Eläkeläinen eläkeläistyy

 

Kuva: Wilfried Pohnke, Pixabay

Olen ollut eläkkeellä runsaan neljä vuotta. Taidan oppia jo tavoille.

Alkuun tuntui, että elämän pitää eläkkeelläkin jatkua aktiivisena. Olin toki  syöpäpotilaana saanut harjoitella runsaasti lepäämistä. Eläkeiän koittaessa olin kuitenkin päässyt remissiovaiheeseen ja elämä oli alkanut normalisoitua.

Olen miettinyt, mikä olisi sellaista merkityksellistä puuhaa, joka voisi korvata työnteon. Oletin  aika tietoisesti, että kunnon eläkeläisen kuuluu olla kohtuullisen aikaansaava ja jotenkin tuottelias. Kunnon eläkeläinen tuo yhä jotakin vaihetuspöydälle. Varmaan toivoin, että voisin saada huomiota tekemisilleni ja samalla itselleni.

Olen jatkanut kirjoittamista tähän blogiini. Tämän aktiviteetin ylläpito tuntuu luontevalta. Lopettamisajatus ei tunnu mukavalta. Miksiköhän? Voi olla, että elämä tuntuisi tyhjenevän liian nopeasti. 

Minut on kutsuttu mukaan erään historiikin tekemiseen. Se tuntuu ainakin nyt sopivalta eläkeläisen kiireeltä. Onneksi valmistumisaikaa ei ole määrätty. 

Olen myös jatkanut taideharrastustani, tosin aika passiivisesti. Välittömän mielihyvän tavoittelu usein voittaa arjessa. Miksi vaivautua pensselin varteen, kun voin vaikka ottaa läppärin ja katsoa mitä mielenkiintoista olisi löydettävissä. Osallistun välillä kursseihin. Silloin tulee saaduksi jotakin aikaan, kun tekemiselle on olemassa aikataulu. 

Oloneuvoksen päivät ovat opettaneet minua. Oman taantumisen huomaa. Vanheneminen tapahtuukin aika nopeasti. Uuden oppiminen on selvästi heikentynyt. Jaksamisella on rajansa. Nämä yhdessä auttavat hyväksymään verkkaisen tahdin. Taannoisilla syövilläni voi olla osuutensa asiassa. 

Jos kuolen 10 vuoden päästä, se olisi iän puolesta aivan normaalia. Tämä on aika hätkähdyttävää. Lähtö voi tietysti tulla nopeamminkin. Loppupäässä sairaudet voivat ankeuttaa elämää, tai sitten eivät. 

Olen ihastunut kiireettömänä olemiseen. Haluan kalenteriini vain vähän merkintöjä. 

Pikkupuuhat ovat yleensä sellaisia, ettei ole juuri väliä, hoitaako ne tänään, huomenna, ylihuomenna tai kenties ensi viikolla. 

Lukeminen on todella kivaa. Hesarin parissa menee usein pitkä tovi. Luen myös kirjoja - ja välillä kuuntelen. Olen varmaan pohjimmiltani mitä suurimmassa määrin lukutoukka. En tosin viitsi kokonaisia päiviä lukea. 

Täytyy nauttia nykyisestä olemisen muodosta, kun vielä voin.

Minulle on koittanut sunnuntai. 

Oma asema sukupolvien saatossa

 

Kuva: Clker-Free-Vector-Images, Pixabay

Isäni kuoli tänä vuonna tammikuun alussa. Hänet  tietenkin saateltiin hautaan säällisen ajan kuluessa, mutta koronan vuoksi muistotilaisuus siirtyi ja toteutui viime lauantaina.

Paikalla oli iso osa vanhempieni jälkeläisistä puolisoineen tai kumppaneineen. Väkeä oli kaikkiaan toistasataa henkeä. 

Tämä tapahtuma oli hyvin merkityksellinen paitsi muistotilaisuutena myös tietynlaisena päätepisteenä. Äitini kuoli jo aikaisemmin, joten tämä oli todennäköisesti sukukunnan viimeinen kokoontuminen tässä laajuudessa. 

Joku voi innostua järjestämään sukutapaamisen joskus tulevaisuudessa, mutta osallistuminen on tuskin yhtä laajaa. 

Minä olen nyt vanhempieni muodostaman ja aikaansaaman sukuhaaran elävistä vanhin. Yksi setä ja täti elävät vielä, mutta he edustavat edellistä polvea ja heillä on omat omat sukuhaaransa. 

Olin myös muistotilaisuuden vanhin. Jos ikäjärjestyksessä täältä lähdetään, minun vuoroni tulee seuraavaksi. Olenkin alkanut  viime aikoina tiedostaa henkilökohtaisesti elämänkaaren uuden vaiheen ja elämän rajallisuuden. Jos saavutan isäni iän, minulla on toki vielä yli 20 vuotta jäljellä, mutta sen varaan ei pidä laskea. 

Olen tavannut ja muistan isäni vanhemmat sekä äitini äidin. Äitini isä kuoli sodassa, joten häntä en ole voinut tavata. Isovanhempani edustavat suvun nuorimmalle sukupolvelle isovanhempien isovanhempia. Aika kaukaisiksi varmaan koetaan. 

Minä ja sisarukseni hahmotamme sukuamme sekä eteen- että taaksepäin. 

Tällaista on elämän kulku. 

Huolestuttava oire

Olen hyvin huolissani. Tein eilen jotakin aivan käsittämätöntä. Taloyhtiömme pihaan on tuotu siirtolava, jolle voi viedä kaiken maailman roinaa. Tein eilen käsittämättömän mokan. Olin ajatellut viedä rompparille kaikki vanhat tietokoneemme ja vastaavat surematta, mitä mahdollisesti menetämme. Epähuomiossa vein myös vaimoni käytössä olleen läppärin romulavalle. On pelottavaa, että voin olla noin hajamielinen. 

Houkutteleva selitys on se, että käytän yliannosta unilääkettä. Päättelen, että koska Trinitaksen lääkäri määräsi minulle tietoisesti yliannoksen unilääkkeitä ja tarkoituksena oli vähitellen vähentää annostusta, ottamani määrän täytyy mahtua turvarajoihin.

Ajatukset johdattuvat väkisin muistisairauksiin. Onko minulla jokin harvinainen muistisairauden muoto? Toinen paha moka sattui siten, että luulin poistaneeni epikriisipostaukseni täältä blogista, mutta en ollutkaan. Minua kaduttaa sen julkaiseminen. Nyt se oli näkyvissä monta päivää.

Minun on jostakin syystä vaikea löytää reittiä, miten pääsen editoimaan blogitekstejäni. Elämä alkaa nyt muistuttaa liiaksi seikkailua. Jos minulla on muistisairaus, edessäni on kai pitkät jäähyväiset. 

Aion soittaa tänään siirrehoitajalle.

Olemme olleet aaseja

Olemme olleet vaimoni kanssa täydellisiä aaseja. Miksi ei näin ilmeinen ratkaisu huonejärjestykseemme ole käynyt aikaisemmin mielessämme? Näinhän se pitää todella olla. Tietenkin vaimoni on oikeutettu omaan työhuoneeseen. 

Vaimoni kokee olonsa ahdistuneeksi, kun minä levitän taideleiriäni olohuoneeseemme. Minä tarvitsen paljon tilaa. Niinpä minulle on taidetarpeita pöydällä ja pitkin lattiaa.

Miksei tällainen ole aikaisemmin pälkähtänyt päähämme? 

Elämä antaa merkillisen paljon - mitä ihmettä?

Merkittäviä hyviä muutoksia on tapahtunut, vaikka olen 66-vuotias. Hämmästelen omaa toimeliaisuuttani. Tosin sukkuloin - fyysisesti ja henkisesti - asiasta toiseen, mutta haitta on mitätön, koska suurin osa tekemisistäni tapahtuu kotona. Koen olevani aikaansaava. Jaksan silti paneutua pikkuasioihin. Ihmettelen, että aivonikin tuntuvat toimivan ripeämmin. Hajamielisyys ei ole kadonnut eikä sen mukana elämän komiikka. 

Itseluottamukseni tuntuu merkillisen vahvalta. Olen mielestäni ennenkin valvonut vähintään kohtuullisesti etujani, mutta nyt olen erityisen valmis taisteluun. Tämä saattaa olla seurausta monista asioista, hyvinkin syvistä. Saatan pohtia näitä tässä blogissakin. 

Voi olla, että joskus tulee maksun aika, mutta siitä en nyt murehdi. Ei minulla ole ainakaan diagnosia, joka sellaista ennakoisi. Jos testosteronilla on tässä merkitystä, sen tasosta on vain pidettävä huoli. 

Silmän seudun vaiva on levinnyt oikeallekin puolelle. Se johtuu leukemian hoitona saadusta kantasolusiirteestä. Murhe on mitätön eikä ennusta pahaa. Se pikemmin alleviivaa kiitollisuutta siitä, että olen kahdesta syövästä selviämisen lisäksi saanut elämältä niin paljon hyvää. 

Olen liikkunut pitkään ja runsaan vuoden olen myös juossut. Hölkkä ei ole muuttunut erityisen miellyttäväksi. Olen pitänyt käden oireilun vuoksi taukoa ja sitten alkanut kävellä. Tämä on muutos parempaan. On kiva kävellä reipasta vauhtia, kun jaksaa eikä tunnu rähjäiseltä hölköttämiseltä. Reipas kävely kohtalaisen useasti riittää varmasti tämän ikäiselle eikä tarvitse vaihtaa vaatteita, ei välttämättä jalkineitakaan. Tämäkin on edistymistä. Maratonsuorituksella en tekisi mitään. 

On olemassa alue, joka on tuntunut olevan lähes mahdollisen huipulla. Siinä on kuitenkin tapahtunut valtava loikka. Olen aivan ällistynyt ja hyvin onnellinen. 

Antaako periksi vai ei?

Olen 66-vuotias. Äskeisessä vuosikontrollissa lääkäri painotti ikääni ja sairaushistoriaani, kun kerroin  kuntoilustani. Ihmettelin, miksi juokseminen tuntuu niin takkuiselta, vaikka olen harjoitellut ahkerasti. Ymmärsin ettei minun kannata unelmoida elpymisestä ikäisteni terveiden miesten ulottuvilla olevaan vireyteen.

Tietoisuus tuollaisesta synkistää näkymää. Haluaisin olla aktiivinen ja käyttää aikaani muuhunkin kuin ajankuluun.

Vietimme äsken riemukasta lomaa Turun saariston Norrskatassa, jossa paikalla oli parhaimmillaan melkein koko jälkipolvemme. Oloni oli leppoisasta oleilusta huolimatta kovin vetämätön. Lenkillä ollessani tyydyin hölkkäämään vain 15 minuuttia, koska juokseminen oli tervanjuontia.

Ajattelin olevani ylikunnossa ja jätin liikkumisen tähän päivään asti. Tänään aion ottamassa tuntumaa. Olin väsynyt vielä lomalta palattuamme.

Sitten muistin, että olin unohtanut ottaa mukaan uniapnean hoitoon tarvittavan CPAP-laitteeen, joka torjuu suurimman osan väsymystä aiheuttavia hengityskatkoksia.

Toinen väsymyksen aiheuttaja - unilääkitys - on kääntynyt nousuun. Tämä johtuu luultavasti siitä, että lomaelämä haastaa kotioloja enemmän. Yritän kääntää kehityksen. Pitkässä juoksussa unilääkkeen tarve johtuu ilmeisesti eräästä käyttämästäni - minulle välttämättömästä - lääkkeestä, jossa on jokin aktivoiva sivuvaikutus.

Nykyinen "unilääkärini" on antanut ymmärtää, että nukahtamisongelmia todennäköisesti aiheuttava lääke voitaisiin korvata jollakin toisella. Toivon tämän olevan mahdollista, koska haluaisin vireyteni perustuvan luontaiseen jaksamiseeni ilman unilääkkeiden apua ja turhaa kemiallista vauhtia.

Minun on ehkä harkittava liikunnan kokonaismäärän vähentämistä, jos tahtini osoittautuu liian rankaksi syöpämenneisyyteeni nähden. Kohtuus kaikessa.

Olin sopinut testosteronipiikityksen viime perjantaiksi, mutta lomalta palaamisen tunnelmissa unohdin sen. Sain onneksi huomiselle ajan. Tämäkin hoito kuuluu jaksamiseni perustekijöihin.

Olen iloinen siitä liikunnan avulla saavuttamastani peruskunnosta, jonka ansiosta koen pystyväni helposti ikäiselleni kohtuullisiin fyysisiin ponnistuksiin.

Painoindeksini on 29,1 eli olen lievästi ylipainoinen. Olen todennut, että sellainen ruokavalio, joka pudotti vuosia sitten tehokkaasti painoani, ei enää tuo toivottua vaikutusta. Johtuu ilmeisesti ikääntymisestä tai jonkin lääkkeen sivuvaikutuksesta tai molemmista. Kokemukseni mukaan painoni laskee hitaasti, jos liikun ahkerasti ja syön muinaista "normiani" vähemmän. Joudun silloin sietämään pikkuisen ajoittaista näläntunnetta, mutta sen kestän helposti.

Muutaman kilon pudottaminen saattaisi keventää juoksemista.

Minun on parempi pitää itsestäni huolta jaksaakseni sen, mikä on minulle mahdollista, kuin luovuttaa. Se sopii luonnolleni paremmin.

Nelivuotiskontrollissa - hyviä ja joitakin yllättäviä uutisia

Nimikkohematologillani oli ruuhkaa, joten sain tutustua uuteen. Lääkärillä oli hyvää kerrottavaa. Asiat ovat niin hyvin, että seuraava kontrolli on vasta vuoden päästä.

Pari yllättävää asiaa nousi esiin. Lääkäri mittasi verenpaineeni ja totesi, että yläpaineeni on koholla. Hän kehotti minua mittaamaan paineeni päivittäin kahden viikon ajan. Jos tilanne jatkuu, hän kehotti minua menemään terveyskeskukseen ja pyytämään verenpainelääkityksen. Syy lienee se, että sydänvaivat eivät "sovi" erityisesti rankkoja syöpähoitoja saaneille.

Keskustelimme myös kuntoilustani. Sekin, että hölkkäämiseni ei suju niin luistavasti kuin harjoittelumääräni edellyttäisi, johtunee saamistani hoidoista. Ne ovat pelastaneet minut, mutta ilmeisesti vieneet osan kapasiteetistani.

Asiat ovat kuitenkin hyvin, koska olen elossa eikä minulla ole juurikaan muita komplikaatioita.

Kerroin hematologille muistiongelmistani. Hän neuvoi minua menemään terveyskeskuslääkäriin, jos vaivat jatkuvat senkin jälkeen, kun olen päässyt eroon unilääkkeistä, ja pyytämään thyroxin-annokseni nostamista.

Saattaa olla niin, että saamani hoidot jo sinänsä rasittavat muistiani, mutta kilpirauhasen vajaatoiminta vahvistaa ilmiötä. Ikääkin on jo 66 vuotta.


Tämä blogini menee nyt lomalle runsaaksi viikoksi. Julkaisen taas ensi viikon perjantaina.

Syöpien kaikuja?

Mieleeni on tullut, että uniongelmani saattaisi liittyä alentuneeseen testosteronitasoon. Saatan olla jäljillä, koska artikkelissa "Testosteroni ikääntyvillä miehillä" mainitaan unihäiriö yhtenä oireena. Puolet tehtaastani poistettiin ensimmäisen syöpäni hoidoissa (tosin tuolloin minulla ei vielä ollut diagnoosia), ja täytän kesällä 66 vuotta. Minulla on siis kaksi syytä alentuneeseen hormonitasoon.

Sain tänään testosteronipiikin. Edellisen sain helmikuun kahdeksantena päivänä. Hematologi ohjeisti taannoin, että voisin alkaa ottaa piikin kolmen viikon välein. Tämä Ranskassa oleskelun aika mennään vielä kuukauden syklillä.

Viimeaikainen unipilleriannoksen kasvu saattaa selittyä testosteronitason alentumisella, koska edellisestä piikistä on melkein kuukausi.

Ehkäpä käyttöjärjestelmäni ei olekaan viallinen. Jatkossa on vain huolehdittava riittävän tiheästä pistosrytmistä.

Minulla on toinenkin syy ottaa yhteys Tyksin hemapoliin. Oikea ranteeni tyvi on yhä kipeä. Ehkä kyse ei olekaan "ohjauspaneelikädestä", koska vaiva ei ole kokonaan poistunut muutaman viikon aikana, vaikka olen varonut kättäni. Leukemiaan tai leukemiahoitoihin voi tietääkseni liittyä osteopenia, joka on osteoporoosin pikkuveli. Minulla on pientä kipua myös vasemmassa kyynärpäässäni. Voisivatko nämä olla merkkejä osteopeniasta?

Jos nämä vaivat liittyvät syöpiini, olen silti hyvin onnekas. Tilanne voisi olla paljon huonompi.

Psykofyysinen käyttöjärjestelmäongelma

Onkohan tämä vanhuutta vai sytostaattien aikaansaama käyttöjärjestelmävika? Jostakin syystä en saa  illalla unta ilman unilääkettä. Herään samoihin aikoihin joka aamu. Sen pitäisi johtaa siihen, että illalla alkaa väsyttää unentarpeeni verran ennen aamuheräämistä. Jostakin syystä tämä ei nyt toimi, vaikka vältän päiväunia.

Olen tokkurainen parhaaseen aikaan päivästä. Lenkkeily selvittää päätä, mutta en viitsi vaivautua joka päivä hölkkäämään.

Kai tähän pitää suhtautua stoalaisesti. Elämä nyt vain on näin. Iltaisin olisin pirteämpi, mutta silloin pitää välttää tarkkaavaisuutta vaativia puuhia, jotta psyyke voisi alkaa rentoutua kohti lepoa.

Asiat ovat hyvin, koska olen eläkkeellä ja voin sopeuttaa toimeni tilanteeseen. Mieleni haraa kuitenkin vastaan. En haluaisi vielä asettautua täysin oloneuvokseksi.

Tällä hetkellä minun on syytä tehdä voitavani päästäkseni eroon unipillereistä. Jos/kun se onnistuu, voin alkaa tunnustella mihin toimintakykyni riittää.

Tämän kuun viimeinen päivä alkaa Turun taideakatemiassa kurssi "Taidegrafiikan menetelmät I. Sitä pidetään kolmena päivänä viikossa. Tähän mediumiin en olen tähän mennessä saanut koulutusta. Toivottavasti käyttöjärjestelmäni vikatila oikenee siihen mennessä.

Voi olla, että kurssin todennäköinen toiminnallisuus on eduksi unirytmilleni. Sen jälkeen alkaa Taidegrafiikan menetelmät II.

Löysin nikkarointipaikan

Muistelen kertoneeni Turun Ilpoisten vanhassa ostoskeskuksessa olevasta puuverstaasta. Siellä on runsaasti koneita puun työstämiseen. Kuukausimaksu on muistaakseni 85 euroa. Tuolla summalla sinne voi mennä tekemään mitä huvittaa. Ajattelin voivani mennä sinne tekemään kehyksiä maalauksiin.

Olen löytänyt paremman paikan. Olen nyt 65-vuotias ja minulla on oikeus käyttää turkulaisten seniorien palveluja. Olen käynyt tutustumassa Lehmusvalkama-nimiseen seniorien hyvinvointikeskukseen. Sielläkin on puuverstas, jota voi käyttää joko 2,5 (tai 3,5)  euron kertamaksulla tai 35 euron lukukausiveloituksella. Jälkimmäiseen sisältyy myös lukollinen komero ja hyllytilaa omalle puutavaralle. Tämä on sopiva paikka, koska minulla ei tule paineita saada yhdessä kuukaudessa mahdollisimman paljon aikaan. Täällä on myös saatavissa opastusta.

Maksoin jo lukukausimaksun.

Lehmusvalkamassa voisi käydä myös maalaamassa, mutta siihen tarkoitettu tila on kovin ahdas.

Eettinen pähkinä - lentäen vai muulla tavoin Antibesiin?

Olemme lähdössä talvea pakoon Antibesiin Nizzan lähelle. Aiomme olla siellä vuoden alusta kolme kuukautta.

Mietimme tosissamme, miten voisimme välttää lentämistä. Tavoite on haastava, sillä voimavaramme ovat keskimääräistä alhaisemmat. Nuorena lomamatka autolla Ranskaan ja takaisin sujui aivan hyvin. Nyt kolmensadan kilometrin päivämatka on minulle kova urakka ja edellyttäisi mielellään lepopäivän sen perään.

Ensin suunnitelmissamme oli matkustaa junalla. Se onnistuisi 3-4 päivässä Tukholman kautta. Raskas matka sekin olisi, vaikka ei tarvitsisi ajaa. Junassa istuminen pitkään voisi olla koettelevaa vaimoni jäsenille. Tarvitsisimme ainakin pari majoituspaikkaa. Tällaisen kokonaisuuden kustannukset ovat varsin korkeat lentämiseen verrattuna.

Vaihtoehto alkoi tuntua kohtuuttomalta. Ostimme lentoliput menomatkalle.

Sitten meille tarjoutui toinen vaihtoehto. Eräs vaimoni sukulainen tarvitsisi auton Espanjaan. Me voisimme ajaa sen Antibesiin saakka ja he maksaisivat polttoaineet. Nyt suunnittelemme ajoa Baltian kautta. Voisimme samalla tavata ystäviämme Riiassa ja Puolassa, ehkä muuallakin. Vaihtoehto on haastava, koska päivittäinen ajomatka ei saisi ylittää voimavarojani. Aikaa meillä toki on, mutta majoituskustannukset huolettavat, koska pysähdyksiä tulee aika monta. Niitä täytyy selvitellä. Olimme saamassa matkalle kumppanin, joka olisi ajanut osan matkasta, mutta valitettavasti hänelle tuli este. Sillä tavoin olisimme selvinneet vähemmillä majoituspysähdyksillä.

Kuten yllä oleva Google Maps -kuva osoittaa, suoraviivainen reitti Helsingistä Antibesiin on noin kolme tuhatta kilometriä. Kun sitä vielä tarkennetaan majapaikkojen mukaan, matka nousee jonkin verran.

Jälkimmäisen vaihtoehdon toteutuminen edellyttää myös sitä, että saamme lentolippumme myydyksi.

Täma case kertoo käytännön hankaluuksista, joita kohtaa, kun yrittää valita ilmaston kannalta kestäviä ratkaisuja. Pohdin, onko meillä jonkinlainen eettisesti perusteltavissa oleva oikeus lentää, koska emme ole enää nuoruutemme voimissa ja liikkuvuutemme on selvästi ikäistemme keskimääräistä alempi. Olemme valmiita maksamaan kestävästä ratkaisusta jonkin verran lentämisen hintaa enemmän, mutta mielestäni hintaero ei saisi olla kohtuuton. Matkamme syyt ovat terveydelliset ja meillä tulee etelässä olemisesta myös vuokrakuluja.

Jos päädymme lentämään, maksamme lentoaneita kuten viime talvena. Silloin rahat menivät puiden istuttamiseen.

Vähennän blogini julkaisutahtia

Minusta tuntuu, että olen alkanut pikkuisen oppia eläkkeellä olemista. Huomaan välillä antavani aikaa itselleni siten, että puuhastelen arkisia ilman erityistä suunnitelmallisuutta. Aamut menevät jo sujuvasti eläkeläisen otteella. Yritän tosin herätä säännöllisesti samaan aikaan, mutta aamutoimet teen verkkaisesti ja Hesarin luen kaikessa rauhassa. Olen usein aamupäivisin unealias, mutta iltaisin minun pitäisi osata rauhoittua ajoissa.

Kirjoitin vuosia sitten slow life -aiheista blogia. Olin teoreetikko, sillä en oikein saanut otetta verkkaisuudesta. Olin toki vielä työelämässä. Ajatteluni ydin oli silloin suunnilleen, että asialliset hommat on hoidettava, mutta ei pidä täyttää elämäänsä ylimääräisillä aktiviteeteilla niin, että tolkku katoaa.

Olen kohdannut pari kertaa minulle vieraan tunteen, jota kuvaa parhaiten sanat "ei ole mitään tekemistä". Se tuntuu turhauttavalta. Aina toki tekemistä olisi, mutta kyse on kai jonkinlaisesta innottomuudesta ja päämäärätietoisuudeen puutteesta.

Blogin kirjoittaminen viitenä päivänä viikossa tuo elämään ryhtiä, mutta tuntuu hieman pakonomaiselta. Olen harkinnut julkaisutahdin vähentämistä kahteen kertaan. Ehtisin kirjoitella jotakin muutakin, ja aikataulu sitoisi vähemmän.

Kirjoitan ensi viikosta lähtien blogia tiistaisin ja perjantaisin. Tämä perusrytmi voi kuitenkin vaihdella.

Saan näin enemmän väljyyttä tekemisiini. Katsotaan, miten tämä toimii.

Kuvien neuleet ovat myynnissä Lounais-Suomen Syöpäyhdistyksen toimintakeskus Meri-Karinan aulassa. Minusta tuotteet ovat hyvin taidokkaita ja hinnoiltaan edullisia. Jos olet neuleiden tarpeessa, kannattaa käydä. 

Seniori töppäilee

Kävin tänään saamassa kuukausittaisen piikkini. Olin jo menossa Käsityöläiskadun terveysasemalle, kun vaimo soitti ja kysyi, onko minulla ampulli mukana. Olin sen taas kerran unohtanut. Minun on itse hankittava testosteronipiikkini apteekista.

Hoitaja oli ihana. Hän ei moittinut hajamielistä setää vaan suhtautui ystävällisesti. Sain käydä ostamassa patruunan apteekista ja tulla takaisin piikitettäväksi. Nopea toimenpide tehtiin ilman uutta aikavarausta.

Varasin tänään ajan ja kävin katsastuttamassa automme. Varausta tehdessäni ihmettelin, kun maksaessani järjestelmä ei käyttänyt minua Nordeassa. Ilmoitti vain toimenpiteen maksetuksi.

Kun menin katsastusaseman tiskille ja esitin asiani, asiakaspalvelija käveli ikkunaan ja tarkisti automme rekisterinumeron. Kävi ilmi, että olin muistanut sen väärin varatessani aikaa. Ilmankos järjestelmä kyseli minulta perustietoja, vaikka olin käynyt samalla asemalla ennenkin.

Olin saanut järjestelmän solmuun ja asiakaspalvelijalta meni tovi sitä aukoessa. Oletukseksi jäi, että tulen saamaan heiltä laskun katsastuksesta myöhemmin. Auto selvisi tarkastuksesta.

Iän kasvaessa hajamielisyys lisääntyy. Google osaa hakea vastauksia, vaikka kirjoitan hakusanan hieman väärin. Se arvaa, mitä olin tarkoittanut. Rekisteritunnukseen pohjautuva tietojärjestelmä ei kuitenkaan voi mitenkään arvata, mikä on oikea, jos näppäilen sen väärin.

Toivon hupeneville nuorille kärsivällisyyttä enenevää seniorijoukkoa, johon minäkin lukeudun, palvellessaan.

Katsoin totuutta suoraan silmiin

Lähdin eilen lenkille. Oli kaunis syyspäivä. Olen venyttänyt viime kertoina lenkkieni juoksuintervalleja kolmeen minuuttiin. Suuntasin harjoitukseni tällä kertaa sille puolelle Aurajokea, jolla tätä rantaa ja sen takaista aluetta kutsutaan joen toiseksi puoleksi.

Lönkyttelin ensimmäisen kolmen minuutin siivun Ursinin katua pitkin kohti jokea. Mieleeni juolahti usein pohtimani ajatus Cooperin testin juoksemisesta Paavo Nurmen stadionilla. Päätin käydä kokeilemassa, kun olin siihen suuntaan matkalla.

Säästelin voimiani koitokseen ja kävelin stadionille. Kuljin reittiä, jolla jouduin kiipeilemään osan matkasta Samppalinnan rinteillä.

Stadionilla oli enimmäkseen nuorta porukkaa harjoittelemassa. Katsomoalueen ja kentän välissä oli teräsaita. Kiersin kenttää ja ihmettelin, mistä pääsen sisään. Mietin, pitäisikö minulla olla jokin jäsenyys, jotta pääsisin sisään. Rataa lönkytteli keski-ikäinen mies, joka ei näyttänyt huippu-urheilijalta. Kysyin häneltä asiasta ja kuulin, että pääkatsomon reunassa on portti. Kiersin sinne ja pääsin kentälle.

Kävelin rataa pitkin kohdalle, jonka arvelin pitkän matkan juoksujen alkavan. Asetin kännykän  hälyttämään 12 minuutin päästä. Sitten matkaan. Lönkyttelin verkkaista tahtia, jotta saisin aikaan tasaisen juoksun. Ohitin jonkun lenkillä olevan kaverusparin, joka juoksi vielä hitaammin. Vaikuttivat hyväkuntoisilta, joten varmaan vasta lämmittelivät.

Olin laskeskellut, että kolmen minuutin kierrosvauhti tuottaisi 1.600 metrin tuloksen. Jaksoin punnertaa kaksi kierrosta, mutta kolmas otti lujille. Hengästyin kovin ja jäsenetkin alkoivat väsyä. Annoin periksi kierroksen puolivälissä ja jatkoin matkaa kävellen. Lähtötasalta jatkoin lönkötellen kunnes kännykkä hälytti.

Tulokseni oli noin 1.700 metriä. Löysin kotona verkosta asteikon, jonka mukaan tulokseni oli keskitasoinen (1.600-1.999 m) vähintään viisikymppiselle miehelle. Juoksin lukiolaisena jumppatunnilla 3.150 metriä. Se oli asteikon mukaan erinomainen tulos siinä iässä. Nyt punnersin hieman yli puolet tuosta matkasta. Nuoruuteni suoritus lienee lähes ikäiseni ulottumattomissa.

Olen harjoitellut aika pitkään. Ensin tein reippaita kävelyjä sekä asiointireissuillani että erillisillä lenkeillä ja tänä vuonna olen alkanut juosta lyhyitä intervalleja osana varsinaisia lenkkejäni.

Tulokseni ei ole hassumpi, koska olen jo 65-vuotias ja olen samassa luokassa viisikymppisten kanssa. Se kertoo kuitenkin karua kieltä siitä, että elämäni on ehtoopuolella ja olen saanut hyvin raskaita hoitoja. Olen luultavasti harjoitellut viime vuosina ajassa mitaten vähintään saman verran kuin nuoruudessani.

Tulos auttaa minua arvioimaan, kuinka paljon minulla on voimia päivittäisiin puuhiini. Suorituskykyni on päivänselvästi aika alhainen. Olen siis täysin oikeutetusti eläkkeellä. Ei minulta erityisiä suorituksia odotetakaan.

Tältä pohjalta on hyvä jatkaa sen pohtimista, mihin haluan käytettävissä olevan energiani käyttää.

Olisiko minua kannattanut hoitaa?

Hesarin mielipidesivuilla on tänään erään apulaisprofessorin, erikoislääkärin ja professorin juttu terveydenhuollossa tapahtuvasta priorisoinnista.

Kirjoittajat toteavat, että "jos kaikkien ihmisten kaikki sairaudet hoidettaisiin niin hyvin kuin mahdollista, laskua ei kukaan pystyisi maksamaan." Koko väestön hoitamisen näkökulmasta katsoen on kirjoittajien mukaan tehtävä valintoja. Potilaat ja heidän omaisensa haluaisivat käytettävän myös kalliita, mutta heikkotehoisia hoitoja. Veronmaksajina he voivat kuitenkin olla toista mieltä. Näistä syistä kirjoittajat peräänkuuluttavat avointa keskustelua priorisoinnista. He toteavat myös, että väestön ikääntyessä kysymys tasa-arvosta ja oikeudenmukaisuudesta voimistuu.

Samalla sivulla nuorehko kirjoittaja kiittää yhteiskunnan eri tahoja saamastaan runsaasta tuesta, jonka ansioista hän on voinut merkittävistä terveydellisistä haasteistaan huolimatta eheytyä mahdollisimman toimintakykyiseksi ja onnelliseksi ihmiseksi.

Ensimmäisen jutun kirjoittajien esittämä ongelma on todella kipeä. Mihin rajalliset voimavarat on sijoitettava, kun niitä ei riitä kaikille tarvitseville.

Voin konkretisoida ongelmaa vertaamalla jälkimmäisen artikkelin kirjoittajan tilannetta omaani. Hän on voinut saamansa tuen ansiosta tehdä opiskelun ohella osa-aikatyötä ja hänelle on lähivuosina mahdollista valmistua unelma-alalleen. Hän odottaa innolla pääsevänsä maksamaan saamaansa tukea työllään takaisin. Minut on pelastettu kahdelta syövältä vain vähän ennen työeläkkeelle jäämistäni.

Voidaan ajatella, että olen saanut vastinetta aikaisemmin maksamilleni veroille. On tosin hyvin todennäköistä, että aiheuttamani kustannukset ovat paljon suuremmat kuin työurani aikana maksamani verot. Tätä voidaan puolustaa vakuutusperiaatteella. Kun kaikilta kerätään, voidaan maksaa harvojen potemien sairauksien vaatimat kalliit hoidot.

Kun terveydenhuollon tarvitsemat voimavarat todennäköisesti vähenevät, joudutaan entistä hankalampiin valintatilanteisiin. Asiaa voidaan kärjistää kuvittelemalla tilannetta, jossa sekä jälkimmäisen kirjoittajan että minun hoitoihini ei olisi rahat riittäneet.

Oikeudenmukaisuuden näkökulmasta olisi resurssit myönnettävä jälkimmäisen kirjoittajan hoitoihin, koska näin hänellekin suodaan mahdollisuus osallistua tarvitsemiensa hoitojen kustannusten maksamiseen. En tiedä onko hän perheellinen, mutta jos on, hänen mahdollisesti alaikäiset lapsensa hyötyisivät hänen saamistaan hoidoista. Minun aikuiseksi kasvaneiden lapsieni tilanne on toinen. Olen toki tarpeellinen lastenlapsilleni, mutta jälkimmäisen kirjoittajan mahdollisten lasten tarve toiseen vanhempaansa on luonnollisesti ratkaisevampi.

Ehkä asetelmaa voidaan verrata tilanteeseen, jossa uppoavassa laivassa on yhteen pelastusveneeseen enemmän pyrkijöitä kuin siihen mahtuu. On priorisoitava.

Kuvitellussa tilanteessa sekä yhteiskunnan näkökulmasta että meidän kahden potilaan tilanteiden kannalta hänelle kuuluisi paras mahdollinen yhteiskunnan hoito ja tuki. Minun kohtalokseni jäisi katsoa, mihin rajallinen omaisuuteni riittäisi kahden syövän hoitamisessa tai saattohoidossa jossakin yksityisessä laitoksessa.

Valtion velkaantumista ajatellen voidaan kysyä, olisiko minua kannattanut hoitaa myöskään silloin, kun sairastin syöpiäni.

65 vuotta tuli täyteen - Sesam aukeni

Kävin pari vuotta sitten läheisessä Ruusukorttelissa. Minut katsottiin alamittaiseksi. En ollut täyttänyt 65 vuotta. Nyt olen, ja vaimokin on.

Ruusukortteli on ikäihmisten hyvinvointikeskus. Kävimme paikassa viime viikolla. Olimme ikäihmisiä joten meidät otettiin avosylin vastaan. Meitä kierrätettiin pitkin kompleksia. Kävimme värkkäämössä, taidetilassa, kuntosalissa ja veistotilassa - unohdinkohan jotakin. Uima-allaskin on, mutta nyt remontissa. Kaikki ovat käytettävissämme. Voisin käydä veistohuoneessa tekemässä maalauspohjia.

Meitä toivottiin suorastaan anellen vetämään taidekurssia ja elämäkertakirjoittamista. Vapaaehtoistyötä siis tarjolla. Pitää harkita.

On meillä uskomattoman kehittynyt yhteiskunta!