Nyt kutsun teidät mukaan nauttimaan vokaaliyhtye VOCES8:n kuorolaulusta.
VOCES8 osaa riehaantua ja jopa yltymään pulisemaan laulaessaan. He osaavat laulaa myös äärettömän kurinalaisesti. He osaavat tuottaa hallitun epävireisen tuntuista mutta nautittavaa musiikkia. Arvo Pärtiä esittäessään he vievät kuulijat uskon syvällisen ytimen kokemukseen.
Kerron lopuksi mihin kaikkeen Sibeliuksen Finlandiaa on käytetty.
Ota mukava asento, rentoudu, nauti, innostu ja piristy.
The Three Kings
Brittiläinen VOCES8 esiintyy yleensä oktettina, mihin nimikin viittaa.
Olen valinnut tähän musiikkia, jotka mielestäni todistavat VOCES8-ryhmän virtuositeettia ja monipuolisuutta. Heidän musiikkiaan on runsaasti kuunneltavissa netissä. Videot ovat ammattimaisen monipuolisesti kuvattuja.
The Three Kings
Ei käy ilmi, viittaako nimi Itämaan tietäjiin.
Esityksen loppupuolella on kohtaus, jossa kaikki riehaantuvat kuin laulaen pulisemaan toisilleen. Vaikuttavaa!
Otan sen mukaan tähän kokoelmaan, koska siinä tulee esiin yksi erityispiirre. Pärt on kirjoittanut hyvin pitkiltä tuntuvia taukoja fraasien väleihin.
Hämmästelen sitä, miten tarkoin laulajat osaavat aloittaa ja lopettaa kunkin fraasin samanaikaisesti. Kapua ei ole heilumassa edessä. En tiedä, johtaisiko yhtyeen pomo Barnaby Smith laulamisen ohessa vaivihkaa esitystä.
Uskon näkökulmasta tässä on kaikki. Mielikuvisssani lammas on eksynyt tarhasta ulos ja paimen tulee häntä etsimään. Ydinajatus toistuu ja toistuu esityksessä: "Christ with me".
Carrickfergus, irlantilainen kansanlaulu
Carrickfergus, irlantilainen kansanlaulu
VOCES8, Sibéal
Vokaaliyhtyeen vahvistuksena on solistisi, joka ilmeisesti osaa irlantia.
Solisti on solisti ja kuoro ripustaa poimuilevan ääniharson taustaksi kirkasäänisen solistin laululle.
The Road Home
The Road Home
Uskomattomia sointuja. Resonoivat kuin vähän epävireisesti, mutta luovat hienon kuunteluelämyksen.
J.S. Bach: Bourrée
J.S. Bach: Bourrée
Mahtaako itse Johan Sebastian kömpiä haudastaan, kun hänen vakavaa musiikkiaan esitetään näin leikkisästi.
Tosin ehkä ukko Bach tarkoittikin tämän riemukkaammaksi, koska bourrée tarkoittaa kansantanssia.
G.F. Händel: Ombra Mai Fu (Never was a shade ...)
G.F. Händel: Ombra Mai Fu (Never was a shade ...)
Barnaby Smith on kontratenori ja VOCES8-yhtyeen taiteellinen johtaja.
Smith ei esiinny tässä vokaaliyhtyeensä kanssa vaan hänellä on säestäjinään instrumentalisteja. Halusin ottaa tämän mukaan kokoelmaan, koska hämmästelin Smithin kykyä laulaa tavattoman korkealta.
Kysyin vaimoltani, voiko miehet laulaa yhtä korkealta kuin naiset. Kontratenorit kuulemma voivat.
Hämmästyttävää.
Billy Joel: Lullabye (Goodnight, My Angel)
Billy Joel: Lullabye (Goodnight, My Angel)
The King's Singers on VOCES8:n ohella maailman huippuihin lukeutuva vokaaliyhtye, mutta huomattavasti tätä vanhempi.
Yhtyeet ovat tehneet yhteistyötä ainakin tämän kappaleen verran.
Kuninkaan laulajat on ollut perinteisesti mieskuoro, mutta ottavat nykyään periaatteessa naisiakin. Tosin ainakin tässä kaikki ovat miehiä.
VOCES8 tuntuu olevan avoin erilaisille yhteis- ja poikkimusikaalisille projekteille.
This Is My Song (melody of Finlandia by Sibelius)
Kuvasiirtymä
This Is My Song (melody of Finlandia by Sibelius)
Sovittanut Blake Morgan, joka lieneetuo kuvan parrakas mies.
Viimeiseksi laitan kappaleen, joka saa meidän suomalaisten sydämen sykkimään. Melodia on rakastamamme Sibeliuksen Finlandia, jonka V.A. Koskenniemen kirjoittamat sanat tunnemme.
VOCES8 ei kuitenkaan esitä sitä suomalaisin tai suomesta käännetyin sanoin vaan laulun nimellä This is my song, jonka sanat ovat Lloyd Stonelta vuodelta 1934. Tämän kansainvälisen laulun teema on ei enempää eikä vähempää kuin rauha.
"This is my song" alkaa:
This is my song, O God of all the nations, a song of peace for lands afar and mine;
Onpa Finlandia sävel taipunut virreksikin, joka laulettiin muistaakseni kuningatar Elisabet II:n hautajaisissa ja saattoipa se kaikua Charles III:n kruunajaisissakin.
Virren on sanoittanut saksaksi luterilainen aatelisnainen Catharina von Schlegel (1697-1777): "Stille mein Wille, dein Jesus hilft siegen", ja ne on kääntänyt englanniksi Jane Laurie Borthwick (1813-1897): "Be still, my soul".
Catharinasta tuli Köthenin hovin hovineito ja sittemmin prinssin puoliso. Jokin meni ilmeisesti pieleen, koska hän ilmeisesti vietti loppuelämänsä Damenstiftissä eli naimattomien protestanttisten naisten asuntosäätiössä. Jane oli skotlantilainen virsirunoilija ja virsien kääntäjä.
"Be still, my soul" alkaa näin:
Be still, my soul, the Lord is on thy side; Bear patiently the cross of grief or pain.
Myös Edith G. Cherryn virttä "We rest on thee" lauletaan Finlandian sävelellä.
Edith oli sairaalloinen ja kuoli nuorena (25 v.), mutta oli ilmeisesti valoisa luonne. Hän eli 1872 - 1897. Hän oli halvaantunut 18 kuukauden ikäisenä ja sai kaksi kertaa sydänkohtauksen. Hän sanoitti virsiä jo teini-ikäisenä. Varmaankin hänen huono terveytensä sai hänet kääntymään Jumalan puoleen.
"We rest on thee" alkaa näin:
We rest on Thee, our Shield and our Defender! We go not forth alone against the foe;
Youtube tarjosi pyytämättä ja yllättäen minulle jotakin hyvin syvää ja kaunista.
Kyseessä on Arvo Pärtin teos "Peuran huuto". Sen esittää sydämeni vienyt brittiläinen lauluyhtye Voces8. Yhtyeen nimessä oleva numero kahdeksan viitannee siihen, että tyypillisessä esiintymiskokoonpanossa heillä on kahdeksan laulajaa. Lauluyhtye kuvaa mielestäni kokoonpanoa paremmin kuin kuoro.
Peuran huuto on minimalistisäveltäjän teos, josta kaikki turha on riisuttu. On melkein vain ydin: "Christ with me", joka toistuu ansaittuna itsestäänselvyytenä kautta teoksen.
Laulajista en paljoakaan tiedä, mutta he onnistuvat värisyttämään sitä kieltä, jonka uskon yhdistävän tietoisuuteni sydämessäni kaikista synneistäni huolimatta olevaan Pyhään Henkeen.
Tämä musiikki on melkein hiljaisuuttaa, mutta sen rauhaa korostavat erityisesti fraasien välissä olevat pitkitetyt tauot.
Tämä rukous liittyy ilmeisesti Pyhään Patrikiin, joka oli syystä tai toisesta joutunut vainotuksi. Olen löytänyt kaksi selitystä, miksi nimessä puhutaan peurasta. Patrikin vainoajat näkevät metsässä vain peuroja ja siksi hän pelastuu. Toinen hyvin samantapainen selitys on, että Patrik muutti itsensä ja seuraajansa peuroiksi.
Vertaus viittaa erään lähteen mukaan Paavalin sanoihin (Efesolaiskirje 6:13-17) Jumalan taisteluvarustuksesta, joihin rukouskin mitä ilmeisemmin kuuluu.
Niin tai näin, rukouksen sanat yhdistettynä Pärtin musiikkiin ja osaavien laulajien esittämänä on syvällisen vaikuttava kokemus.
Christ with me, Christ before me, Christ behind me Christ in me, Christ beneath me, Christ above me Christ on my right, Christ on my left Christ when I lie down, Christ when I sit down Christ in me, Christ when I arise Christ in the heart of everyone who thinks of me Christ in the mouth of everyone who speaks of me Christ in every eye that sees me Christ in every ear that hears me Christ with me
Maailman myrskyjen , kaiken levottomuuden ja pahuuden keskellä – Christ with me.
Suomalaiset järjestivät keräyksen monumentin saamiseksi suurelle pojalleen ja valtiokin osallistui hankkeeseen. Sibelius oli ruotsinkielinen, mutta varmaan koko kansa pitää häntä suurmiehenään. Sitäpaitsi pienessä kansassa suvut ovat saattaneet kietoutua toisiinsa. Minäkin - umpisuomenkielinen - olen Genin mukaan Sibeliukselle sukua 1500-luvulla syntyneiden yhteisten esivanhempiemme Claes Prytzin ja Märta os. Lilliehöökin kautta.
Projekti oli kovin surullinen, mutta monumentti saatiin. Luonnoskilpailu järjestettiin ja sen voitti nurmijärveläinen Toivo Jaatinen, jonka tytär käsittääkseni oli luokkatoverini. Syystä tai toisesta Jaatiselle ilmoitettiin, että hänen luonnostaan ei toteuteta. Hänen ehdotustaan kai pidettiin liian perinteisenä, vaikka siihenkin sisältyi abstrakti osa.
Tilaus päätettiin antaa Eila Hiltuselle, jotta hän toteuttaisi "putkiurkunsa". Hänen teoksensa johdosta Hiltunen sai haukkumakirjeitä jopa merkkihenkilöiltä. Kättä väännettiin esittävän ja abstraktin taiteen välillä.
'
Lopputuloksena putkiosion viereen päätettiin sijoittaa Sibeliuksen näköisreliefi.
Wikimedia Commons
Tässä kuvassa esittävän osan valmistus on meneillään. Hiltunen on oikealla. Minusta vaikuttaa, että ylimpänä oleva valokuva säveltäjämestaristamme on ollut mallina.
Hiltunen hitsasi teostaan neljä vuotta ja sai hitsauskaasuista kroonisen keuhkoputkentulehduksen.
Kansalaiskeräyksen tuotot oli sijoitettu osakkeisiin, joiden arvo valitettavasti laski. Palkkiota pienennettiin, koska teos oli muka epäpopulääri.
Teoksen paljastustilaisuudessa Hiltunen itki.
Hiltuselle jäi paha mieli ja niin veikkaan käyneen Jaatisellekin.
Toivo Jaatisen perilliset ovat lahjoittaneet tämän ehdotuksen osatoteutuksen Lahden Sibeliustalolle. Hienoa, että näin on toimittu.
Vaikka hanke oli surullinen, saamme olla tyytyväisiä Töölössä Sibeliuksenpuistossa hienon monumentin, johon jo lukemattomat turistitkin ovat käyneet tutustumassa.
Eilen oli Sibelius-viulukilpailun viimeinen finaali
Ensimmäisenä esiintyi Amia Janicki ja soitti Unsuk Chinin ensimmäisen viulukonserton. Kappale on moderni. Kun se alkaa, tottumaton kuulija saattaa ihmetellä, joko se alkoi vai vastako soittimiaviritetään.
Konsertto vaikuttaa äärettömän vaativalta, mikä ei tainnut ongelma tälle sveitsittärelle, joka tunnusti haastattelussa harrastavansa videopelejä kuten World of Warcraftia.
Vinoilin tuossa alussa virittämisestä, mutta todellisuudessa kaoottisesta vaikutelmastaan huolimatta Unsuk Chinin konsertossa on järjestys. Mikään ei ole sattumanvaraista. Vaikka ainekset ovat osin outoja, teoksessa erottuu rakenteita.
Seuraavaksi Sueye Park esitti Sibeliuksen viulukonserton. Hän oli fantastinen. Näin hänen muodostavan viulullaan mieleeni kaunismuotoisia merkkejä, nuottiavaimen tapaisia kuvioita. Tällainen kokemus oli minulle uutta. Toivoin hänen voittavan, vaikka pelkäsin hänen soittavan sibeliuksensa liian romanttisesti.
Tämä viulukonsertto on meille suomalaisille jotenkin pyhä. Ehkä haluamme kuulla siinä honkien huminaa ja toisaalta uljasta taistelua itäistä vihollistamme vastaan. Tosin konserton valmistuessa talvi- ja jatkosota olivat vasta edessäpäin.
Claire Wells oli valinnut sibeliuksen rinnalle saariahon. Wells soitti sen antaumeksella ja huolellisesti fraseeraten. Voittaja-ainesta? Saariahon viipyilevän kuplivista tunnelmista alkaa nauttia, kun niitä kokee uudestaan.
Minami Yoshida soitti lopuksi sibeliuksen ja teki sen vaikuttavasti. Yoshida kertoo haastatteluissa hellyyttävän avoimesti epävarmuudestaan. Hän oli kolmatta kertaa mukana Sibelius-kisoissa. Hän oli ensimmäisessä koitoksessa 15-vuotias ja pääsi finaaliin. Ihmelapsi mitä ilmeisemmin. Toisella kerralla hän ei tosin selvinnyt yhtä pitkälle.
Sibelius-kisojen finaaliin on valittu kuusi onnellista viulistia. Välierissä oli 18 soittajaa eli kalman viikate teki rumaa jälkeä. Aivan loistavia muusikkoja jäi rannalle.
Gabrielle Després, Kanada Otto Antikainen, Suomi Claire Wells, Yhdysvallat Minami Yoshida, Japani Amia Janicki, Sveitsi Sueye Park, Etelä-Korea
Osalla finalisteista on kisapokaaleja jo ennestään hyllyissään. Tämä kertonee kilpailun ankaran korkeasta tasosta.
Näin professionaaleilla viuluniekoilla on aivan huippuluokat työvälineet eli viulut ovat vanhempia kuin mihin kukaan meistä yltää. Kalliita ovat varmasti. Toivottavasti vakuutukset ovat kunnossa.
Finaalissa jokainen soittaa Sibeliuksen viulukonserton ja jonkun nykysäveltäjän teoksen.
Viimeinen finaali on huomenna ja sitten selviävät kullan, hopean ja pronssin saajat.
Minun korvani on niin tuohesta, että en pysty vaimoni lailla vertailemaan esimerkiksi Sibeliukssen konserton eri tulkintoja. Olivat kuulemma keskenään erilaiset. Viulistit myös sijoittavat esityksiinsä omia musiikillisia ideoitaan. No, kiva tietää.
Antikaisen Sibeliuksen viimeisen osan alussa tuli kuulemma virhe, jota orkesteri auttoi paikkaamaan. Ohi meni.
Tuntuukohan solistista tuolta, kun soittaa yksin kadenssia keskellä orkesteria ja yleisöä.
Sueye Park on suosikkini. Hän tuntuu kuin kertovan tarinaa soittamalla ja juuri minulle. Häntä kuunnellessa kukin fraasi kuulostaa kuin viulisti rakentaisi keskenään erilaisista aineksista kokonaisuudessa kaikki osat olisivat juuri siellä, missä niiden kuuluukin olla. Jonkun toisen soittaessa saattaa tuntua, että kaikki on kohdillaan juuri siellä, missä nuotit käskevät, mikä on eri asia.
Nykymusiikkia olevat esitykset ovat hankalia, koska niitä ei tunne ennestään.
Sueye Park soitti Oliver Knussenin teoksen, joka oli todella mielenkiintoinen. Nykymusiikki voi olla sellaista kuin Arvo Pärt sävelsi nuorena. Riks raks poks - pum - boing. Sitten hän tuli tuntoihinsa ja alkoi säveltää syvällistä minimalismia.
Nämä uudet tuntuvat koostuvan monenlaisesta. On salskeaa honkametsää, yksittäisiä korkeuksiin kurottajia, istutettua tinasotilastaimikkoa, sekametsää, vaikeakulkuista umpipöheikköä, välillä lempeitä aukioita ja ties mitä.
Knussen oli koonnut monista aineksista eheän kokonaisuuden, jota äkkinäisenkin oli kiva kuunnella. Solisti ja orkesteri keskustelivat hauskan napakasti keskenään.
Claire Wells kuulosti todella hyvältä, mutta sitten aloin epäröidä.
Otto Antikainen soittaa todella hyvin. Tuntuu ettei hän hermoile ollenkaan. Hän on oikea suomalainen, joka hoitaa hyvin hommansa, mutta ei koreile eikä pörhistele. Finaaliin pääseminenkin on hieno meriitti.
Olen seurannut Jean Sibelius -viulukilpailun välieriä puolelta vasemmasta korvastani ja aika vähäisellä intensiteetillä. Aika hyvän kokonaiskuvan olen mielestäni saanut siitä, mitä vähäisellä professionalismillani on saatavissa.
Nyt vaikuttaa siltä kuin 18 Lionel Messin kloonia taituroisi vuorotellen jalkapalloa pompotellen.
Kaikki ovat niin uskomattoman hyviä, että ihan sama minulle, kuka soittaa. Musisointi kuulostaa lähes täydelliseltä. Tuntuu kuin eivät olisi koskaan muuta ja niin se varmaan onkin.
En tunne nyt oppivani mitään. Tämä annos viulismia on sitäpaitsi ylisuuri vilistelevälle mielelleni.
Juuri kun olin tuon kirjoittanut, Sueye Park soittaa suoraan sydämeeni. Aivan taivaallista sielukkuutta.
Jos seuraan huipputason jalkapalloa tai jääkiekkoa, tiedän voittajan, koska tärkeissä matseissa asia ratkaistaan viimeistään yksittäisten pelaajien ja maalivahtien kaksintaisteluilla.
Joukkuepeleissä on kuitenkin paljon sattumanvaraisuutta. Äärimmäisen hyvällä pelilläkin voi hävitä. Tulos ratkaisee. Vaikka joukko asiantuntijoita määrittelisi kummankin puolen peliä erilaisten kriteerien valossa, maalit ratkaisevat,
Satunnaisuutta on myös vaikkapa tenniksessä. Nuotteja ei ole.
Haluan kuitenkin seurata myös finaaleja – ainakin puolella korvalla.
Soittajia on niin paljon, että näitä alkueriä kuunnellessa tulee välillä ähky. Ei jaksa enää ottaa vastaan. Tuntuu, että kognitiiviset vastaanottimet tarvitsevat lepoa.
Jotkut soittajat tuntuvat täydellisiltä taidoiltaan. Kuten äskeinen Soulista syntyisin oleva Anna Lee. Hän soittaa kuin viulismin Nike-jumalatar.
Tuon veistoksen sanotaan ehjänä kuvanneen Nikea laskeutumassa laivan kokkaan. Jotakin samanlaista itsevarmuutta on Anna Leen soitossa.
Näyttää kuin Anna Leelle olisi vaativa viulunsoitto helppoa kuin kokeneen polkupyöräily. Ei tarvitse edes ajatella. Kaikki menee luonnostaan täydellisesti niin kuin pitää.
Annan soiton volyymiit vaihtelevat taidokkaasti. Pianissimoa ei hauraimmillaan melkein enää kuule. Fraasit keskustelevat kuin hyvin toimivassa dialogissa.
Minna Lingren kertoi aikoinaan luennollaan, että klassisessa musiikissa jännite nousee ja sitten se laskee jne. Näin yksinkertaista se on. Nämä viulistit vahvistavat tuota ilmiötä. Taitavimmat tekevät sen parhaiten.
Kaikki tuntuu itsestään selvältä. Juuri noin sen pitikin mennä.
Musiikissa on jotakin maagista, vaikka ei tietysti oikeasti ole. Tarkoitan, että esitys saattaa antaa enemmän kuin osiensa summan. Joku saattaa soittaa kaiken juuri "oikein", mutta ei yllä samaan kuin kollega, jonka soitossa on sielukkuutta. Se voi johtua soittajan temperamentista tai hänen kyvystään rakentaa tulkitsemastaan kappaleesta puhutteleva veistoa.
Nyt kun pääsin kirjoittamasta tuon Anna Leestä, lavalla loistaa hollantilainen Charlotte Spruit, joka tuntuu aivan Leen vertaiselta. No ehkä Leellä on vielä enemmän herkkyyttä.
Ihmettelen, jos nämä kaksi eivät selviä kakkoskierrokselle.
Soittajilla on mahdollisuus valita ohjelmaan myös hyvin modernia klassista musiikkia kuten Jörg Widemanin teoksia. Ne saattava olla krähinää, pihinää, napsutuksia ja vinkauksia. On ymmärtääkseni hyvin vaikeaa saada tällaiset kuulostamaan musiikilta, mutta tuntuu joiltakin onnistuvan.
Hauskaa, että sellaisiakin on mukana.
Joihinkin kappaleihin sisältyy kaksoisotteita eli soitossa on paikoin tavallaan kaksi rinnakkaista teemaa. On uskomatonta, että jotkut saavat tällaiset sävelkulut kummatkin kuulostamaan itsenäisiltä ja ehyiltä osilta kokonaisuutta.
Olen tässä kehunut paria muusikkoa. He eivät ole poikkeuksia. Mukana on monia todella osaavia soittajia.
Tulokset julkistetaan tänään klo 21.30. En ole kaikkia kandidaatteja vielä kuullut. Yritän hyppelehtiä vielä nauhoituksissa paikkailemassa aukkoja.
Alkueriä soitetaan. Osallistujat ovat harjoitelleet pitkään ohjelmiansa ja nyt urakoidaan tositoimissa.
Se joka seuraa kaikki vaiheet alusta loppuun, ansaitsee marenkisen Sibeliuksen pään palkinnoksi sinnikkyydestään.
Minä olen melkein diletantti, vaikka olenkin pianotunneilla istunut ja tunnistan Sibeliuksen viulukonserton ja eräitä muitakin klassisen musiikin helmiä. Kaunis musiikki on mieluisaa korvilleni, mutta koska olen luultavasti ainakin lievän diagnoosin veroinen ADHD-tapaus, teen mieluummin jotakin, jossa minun ei tarvitse olla passiivisena pitkiä aikoja.
Ammattilainen saa varmasti esityksistä niin paljon minua enemmän irti, että tarkkaavaisuus heillä kestää.
Kokemuksestani tiedän kuitenkin, että pystyn erottamaan ainakin joitakin sellaisia soittajia, jotka menestyvät. Jokohan pullistelen liikaa?
Kilpailu alkoi eilen. Aamukonsertti meni meiltä ohi, mutta iltapuolen soitantaa seurasimme, minä osin silmin ja korvin ja osin vain korvin. On hienoa, että soittoa kuvataan myös aivan läheltä siten, että voi seurata muusikkojen sormien ja käsien virtuoosimaista toimintaa.
Osallistujista ei voi olla panematta merkille, että Itä-Aasia on erittäin vahvasti edustettuna. Neljästäkymmenestä valitusta vain kymmenkunta on muualta kuin Japanista, Etelä-Koreasta tai Kiinasta, ja heistäkin parilla vaikuttaa olevan hyvin itäistä juuria. Tämä kertoo siitä, missä viulismi on voimissaan. Muut ovat sieltä täältä, heistä kolme Suomesta.
On mielenkiintoista, että kisoissa soitetaan länsimaista klassista viulumusiikkia, mutta valtaosa soittajista on aivan muualta. Suurin osa ei voi valita ohjelmistoonsa mitään oman maansa musiikkia. Asiaa selittää ainakin osittain se, että hyvin suuri osa ihmiskunnasta asuu kaukana idässä. Siellä on valtava lahjakkuuspotentiaali, josta klassinen musiikki saa paljon ammattilaisia.
Seurasimme eilisen toista ja tämän päivän ensimmäistä konserttia. Tänään iltapäivällä olimme lastenlapsia laskemassa.
En tiedä millaisia kriteerejä tuomaristo käyttää. Varmasti heille merkitsee ainakin soiton hallinta. Jos muusikko osaa kappaleet teknisesti lähes täydellisesti, hän voi keskittyä tulkintaan ja soittaminen vaikuttaa helpolta vaativuudestaan huolimatta. Voi myös käydä niin, että tekniikka on huippua, mutta tulkinta on latteaa.
Joku osaa soittaa koskettavan lyyrisesti, mutta kokonaisuus saattaa kaivata dynaamista vaihtelua. Toisinkin päin voi käydä.
Instrumentin laadulla on suuri merkitys esitykselle. Toivottavasti tuomaristo osaa ottaa tämän huomioon arvioinnissaan. Stradivariuksen ei saisi saada tuottaa automaattisesti ykkössijaa.
Viulunsoitossa on myös kraak kraak -ulottuvuutensa. Jostakin syystä joissakin esityksissä alhaiset sävelet saattavat kuulostaa hirveiltä. Syynä voi olla, että soittajan viulu on sikarilaatikon tasoa. En osaa arvioida, kuinka paljon muusikko pystyy kompensoimaan instrumenttinsa huonoa laatua.
Sitäkään en osaa sanoa, voiko raakkuva sointi olla joskus osa erinomaista tulkintaa.
Jokaisella soittajalla on alkuerissä käytössään puoli tuntia. Kaikkien kuunteleminen kokonaan merkitsisi 20 tuntia keskittymistä. Huomaan, että en pysty keskittymään pitkään esityksiin. Ote herpaantuu ja toistuvat kappaleet alkavat kyllästyttää.
Huomaan kuitenkin kuuntelemisen olevan opettavaista. Mitä enemmän kuuntelee, sitä enemmän erottaa ja ymmärtää asioita.
Onneksi esitykset jäävät Areenaan kuunneltavaksi myöhemmin.
Jos jaksaisin kuunnella ainakin yhden kappaleen kaikilta kilpailijoilta. Ei siihen tietenkään kukaan pakota.
Italiassa mustapohjaiset rekisterikilvet jäivät pois käytöstä vuonna 1994. Suomessa se tapahtui viisi vuotta aikaisemmin.
Carrefourissa on usein oven pielessä tällainen irrallinen ostoskärry. Minä käytin sitä usein, jotta ei tarvinnut kaivaa kolikkoa esiin. En ollut hoksannut noita iloisia koiria kärryn kyljessä ennen kuin Saara asiasta huomautti.
Osa Trevignanon taloista on ripustettu vuorenrinteeseen niin, että näyttävät kuin olisivat päällekkäin.
Mitäpä tässä kunhan pidetään samanlaista etäisyyttä kuin suomalaiset turistit.
Saara innostui ostamaan strutsinmunan kokoisen pääsiäismunan. Jotenkin arkijärki luulee, että isossa on sisällä myös iso yllätys.
Muurahaisten valtatie plataanin rungolla.
Olemme nähneet kerran laivan kotijärvellämme. Muita tuskin on tällaisessa läpimitaltaan seitsenkilometrisessä lätäkössä. Mootteriveneitä ei ole. Luultavasti ei saakaan olla. Kerran olen nähnyt pieniä purjeveneitä kaukana.
Täällä kuulet laivan äänenkin.
Järven ainoan laivan laituri Trevignanoossa.
Laiva kulkee - ilmeisesti kesäkaudella - järven rannoilla olevien Braccianon, Anguillaran ja Trevignano Romanon välillä.
Lopuksi Slumber My Darling uskomattoman VOKES8-kuoron taiturillisena esityksenä.
.tif.jpg){kind=spacer}
.jpeg)
.jpeg)
