Kohtaaminen vuonna 20XX (mininovelli)

 Paikka: Turun tori

Olimme juuri tulossa Turun torille. Näin penkillä istuvan hahmon, jolla oli TPS-pusero päällään. Tulimme kohdalle. 

– Millä mielellä Robo, kysyin. 

– Millä mielellä? Tiedäthän, ettei minuun ole ohjelmoitu mieltä. Mieletön ajatus siis, mutta haluatko luennon mielenterveydenhoidon historiasta? Se on ollut karua Suomessa ...

– Joo, arvaan, mutta ...

– ... Petteri Pietikäinen kirjoittaa aiheesta kirjassaan Kipeät sielut: Hulluuden historia Suomessa. Haluatko kuunnella sen luettuna nyt saman tien? 

– No kiitos, menisi liikaa aikaa. Miten muuten menee?

– Mikäpä tässä. Olin eilen huollossa. Nivelet on öljytty, käyttöjärjestelmä päivitetty. Huumorin simuloimisen pitäisi sujua nyt paremmin. Olen tässä promoamassa Tepsin huomista matsia. Haluatko paikat sinulle ja vaimollesi? Voisin hoitaa asian heti. 

– Kyllä kiitos.

– Asia kunnossa.

– Minua kiinnostaisi, paljonko joukkueessa on eläviä pelaajia ja roboja.

– Meillä on eläviä se minimi eli neljä, kaksi mies- ja kaksi naisoletettua. Loput meitä roboja. Vastapuolella on sama tilanne. 

– Ilmeisesti tulee tasaväkinen ottelu?

– No joo, me robothan emme tee virheitä. On sovittu, että kummankin puolen robojen tasot on säädetty suhteessa eläviin, jotta on tasaista. Roboihin on laitettu kummallakin puolella sama satunnaisvirhetaso, jotta saataisiin kiinnostava matsi. 

– Kauankohan noita eläviä pelaajia pidetään mukana.

– Niinpä. Nämä ovat hyvin valikoituneita eläviä, mutta ovat ne aika kaukana roboista. Ensi vuodeksi suunnitellaan muutamaa vintage-ottelua, joissa kaikki ovat eläviä. Niiden vedonlyönnissä pyörii isommat panokset.

– Robojen ei tarvitse harjoitella, mutta onko teistä mitään hyötyä elävien treeneissä?

– Jos he tilaavat, voimme mennä simuloimaan tilanteita ja sparraamaan heitä harjoitusvastustajina. Meidät voidaan säätää siten, että tasomme on heille juuri sopivan haastava, mutta ei liian vaativa. 

– Onko Leanea yhä haltijasi?

– On. Hänellä on yhä diili Tepsin kanssa. Olen hänen seuranaan ja apunaan, kun minulla ei ole peliä. Me lakeijat jaksamme loputtomiin, kunhan vain saamme virtaa ja huoltoa riittävästi. 

– Ok. Minulla on yksi ongelma. Voisinko saada sinulta ratkaisun?

– Toki. Anna tulla.

– Minkälainen multivakuutus minun kannattaisi ottaa? Vapautan tietokantani sinulle - nyt.

– Vastaus on sirullasi. 

– Kiitos. Jakselehan.

– Toki. Latauslavetillani virtaa riittää. Mutta sinä kuolevainen, pidä huoli itsestäsi, kun sinun tunteesi ovat aitoja.

– Joo, onneksi meillä on sentään jotakin, mitä roboilta puuttuu. 

– Nähdään.

– Niin tehdään. Moi!

Nuoruuden rukkaset

Mieleen piirtyi kaksi nuorta hahmoa illan varjoissa hautausmaalla ja se, mitä vähän ennen oli tapahtunut.

Markku istuu junassa toisessa kerroksessa, katselee ulos ja muistelee. Metsät vilisevät hänen silmissään ja välillä näkymä rauhoittuu seesteiseksi peltomaisemaksi. Markku on palaamassa työmatkalta kotiin.

Juna hidastaa vähän vauhtiaan ja vastaan alkaa tulla Markulle tuttuja taloja. Kyseessä ei ole mikä tahansa pysäkki, sillä täällä Markku on koulunsa käynyt kunnes opiskelu ja työ suuntasivat elämän muualle.

Markku katselee tuttua tietä, joka palauttaa hänen mieleensä erään tapauksen nuoruudesta. Hän oli rohkaistunut soittamaan eräälle luokkakaverilleen, Hällströmin Teijalle, ja sopinut tapaamisesta. Juuri tuota tietä hän oli kävellyt toiveikkaan jännittyneenä kohti sovittua paikkaa Teijan kodin lähettyville. Hän oli alkanut kaivata seurustelemista. Olisi mukava kulkea jonkun tytön kanssa, tietenkin sellaisen, josta pitää. Ajatus Teijasta oli noussut vähitellen pinnalle. Teija osasi pukeutua niin viehättävästi punaisiin vaatteisiin. Tämä ei ollut kovin puhelias ja siksi Markku ei tuntenut tätä hyvin. Jokin hänessä viehätti, taisi olla taiteellinen. Markku muisti humoristiset merihirviöt, jotka Teija oli piirtänyt, kun alakoulussa oli annettu sellainen tehtävä. Hänen omansa olivat olleet hurjia mutta tylsiä.

Lukio-opiskelun koitettuaMarkku oli yrittänyt useaan kertaan "sattua" Teijan koulumatkalle, mutta ajoitus ei ollut onnistunut.

Markku oli ollut ihastunut milloin keneenkin tuntemaansa tyttöön, mutta ne haaveet eivät olleet johtaneet ehdotuksiin. Rippikoulussa hänellä oli ollut ensimmäinen tyttöystävä. Leiri oli loppunut ja kumpikin oli palannut omille paikkakunnalleen. Teinien kirjeenvaihto oli alkanut, sitten katkeillut ja lopulta päättynyt ilman kummempia lopetussanoja. Mitähän Maijalle kuuluu näiden vuosikymmenten jälkeen? Markku oli etsinyt hänestä tietoja netistä, mutta ei ollut onnistunut. Kuvahaku tyttönimellä oli tuottanut joukon kasvoja, joista ei ollut löytynyt tuttuja piirteitä. Olisi mukava tietää Maijan nykyinen nimi, tuumi Markku. Ei kai siinä mitään pahaa ole, jos muistelen menneitä.

Niin Teija. Markku oli odotellut hetken kohtaamispaikalla ja sitten Teija oli saapunut. Hänellä oli mukanaan alakoululaiselta vaikuttava poika. Markku oli pettynyt. Hei Markku, otin pikkuveljen mukaan kävelylle, se varmaan sopii, sanoi Teija. Tuota ... hei, mikä sinun nimesi on? vastasi Markku. Pekka, vastasi hintelä poika. Hei Pekka, lähdit meidän kanssa kävelylle, sanoi Markku. Joo, sisko jankutti ja sitten lähdin, kuului vastaus.

He kävelivät pellon ja metsän saumassa olevaa tietä. Juttelivat niitä näitä.

Sinulla on jotakin asiaa, sanoi Teija. Niin tai oikeastaan oli, vastasi Markku, mitäpä tuosta enää. No sano nyt vain, puhuminen kannattaa, sanoi Teija. No kyllä sinä arvaat, vastasi Markku. Pekka heitteli kiviä metsään.

Joo ... no minulla pitäisi olla ihan erilainen tyyppi, sanoi Teija, sellainen joka laulaa kylvyssä. Markku ei osannut sanoa mitään. Unelmat särkyivät. Ei tässä kauppamiestaidotkaan taitaisi auttaa, hän ajatteli.

He juttelivat kouluasioista ja luokkakavereista, palasivat Teijan kodin lähelle.

Markku käveli murheellisena kohti kotia. Hänen surunsa äityi teatraaliseksi ja hän kääntyi hautausmaan portista sisään. Hän asteli pimenevällä kirkkomaalla ja unohtui välillä seisomaan satunnaisten hautojen luona.

Hän kuuli askelten ääniä, kääntyi ja näki tutun hahmon. Voi ei, se on Pirjo, tämä se vielä puuttui, päivitteli Markku mielessään. Pirjo oli hänen ja Teijan yhteinen luokkatoveri.

Moi, mitä ihmettä sinä täällä, kysyi Pirjo. Ulkoilutan täällä sinisiä ajatuksiani, vastasi Markku. Kuulostaa romanttiselta, sanoi Pirjo. Voinko minä olla jotenkin avuksi? No, pohdiskelisin mieluummin yksikseni, vastasi Markku. Tiedätkö, olisi hyvä puhua, jos jokin asia painaa, tiesi Pirjo. Tuota, joo niin kai, mutta ...

Markku oli hämillään. Pirjolla oli hyvä tarkoitus, mutta mitä siitä oikein seuraisi. Asuu tuossa kiviaidan takana ja minä täällä ... Teija ja Pirjo ovat hyvät kaverukset.

Minun on vaikea puhua, sanoi Markku. Jos kirjoittaisin sinulla kirjeen, kun olen paremmin ajatellut asioitani. Voisin antaa sen tunnilla. Käy se niinkin, vastasi Pirjo. Markku kävi vaivautuneeksi ja hiljaiseksi. Pirjo päätti jättää Markun omaan rauhaansa. Moit sanottiin.

Kirje jäi kirjoittamatta. Joskus tunneilla Markku huomasi Pirjon katsovan häntä merkitsevästi. Teija oli aina kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Parin vuoden päästä Markku lähti opiskelemaan ja muutti pois kotiseudultaan. Koulukaverusten tiet erkanivat. Markku tapasi Tiinan ja on nyt ollut hänen kanssaan naimisissa kaksi vuosikymmentä. Yhteistä jälkipolvea on karttunut. Erilaisista mutkista huolimatta heidän liittonsa oli toiminut hyvin.

Jostakin syystä muisto Teijasta oli tullut häiritsevän usein Markun mieleen. Hänen on ollut hankala ymmärtää, mistä on kyse. Kerran hän kertoi kerran asiasta terapeutille. Tämä oli luonnehtinut sitä pieneksi traumaksi. Sen voisi käsitellä pois. Se oli jäänyt Markulta tekemättä. Miten sen nyt voisi noin vain käsitellä, rukkaset mitkä rukkaset, oli Markku ajatellut.

Markun työmatka oli ohi ja arki jatkui sellaisena kuin ennenkin. Eräänä iltana hänen mieleensä tuli katsoa, löytysikö Teijasta tietoja netistä. Kävi ilmi, että tästä oli tullut rakennuspiirtäjä. Hän oli jopa suostunut kuvattavaksi työnantajansa sivuille. Markku ei ollut varma, olisiko tunnistanut Teijaa, jos tämä olisi tullut kadulla vastaan.

Markku pohti, oliko Teijan kuvavalinta epäonnistunut. Hän vaikutti pikkuisen yksinkertaiselta. Ei kai hän sellainen ollut. Kuvat ovat kuvia.

Kului vuosia. Muisto Teijasta nousi enää harvoin Markun mieleen.

Kerran kuva Pirjosta nousi Markun mieleen. Hän mietti miten tälle oli elämässä käynyt. Hän tutki huvikseen entisen koulunsa juhlamatrikkelia ja löysi tietoja Pirjosta. Tämä oli mennyt naimisiin ja sukunimi muuttunut. Kirjasta kävi ilmi Pirjon opiskelut ja hänen ansioluettelonsa alku.

Markku avasi Pirjon viimeisimmän työnantajan kotisivut. Tämä näytti olevan yhä saman yrityksen palveluksessa. Henkilökohtainen sähköpostiosoitekin löytyi.

Illemmalla saunassa Markku muisteli vaimolleen nuoruuden hautausmaakävelyään. Olitpa murheellinen mies, kommentoi Tiina. Olen hänelle oikeastaan kirjeen velkaa, tuumi Markku. Kukapa noista menneistä välittää, sanoi Tiina.

Mitäpä jos lähetän hänelle sähköpostiviestin, kun kerran löysin, sanoi Markku. Mikäs siinä, saahan koulukavereiden kanssa viestitellä, vastasi Tiina. Aiotko kertoa muinaisen murheesi syyn.

Voin minä siitäkin mainita, sanoi Markku. Olet hassu, mutta siitä vaan, kommentoi Tiina. Vastaa jos vastaa.

Katalogit tuulettuivat

Veijo Lappalainen istui autossa odottamassa vaimoaan. Kummallakin puolella oli autoja, viereisessäkin istui mies. Laaja parkkialue oli kauppakeskuksen ja urheiluhallin lähellä.

Oikealta pitkin jalkakäytävää asteli keski-ikäinen mies. Hänen harmahtavat tukkansa ja partansa olivat hyvin leikatut. Hänellä oli tummat, siistit vaatteet. Kun hän saapui viereisen auton kohdalla olevan roskiksen luo, hän kääntyi, avasi roskiksen kannen ja katsoi sisään. Hän ei ottanut mitään. Hän   sulki kannen ja jatkoi matkaa. Hän teki toimenpiteen kuin olisi varmistanut, että kansi toimii asianmukaisesti.

Lappalainen huomasi, että sama operaatio toistui kauempana vasemmalla olevan roskiksen luona. Mistähän tässä on kysymys, pohti Lappalainen.

Kohta oikealta käveli nuorehko, rennosti pukeutunut mies, jonka katse tuntui kiinnittyneen parkkeerattujen autojen tuulilasinpyyhkimiin. Sitten Lappalainen näki miesten menevän yhdessä kauppakeskuksen pääovesta sisään.

Vaimo viipyi. Lappalainen selasi auroradion kanavia. Puheella keskusteltiin median vastuullisuudesta. Hän kuunteli lähetystä puoliajatuksissaan.

Sitten Lappalainen huomasi taustapeilistä jonkin pakettiauton pysähtyvän alueen takaosaan. Auto parkkeerattiin vapaaseen ruutuun. Mainosteippien mukaan auton haltija on Raimon Kodinkone Oy. Autosta nousi mies, jolla oli jotakin kädessään. Mies alkoi jakaa mainoskatalogeja parkkeerattujen autojen tuulilaseihin. Hän kävi välillä hakemassa lisää jaettavaa.

Kun mies saapui viereisen auton luo, hän katsoi kysyvästi autossa istuvaa miestä. Tämä heilautti kättä torjuvasti ja jakomies siirtyi Lappalaisen auton tykö. Lappalainen oli avannut sivuikkunan ja ojensi kätensä ulos. Hän sai käteensä katalogin. Hän alkoi tutustua sen sisältöön.

Jakomies sai hommansa tehdyksi, nousi autoonsa ja ajoi pois. Lappalainen vertaili katalogissa esiteltyjä erikoiskahvilaitteita.

Hän huomasi harmahtavan ja rennon palaavan parkkialueelle. Kumpikin valitsi oman kulmauksensa. He alkoivat kerätä äsken jaettuja mainoskatalogeja pois. Välillä he veivät siihenastisen saaliinsa roskikseen.

Kun miehet olivat saaneet kaikki jaetut katalogit kerätyksi, he nousivat erääseen alueelle parkkeerattuun autoon ja lähtivät. Lappalainen ehti nähdä, että auton kyljessä olevan tekstin. Se oli Kodinkoneliike Tynkkynen Oy.

Lappalainen oli hämillään. Tapahtuiko tässä jotakin laitonta? Onko velvollisuuteni tehdä jotakin? Hän mietti asiaa hetken ja päätti soittaa hätäkeskukseen. Hän kertoi tilanteen. Kiitos ilmoituksesta, hänelle sanottiin. Mitä nyt tapahtuu? hän kysyi. Välitän tiedon eteenpäin, kiitos soitosta, kuului vastaus.

Vaaleanpunainen jumppapallo

Pentti oli semmoinen kärpäslätkällä räpsäytettävän kokoinen mies. Ei hänen vaimonsa Amandakaan iso ollut, pari kertaa Pentin painoinen. Hyvä pari. Tapasi vain hymyileviä ihmisiä.

Pentti oli saanut Amandalta tehtäväkseen ostaa tälle jumppapallon, jollaista oli tyky-päivillä suositeltu. Pentti kävi töistä tullessaan Anttilassa ja sieltä pallo löytyi. Hyvin kävi, tuumi Pentti, viitsisi tuollaisten palluroiden perässä juosta. Värikään ei ollut ongelma, koska tarjolla oli vain vaaleanpunaisia.

Myöhemmin, kun Pentti lukee makuuhuoneessa viimeisintä remestä, Amanda tutustuu uuteen vempeleeseen olohuoneessa. Kulta, tämä ohje on englanniksi, minä en ymmärrä, huikkaa Amanda. Seinänkin läpi näkee, mitä siinä lukee, vastaa Pentti. Laita letku reikään ja ala pumpata.

Pena, voisitko tulla auttamaan, kuuluu olohuoneesta. Okei mussukka, minä tulen, vastaa Pentti.

Pena tulee, laittaa letkun lötkypallon kylkeen ja oikean kantapäänsä haitarille, alkaa pumpata. Yksi, kaksi, kolme ... lötkyn seinämä liikahtaa. Hienoa, toimii.

Pentti pumppaa sata kertaa ja vaihtaa jalkaa. Pump, pump, pump ....

Kulta, tämä pumppaaminen on tosi hyödyllistä liikuntaa, sanoo Pentti. En millään malttaisi lopettaa, mutta päästän sinut jatkamaan. Amandaa naurattaa.

Pump, pump, pump ..., jalan vaihto, pump, pump, pump, jalan vaihto, pump, pump ...

Lötkystä on tullut iglu. Pentti pitää taukoa ja on lukevinaan ohjetta ääneen: Voimistelupallo saattaa olla epävakaa aloittelijan käytössä ja siksi suositellaan harjoitteiden aloittamista puolitäydellä pallolla. Kun löysit noin kauniin värisen, säilytetään sitä täällä olohuoneessa niin saadaan yksi istumapaikka lisää vieraille, vastaa Amanda ja virnuilee. Joo tai viedään se vintille jumppanarujen, stepperin ja kuntopyörän seuraksi, vastaa Pentti.

Pentti jatkaa pumppaamista. Iglu pyöristyy. Pentti lisää vielä pari sataa painallusta. Tuleppas Manta sovittamaan, neulotaan sitten lisää, jos on tarvis, hän sanoo. Amanda tulee ja painaa palloa sormellaan. Ei riitä, sen pitää olla ihan kova, sanoo Amanda, käppänä on ystävällinen ja jatkaa.
Olepas nyt hiljaa tai sanon, että sijoitukseni sinuun on ollut karttuisa, kommentoi Pentti.

Pump, pump, pump ...

Pentti pumppaa ilmaa lisää ainakin saman verran kuin tähän asti.

Mihin se ilma menee, kun tämä on ollut täysi jo pitkän aikaa, kysyy Pentti. Sieltä tulee saman verran ulos kuin menee sisään, sanoo Amanda, sinä et osaa pumpata. Ai joo, sanoo Pentti ja jatkaa urakkaa. Tokihan siinä ilmastoinnin pitää pelata, hän lisää.

Pentti pumppaa ja pumppaa. Nyt on puppelille painetta, hän sanoo, tulehan koittamaan, mutta ole varovainen.

Kiitos kulta, sanoo Amanda, tulee ja istuu pallon päälle.

Seuraa pamahdus, joka järisyttää koko kerrostaloa.

Kummallista, ihmettelee Pentti ja katsoo ikkunasta naapurissa olevalle työmaalle, yleensä sieltä kuuluu piipitystä ennen kuin ne losauttaa.

Syövän historiaa 4

Huomenna tähän aikaan ja jo aikaisemmin tiedän, mitä tänään otettu verinäyte kertoo.

Minulla oli tapaaminen Meikussa tänään puoli kymmeneltä. Kännykkäni hälytti aamulla kahdeksalta. Heräsin mutta en noussut heti. Katsoin sitten kännykkääni ja ajattelin, että ei tässä mennyt kuin kahdeksan minuuttia - no hätä. Sitten huomasinkin, että kello onkin melkein kahtakymmentä vaille yhdeksän. Olin siis nukahtanut uudestaan.

Myöhästyin mutta en kohtuuttomasti.

Kuulin tilanteeni parantuneen, koska nukun useimmiten enintään kahdella pillerillä. Minulle kerrottiin olevan tärkeää, että saan nukkua kunnon yöt. Piilleriuni on tosin huonolaatuisempaa kuin luomunukkuminen. Ei minun enää ole pitkään tarvinnutkaan valvoa. Tosin iltana yhtenä otin kaksi ja puoli pilleriä, mutta toivottavasti se jää poikkeukseksi.

Annoin verinäytteen Töölöntullin HUS-labissa. Otin taas lastenlipun. Alaikäisille on oma odotuskolkka. Tuntuu hiukan nololta odottaa siellä äitien ja lasten seassa. Päädyin istumaan aikuisten puolelle sisäikkunan viereen. Siinä pystyin seuraamaan lasten numerotaulua. Voi olla, että olisin päässyt aikuistiketillä nopeammin sisään. Olin viimeinen jonossa sillä erää. Hyvä kuitenkin, että lapset pääsivät ennen minua.

Kävin sitten Aleksin 1Storessa ja Stockan Powerissa kysymässä sinivalofiltteriä läppäriini. Kyseinen valo haittaa nukahtamista ja suodattimen pitäisi auttaa. Sellaista ei mainituista paikoista löytynyt.


Olen katsonut Sairauksien keisarin neljännen osan kaksi kertaa.

Syövän tutkiminen on ollut todella vaativaa ja siihen on panostettu valtavasti rahaa. Tehoavien hoitojen löytyminen oli arpapeliä. Yritettiin, erehdyttiin, yritettiin taas ja niin edelleen. Edistyminen oli hidasta. Hoitotulokset näyttivät tilastollisesti vaatimattomilta.

Rintasyövän hoitamiseen alettiin kokeilla monikertaista sytostaattiannostusta aikaisempiin verrattuna. Myrkkyannokset suurennettiin potilaiden kestämisen äärirajoille. Heitä alettiin suojata autologisilla luuydinsiirroilla. Heiltä otettiin omia kantasoluja, jotka sittemmin palautettiin heille verenkiertoon.  Myöhemmin jouduttiin toteamaan, että potilaat eivät juurikaan hyötyneet tällaisesta yhdistelmähoidosta.

Eräs tutkija oli tullut ajatelleeksi geenien merkityksestä syöpien synnyssä. Hän päätti ruveta eristämään geenejä ja tutkimaan niitä yksittäin. Hän löysi geenin, jolla on yhteys syöpään. Asiaa tutkittiin muuallakin ja syöpägeenejä löytyi lisää.

Vähitellen alettiin löytää täsmälääkkeitä.

Tutkimuksiin liittyy kauhistuttava vaihe, josta olen tainnut kirjoittaa ennenkin. Lupaavien lääkkeiden hoitovaikutus voidaan varmistaa vain satunnaisuuden avulla. Osalle potilaista annetaan lumelääkettä ja osalle tutkimuksen alla olevaa hoitoa. Tutkimuksen kannalta suotuisassa tapauksessa syntyy ruumiita, koska osa ei saa oikeata lääkettä. Tosin ilman kokeilua niitä syntyy vielä enemmän. Minä en tiedä, voiko tutkimusta toteuttaa siten, että arvonnassa hävinneet saisivat voimassa olevaa käypää hoitoa. Ehkä osa tutkimuksesta toteutetaankin niin.

Minäkin olen voinut saada tehoavaa hoitoa osittain niiden kustannuksella, joilla on ollut huono onni tutkimuksissa.


Sekuntinovelli

Vaimo: Täällä on niin kylmä. Voisitko säätää lämpöä?
Mies: Ai nyt heti vai?
Vaimo: Joo.
Mies etsii makuuhuoneen patterin sunttia ja löytää sen kaiken maailman kamojen takaa. Hän kääntää sitä myötäpäivään niin pitkälle kuin se kääntyy. Hän arvelee, että se on nyt kiinni. Sitten hän kääntää namiskaa summamutikassa taaksepäin ja nousee pystyyn. 
Vaimo: Voi kiitos!
Mies: Eikö ole kiva, että on huushollissa mies niin ei tarvitse kuin pyytää.  

Ei tässä näin pitänyt käydä

(mininovelli)

Nuori isä ja nelivuotias poika kävelivät jalkakäytävällä Topeliuksenkadulla. He aikoivat poiketa kauppaan ja mennä sitten kotiin. Kauempana tuli vastasuuntaan setä, joka oli päiväkävelyllä. Hän oli hetki sitten pysähtynyt Mannerheimintiellä tutkimaan vanhoja tulliportin pylväitä, jotka on joskus siirretty kauemmaksi toisistaan ja ovat nyt tien kahdella puolella jalkakäytävien reunassa.

Kun setä oli tullut lähelle, pikkumies siirtyi tämän reitille ja levitti kätensä portiksi.

Ahaa, nyt pitää maksaa tullia, sanoi setä. Hän kaivoi housuntaskuaan ja löysi kolikoita. Hän tarjosi pojalle euroa, mutta tämä ei ujostukseltaan ottanut rahaa vastaan. Kun näin kävi, setä antoi rahan isälle. Tämä hymyili pojan saamasta huomiosta otettuna. Toivottavasti kolikko päätyy pojan pankkiin tai sillä ostetaan hänelle jotakin hyvää, setä ajatteli. Tuolla Mannerheimintiellä on oikean tulliportin pylväät, hän sanoi isälle, joka oli sen näköinen, että tiesi paikan. Sitten matkat jatkuivat.

Isä ja poika tekivät kauppaostoksena. Kassan jälkeen isä pelasi tapansa mukaan hedelmäpeliä. Sitten he palasivat kotiin.

Seuraavan päivän iltana poika pyysi euroansa isältään. Tämä kaiveli taskujaan ja kukkaroaan, mutta ei löytänyt yhtään euroa. Hän sanoi antavansa euron huomenna sitten, kun hänellä on sopivaa rahaa.

Mä haluun sen oman euron, jonka se setä anto, sanoi poika itkuisena.

Ei tässä näin pitänyt käydä.

Pallopaisumus, ministeri, Taskisen Matti ja sängynkuljettaja – sekuntinovelleja

Odotin eilen autossa vaimoani, joka oli käymässä Kauniissa Veerassa.

Ajattelin yrittää taas sekuntinovelleja. Mitään ei tullut siihen mielessäni olevaan tyhjään tilaan, johon jotakin tulee, jos on tullakseen. 

Kohta syntyi tällainen aihio,  jonka nyt kirjoitan ulos:

Seija oli käynyt ostoksilla risteilijällä. Han saapui kasseineen aulaan, josta johti avoinna oleva ovi lasten leikkitilaan. Aulassa oli jokapuolella muovisia palloja, punaisia, sinisiä, keltaisia ... iloisen lapsellinen tunnelma. Pari kolme pompahteli portaita pitkin alas. Seija aavisteli pahaa. Hän oli ostanut aikaisemmin lapsilleen sulkapallomailat. Ikkunakaiteella notkui miehiä. Heidän takanaan aukesi sateinen meri. He katselivat huvittuneina, kun palloja kopsahteli aulan lattialle. Seija syöksähti leikkitilaan. Hänen kaksi ainokaistaan tyhjensivät hihkuen pallomerta mailoillaan.
Jokainen arvaa, mitä nyt seurasi. 

Yksi toissapäiväinen jäi "tulostamatta".

Kirjastovirkailijan pöydän edessä seisoi mies, joka näytti profiilisuunnasta aivan eräältä ministeriltä. Tuttu kalju, samanlaiset silmälasit samalla lailla päässä. Vähän matkan päässä luin minä novellia mukavassa nojatuolissa. Tuolla on jännärit, sanoi mies seuralaiselleen. Jotenkin ei kuullosta ministeriltä. Minun oli pakko lopettaa novellini kesken ja kävellä kohti portaita, jotta näkisin paremmin. Ei ollut ministeri. 

Tämä syntyi eilisiltana:

Taskisen Matti on yhtä vahva kuin August Väkevä aikoinaan. Niinpä hänellä oli tapana väännellä luokille kaiken maailman pitkulaisia esineitä, tietenkin saadakseen huomiota. Kerran hän tuli ajatelleeksi, että voisikohan hänen voimiaan muuttaa rahaksi. Hän päätyi betoniraudoittajaksi. Hän väänteli valuraudoituksia tuosta noin vain ilman mitään apuneuvoja. Kukaan ei enää kiinnittänyt häneen mitään huomiota rakennustyömailla. Sitten hänen ranteensa alkoivat särkeä.
Tänään hän on vanhassa toimessaan – ala-asteen opettajana. 

Ja tämä:

Potilasta kuljetettiin sängyssä kuten usein tapahtuu.

Sinä se vain sänkyjä työntelet, tokaisi potilas kuskille.

Tätähän minä ja vieläpä rahasta, kuului vastaus.

Kukas ne vainajat vie kylmiöön?

Kuka sattuu, minäkin usein, ei se ole tätä kummempaa.

Potilas vaikeni. 

Välähdyksiä

Ajoin eilen Puotinharjuun ja kävin kävelemässä sen ja Myltsin välimaastossa. Tulomatkalla eräs roskista kaiveleva mies tarjosi minulle avattua pakkausta, jossa oli kaksi iskemättömältä näyttävää paristoa jäljellä. Torjuin tarjouksen. Juttelimme niitä näitä. Hän veikkasi keppini perusteella, että minulla Parkinson. Ajokkini on keppi eikä Harley Parkinson. HP:n aikakin saattaa joskus koittaa. Kun mies kuuli, mistä olen toipumassa, hän meni hämilleen. Ihmetteli sitten, kun minä olen hieman pullea. Hän joku sukulaisensa tai kaverinsa oli kuollut syöpään ja oli riutunut pois,
Pulleus on mitä ilmeisemmin hyvä merkki. Yllättäen mies sanoi menevänsä salille. En olisi arvannut sitä hänen ulkoisesta olemuksestaan. Hän lähti Pallomyllyn suuntaan.

Menin sitten Itiksen kirjastoon. Löysin unkarilaisen Istvan Örkenyn kokoelman 100 minuuttinovellia. Kirjoitukset ovat niin lyhyitä, että yhden voi lukea vaikka puuroa keittäessä.

Minunkin mieleni pulppusi samantien joitakin. Ensimmäisestä tuli aika surrealistinen. Nämä ovat lyhyempiä, ehkä sekunti- tai mikronovelleja, ehkä vain anekdootteja. Laitoin avainsanoja muistiin ja kirjoitin juttuni ulos kotona.

Punaviiksinen  mies

Mies pyysi bussinkuljettajaa ottamaan viedäkseen suorakaiteen muotoisen paketin, jonka tulisi hakemaan punaviiksinen mies kolmanneksi viimeisellä pysäkillä. Kuljettaja oli haluton, mutta taipui, kun häntä oli tarpeeksi maaniteltu. Ketään ei tullut. Kuljettaja vei paketin kotiinsa ja ihmetteli, mitä sillä tekisi. Päällyspaperi oli suljettu maalarinteipillä. Kuljettaja tiesi, että se irtoaa helposti.Paketista tuli esiin avaamaton makaroonipakkaus. Olenko nyt varastanut tämän? ihmetteli kuljettaja.

Väriyhdistelmä

Naisella oli päällään vihreään murtuvan keltainen sadetakki. Housujen värin oli unohtanut, mutta yhdistelmä oli kammottava.

Reissumies

Mies osti maksoi kahvin ja muoviin käärityn Reissumiehen. Hän kantoi ostoksensa pöytään. Sitten hän poisti varovasti salaatinlehdet puolikkaiden välistä. Juustosiivut, tomaatin puolikas ja kurkkuviipale saivat jäädä. Sitten hän haukkasi ensimmäisen kerran.

Varttunutta kieltä

Tuolla on londaus, kuulin vierestäni kirjastossa. Kuka ihme käyttää vielä tuota sanaa. Käänsin päätäni. Aivan, hänellä oli harmaa tukka ja parta.

Oli miellyttävää viettää aikaa kirjastossa. Löysin muutakin mukavaa kuin  Örkenyn. 

Söin omenaa eilen aamupäivällä. Saan syödä hedelmiä, jotka voidaan kuoria. Omena oli hapokas ja se ärsytti kieltä ja muitakin kohtia suussa. Havaitsin lounaalla samaa, vaikka makumaailma oli pehmeämpi. Kerroin murheeni 7B:n hoitajalla. Kuulun kuulemma nyt hematologian poliklinikan vastuulle. Hoitaja kuitenkin neuvoi minua. Kehoitti katsomaan huomiseen ja soittamaan hemapolille.
Minun ei tarvinnut soittaa, koska tänään aamupäivällä sieltä soitti lääkäri, joka peräsi maanantaisen verikokeen tuloksia. Olin unohtanut unohtanut asian. Soitan huomenna ja kerron miltä suu tuntuu. Tarvittaessa sovitaan lääkäriaika. Käyn verikokeessa joka tapauksessa.


Kävin ruokakaupassa tullessani. Ostin meille jälkiruoaksi Pirkan suklaamousse-pakkauksen. Suosittelen. Hyvin voimakas ja täyteläinen maku.

Avainkokemus

Tämä teksti vaikuttaa varmaan tutulta. Taivuttelin ja koristelin äskettäisiä kokemuksiamme novelliksi. 

Automme avain reistaili taas. Se on ainokaisemme, sillä edellinen omistaja oli hukannut toisen. Avaimestamme olivat etäominaisuudet hävinneet. Sillä ei voinut avata eikä sulkea kerralla auton lukkoja. Ovien lukitseminen oli hankalaa, koska avaimella sai vain kuskin oven lukkoon. Muut lukot piti ensin painaa kiinni niiden jäykistä nupeista. Sitäpaitsi toinen takaovi ei mennyt ollenkaan lukkoon. Sen nuppi oli pudonnut oven sisään. Onneksi nuppia ei näkynyt joten oven aukioloa ei voinut päätellä.

Vanha avaimemme syö pattereita tolkuttoman nopeasti. Olin käynyt äskettäin Itiksen Gigantissa vaihdattamassa avaimen sähkövarastot. Kyseisestä liikkeestä ne sai paljon edullisemmin kuin Vehosta. Avain muuttui taas käteväksi.

Juttelimme asiasta kotona. Olin tilannut Vehosta uuden avaimen jo kevättalvella. Kallis oli ja piti maksaakin heti. Päätimme noutaa avaimen nyt eikä sitten joskus.

Astuin Vehon autosaliin. Vaimo oli jäänyt autoon odottamaan. Uutuuttaan kiiltävät ajoneuvot odottivat ostajia. Tunnelma oli juhlallinen. Tuntui että pitäisi puhuakin kuiskaten. Nuoret myyntileijonat notkuivat autojen väleissä kravatteineen ja valkoisine paitoineen.

Sain varaosatiskiltä uuden avaimemme. Lähdimme sitten Itikseen asioille.

Itiksen parkkihallissa huomasin, etteivät uuden avaimen etäominaisuudet toimineet. Turhautti. Vaimoni arveli ettei siinä ole pattereita. Päätin käydä Gigantissa tarkistuttamassa asian. Tapasin saman myyjän kuin edellisellä kerralla. Häntä hymyilytti. Kyselin kieli poskessa, voisinko saada jo paljousalennusta. Sitä ei luvattu, mutta sanottiin, että tänään olisi pesukone tarjouksessa. Ei kiinnostanut. Patterit vaihdettiin.

Ostos oli turha. Huomasin parkkihallissa, että ovet pysyivät mykkinä, vaikka kuinka napsuttelin avainta. Siis takaisin Vehoon.

Huoltopuolella Aleksis Kiven näköinen punaparta kertoi, että avain pitäisi koodata. Mitä ihmettä? Ei minulla ole mitään koodeja. Avaimeen oli tosin kiinnitetty tarra, jossa oli pitkä numerosarja. Siinäkö se koodi on? En tosin ollut koskaan huomannut autossamme mitään näppäimistöä.

Kirjailija istui ratin takana, yritti ja yritti. Koodaus näytti tarkoittavan sitä, että vanha avain pannaan virtalukkoon ja uutta käytetään siinä lähellä. Hän siirteli avainta ilmassa puolelta toiselle kokeillakseen vaikuttiko avain lukkoihin. Ei onnea. Minä seisoin ulkopuolella ja yritin tahdikkaasti katsella pilviä taivaalla.

Kirjailija nousi autosta. Mikäpä tässä auttoi. Luvattiin, että uusi avain tilataan. Uusvanhaa ei tarvitse jättää. Kuukausi saattaa mennä. Meillä on kuitenkin nyt kaksi avainta. Molemmat ovat manuaalisia, kun vanha avainkin menee hengettömäksi.

Suustani lipsahti kysymys, tykkäätkö Seisemästä veljeksestä. Hän oli heti juonessa mukana ja sanoi, että kerran oli seitsämän miestä yhtä aikaa tutkimassa samanlaista pikkukärryä, A-sarjan Mersua. He tosin eivät varmaan olleet veljeksiä. Päättivät testata auton tilavuutta. Sinne ne menivät kaikki kerralla. Kaksi istui edessä, kolme takapenkillä ja kaksi hintelintä kyyristeli takaboksissa. Ajamaan eivät uskaltaneet ja olihan ne jousetkin lujilla. Ei sinne Männistön Venlaa olisi enää mahtunut eikä tuohon saa sivuvaunuakaan kiinni. Mahtaisiko auton voimatkaan riittää moisen lastin kuljettamiseen.

Tuohon minulla ei ollut lisättävää. En tiennyt uskoako juttua. Mieleeni tosin tuli, että kokeilitteko samaa seitsemällä norsulla, mutta en viitsinyt koetella naapurin huumorintajun rajoja. Olisivat varmaan venyneet, ainakin noin asiakaspalveluna.

Voimasta puheen ollen, onkohan avaimessa patterit, pohti kirjailija, pitäisi olla. Tuoreet on, vaihdatin ne jo tänään Gigantissa.

Kirjailija avasi avaimen ja tutki kolikon kokoisia pattereita. Hei, täällä on toinen nurin päin, hän sanoi. Hän korjasi tilanteen ja palasi auton puikkoihin. Hän koodasi avaimen käden käänteessä. Sitten avaimen etäominaisuudetkin toimivat.

Ajoimme kotiin. Lähdettyämme parkkiruudustamme pyysin vaimoani antamaan toisenkin avaimen minulle. Minulla mitään ole, tokaisi hän. Avainta ei löytynyt taskuista eikä käsilaukusta. On tämäkin, juuri kun olimme saaneet toisen, virkoin, onneksi on ainakin yksi. Menimme sisään.

Soitin Vehoon ja Itiksen neuvontaan, mutta mitään avainlöydöksiä ei ollut kummassakaan. Kävin tutkimassa reitin ulko-ovelta parkkiruudulle. Avainta ei näkynyt. Mietin pitääkö lähteä tutkimaan Vehon pihan ja Itiksen parkkihallin lattian. En viitsinyt.

Illalla aloin vaihtaa yöpukua päälleni. Riisuessani housujani, jotakin kopsahti lattialle. Siinä se kadonnut avain on. Se oli pudonnut toisen punttini upslagista.

Hymytön mies

Urho Heino oli Tekesin tarkastaja. Hän kävi yrityksissä tutkimassa, onko myönnetty rahoitus käytetty ehtojen mukaisesti. Urho oli vakava mies, tai niin ainakin kaikki ajattelivat. 

Urholla oli vaikuttava olemus. Tukan raja meni poikittain yli yläotsan. Korvat höröttivät hieman. Hoidettu parta ympäröi kasvoja. Ei hymyn häivää. Kukaan ei tiennyt, mitä noiden harmaiden silmien takana liikkui

Urho oli alkanut harrastaa viljelyä. Kerran hän puuhaili omalla palstallaan. Hänellä oli kaksi opaskirjaa avoimina vieressään maassa. Sitten läheiselle palstalle tuli mies, jonka otteet kertoivat, että puuha on tuttua. Hän oli Matti Kettunen, joka asui aivan lähellä palsta-aluetta, tekevä mies. 

Urho lähestyi häntä, tervehti ja kysyi, miten päin porkkanansiemenet pitää kylvää, että varret kasvaisivat ylöspäin. Matti ei tiennyt, onko tuo huumoria ja päätti ottaa riskin. Ei sillä ole väliä, mutta auringon pitää olla pilvessä, kun siemenet asetetaan maahan. 

Urhon kasvoilla ei näkynyt värähdystäkään. Jaaha, hän sanoi, on niin pilvetöntä, että taidan tulla huomenna jatkamaan, ehdinpä lukea noita oppaitani illalla. Kiitoksia neuvoista.  

Urho haki tavaransa ja lähti hallituin askelin kohti kotiaan. 

Seuraavana päivänä Urho saapui palstalleen ja hänellä oli iso rulla kainalossaan. Hän oli ajatellut ettei variksenpelättimen tarvitse olla kolmiulotteinen ja hän oli tulostuttanut luonnollisen kokoisen ulos-ottomiehen kuvan jossakin kopiopalvelussa. 

Urho viritteli pelätintään sopivan kokoiselle ohuelle levylle ja pystytti sen palstalleen. Tuuli oli asiasta eri mieltä ja pian pelätin oli paiskautunut nurin. Urho yritti tukea sitä laudan pätkällä, mutta hommasta ei tullut mitään, koska hänellä ei ollut nauloja eikä vasaraa mukana. Tuki luiskahti paikoiltaan, kun tuuli riepotteli pelätintä.

Urho näki Matin tulevan palstalleen. Hän meni kysymään tältä, pitääkö palstalla teettää jokin maaperätutkimus ennen kuin voi kylvää mitään. Ei tarvitse, vastasi Matti, mutta kannattaa kaivaa vähän matkaa ja katsoa, ettei vesi tule liian nopeasti vastaan. Jos niin käy, kannattaa odottaa, että on aurinkoinen päivä.

Urho näytti vähän kummastuneelta vastauksesta, mutta saapasteli sitten takaisin palstalleen. 

Urho kaivoi puolen metrin syvyisen kuopan eikä tullut vettä vastaan. Hän marssi sanomaan Matille ettei vettä näy, pitäisiköhän kastella. Matti myönsi ja jatkoi, että kannattaa kaivaa useampi kuoppa ja laskea niihin kymmenen sentin syvyydeltä vettä ettei maa käy liian kylläiseksi. Urho palasi kaivamaan kuoppia. Kun Urho oli saanut kolme neljä monttua kaivetuksi, hänen vasemmalta puoleltaan kuului naisen ääni, joka totesi, että jos aikoo kääntää maan, kannattaa kääntää se kokonaan.

Ei kun minä kostutan maata, vastasi Urho. Nainen katsahti oudosti ja päätti olla enempää puuttumatta naapurin asioihin.

Illalla Urho kertoi viime päivien tapahtumista vaimolleen Tertulle ja he molemmat nauroivat niin että mahat hytkyivät. 

Rottia!

Leila jätti polkupyöränsä jalkakäytävälle, lukitsi sen ja lähti kävelemään kohti Lidlin ulko-ovea. Syrjäsilmin hän huomasi jotakin tuttua ja kauhun väristys kulki läpi hänen ruumiinsa. Hän katsoi tarkemmin. Kadun vastapuolella oli poliisiauto sakotusasemissa ja sen ratissa istui Jaana, hänen entinen työkaverinsa.

Leila unohti missä hän on, käveli vain mekaanisesti eteenpäin. Hänen teki mieli rynnätä suin päin johonkin pois. Leilaa, kuului huuto hänen takaa.

Leila käveli sisäänmenoportista kauppaan. Rottia! Hän näki kymmeniä rottia vilistämässä pitkin lattioita. Hänet valtasi pakokauhu. Hän ei muistanut, millä asioilla oli ja pujahti kassajonon ohi. Takana rottia ja edessä Jaana, hän ajatteli.

Jaana oli työskennellyt samalla osastolla eräässä yrityksessä, jonka hän oli jättänyt monta vuotta sitten. Jaana oli piinannut hänet melkein kuoliaaksi. Jaana oli joskus piilottanut hänen avaimensa, joita hän joutui etsimään melkein tunnin ennen kuin pääsi lähtemään kotiin. Jaana kutsui tällaisia kepposiksi eikä Leila osannut kommentoida niitä mitenkään.

Pahinta oli kuitenkin Jaanan iva. Hän piikitteli Leilaa firman yhteisissä palavereissa. Meidänkin osastolla on eräs, joka pyörii Facebookissa työaikana ja tulokset ovat sen mukaisia, Jaana oli kerran sanononut. Leila tiesi hänen tarkoittavan häntä. Jaana oli kerran sanonut, että hän vain sanoo suoraan, mitä ajattelee. Leilan korviin oli kantautunut, mitä Jaana puhuu hänestä hänen selkänsä takana. Sekään ei ollut kaunista.

Hän oli vaihtanut työpaikkaa Jaanan vuoksi. Jaana oli sittemmin toteuttanut unelmansa, kun oli päässyt haaveilemaansa Poliisiammattikorkeakouluun. Miten tuollaiset ihmiset voivat päästä opiskelemaan poliisiksi, Leila oli ihmetellyt.

Eteisessä Leila näki Jaanan tulevan kadun poikki. Nyt hänen on vain pakko hillitä itsensä. Hän kokosi itsensä ja vastasi Jaanan tervehdykseen.

Ajatella, pitkästä aikaa, sanoi Jaana ja hymyili leveästi. Mitä sinulle kuulee, hän jatkoi.

Ei kai tässä, arkea vain, Leila vastasi. Kuule, minun on mentävä jatkamaan rapsujen jakamista, sanoi Jaana ja ojensi käyntikorttinsa, otetaan yhteyttä. Leila antoi omansa, ajattelematta mitään erityistä. Hän tunsi kuinka hänen selkäänsä pitkin valui jäisiä vesinoroja. Leila mutisi jotakin kiireestä, unohti pyöränsä ja nousi kohdalla olevalla pysäkillä seisovaan raitiotievaunuun.

Hän nousi summamutikassa raitsikasta, meni läheiseen kahvilaan ja tilasi kaakaon. Hän soitti miehelleen, selitti tilanteen ja pyysi tätä hakemaan hänet autolla kotiin. Apua luvattiin.

Parin viikon päästä hänen kännykkänsä soi, kun hän oli kotona. Hän ei tunnistanut numeroa, mutta uskalsi silti vastata. Moi, täällä on Jaana, kuului ääni luurista.

Mo-i, vastasi Leila hätääntyneenä. Oli tosi kiva tavata, mutta jutut jäivät pahasti kesken, jatkoi Jaana. Leila kuuli Jaanan ehdottavan yhdessä kahvilaan menemistä. Leila vetosi kiireisiinsä, mutta myöntyi vihdoin.

He tapasivat Fazerin kukkokahvilan edessä. Jaana halasi ja sai väristykset kulkemaan pitkin Leilan selkäpiitä.

Leila valitsi kaakaon ja Jaana kahvin. Korvapuustit otettiin tykö.

Leila keskittyi ajatuksiinsa ja päätti, että tällä kertaa hänkin puhuu suoraan. Ehkä tämä tapaaminen on tarpeellinen. Aluksi puhuttiin ilmoista ja sitten muisteltiin muinaisia firman pikkujouluja.

Leila päätti sitten täräyttää totuuden suoraan päin Jaanan naamaa. Tiedätkö Jaana, että minun oli aivan kamala olla siellä osastolla, hän aloitti. Se johtui siitä, että sinä kiusasit minua, hän jatkoi. Mitä häh,vastasi Jaana, sinähän olit minun paras työkaverini.

Leila kertoi, että hän oli joutunut pitkään terapia- ja onnenpillerikierteeseen vaihdettuaan työpaikkaa. Kuule Leila, minä olen suorittanut psykologian appron avoimessa yliopistossa ja tiedän nämä jutut, vastasi Jaana. Tuo johtuu lapsuudestasi, hän jatkoi, kaikki johtuu siitä. Millaista teillä oli kotona, etkös sinä ollut isätön tyttö, Jaana uteli. Leila vastasi jotakin ympäripyöreätä.

Jaana sanoi, että joskus ihmiset voivat masentua, mutta jokaisen on vain ryhdistäydyttävä jatkettava taistelua sisäisiä mörköjään vastaan. Minä olen kuule kohdannut omat mörköni ajattelemalla. Meillä Poliisi-AMK:ssa opetettiin näitä syväjuttuja.

Leila uskaltaiutui sanomaan, että hänen mielestään Jaana on hänelle anteeksipyynnön velkaa. Minä olen aina oma itseni ja tiedän mitä teen, vastasi Jaana. Jos joku ei kestä totuutta, hänen on vain mietittävä, miksi asia niin.

Sitten puhuttiin niitä näitä.

Sinähän asut Pengerkadulla, eikö, kysyi Jaana yhtäkkiä. Joo-o, siellähän me, vastasi Leila.

Minä muuten muutan ensi viikolla Pengerkatu vitoseen, meistä tulee naapureita, kertoi Jaana.

Leila alkoi kiljua kurkku suorana ja syöksyi ulos. Hän nojasi kukkopatsaaseen. Hänestä näytti kuin patsaan jalustan takaa olisi juossut rotta.  Hän lähti juoksemaan Rautatieaseman suuntaan.

Tästä tulee vielä oikeusjuttu

Hummelkadulla on neljä pistetaloa sijoittuneena siten, että ne muodostavt jonon, joka on suorassa kulmassa katuun nähden. Maasto nousee käveltäessä kadulta D-talolle. Vaikka kotiin on mukava palata, nousu ärsyttää väsynyttä mieltä.

Talojen edessä oleva kulkuväylä on asfaltoitu ja leveä, koska jokaisen talon pohjakerroksessa on muutama autotalli. Väylä kääntyy ylhäällä vielä D-talon taakse, jossa on ovi talon saunaan. Kadun vieressä on parkkialue asukkaille.

Joku D-talon asukkaista on muutama vuosi sitten tiedustellut isännöitsijältä lupaa pitää autoa kyseisen talon saunan oven luona. Paikka on houkutteleva, koska sitä käyttäessään autoilijan ei tarvitse ponnistella kotiin. Isännöitsijä ei ollut voinut myöntää lupaa, koska hänen näkemyksensä mukaan paikka on pidettävä auki mahdollisia hälytysajoneuvoja varten.

Parilla kolmella autotallin haltijalla on tapana seisottaa silloin tällöin autoaan autotallinsa edessä ulkona. Eräs asiasta ärsyyntynyt on valittanut asiasta taloyhtiön puheenjohtajalle, mutta tämän mukaan autotallien haltijoilla on siihen oikeus, tosin vain lyhytaikaisesti.

D-talossa asuu varttunut pariskunta, herra ja rouva Tolvanen. Rouva Tolvanen on ollut lonkkaleikkauksessa ja hänen on siitä johtuen vaivalloista kävellä. Rouva on sisukas persoona eikä halua tehdä numeroa vaivastaan. Herra on määrätietoinen mies, joka päätti tiedustella yhtiön äskettäin valitseman uuden isännöitsijätoimiston isännöitsijältä lupaa saunan oven luona olevan paikan tilapäiseen käyttöön parkkipaikkana. Isännöitsijä ei ollut keksinyt syytä kieltää moista, kun oli hyvät perustelut. Hänelle eivät olleet hälytysajoneuvot tulleet mieleen.

Tolvaset olivat mielissään ja alkoivat käyttää saamaansa paikkaa. Pian he kuitenkin huomasivat, että heillä on ongelma. B-talossa asuvan Hillevi Mönkkösen auto oli toisinaan hänen tallinsa edessä siten, että Tolvaset eivät päässeet autollaan tilapäispaikalleen. Kerran he tapasivat Mönkkösen autonsa luota ja tiedustelivat, miten asia voitaisiin hoitaa. Tämä keskusteli asiasta hyvin isoilla kirjaimilla ja vetosi oikeuteensa pitää autoa lyhytaikaisesti tallin edessä.

Herra Tolvanen kysyi asiasta yhtiön hallituksen puheenjohtajalta ja kuuli, että mainittu oikeus on voimassa.

Tolvaset huomasivat, että Mönkkösen auto on esteenä yleensä vain lyhyen ajan, joten heidän oli elettävä tilanteen mukaan. Silloin tällöin he joutuivat siirtämään lähtöään tai joutuivat jättämään autonsa alhaalla olevalle parkkialueelle.

Vihdoin herra Tolvanen sai kyllikseen ja kirjoitti hammasta purren ystävällisen viestin Mönkköselle. Hän kiinnitti sen tämän autotallin oveen. Aika pian hän löysi saman viestin tuulilasinpyyhkimen alta. Siihen oli lisätty teksti "Soittakaa tarvittaessa numeroon 040-1234567.".

Eräänä päivänä herra Tolvanen oli lähdössä viemään vaimoaan hammaslääkäriin ja huomasi Mänkkösen auton olevan pahassa paikassa. Hän soitti saamaansa numeroon, mutta nauhoitettu ääni kertoi ettei numero ole käytössä. Kummallista, ajatteli Tolvanen.

Eräänä iltana Tolvaset olivat lähdössä kyläilemään, mutta taas oli auto edessä. He unohtuivat päivittelemään tilannetta talossa asuvan nuorehkon miehen kanssa, Tämä oli tulossa lapsensa kanssa sisään. Tämä pohti, lieneekö tuo ihan tekemätön homma. Herra Tolvanen innostui kokeilemaan ja onnistuikin hivuttamaan autonsa Mänkkösen auton takaa ilman, että istutukset kärsivät.

Seuraavana päivänä herra Tolvanen oli lähdössä hakemaan vaimoaan työkeikalta ja aikoi mennessään käydä ostamassa kukkakimpun, koska seuraavana päivänä tulisi täyteen pyöreitä vuosia heidän hääpäivästään. Kuinka ollakaan, Mönkkösen auto oli tiellä. Nyt se oli parkeerattu siten, että Tolvasen auto ei missään tapauksessa mahtuisi kääntymään sen takaa.

Tolvanen palasi sisään ja ajatteli odottavansa jonkin aikaa. Hän kävi välillä tamppausparvekkeella katsomassa, näkyykö Mönkkösen auton varjo yhä kulman takaa. Kohta hän sai unohtaa kukkakauppa suunnitelman. Vihdoin hän soitti vaimolleen. Tämä ehdotti, että Tolvanen kävisi sanomassa asiasta Mönkköselle. Tolvanen oli sitä mieltä, että hän ei hyppisi Mönkkösen pillin mukaan. Sovittiin, että rouva Tolvanen tulee taksilla kotiin.

Piakkoin Tolvaset lähtivät autollaan vierailemaan maaseudulla sukulaisten luona. Sinä aikana tapahtui niin ikävästi, että eräässä D-talon kuudennessa kerroksessa olevassa asunnossa syttyi tulipalo. Ketään ei onneksi ollut paikalla kyseisessä asunnossa, mutta sitä eivät palomiehet tienneet. Palomestari päätti ohjata tikasauton D-talon nurkan taakse saunan ovelle, koska sieltä voitaisiin auttaa palavassa asunnossa mahdollisesti olevat ihmiset turvaan. Käytävässä jo savu haisi.

Mönkkösen auto seisoi kuitenkin edessä. Palomestari ei kauaa asiaa miettinyt. Auto näytti vain noin tonnin arvoiselta, vaikka ei sillä tässä ole merkitystä. Hän huiskaisi tikasauton kuljettajalle, että antaa mennä vain. Autossa oli järeä puskuri ja Mönkkösen auto vieri kuin tyhjä säilykepurkki tuulessa asfaltin reunan takaiseen pusikkoon.

Palomiehet totesivat pian kohdeasunnon tyhjäksi ja saivat palon sammumaan. Pihalla kauempana seisovat talon asukkaat olivat tyytyväisiä kun tilanne laukesi eikä vahingot olleet kovin suuria. Tolvasilla on varmaan vakuutus kunnossa.

Heidän joukkoonsa oli ilmaantunut myös Hillevi Mönkkönen. Hän ei piitannut paljoakaan kolhiintuneesta autostaan, mutta hän on periaatteen ihminen. Minulla on oikeus pitää autoani tallini edessä eikä siihen saa kajota. Tästä tulee vielä oikeusjuttu, hän tuumi.



 

Silvennoisella kaikki jaetaan tasan (novelli)

Silvennoisen Pirkko ja Pekka ovat mainio pariskunta, sillä he tietävät miten elämä eletään. He soveltavat kaikessa perusoppia: kaikki jaetaan tasan. 

Pirkko ja Pekka tuunaavat muidenkin parisuhteita uuteen uskoon. Yhdessäkin istunnossa he kysyivat Matilta ja Maijalta, kuinka paljon nämä rakastavat toisiaan. Kun nämä ähkivät vastaustensa kanssa, Pirkko ja Pekka kehoittivat heitä ilmaisemaan asian oikein kouriintuntuvasti. Matti punnersi sitten vastaukseksi kolme kiloa. Maija pisti paremmaksi ja sanoi viisi kiloa.

Pirkko ja Pekka totesivat heille, että parisuhde toimii parhaiten, jos kaikki jaetaan tasan. Teidän tehtävänne seuraavaksi kerraksi on tasata nuo rakkauden määrät. Matti kehittää sitä kaksi kiloa lisää tai Maija antaa kilon Matille.

Pirkko ja Pekka elävät kuten opettavat. Jos satut poikkeamaan Silvennoisella, saatat nähdä Pirkon juuri kiipeävän ylös saostuskaivosta. Hän sanoi putsanneensa puolet kaivon pohjasta, kehoittaa sinua peremmälle odottamaan ja sanoo menevänsä pesemään vielä oman puoliskonsa autosta. Pekka tulee siivoamaan kaivon loppuun. 

Pirkko ja Pekka ovat keksineet mainion idean, miten pyykkäys jaetaan tasan. Heidän taloutensa kaikissa housuissa vetoketjut jatkuvat takapuolen kautta vyötäröön saakka ja paidoissa on napit selkäpuolellakin. Vaatteet puolitetaan ja jaetaan kylppärissä kahteen pyykkikoriin. Näin Pirkko ja Pekka jakavat pyykkäämisen tasan.

Imurointiin on löytynyt elegantti ratkaisu. Heille on hankittu imuri joka vaeltelee itsekseen huushollissa ja ahmii kitaansa kaiken lattioilta löytyvän. 

Kun Pirkko ja Pekka lähtevät kauppaan, mennessä toinen ajaa ratin takana ja toinen ajaa vänkärin paikalta. Tullessa vaihdetaan paikkoja. Kaupassa on kummallakin omat kärryt ja sama lista. Kaikkea ostetaan kaksi, neljä, kuusi tai niin edespäin. Näin kaikkea saadaan kummankin kärryyn yhtä paljon. Joskus asiakaspalvelijoita kummastuttaa, kun toinen kysyy jotakin, saa vastauksen ja toinen kysyy sitten saman kysymyksen uudestaan. Jakamisessa on kuitenkin se mukava puoli, että jäätelöäkin ostetaan aina vähintään kaksi pakettia. 

Silvennoisella on kotona tietenkin kaksi suurta jääkaappia, joiden sisällöt ovat identtiset. Ruokaa Pirkko ja Pekka tekevät aina kumpikin yhtä paljon samalle aterialle.

Kun Silvennoiset tapasivat Matin ja Maijan uudestaan, nämä kertoivat riemastuneena laittaneensa kaikki rakkaudet samaan kasaan, joka oli alkanut siitä itsekseen kasvaa. Nyt heillä oli kymmenen kiloa yhteistä rakkautta.

Kun ilta koittaa Pirkko ja Pekka pääsevät mielipuuhiinsa. He halaavat ja suutelevat pitkään. Näissä hommissa kumpikin tekee yhtä paljon eikä kummankaan tarvitse odottaa vuoroaan. 

Taivaalla valkoisia sieluja

Poju: Iti, mittä Mutti on?
Isi: Öh, Musti on mennyt pois.
Poju: Mihin te meni?
Isi: Tuota, koirien taivaaseen.
Poju: Mittä te tai tiivet?
Isi: No se on oikeasti kuopassa.
Poju: Onko te tamatta kuopatta kuin pappa?
Isi: Ei kun pappa on taivaassa, mutta Musti kuopassa.
Poju: Mitä tiellä papan hautatta titten on?
Isi: Siellä on papan ruumis.
Poju: Kenet te pappa titten tappo?
Isi: Ei kun siellä on papan oma ruumis.
Poju: Miten te taivat mahtuu hautaan?
Isi: Ei kun papan oma ruumis on haudassa ja seilu on taivaassa.
Poju: Ai. Mä oon nähny paljo valkotia tieluja taivaalla.
Isi: Äh. Pirkko hei, ehtisitkö tänne!

Ihmiskoe 1 (novelli)

BNDB Oy:ssä tehtiin konttoriremonttia. Sisäinen logitiikka oli kovilla, koska osa työtilasta oli muuntuvasti pois käytöstä ja toiminnan piti sujua sulavasti kuten sen aina täytyy. Käytännön organisointi oli annettu tömäkän, sisäisistä palveluista vastaavan Lea Koikkalaisen kontolle. Samassa rytäkässä oli päätetty ennakoida tulevia lisätilatarpeita siten, että pienennetään niitä siirtymällä anonyymiin konttorikäytäntöön.

Kaikki tietävät, että mitä kauemmin työntekijä toimii samassa kohdassa konttoria, sitä enemmän hänelle kertyy ikimuistoisia esineitä ja paperikasoja, jotka vievät tilaa. Tämän hajautetun suman vaatimasta tilasta ei haluttu maksaa vuokraa. Sitäpaitsi paperittomasta toimistosta on puhuttu jo vuosikymmenet, eiköhän aviteta samalla sitäkin tulevaisuutta.

Oli päätetty, että kaikkien liikkuvan työn tekijöiden on lopetettava pöydän ääreen sammaloituminen ja siksi heiltä otetaan oma pöytä pois. Koko yrityksen myyntineuvottelijoiden ja -päälliköiden on tyydyttävä yhteen kaappiin ja läppäriin, jonka he voivat avata mille tahansa avotilan vapaasta pöydästä. Näitä ei tietenkään ole kuin muutama, koska suurimman osan myyjistä pitää olla jatkuvasti b-to-b -asiakkaita tai mahdollisia sellaisia tapaamassa.

Myyntineuvottelija Bergström seurasi huvittuneena tämän ihmiskokeen edistymistä. Remontti oli aloitettu toimiston vasemmasta siivestä ja siksi siellä olevien osastojen myyjien oli ollut ruvettava uuden käytännön pioneereiksi. Bergströmin osasto on oikeassa siivessä. Hän oli pannut merkille, kuinka vasemman siiven kollegat olivat alkaneet paaluttaa valtauksiaan läppäreillään ja muilla tavaroillaan. Johto ei ollut tätä vielä huomannut, mutta muutosvastarintakommentit kulkivat jo suusta suuhun. Kerran hän oli nähnyt myyntipäällikkö Jalkasen tuskaillen yrittävän omilla tunnuksillaan sisään jollakin pöydällä olevalla läppärillä. Hän kun luuli niiden kaikkien olevan nyt käytettävissä.

Bergströmin vuoro oli tulossa vasta vuoden lopussa. Hän sai vielä nauttia vanhasta paperiplantaasistaan. Hän oli tietoisesti opetellut irti paperin käytöstä ja hän pärjäsi jo hyvin läppärinsä turvina missä vain netti pelasi. Vuosikausien paperit olivat kuitenkin pinoissaan ja niiden perkaaminen oli vastenmielisintä hommaa mitä Bergström tiesi. Sitäpaitsi ainahan kannatti priorisoida omaa ydinprosessia eli asiakaspuheluja ja myyntikäyntejä.

Kerran toimitusjohtaja Luuttu oli ohimennen kysynyt Bergströmin sopeutumisesta uuteen käytäntöön. Hän ei tietenkään ollut perillä sellaisista yksityiskohdista kuin Bergströmin muuttovuorosta. Bergström tuumi olevansa vanhan liiton myyntimiehiä, jotka tekevät soittonsa kotoa tai autosta ja käyttävät enimmän aikansa asiakkaiden luona. No niinhän sitä pitääkin, tuumi Luuttu, ja rupesi miettimään kokonaan myyntimiehettömän toimiston mahdollisuuksia. Lankapuhelinten aikaan myyntimiehet tarvitsivat kotipesän, josta soittaa, mutta se oli ennen se, hän pohdiskeli. Hän oli tosin huomannut avokonttorin uuden sohvaryhmän vetävän metelöiviä myyntineuvottelijoita puoleensa. Hän ajatteli kuitenkin tämän nauravan porukan todistavan hyvästä yhteishengestä ja sitoutumisesta. Myyjien ajankäytöstä ei kenenkään kannattanut olla kiinnostunut, sillä heidän työtään ei mitata tunteina vaan myyntitavoitteen täyttymisenä.

Bergström odotti innokkaana syksyä, jolloin hän tiesi oikean siiven myyjien alkavan etsiä paikkaa aarteilleen.

Vaalien jälkeen

Railakas Romppanen tohkeili vaalien jälkeen, että tuo Kepu on maailman turhin puolue. Sen joutaisi lopettaa. Yy-ym, myhäiltiin ympärillä lehtorien kahvihetken joviaaleissa tunnelmissa. Aivan pääkaupunkiahan tässä eletään. Että niitä ikkunallisia pesukoneitakaan ei sovi käyttää, kun alusvaatteet sieltä rivosti vilkkuvat, on se sellaista, puhkui Romppanen sotkien iloisesti puuroja velleihin. Useimmat eivät sanoneet mitään, kun tiesivät seurassa istuvan Huumosen astelevan rovasti Lestadiuksen jalanjäljissä. Joillakin heryili myötämieltä. Jollakin ehkä mieltä kutkutti ilmassa leijuvat draaman ainekset.

Tuo on muuten urbaani legenda, nipotti Huumonen ja kertoi, että sen on keksinyt eräs Kansan Tahdon  toimittaja ehkä kymmenen vuotta sitten. Risto Uimonen on sen julkisuudessa esittäänyt. Romppanen ei selvästi uskonut. Täytyy sen totta olla, kun minun mielestäni asia on niin. On tuosta puhuttu jo kauemmin, sanoi Näsi, ainakin kolmekymmentä vuotta. Juu, täsmää, vahvisti Huumonen, Apulehden toimittajat kävivät joskus silloin vaimoni siskon ovella - eli Tyrnävän pappilan portailla -kyselemässä, saisivatko kuvata heidän pesukoneensa. Eivät saaneet.

Oletko sinä sitten lestadiolainen, kysyi Romppanen Huumoselta. Olen, kuului vastaus. Aha, teillä onkin niitä pedofileja siellä, että sellaista porukkaa, on siinä sivistyspuolueilla kestämistä sen Sipilän kanssa, vaahtosi Romppanen. Me vassarit viihtyisimme demarien, vihreiden ja ehkä ärkoopeen kanssa, kun niillä on arvot paikoillaan.

Sipilä on rauhansanalainen, ojensi Tilvis Romppasta, ne kuulostavat aika fiksuilta. Ai jaa, mitä ne sellaiset on, ihmetteli Romppanen.

Niitä pedofileja on, ikävä kyllä, myönsi Huumonen, on todella hyvä, että niistä on noussut kohu, jotta uhrit saavat oikeutta. Ai jaa, niitä tuppaa olemaan muissakin uskonnollisissa porukoissa, totesi Romppanen jo loivennellen. Joo, ja lienee sosialismin historiassakin tapahtunut yhtä ja toista, latasi Huumonen, mutta sitä ei Romppanen enää kuullut ja hyvä niin, hän ryntäsi jo projekteihinsa ja oli  törmätä kahviautomaattiin mennessään.

Kahvituntiset maistelivat tapahtunutta hetken mielissään ja alkoivat sitten vilkuilla kelloa.


Tämä novelli ei ole täysin fiktiota.

Hullua viedään, novelli

- Äiti sanoi, että tämä on ihan puhdas, poika sanoi ja näytti punaista villapaitaa kaapista. 

- Joo, varmaan, Pena sanoi ja oli uskovinaan. 

- Nyt sinulla on tuossa housut, paita ja tässä vielä lämmintä päälle.

- Niin kai sitten.

- Nyt voitaisiin lähteä. Vaihdahan päällesi. Ei varmasti ole pöpöjä missään.

Pena puki vaatteet päälleen ja lähdettiin. Poika ajoi.

- Äiti soitti ja sanoi, että sinut pitää viedä nyt, poika totesi. Mitä oikein tapahtui?

- Minä makoilin olohuoneen sohvassa ja mietin pankkikorttiani, Pena alkoi selittää. Minulle tuli mieleen, että en voi oikeastaan käyttää sitä missään, koska siitä leviää basiliskoja kaikkialle, missä sitä tarvitaan. 

- Miten sinulla sellainen voi tulla mieleen noin vain?

- No ei se nyt ihan noin vain, olenhan tässä sairauslomaa viettänyt.

- No mutta sittenkin, on tuo aika outo ajatus.

- Ei sille voi mitään. Minä en voi oikein liikkua kotoa, kun vaatteet voivat tartuttaa ties mitä ja nyt tuli tuo korttikin mieleen.

- En kyllä ymmärrä, eihän niistä nyt mitään leviä.

- Kun makasin sohvalla, ajattelin, että jotenkin menetän käyttöliittymän maailmaan, Pena tuumi. En tiedä, mikä on paikkani, kun asiat eivät enää suju.

- No katsotaan löytyisikö se paikka nyt, poika totesi. Miten se laukesi just nyt, kun äiti oli lähtenyt lomalle?

- En tiedä, ajatus vain yhtäkkiä tuli. Kun soitin äidillesi, hän käski odottamaan ja aikoi soittaa uudestaan. Oli soittanut Marjalle, joka on alan hoitaja, tiedäthän. Soitti sitten uudestaan ja sanoi, että nyt on mentävä. 

- Joo-o, minun pitäisi käydä tankilla. Siinähän on Neste lähellä.

- Käy vain. Minä voisin maksaa, mutta kortti … ymmärräthän.

- Ei mitään huolta siitä, minä hoidan.

Käytiin Nesteellä ja sitten tultiinkin jo Auroraan. Portilla oli puomi, mutta siitä oli puheyhteys sairaalaan. 

- Auroran sairaala, vastattiin, miten voin auttaa?

- Minun isälläni on hieman ongelmia, ajateltiin tulla tänne, poika vastasi.

- Asia selvä, sanottiin. Sitten portti aukesi.

He menivät sairaalarakennukseen ja heidät ohjattiin päivystävän psykiatrin luukulle.

- Miten voin auttaa, psykiatri kysyi.

- Minulla on ollut pakko-oireita ja nyt ne pahenivat ihan mahdottomiksi, Pena sanoi.

- Kerrohan vähän millaisia ne ovat, hän pyysi.

- Minä pelkään, että levitän pöpöjä ympäriinsä. Nyt olen alkanut pesemään käsiä kovasti.

- Joko kädet oireilevat?

- Joo, punottavat ja alkavat aukeilla.

- Onko muita oireita?

- Minulla tuli tänään mieleen, etten voi enää käyttää pankkikorttiani, kun siitä voi levitä kaikenlaisia basilleja muille. Eihän tästä elämästä enää tule mitään. 

- Onko näitä ollut pitkään?

- On vuosikausia, mutta lievempinä. Niiden kanssa on jotenkin pärjätty. Vähän terapiaa ja sellaista.

- Ymmärrän, mutta ei sinun kannata tulla tänne, hän totesi.

- Niinkö, no miksi ei.

- Ei tänne oteta kuin muutamaksi päiväksi.

- No mutta enkö sittenkin voisi tulla, kun …

- Kuule, täällä on vähän erilaista seuraa ja joutisit lukkojen taakse, en usko, että viihtyisit.

- Mitä minun sitten pitäisi tehdä?

- Täällä rekisterissä ei sinusta näy kuin joku vanha jalkajuttu monen vuoden takaa. Sinä olet varmaan työterveyden piirissä vai kuinka?

- No joo, olen kyllä.

- Mielestäni sinun kannattaa mennä sinne.

- Ei siinä varmaan sitten muu auta.

- Hyvä, kyllä se sieltä selviää.

- Kiitos sinulle neuvoista. Hei sitten.

- Terve vaan.

Sivistynyt maalari, novelli

Pylväässä luki Olli A. Jänteen aukio. Hassua, että sisätilojakin nimitetään aukioiksi, auloja ne minunu mielestäni ovat tai jotain, mietin. Aulan keskellä istui tuoliryhmässä maalari työasussaan. Repsottavaa valkoista ja tietenkin Tikkurilan Värin lippalakki. Kävelin katselemaan peräseinällä olevia professoreiden ja dekaanien muotokuvia. Aloin ottaa niistä kuvia. Kuvasin myös taulujen alareunassa olevie pieniä kilpiä, joissa kerrottiin, kuka mallina oli istunut.

Huomasin maalarin kävelevän minua kohti. Nämä ovat nimitaiteilijoiden tekemiä, hän sanoi. Paketoimme nämä ja siirrämme muualle, kun seinä maalataan mustaksi. On kohta juhlat tässä ja tulevat tähän eteen kilistelemään. 

Huomasin tasoitevetoja siellä täällä seinässä.

Näyttävät olevan tekijäihimisiä, tuossakin on yksi Marjatta Tapiola, sanoin. 

Yliopisto muuten omistaa 1.300 taideteosta, maalari sanoi. Teettävät dekaaneista muotokuvat. 

Joo ja varmaan professoreista, sanoin. 

Dekaaneja ne ovat, hän tarkensi. Dekaanien tehtävänä on varmistaa, että kaikki menee oikein. 

Ai jaa, niinkö se menee, vastasin. Mietin mistä rahat tulevat muotokuviin. Ainakin yksi on Fritz Jacobsonin tekemä ja hän on todella kallis mies.

Yhdessä muotokuvassa oli taustalla Meilahden Hilton viitteenomaisesti hahmoteltuna.

Mitä tykkäät Meilahdesta, maalari kysyi yllättäen. 

No, mikäs …

Tuo Hilton on Aallon piirtämä, hän jatkoi nopeasti. Olisivät jättäneet puitakin sen viereen. Siinä kasvoi komeita mäntyjä. 

Ai sinä muistat niin pitkälle tätä maisemaa.

Joo, siihen tehtiin hirveä monttu, laittoivat kai autotalleja sinne alle, hän totesi. Ei yliopistolla ollut varaa ostaa enempää maata. Se on kallista. 

Eipä tietenkään, tuumin.

Siellä Kumpulassakin grynderit aikoivat rakentaa kerrostaloja siihen Kasvitieteellisen puutarhan paikalle, hän jatkoi. Eivät olisi säilyttäneet sitä kartanoakaan siinä ja se on sentään Engelin piirtämä. Ihmisten mökit olisivat jääneet tieluiskan alle.

Niin joo, siinähän on se siirtolapuutarha. Ai se kartano on Engelin suunnittelema, totesin. 

Joo, siellä juhlasalissa muuten lautettiin Maamme-laulu ensimmäisen kerran, hän kertoi. Sehän on saksalainen juomalaulu. Sieltä se Pacius varasti sen ja nyt se on meidän kansallislaulu. 

Katsos vain, siinähän on se Kumtähden kenttä ihan lähellä, sanoin.

Kyllä, siellä se laulettiin taas, hän sanoi. Yliopisto tarvitsi lisää tilaa, kun sen piti muuttaa Turusta kaupungin palon jälkeen.
Tuli mieleeni, että tämä Kumpulahan on sen Hermannin nuorisoseura -miehen kartano, Herman Adlecreutzin, sanoin.
Joo, niin oli, hän myönsi.
Se oli kova mies, hääti niitä torppareita Laukon kartanolla, jatkoin.
Joo, niin teki kai.

Ei kai yliopisto tätä Kumpulaa vielä Turun palon jälkeen tarvinnut, kysyin.

No ei, hän vastasi. Tiedätkö mistä tuli rahat näihin Engelin piirtämiin yliopiston rakennuksiin?

No jaa …

Tsaarilta tietysti, hän sanoi. Engel oli saksalainen. Asui Tallinnassa ja Saksassa. Kävi täällä sitten katselemassa, mitä oli suunnitellut. Ei tainnut kaikkia ehtiä nähdäkään. 

Ai hänkö ei asunutkaan Suomessa, ihmettelin.

Ei, siellä Snelmanninkadullakin muuten yliopisto tuli hätiin, kun sinne meinattiin kauppakeskusta vai mitä lienee. Nehän tekisivät kaikenlaisia lasikattoja näihin Engelin rakennuksiin.

Huomasin kameravarusteisen miehen menevät neuvottelutila ykköseen, jonka olin jo käynyt katsastamassa. Sinne minut oli ohjattu neuvonnassa.

Kuule, nyt minun pitää mennä tuonne. Oli todella kiva jutella kanssasi, sanoin. Saisinko ottaa kuvan sinusta?

Miksei, nämä vaatteet nyt ovat tällaiset, hän vastasi.

Ei se mitään. Työvaatteet, niitähän pitää kunnioittaa, sanoin.

Otin kuvan kännykkääni ja lähdin kohti neukkaria.

Tilaan tuli toinenkin mies, yliopistolainen. Minua kuvattiin ja videoitiin yliopiston rahoituskamppanjaa varten. Lukulasini tulivat useaan kuvaan mukaan. Tekevät älykkään näköiseksi, tuumasi valokuvaaja. 

Silmälaseilla keskinkertaisestakin älykäs, myhäilin.

Lasit olivat välillä otsalla, välillä sanka suussa tai suun lähellä. Neukkarissa oli lasiseinä ja sen edessä verhot. Katselin sitten verhoja levitellen ulos neukkarista ja kuvaaja nappasi otoksia ulkopuolelta. 

Neuvottelutila oli luokan näköinen. Esitin opettajaa, kun sellainen olen. Yliopiston kaveri videoi minua. 

Yhdyshenkilökin saapui paikalle. Juteltiin ja kahviteltiin.

Näin maalarin kävelevän aulassa ja katsovan odottavan näköisesti.

Sanoin yhdyshenkilölle, että tuolla on muuten sivistynyt mies, tunnetko?

En, pitäisikö minun, hän vastasi.

On muuten sivistyneempi kuin monet tämän talon opiskelijoista, vastasin.

Päällekarkaus, novelli

Päällekarkaus

Apua, ryöstö! huutaa pienikokoinen, vanha nainen liikennevaloissa. Apua, ryöstö! Hänen hartioihinsa nojaa käsillään keski-ikäinen naishenkilö, joka näyttää hätääntyneeltä ja kiusaantuneelta. 

Sitten vanha nainen kaatuu pitkinpituuttaan korokkeelle. Niin käy myös keski-ikäiselle. Kuulkaas nyt, mitä tässä tapahtuu, kysyy lähellä seisova, virkamieheltä näyttävä salkkuherra. Minulla on Menieri, Ménièren, kuiskaa keski-ikäinen maasta, tuli kohtaus. 

Ménièren vaikuttaa tasapainoon, virkkoo läheltä sairaanhoitajan näköinen nainen, auttakaa hänet ylös, minä katson vanhusta.

Mies alkaa auttaa keski-ikäistä jaloilleen ja sairaanhoitajan näköinen kumartuu vanhan naisen puoleen. Hän on aivan kalpea ja pulssi on hyvin heikko, nyt tarvitaan ambulanssi. Minä voin tilata, sanoo ohikulkeva, vihreäpipoinen nuorimies, pysähtyy ja alkaa näppäillä kännykkäänsä.

Salkkuherra auttaa keski-ikäistä jaloilleen. Tämä nojaa häneen ja tapailee tasapainoa. Sairaanhoitajan näköinen alkaa antaa vanhukselle sydänhierontaa ja tekohengitystä. 

Hetken päästä kuulu jo hälytysääni ja ambulanssi karauttaa paikalle.

Ensihoitajat nostavat vanhuksen paareille ja asettavat hänelle happinaamarin. Hänet nostetaan autoon. Keski-ikäinen pysyy jo jaloillaan ja sanoo yhdelle ensihoitajista, tämä on minun syytäni, kuulkaa … mutta hänet keskeytetään. Nyt ei ole aikaa tunnustuksiin, me viemme hänet pian ensiapupolille. Ambulanssi lähtee pillit soiden ja auttajat jäävät kuin nallit kalliolle. Tämä on kauheta, minä, minä … alkaa keski-ikäinen. Sairaanhoitajan näköinen sanoo, että älkää huoliko, sellaista sattuu, ei Menieri kysy, milloin sopii tulla. Menkää vain rauhassa kotiin. 

Kaikki lähtevät tahoilleen. Keski-ikäinen hidastellen ja epäuskoisen näköisenä.

Sokoksen nurkalla tulee kaksi poliisia vastaan ja keski-ikäinen pysäyttää heidät. Kuulkaa, minä sain äsken sairauskohtauksen ja tartuin erääseen rouvaan ja sitten hän sai sairauskohtauksen, saattoi kuolla, hän alkoi selittää. Poliisit kuuntelivat hetken ja sanoivat sitten, että ei teidän rouva tarvitse olla huolissanne, tuollaista voi sattua kenelle vain, ei teitä siitä voi syyttää. Minä voisin antaa teille yhteystietoni, voisin tulla selvittäämään asian. Ei teidän tarvitse niitä antaa, menkää rauhassa kotiinne. Selviättekö varmasti yksin. Kyllä kyllä minä selviän, mutta … Menkää vain rauhassa kotiinne, ei mitään hätää, hänelle sanotaan. Keski-ikäinen lähtee tyhjin katsein kävelemään kohti metroasemaa.

Töölön tapaturma-asema, kuinka voin auttaa? Kuulkaa, minä olen Aino Heikkala ja minä luulen aiheuttaneeni vahingon, kuuluu langan päästä. Niinkö, mistä on kysymys, hänelle vastataan. Minä nojasin tahattomasti erääseen rouvaan ja hän luultavasti kuoli. Tuotiin varmaan teille.

No minä yhdistän päivystykseen, hetkinen. 

Päivystys Hulkkonen. Täällä Heikkala päivää, minä luulen tehneeni jotakin kamalaa. Niin, kertokaa lisää, Hulkkonen virkkoi. Minä varmaan aiheutin kuoleman, mutta katsokaas minä sain sairauskohtauksen ja tartuin edessäni seisovaan rouraan liikennevaloissa. Aino Heikkala kertoo tapauksen Hulkkoselle. En usko, että teidän tarvitsee olla huolissanne, olkaa aivan rauhassa. Sellaista sattuu. Asioista tulee liian monimutkaisia, jos niitä aletaan penkomaan liikaa. Mutta minulla on niin paha mieli asiastan, onko teille tullut sellaista potilasta tänään, kysyy Aino Heikkala. 

Valitettavasti emme saa kertoa tapauksistamme mitään ulkopuolisille. Vain omaiset tulevat kysymykseen, Hulkkonen sanoo. 

Voi hyvänen aika, mitä minä nyt teen? Ei teillä ole mitään hätää hyvä rouva, kuulemiin, Hulkkonen sanoo ja sulkee puhelimen. 

Myöhemmin samana päivänä Aino Heikkala saapuu tapaturma-asemalle ja esittää asiansa neuvonnassa. Hänelle kerrotaan, että mahdollisesti sama vanha rouva on paikalla, mutta hän päättää itse, ottaako hän vastaan. Asia luvataan selvittää.

Käy niin, että Aino Heikkala pääsee tapamaan potilasta, joka voi jo paremmin. Kuulkaa, minä olen kauhean pahoillani, minä sain Menierikohtauksen ja tartuin teihin hädissäni. Vanhus kuuntelee rauhallisena ja kysyy, onko teillä vastuuvakuutus. En muista, mutta ehkä. Kuinka niin? Kyllä tässä olisi kunnon vanhingonkorvauksen paikka, joko vastuuvakuutuksesta tai omista varoistanne. Anteeksi, unohdin esittäytyä, nimeni on Edith Heikkala, vanhus sanoo. Hyvänen aika, minäkin olen Heikkala, Aino Heikkala. Mistä olette kotoisin? Taivalkoskelta, vanhus vastaa. Minun äitinikin on sieltä, Vieno Heikkala, asuukin siellä palvelutalossa.

Tästä tulee mielenkiintoista, toteaa oven luona seisova sairaanhoitajaja toiselle.