Tartun hetkeen kuin saippuaan

TORSTAI 22. LOKAKUUTA 2009

Olen saanut kokea hetkiä, jotka ovat olleet minulle harvinaisia. Olen tavoittanut joinakin päivinä tunteen siitä, että minun ei tarvitse ehtiä mihinkään. Minun ei tarvitse odottaa, että tulee jokin loma, jotta voin rauhoittua ja tehdä sitä tai tätä. Ei "sitku" vaan tässä ja nyt. Tavallinen arki on ok. Työ pitää hoitaa, mutta on monia muita asioita, joihin kiire syntyy omassa päässä. Voin työpäivän jälkeen rentoutua ja puuhastella mitä huvittaa.

Menen huomenna taidekoululle palaveriin ja tapaan myös ohjaajani. Vien mukanani kaksi työtä, jotka molemmat ovat keskeneräisiä. Voisin yrittää punnertaa vielä tänä iltana, mutta enpä taida. Ei tämä homma siihen kaadu.

Tunnen että olen saanut välillä otteen jostakin erityisestä. Haluan saada otteen tukevammaksi. Saippua luiskahtaa niin helposti kädestä. Puristaminen kuitenkin pahentaa asiaa. Tässä paremman otteen saa höllentämällä.

Hapuilen vielä. Toivottavasti en hukkaa tätä löytynyttä langanpäätä.

Päivän pieni ilo: Minut oli koulussa kutsuttu erääseen tilaisuuteen, joka meni osittain päällekkäin aamupäivän toppituntiparini kanssa. Olin lähettänyt asianomaiselle ryhmälle sähköpostitse tehtävän. Olisi voinut käydä niin, että harva opiskelija olisi vaivautunut paikalle. Pistäydyin tilaisuudesta tunnin alkamisen aikoihin katsomassa tilannetta ja totesin, että ihan hyvin oli porukkaa paikalla. Ohjeistin heidätlähdin ja tulin takaisin tilaisuuden loputtua. Opiskelijat olivat tehneet hvyin hommia tällä välin.

Järki vai vietit?

Pellon pientareella laittoi eiliseen postaukseeni kommentin, joka antoi minulle kovasti ajattelemisen aihetta. Tässä kyseinen viesti:

"Rentous kuulostaa hyvältä. Mutta onko slow'ta ottaa kiire mukaan maalaukseen...? Eikö maalaus ole se lähtökohta, johon valitaan sopiva tekniikka ja väri, eikä lähtökohtana kiire (ja kuivumisaika)? Vähän sama kuin että kirjoittaisi lyhyempiä lauseita, niin juttu valmistuu nopeammin... ;). No, karrikointia, mutta mietin vain ääneen..."

Kylläpä osui nappiin! Vähän taisin itsekin epäröidä kirjoittaessani. Mainio tuo vertaus kirjoittamiseen. Tietenkin voin vedota yhteen taiteelle tarjottuun filosofiseen lausahdukseen: Anything goes. Mutta silti.

Hessen kirjan Narkissos ja Kultasuu sankarit kuvannevat tieteellistä ja taiteellista toimintaa (ja varmaan muutakin). Ensin mainittu toimii äärimmäisen järkiperäisen suunnitelmallisesti ja jälkimmäinen poukkoilee sattumanvaraisesti viettiensä mukaan.

Mitenkähän tuo lienee? Yksi perinteinen hyve on kohtuullisuus, joka tarkoittanee äärinmäisyyksien välttämistä. Sopisiko se tähän? Tätä täytyy vielä miettiä.

Suuret kiitokset Pellon pientareellaelle (näinköhän tuo taipuu?) sparraamisesta.

Kiitos myös Arjaannelille, joka kommentoi päivän pieniä iloja. Noiden ilojen miettimisessä on sekin mukava puoli, että jos tuntuu vaikealta keksiä mitään, voi yrittää järjestää jotakin ja näinhän tulee pikkuisen parantaneeksi elämänsä laatua.

Päivän pieni ilo: Vein taas joutokirjoja pääkirjaston kierrätykseen. 'tulin sitten ajatelleeksi, että kaikki aikaisemmin viemäni ovat kadonneet, vaikka eivät enimmäkseen ole olleet kovin kummoisia. Systeemi toimii!

Päivän vitsi (kuulin tänään töissä): Norsu meni leipäkauppaan ja siltä kysyttiin, haluaako se tummaa vai vaaleata. Mistä ihmeestä minä voin tietää, minähän tulin tänne mopolla, vastasi norsu. (Älä välitä, en minäkään ymmärrä ja sellaiseksi vitsi lienee tarkoitettukin)

Tämä teksti on kirjoitettu tähän leppoistusblogiini, mutta linkitän sen myös taideblogiini, jota kautta yhteys päätyy vielä Facebookiin.

Tämä teksti on julkaistu 21.10.2009 blogissa "Leppoistaminen - yksinkertaista mutta monimutkaista".

Priorisointia

Elämä tuntuu rennommalta nyt, kun onnistuin priorisoimaan tekemisiäni. Tiedostan, että kahden rankan jakson jälkeen seuraava on tulee olemaan huomattavasti helpompi, kunhan selviän arviointiruuhkasta. Eipä siis huolta, silloin ehdin maalata ja blogatakin.

Maalaushommaa voisin nopeuttaa siten, että käytän vain tussia, vesivärejä ja öljypastilleja. Akryyleissa on se hankaluus, että niitä pitää aina pursottaa alussa ja ne kuivuvat nopeasti, joten jämät on pestävä pois aina kun lopettaa. Ilman näitä voin maalata vaikka pienenkin hetken, kun ei ole noita toimenpiteitä hidastein. Katsotaan nyt. 

Päivän taideviite: Totuus kirjaimissa?

Päivän pieni ilo: Onnistuin lähtemään töistä siten, että olin kotona 17.00:n jälkeen. Kiva kun väljempää ajan suhteen kotona.

Heikki, tee niin kuin kirjoitat!

 

AANANTAI 19. LOKAKUUTA 2009

Heikki, tee niin kuin kirjoitat!

On se kova tuo otsaluu. Tai varmaan jossakin syvällä aivoissa on jokin pysäytyskeskus, johon tietyt oman elämänlaadun kannalta tärkeät viestit jumittuvat, eivätkä pääse järjen punnittavaksi saati sitten että vaikuttaisivat toimintaan.

Nyt on kuitenkin jotakin tihkunut läpi. Alan uskoa, että nyt menee liian kovaa. Leipätyötä on runsaasti, taidekoulun lopputyönäyttelyn teoksia pitäisi tehdä, lepääminen ja liikkuminen ovat tärkeitä, mutta täällä sitä vaan bloggaillaan.

Nyt täytyy priorisoida eikä vain teoretisoida. Jääköön leppoistusbloggerointi nyt joksikin aikaa kevyemmälle, vaikka jotakin varmaan tänne kirjoittelenkin.  

Päivän pieni ilo: Kiva että lounaalla oli tänään lihakeittoa tarjolla yhtenä vaihtoehtona. Voisi olla useamminkin.

Hei Lastu. Lämpimästi tervetuloa mukaan!

Lento Bangkokiin vain162 kiloa naudanlihaa?

 

Kuuntelin taannoin Savexpo -tapahtumassa Heidi Kalmarin ja Kati Ketolan esityksen vastuullisesta matkailusta. Minulla on nyt lainassa heidän teoksensa "Vastuullisen matkailijan käsikirja". Vaikuttaa monipuoliselta.

Olen aikaisemminkin pohtinut viime kesän lentomatkaa Pariisiin ja takaisin. Strasbourgiin ja takaisin pääsimme kätevästi TGV -junalla. Yllä mainitussa oppaassa viitataan Natural Interestin tietoihin ja verrataan lentomatkan Helsinki-Bangkok päästöjä muihin hiilidioksidin lähteisiin. Saman verran eli 2600 kiloa syntyy, kun tuotetaan 162 kiloa naudanlihaa, 1500 kiloa jäätelöä, 450 litraa viiniä tai kun ajaa 15.000 km:a autolla. No, jotakin osviittaa tuostakin saa.

Päivän taideviite: Narkissos ja Kultasuu

Päivän pieni (oikeasti suuri) ilo: Kävin kolmen lapsenlapsen kanssa katsomassa kahta ikivanhaa hautaröykkiötä ja laivoja.

Lähde: Leppoistaminen - yksinkertaista mutta monimutkaista 18.10.2009

Höllainikö krakaa ja hellittäisinkö kirjoista?

 

PERJANTAI 16. LOKAKUUTA 2009

Hölläisinkö krakaa ja hellittäisinkö kirjoista?

Minun lienee syytä oppia uusi suhtautuminen lukemiseen. Minulla on jonkinlainen sisäänrakennettu velvollisuus lukea aloittamani kirjat loppuun asti. Niin en aina tee, mutta joku tuolla syömmen syövereissä pitää kirjaa asiasta. 

Maillä oli lukupiirin viime maanantaiseen kokoontumiseen luettavana Paul Austerin Sattumuksia Brooklynissa. Kysyin itseltäni sitä lukiessani, että miksi luen tätä. Tunsin, että siinä ei ole minulle juuri mitään. Olin lukenut noin 190 sivua (kaikkiaan yli 300), kun tapasimme. 

Nyt luen sitä loppuun. Miksi en jo heitä sitä? Suoritanko lukemista? Luultavasti. Kenelle olen tilivelvollinen? En kenellekään. 

Ehkä jatkan voidakseni sanoa lukeneeni kyseisen eepoksen. Voisin kertoa, että olen minä Austeriltkin yhden kirjan lukenut, mutta en erityisemmin pitänyt. Voisinhan myös sanoa, että luin osan ja jätin, kun ei napannut. 

Onkohan minulle jäänyt tenttivaihde opiskeluajoilta päälle? En ehkä koe tietäväni kyseessä olevia asioita, jos en ole lukenut loppuun. No enhän minä muutoinkaan muistaisi, kuin pienen osan, jos sitäkään. 

Minussa ilmeisesti asuu pieni Väinämöinen, joka haluaa tietää, tietää ja tietää. Suomalaisten sanotaan olevan lukukansaa. Johtuisikohan se samaistunmisesta Väinämöiseen, tuohon tietäjään iänikuiseen? Taitaa olla kyse identiteetin piirteestä, jonka kalevalaismyytti on meihin rakentanut. 

Voihan tämä olla varmisteluakin. Kun tuntee tietävänsä, kokee olonsa turvallisemmaksi. Uteliaisuus tai kauniimmin tiedonjano voi myös viedä kirjojen pariin. "Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa ...". Tieto tuo säpinää elämään. 

Lisättäköön vielä, että Auster kirjoittaa luonikkaan sujuvasti. Hupikirjana menee.

Sanonpa tässä itselleni poikaani lainaten: Höllää krakaa!

Päivän taideviite: Väriä pintaan.

Päivän pieni ilo: Pelkäsin, että Ylen Areenalta on painotaidon kehittymistä käsittelevä tiededokumentti jo poistunut, mutta onneksi se siellä vielä minua odottaa. Gutenberg on toiminut Strasbourgissa aika pitkään, mutta siellä ei ole mitään museota tai vastaavaa, jossa olisimme kesällä voineet vierailla. 

Näkymä Strasbourgissa. Sekatekniikka. Laitoin seisomaan, kypsyköön.

Lähde: Leppoistaminen - yksinkertaista mutta monimutkaista 16.10.2009

Leppoista nyt, jos kerran olet leppoistaja!

Tämä leppoistelija ei toimi nyt kuten saarnaa. Keskeneräisiä kirjoja on taas kertynyt. Syysloma on ja aherran varmaan liikaa maalausten parissa. Alkusyksy on ollut rankkaa aikaa työssä. Kovasti hommaa. Kai nyt pitäisi enimmäkseen huilia.

Maalaaminen on ollut väkinäistä. Voisihan sitä tehdä rennommallakin otteella, joka tosin tuntuu olevan löytymässä. Kevääksi pitäisi saada aikaan 20-30 duunia, joista valitaan lopputyönäyttelyn maalaukset.

Tämä bloggaaminen on kivaa, mutta energiaa tämäkin vie.

Tämä on minulle tyypillistä. Ajaudun helposti tällaiseen tilanteeseen, jossa täytän aikaani liialla tekemisellä.

Ystävät kalliit! Komentaisitteko minut rauhoittumaan?

Päivän taideviite: Uusi työ vireille. 

Päivän pieni (oikeasti iso) ilo: Alle kaksivuotias pikku nuppu on tänään hoidossa. Kaatoi pahvilaatikosta duploja ja muita leluja lattialle. Sitten kuului pienestä suusta: "Pappa leikkii". No arvaatte tietysti, mitä tämä pappa teki.

Lähde: Leppoistaminen - yksinkertaista mutta monimutkaista 15.10.2009

Eko- vai egosyyllistämistä? Vai ...?

Pohojan Akka otti esiin tärkeän aisan kommentoidessaan eilistä postaustani. Hän kirjoittaa olevansa väsynyt hiilijalanjälkensä mittailuun ja sanoo pitävänsä Stefan Fölsterin kirjasta "Maailmanloppu on peruttu. Ilmastonmuutokseen voi sopeutua". Akka sanoo, että se ei syyllistä vaan pohtii mahdollisuuksia. Vaikuttaa kiinnostavalta. Laitoinkin kirjan varauksiin Helmetiin.

Syyllistäminen - mitä se on? Miten se eroaa syyttämisestä? Olisiko syyttäminen sitä, että odotetaan asiaintilan korjausta tai tuomiota ja syyllistäminen taas muiden syyllisenä pitämistä ilman muutosodotuksia oman egon pönkittämiseksi? 

Olen ehkä hurahtanut aiheeseen tämän blogin kirjoittamisen myötä, vaikka olen aiemminkin näitä mietiskellyt jonkin verran. Tuskin voin väittää, että olisin täysin tai edes kohtalaisen vapaa egon tehostamisen tarpeista. Koen tämän kuitenkin olevan myös muodotsumassa osaksi identiteettiäni ja ehkä tätä voi pitää jonkinlaisena harrastuksenankin. 

Olen lueskellut Pasi Toiviaisen kirjaa "Ilmastonmuutos. Nyt". Siitä saa sellaisen - varmaankin hyvin todenmukaisen - kuvan, että kyseessä on todella monimutkainen vyyhti. Onko mikään oikeastaan varmaa? Pienikin asia voi saada valtavan reaktion aikaan. Maailmassa on ollut ennenkin isoja muutoksia. Toisaalta selvä enemmistö tiedemiehistä kuuluu olevan sillä kannalla, että tulossa se on. 

Ei se silti varmaa ole. Kaikenlaista on ennustettu ja pieleen on usen mennyt. 

Frösling tuntuu ajattelevan Akateemisen kirjaselosteen (kuulostaa otteelta kirjasta) mukaan, että turha taistella vastaan, kun emme me kuitenkaan muuta käyttäytymistämme. Parempi sopeutua. Olen siinä Frölingin kanssa samaa mieltä, että en oikein usko ihmiskunnan pystyvän muuttamaan tottumuksiaan ilmastomuutoksen torjumiseksi. Mutta siinäkin voin olla väärässä.

Tämä blogikeskustelu aiheesta herättää minusta toivoa. On mukava jakaa ja vaihtaa ajatuksia. Vaikka keskustelen tuntemattomien kanssa, nautin silti yhteisöllisyyden tunteesta, joka kannustaa jatkamaan pohdiskelua. Kun arkielämässä saatan joskus tuntea orpoutta, hiljaista ulkokultaisena tai arroganttina pitämistä näine pohdintoineni, täällä saan vertaistukea. Kiitos kaikille teille!

Vaikka meitä ei ole paljon, tämä nettikeskustelu kuitenkin osoittaa, että jotakin tapahtuu. toivottavasti tämä on heikko signaali, joka ennakoi suurempaa kulttuurista muutosta. Toivottavasti olen turhaan skeptinen. 

Voi tapahtua niinkin, että jokin fantastinen keksintö tai usea sellainen muuttaa tilanteen. Silti mielestäni meidän olisi syytä yrittää tehdä jotakin kulutuksellemme. Jos tiede uskoo ilmastonmuutokseen, olisi kai järkevää tehdä jotakin. Jälkipolvia ajatellessani haluan toimia varman päälle - eri asia on, kykenenkö siihen. 

Päivän taideviite: Taulu vikuroi. Vai minä? 

Päivän pieni ilo: Oli hauska kuunnella maalatessa Kirsti Virtasen railakkaan provokatiivista pakinointia Areenalta.

Yksi kuva eilisillalta ja kaksi tämänpäiväistä.

Lähde: Leppoistaminen - yksinkertaista mutta monimutkaista 14.10.2009

Mainio ekoniksikirja

Käsiini sattui kirjastossa parisen viikkoa sitten Alex Shimo-Barryn teos Plussaa ja miinusta 100 konstia pieneen hiilijälkeen, joka on kätevän tuntuinen pikku opas ekologisenpaan elämään.

Alussa neuvotaan kaava, jolla voi laskea nykyisen kuormansa. Erinomaisen saa alle 2.500 kg:n vuosivauhdilla ja huonon yli 10.000 kilolla. Sitten eepos tarjoilee 100 asiaa, joilla voi joko vähentää tai lisätä kuormaansa.

Kuninkaallista sarjaa ovat pyöräily (-5.250kg), autosta luopuminen (-4.730 kg)kaupunkiasuminen (-4.500 kg), ekohäät (sic!, -4.010 kg) ja etätyö (-2.725 kg). Näistä useimmat ovat mitä ilmeisemmin päällekkäisiä vaikutukseltaan.

Häistä saa kirjan mukaan ekosellaiset, jos pudottaa kolmanneksen 178 hengen vierasmäärästä. Mahtaakohan Suomessa muita ollakaan?

Häntäpään säästövinkkejä ovat taas maissimuovi (-1 kg), sadeveden keräys (-5 kg), LED-jouluvalot (-5 kg), luomupuuvilla (-10 kg) ja täytettävä juomapullo (-10 kg).

Usein puheena olevalla muovikassien vaihtamisella kangaslaukkuun saa pudotettu kuormitusta 45 kiloa. Paperin kierrättämisellä irtoaa 50 kiloa.

Kirjan veikein kikka - ainakin nimeltään - lienee kravatin löysentäminen, millä tarkoitetaan toimiston lämpötilan nostamista 22,2 asteesta 28:an. Kuulostaa ristiriitaiselta, mutta selittyy ilmastointikustannusten vähenemisellä. Ei toimi tietenkään Suomessa, mutta Japanissa tällaista on toteutettu menestyksellä. Hauska idea - joskin Suomeen soveltumaton - on myös viherkatto eli katto jolla kasvaa jotakin. Kuulostaa romanttiselta, mutta sillä putoaa 1.020 kiloa kuormasta.

Kirjoittaja on kanadalainen, joten laskenta perustunee sikälaiseen kulutukseen. Minusta tämä opas soveltuu tänne Härmälandiaankin, koska sen avulla voi suhteuttaa eri keinojen vaikutusta toisiinsa. 

Päivän taideviite: Näkymä hahmottuu.

Päivän pieni ilo: Tätä kirjoittaessani tieto siitä, että illalla meille tulee mukavaa väkeä. Epävirallinen kirjallinen yhteisömme "Kirjaviisaat" kokoontuu keskustelemaan Paul Austerin teoksesta Sattumuksia Brooklynissa. 

Lähde: Leppoistaminen - yksinkertaista mutta monimutkaista 13.10.2009

Yritysmaailman oppeja sinne, tänne ja tuonne

Talouselämän railakkaan rohkea päätoimittaja Pekka Seppänen on näköjään saanut päähäni telepaattisen yhteyden, kun ihmettelee viime jutussaan samaa mitä minäkin olen ihmetellyt. 

Miksi ihmeessä liike-elämän toimintatapoja tungetaan "joka paikkaan" kuten lastentarhoihin ja urheiluseuroihin? Korkeakoululaitos on saanut tartunnan ja kirkkokin on kirjoittanut strategian.

Liittäisin listaan vielä ainakin koulut. Niissäkin - ainakin osassa - väännetään missioita sun muita, mitä Seppänen aiemmin muistaakseni kutsui yrityksienkin suhteen puuhakirjojen täytöksi. 

Kirjat: Sain kirjastosta Kari Ojalan teoksen "irti tavarasta". Luin pari lukua bussissa enkä oikein lämmennyt, mutta ei hellitetä vielä. 

Päivän taideviite: Loppunäyttelyteema kehittyy maiseman kokemisen suuntaan (täällä lisää). 

Päivän pieni ilo: Kävimme taidenäyttelyn avajaisissa S-Galleriassa. Oli mukava tavata kaksi tuttua saman taidekoulun kasvattamaa taiteilijaa.

Mikähän liekään ollut Itäväylän jarru tänä aamuna?

Lähde: Leppoistaminen - yksinkertaista mutta monimutkaista  

Mitä tarvitsemme - oikeasti?

Luin jostakin, että kulttuuri, jossa elämme, opettaa meille tavat tyydyttää tarpeitamme. Tavat eroavat siis - ainakin osittain - eri kulttuureissa.

Käsittelin viime kuussa yhtä tapaa luokitella tarpeita eli Maslowin kuuluisaa tarvehierarkiaa. Näistä tarpeista osan katsotaan olevan välttämättömiä. Minimi voisi olla jotakin sellaista kuin eläminen yhteisössä, jossa kaikilla on samanlaiset vaatteet ja kaikki saavat nauttia tietyn normin täyttävästä ruokavaliosta. Jollakin tavoin on estetty mahdollisten vihollisten hyökkäyksien onnistuminen. Kuulostaa Maon Kiinalta tai keskitysleiriltä, jossa kuitenkin ruokavalio takaa pysymisen hengissä ja terveenä eikä ihmisiä surmata. Kaikkien on työskenneltävä vaikkapa tutut 7,5 tuntia arkipäivinä.

Pikaisena ajatusharjoituksena voimme kuvitella, että kaikille maailman ihmisille taataan yllä kuvattu elintaso (tietääkseni maailman ruoka riittäisi nytkin kaikille, jos se jaettaisiin toisin). Jos oletetaan, että työ on osattu organisoida siten, että kestävä kehitys on turvattu ja että ylijäämää syntyy.

Miten ylijäämä pitäisi käyttää, että se nostaisi kaikkien elintasoa tarvehierarkian mukaan uhkaamatta luonnon tasapainoa? Toisin sanoen millainen kulttuurin pitäisi olla?

Siinäpä pulma. Mietittäisiinkö sitä?

Päivän pieni ilo: Sateinen päivä kuulaantui (onkohan tämä suomea) ja saatoin kävellä reippaahkosti hämärtyvässä, raikkaassa illassa Söörnäisten metroasemalle. S-ryhmän päämajan tienoilla saatoin aistia vienon kahvin tuoksun kuten joskus ennenkin.

1 KOMMENTTI:

1. 
   Anonyymi9. lokakuuta 2009 klo 14.24

   HEI
   Kiva, kun löysin tämän blogin. Pohdin itse paljon samoja kysymyksiä, puhun hidastamisen ja kohtuullisuuden puolesta ja opettelen niitä itsekin.
   Tulin hyvälle tuulelle ja melkein aistin päivän pienen ilon kohdalla tuon kahvin tuoksun.
   tv. Tuulevi Aschan

   Vastaa

Lähde: Leppoistaminen - yksinkertaista mutta monimutkaista 7.19.2009

Roinasta, roinasta ja roinasta

Hauskaa kun moni bloggaaja - kuten minä myös - on alkanut kirjoittaa roinaongelmasta. Ehkä Hesarin äskettäinen juttu aiheesta sai vauhtia aiheeseen.



Kirsi H. tuntuu pistäneen jo tosissaan töpinäksi.



Sanna antaa meille monia hyviä syitä tavaroista luopumiseen viimeisimmässä jutussaan ja edellisessä hän pohtii ansiokkaasti tunteenomaista suhtautumistamme tavaraan.



Tosin tätä en allekirjoita: "Olisi myös hyvä päästä eroon siitä ajattelusta, että tavarat kotona ja vaatteet ihmisen yllä määrittelevät sen, millainen ihminen on. Materiaalilla ei ole mitään tekemistä sen kanssa, millainen ihminen sisimmissään on." 


Arvelen meidän ihmisten haluavan viestiä pukeutumisellaan - silloinkin kun jollakulla on tapana pukeutua vaatimattomasti. Luulen että hyvin harva meistä pystyy olemaan kiinnittämättä minkäänlaista huomiota pukeutumiseensa ja äärimmilleen vietynä se olisi aika epäystävällistä muita kohtaan. Jos ihminen kokee olonsa turvalliseksi ja itsevarmemmaksi tyylikkäissä vaatteissa, eikö se ole hyvin inhimillistä ja voihan ulkoasun merkitystä tällöin tulkitakin.


Uskon myös, että materiaali kertoo kovastikin omistajastaan. Materaalivalinta on viestintää. Jos ajan uudenkarhealla bemarilla, haluan viestiä, että olen menestynyt jne. Miksi muutoin laittaisin niin paljon rahaa siihen? Jos taas ajan jatkuvasti polkupyörällä, sekin kertoo ajattelustani. Voin olla ympäristötietoinen, mutta voin samalla haluta viestiä muille omaa fiksuuttani.


Sannan pohdinnat tavaroihin liittyvistä tunteista on kuin hän lukisi suoraan psyykettäni. Tuntuu hankalalta luopua tärkeältä ihmiseltä saadusta lahjasta tai muusta esineestä. En pysyisi millään luopumaan isäni syntymävuotenani tekemästä kirjahyllysenkistä. Kun viime muuton yhteydessä luovuimme biedermayer -sohvasta ja vanhasta piirongista, se tuntui lapsista kurjalta. Nämä esineet liittyivät heidän lapsuusmuistoihinsa. Niin ja se turvallisuudentunne. Ei mahda mitään. On vaikea luopua esineistä, joita voi kuvitella tarvitsevansa. Aivan joutavista kirjoista pääsen eroon, mutta heti kun mietin jonkin taidekirjan tai muutoin merkityksellisen kirjan hylkäämistä, tulee turvaton ja ehkä haikeakin olo.


Henkilökohtainen erityisongelmani on se, että kaikenlainen lajittelu ja arkistointi on minulle uskomattoman pitkästyttävää ja energiaa vievää. Siksi on niin helppo siirtää tällaisia puuhia tulevaisuuteen.


Serenitas myös pohtii puheena olevaa aihetta ja antaa pari linkkiä avuksi ongelman hoitamiseen.

Päivän pieni ilo: Kävi hauskasti, kun olin tulossa töistä kotiin. Olin saanut vaimolta ruokaostotilauksen tekstarina. Unohdin sen ja olin jo tulossa lähellä kotia, kun vaimoni soitti ja samassa muistin asian. Vaimoni oli nähnyt ikkunasta minun olevan tulossa ilman ruokakassia ja arvasi miten oli käynyt. No, kävinpä kaupassa.

Iltamaisema 26.9.2009

Omaan hyllyyn vain ne kirjat, joita juuri luet?

Taas kotona. Takana viikonloppumatka Pohjanmaalle nuoren sukulaismiehen ja hänen morsiaimensa häihin sekä tapaamaan vanhoja ystäviä. Osa matkasta sujui kätevästi Pendolinolla ja loput laina-autolla.

Mari (Kiitos Mari ja kiva kun listauduit. Tervetuloa!) vinkkasi minut kommentillaan edelliseen postaukseeni kirjastosetä Macen artikkeliin, jossa tämä esittelee kirjastonsa. Neljä kirjaa. Siis neljä! Tuolle pitää nostaa hattua. Oikein hard core -meininkiä.

Mutta mitä sanoo Arjaanneli? Makuuhuoneen hyllyssä hänellä on kaksi kirjaa. Tosin ymmärsin, että hänellä on lisäksi jossakin joitakin reliikkejä, mutta tässä meillä on toinen hc -järkilukija. Hatunnosto taas. Minulla on tuohon pitkä matka. Tuntuu turvattomalta laittaa kiertoon kirjoja, kun voi kaduttaa myöhemmin. Turhaa pehmoilua varmaan.

Nan kirjoittaa romuprojektistaan ja kertoo suhtautumisestaan tavaroihin ja siis myös kirjoihin. Hän haluaa säilyttää vain sellaiset, joihin liittyy myönteisiä muistoja tai jotka vastaavat hänen arvojaan. Hyvältä kuulostaa. Tosin minä en taitaisi saada tuolla perusteella paljoa peratuksi. Onhan sekin arvoratkaisu, että laittaa seisovat kirjat matkaan. Saapa nähdä missä määrin pystyn siihen.

Mietityttää mitä kirjoja tohtii viedä kirjaston kierrätyspisteeseen. Hyllyssä on joitakin eepoksia, jotka ovat sisällöltään vanhentuneita. Voiko niille olla minkäänlaista käyttöä muualla kuin paperikeräyksessä? Haluaisiko joku niitä hyllyynsä tunnearvon takia, jos ne ovat olleet joskus jonkun tiukan tentin vaatimuksissa? 

Päivän pieni ilo: Saimme ystäviltämme omenia matkaan. Maukkaita. Heidän puistaan. Olen addiktoitunut omeniin.

Lähde: Leppoistaminen - yksinkertaista mutta monimutkaista 4.10.2009