieleen raha ja varakkuus. Kyseessä onkin maailman ehkä tunnetuin pankkiirisuku.


Kävimme eilen vaikuttavassa paikassa, joka liittyy Rotschildeihin.

Suvun kantaisä oli Mayer Rotschild, joka eli 1744-1812. Hän osasi tehdä rahaa ja niin osasivat hänen viisi poikaakin, jotka perustivat pankkeja eri puolille Eurooppaa. Joku Rotchild on rahoittanut autonomian ajan Suomeakin, kun muut mahdolliset lainoittajat eivät maahamme luottaneet.


Yksi Mayerin pojista asettui Pariisiin. Hänen pojantyttärensä Béatrice de Rothschild (1864-1934) meni naimisiin erään toisen juutalaistaustaisen pankkiirisuvun edustajan, Maurice Ephrussin, kanssa. Tämän suvun jälkeläinen Edmund de Waal on kirjoittanut sukuhistorian "Jänis jolla oli meripihkan väriset silmät", joka kertoo Ephrusseista käyttäen punaisena lankana erään suvun edustajan hankkiman japanilaisen pienoisnukkekokoelman vaiheita.


Avioliitto päättyi eroon vuonna 1904. Seuraavana vuonna Béatricen isä kuoli ja tytär peri valtavan omaisuuden. Béatrice rakennutti tämän palatsin ja sen hienon puutarhan Saint-Jean-Cap-Ferratiin, joka on Nizzan jA Monacon välillä. 


Béatrice keräsi taidetta ja tämä palatsi onkin upea paikka teosten esittelyyn. Elämänsä lopulla hän lahjoitti koko kiinteistön Académie des Beaux-Artsille. Puistossa kulkiessa tulee mieleen, että hän varmaan keräsi kasvejakin. 



De Waalin kirja kannattaa muuten lukea. Se on syvä luotaus Euroopan historiaan ja kulttuuriin. Se on myös surullinen kertomus siitä kuinka juutalainen suku yritti sulautua täydellisesti yhteiskuntaan, mutta eivät onnistuneet.






























Tälläkö Béatricea kuljetettiin hänen puutarhassaan? No ehkä se on keräilyesine. 











































Puutarhan suihkulähteet kytkeytyvät päälle säännöllisin väliajoin. Klassinen musiikki soi taustalla. Jos haluat tunnelmoida hetken, klikkaa alla olevaa videolinkkiä.




Lähettyvillä on toinenkin kulttuurikohde, jossa tosin emme vierailleet. Villa Keryloksen rakennuttivat antiikin kreikkalaiseen tyyliin arkeologi Theodore Reinach ja hänen vaimonsa Fanny, jonka äiti oli omaa sukua Ephrussi ja Maurice Ephrussin sisko.