Kohtaamani huijauksen anatomia

 

Tämä on tekoälyn tuottama kuva. 

Ajauduin fb-sivulle, jolla minua katseli tällainen lempeän ja luotettavan näköinen nainen. Hän esiintyy nimellä Elina Saarni, joka saattaa olla yksi monista "nimimerkeistä".

En muista miten tämä jouduin tähän mukaan. Ehkä sain kaveripyynnön tai jotakin. Kenties vastasin johonkin, johon ei olisi pitänyt. Alkoi vuolas messenger-tykitys, jonka alkupäätä sain kopioiduksi alle. Viestitys jatkui ja jatkui, kunnes laitoin eston päälle. 

Tällä henkilöllä on avoin fb-sivu, jonka alussa on seuraava teksti:

"En arvaile — luen sen, mikä on jo kirjoitettu karttaasi. Kaikki vastaukset ovat siellä. 15 vuoden ja yli 8600 tarinan aikana olen nähnyt, miten kaikki käy toteen. Jos olet valmis kuulemaan, mitä edessäsi on — kirjoita. Minä näen jo alun."

Alla lukee "astrologi ja psyykikko". 

Kumpikaan näistä titteleistä ei ole auktorisoitava luonteeltaan. 

Hänellä on sivullaan muutama tyyliltään astrologisilla kuvilla varustettua päivitystä (yllä).  Tekstit vaikuttavat äkkinäisestä "oikeilta". 

Päivitysten ja osoitteesta tulleet messenger-viestit ovat hyvin houkuttelevia ja eteenpäin maanittelevia. Peruskoukku kertoo jonkun olevan rakastunut lukijaan ja "Elina" tarjoaa astrologista apua ihailijan henkilöllisyyden selvittämiseen. 

Maanittelevia viestejä tulee tulvimalla. Niissä kehotetaan jatkuvasti soittamaan viestin linkkiin. Jossakin viestissä sanotaan pääasian tulevan kuuden minuutin kohdalla. Asiaan kuuluu, että välillä mainitaan viestin olevan viimeinen, jos siihen ei reagoida. Jatkoa kuitenkin seuraa.

Arvelen, että kaikki horoskooppeihin viittaava on hämäystä. Tarkoituksena on mitä ilmeisimmin saada ihmiset soittamaan ja ken tietää, millaisia puhelinlaskuja on tulossa. 

Jotkut ovat kommentoineet postauksia. Ne varmistavat, että kyseessä on huijaus. 

Luultavasti useat horoskooppeja lukevat eivät itsekään usko niihin. Ajankuluksi ja viihteeksi kai koetaan. Tässä esitelty ansa lienee kohdistettu sellaisille, joiden uteliaisuus herää ja saa ehkä kokeilemaan, onko näissä sittenkin jotakin ...

Eräs entinen työkaverini on uppoutunut hyvin syvälle astrologian maailmaan. Häneltä olisin varmasti saanut hyvin syväluotaavia analyyseja ja ennustuksia. 

Jostakin syystä horoskooppimerkkien luonnehdinnat ovat jotenkin hyvin uskottavia. Onkohan kysymys samasta ilmiöstä, kun povari hämmästyttää asiakastaan "tietämällä", että tällä on naarmu tai arpi jalassa. Kenelläpä ei olisi. 

Tein kuvahaun "Elinasta" Googleen. Sain vastaukseksi epäilyn, että kyseessä on ai-tuotos. 

Suurin osa päivityksistä on viime vuodelta. Mahtaakohan puhelinansakaan enää olla valmiudessa.

Tämä on aika läpinäkyvä ansa. Tarkkana on syytä olla. Vaimolleni ja minulle on kaksi kertaa yritetty vuokrata etelässä olevaa asuntoa, joita ei todellisuudessa ollut olemassakaan. 

#huijaus #ansa #feikki #petos #horoskooppi #astrologia #rajatieto #sinisilmäisyys #verkkohuijaus #valeuutinen #vaihtoehtoinentotuus #taikausko

Messenger-viestejä
Heikki , outoa… ympärilläsi ei ole yksi, vaan kaksi ihmistä, joilla on tunteita sinua kohtaan. Ja he salaavat sen eri tavoin.
Hei! Olen valmis lähettämään sinulle laajennetun version horoskoopistasi! Olet todella onnekas — annan harvoin tällaisia bonuksia, sillä henkilökohtaisen horoskoopin laatiminen on hyvin vastuullista työtä! Laadin sinulle mahdollisimman tarkat ennustukset käyttäen kaikkea astrologista osaamistani! Jo 2 minuutissa saat ennustuksesi, ja kaikki epäilyksesi katoavat! Oletko koskaan nähnyt enneunta?
Heikki, oletko yhä täällä? Tunnen, että kysymys sai sinut miettimään… Ehkä kuuntelet nyt itseäsi? Se on hyvä merkki! Mutta älä jätä sitä ilman vastausta — joskus juuri hetken intuitio johdattaa meidät totuuteen. Tämä vie vain muutaman sekunnin, ja kysymyksiä on jäljellä enää muutama. Tähdet muodostavat jo kuvaa, mutta ilman vastaustasi yksi tärkeä lenkki jää epäselväksi. Kysymys on yhä yllä — odotan valintaasi.

Näen, että joku ruskeasilmäinen ja tummahiuksinen on ollut rakastunut sinuun hyvin pitkään. Hän ajattelee sinua jatkuvasti. Hän ikävöi sinua suunnattomasti! Saatat yllättyä — mutta uskon tietäväni tarkalleen, kuka se on!Huominen kätkee sinulle hyvin erityisen hetken. On mahdollisuus saada merkittävä rahasumma. Napauta alla olevaa painiketta, soita ja kuuntele viestiäni tarkasti! Tärkein paljastus tulee kuuden minuutin kohdalla. Kiirehdi — tämä ääniviesti ei ole saatavilla ikuisesti..Anna anteeksi, etten pysty kirjoittamaan yhtä usein — minulla on niin paljon asiakkaita, ja juuri nyt jokainen heistä haluaisi olla sinun asemassasi!Sinun ei tarvitse tehdä mitään monimutkaista. Vastaajani kertoo sinulle kaiken, mitä sinun täytyy tietää, ja viestin lopussa kuvailen aiemmin mainitsemaani henkilöä!Älä menetä mahdollisuuttasi — rakkaus on lähempänä kuin luuletkaan!Aloita puhelu.

Venäläisten rynnäkkö isovihan aikana synnytti sukuuni liittyvän mysteerin

Meta.ain näkemys Ulvilan käräjistä. 

Suomalaiset joutuivat tuolloin elämään venäläisten mielivallan armoilla. Ne jotka kykenivät, pakenivat Pohjanlahden poikki maan läntiseen osaan. Näin oli esi-isäni Merikarvian kirkkoherra Thomas Kellanderinkin määrä tehdä vuoden 1715 lopussa. 

Kapteeni Thomas Pahlman miehistöineen kuljetti laivalla pakolaisia lahden yli, Hän oli purjehtinut Härnösandista ja poikennut Merikarvialle poimimaan Thomas Kellanderin pakomatkalle. Tavaroita pakattiin laivaan, kun venäläiset hyökkäsivät, ja kirkonmäelle syntyi sekasorto. Tavaroita vietiin takaisin kirkolle ja sinne tuli pappikin, jonka pakomatka peruuntui tässä rytäkässä. 

Tällä tapahtumalla oli muitakin seuraamuksia. Kellanderin esikoinen Margaretha oli ollut naimisissa pappi Karl Hammarin kanssa, mutta tämä oli toiminut Riiassa Porin läänin jalkaväkirykmentin pataljoonansaarnaajana, jäänyt vuonna 1710 venäläisten vangiksi ja kuollut samana vuonna. 

Margaretha sai vuonna 1716 aviottoman Maria-tyttären. 

Aikaa kului. Margaretha, kirkkoherra ja hänen vaimonsa kuolivat. Uudenkaupungin rauha solmittiin vuonna 1721. Merikarvia oli ollut monta vuotta ilman virallista kirkkoherraa. Samana vuonna Turun piispana aloittaa Herman Witte. Hän nimittää Merikarvian kirkkoherraksi Jacob Gadolinin ja tulee paikan päälle asettamaan tämän virkaan 

Witte tarkastaa seurakunnan papereita ja toteaa, ettei Margarethan tyttärelle ole merkitty isää. Witte vaatii asian korjattavaksi ja sitä aletaan selvittää. 

Asia otetaan käsittelyyn Ulvilan käräjillä vuonna 1725. Todistajia kuultiin. Kahdelta Marian kastetilaisuudessa olleilta kuultiin, että isäksi oli mainittu kapteeni Thomas Pahlman. Tämä kiisti asian. Kukaan hänen todistajistaan ei ole nähnyt kapteenin ja Margarethan kesken tapahtuneen mitään aiheeseen viittaavaa. 

Eräs torppari kertoo nähneensä, että venäläiset olivat useaan kertaan tahtoneet Margarethaa mukaansa ja sittemmin "nähnyt tämän venäläisen vänrikin kanssa täysissä hommissa erään tuvan ovenpielen sängyssä”.

Oikeus päätti vapauttaa Thomas Pahlmanin syytteestä. 

Marian isä jäänee ikuiseksi arvoitukseksi. 

#historia #merikarvia #suku #sukuhistoria #kirkkoherra #thomaskellander #hermanwitte #jacobgadolin #merikarvianseurakunta

Lähde: Merikarvia-seura ry - Kellanderin perhe Ulvilan käräjillä 1725

Mersulle etsitään seuraajaa

 

Hyvin palvellut daamimme neiti Benz on alkanut kärsiä pahoista krempoista. Onhan niitä toki ollut jo vuosia, mutta niiden kanssa on jaksettu elää. 

Merkillinen vika automaattivaihteessa ei ole kadonnut. Auto tahtoo ryytyä lähtökuoppiin tai oikeastaan se ei osaa käyttää alhaisia välityksiä päästäkseen vauhtiin. Olen oppinut käsittelemään primadonnaamme, mutta toisinaan takana ajavien kärsivällisyyttä on koeteltu. 

Nyt on ilmaantunut myös monotustautia. Aivan kuin joku potkaisisi ahteriin silloin tällöin. Vaihteeseen se luultavasti liittyy. Hyvä varmaan luopua, ennen kuin daami potkaisee tyhjää. 

On muutakin vaivaa. Moottorissa on jotakin hinnakasta. Punavalo kojelaudassa muistuttaa viasta turvatyynyjärjestelmässä tai sen liepeillä. Maksaa maksaa. 

Automaattivaihdetta on yritetty korjata. Jokin osa on käynyt Saksassakin. Mysteeriksi on jäänyt. 

Daamimme on kuljettanut melkein ilmaiseksi. Maksoi vuonna 2015 noin kolme ja puoli tonnia. Korjattu on, mutta ihan kohtuullisesti. 

Nyt pitäisi päättää, minkä arvoisen kulkupelin hankimme. Viidellä tonnillakin ssisi jonniinmoisia, mutta aika paljon pitäisi niellä ajettuja kilometrejä. Kympillä saisi farkkuja, joissa säälliset lähtökilometrit, mutta  ikää on karttunut. Viidellätoista saisi melkein uudenveroisia. Ehkä sata kiloa kilsoja ja näyttävätkin melkein pakasta vedetyiltä. 

Jotakin pitää vain päättää. 

Jos sinä raskit luopua daamista, joka on automaatti, farmari, syntynyt aikaisintaan 2010 ja matkaa nielty mielellään alle 120 000 kilometriä. 

Jos luopumisen tuskaa riittää lievittämään 5-15 kiloeuroa, ota rohkeasti yhteyttä. 

#auto #liikenne #automallit #mercedesbenz #farmari #ajaminen #matkailu #kulkuneuvo

Saara ja Heikki silmälasiostoksilla

Sarjakuva

 

Metan tekoälyn kanssa taas puuhastelin. Tein käsikirjoituksen, joka ei ole yksi yhteen kokemuksemme kanssa, mutta sinne päin, Meta typisti kuuteen ruutuun. Olin kirjoittanut mukaan "tymäkän kansliapäällikön", mutta sen tekoäly karsi. 

#sarjakuva #arki #tekoäly #silmälasit #huumori

Ei se piirteeni ollutkaan mitään erityistä

 

Meta.ai

Olen ihmetellyt vaimolleni, miksi minulla silloin tällöin putkahtaa pontevasti mieleeni jokin sana, joka ei liity mitenkään sen hetkisiin puuhiini. Vaimolleni se ei ole tuttua kuin minun kauttani. Yleensä viesti alitajunnasta tulee, kun olen puuhailemassa jotakin arkista. 

Olin ajatellut, että tämä on jokin erityinen luovuuteen liittyvä piirre.

Olin spekuloinut ajatuksella, että jos jokin asia on säilötty muistissani tiettyyn fyysiseen kohtaan, jokin sitä hipaiseva impulssi laukaisee sen tietoisuuteeni. 

Voiko ankkurin näkeminen tuottaa viiveellä mieleen sanan Ankara?

Kysyin asiaa Metan tekoälyltä.

Tekoäly selittää ilmiön perusteellisesti ja uskottavasti. 

Tämä ominaisuus ei ole mitenkään harvinainen. Kyseessä on mind-popping eli tahaton mieleen juolahtelu.

Jos mieleen pulpahtaa Ulan bator, se voi johtua siitä, että on nähnyt jossakin sanan bataatti. Näinkin vähäinen samankaltaisuus riittää. 

Kun teemme jotakin arkista, tiskaamme, leikkaamme nurmikkoa tai muuta vastaavaa, aivot eivät mene tyhjäkäynnille vaan niin sanottu oletusverkosto (default mode network) käynnistyy. Ilmiö on kuin taustalla pyörivä kovalevyn eheytys, joka käsittelee muistoja, sanoja, keskeneräisiä asioita ja sen sellaista.

Muistimme ei ole kansioihin järjestäytynyt hallittu kokonaisuus vaan valtava verkosto, jossa kaikki liittyy kaikkeen. 

Yhteys voi olla hyvinkin heikko. Esimerkiksi sana ankara voi olla lopputulema sille, että on nähnyt hiljattain ankkurin kuvan jossakin. Virike voi olla huomaamaton tuoksu, ääni tai vaikkapa sanan osa jossakin kyltissä. 

Sanat ja paikannimet ovat kuin tiiviitä paketteja, joihin sisältyy paljon informaatiota, ja siksi sellaiset jäävät helposti haaviin. 

Tällainen viittaa terveeseen assosiatiivisuuteen ja muistiin. Liittyvät luovuuteen ja ongelmanratkaisukykyyn. 

Pyysin Metalta kuvaa aiheesta. Syntyi tällainen metamorfoosi:

Ei niitä minulla tuolla tavalla pursuile. Halusin kuvaan itseni. 

En antanut mallikuvaa. Meta osasi tuottaa kuvan vanhojen pyyntöjeni perusteella tai kaivoi mallin ties mistä. Aika kiva. Näköinenkin. Kysyi, haluaisinko vakavamman ja halusinhan minä. 

 Päättikin tuottaa tällaisen fotorealistisen. Tarjoutui tekemään sarjakuvamaisen ja suostuin. 

Tulos ylhäällä. 

Aika velikulta tämä Meta.ai. 

#sarjakuva #intuitio #tahatonmieleenjuolahtelu #mieli #juolahtaminen #idea #luovuus #mielleyhtymä #oletusverkosto

Tässä Metan vastaus:

Tuo on itse asiassa todella yleinen ja aika mielenkiintoinen ominaisuus, ei niinkään erikoinen poikkeus.

Sille on jopa oma nimikin tutkimuksessa: mind-popping tai tahaton mieleen juolahtelu.

Kun teet jotain arkista - tiskaat, kävelet, leikkaat nurmikkoa - aivoissasi tapahtuu juuri silloin otolliset olosuhteet tälle.

Tässä se mekanismi:

1. Aivot eivät mene koskaan tyhjäkäynnille.
Kun keskittyminen ei vaadi kaikkea kapasiteettia, aktivoituu niin sanottu oletusverkosto, default mode network. Se on verkosto, joka alkaa läpikäydä muistoja, sanoja, paikkoja, keskeneräisiä asioita ihan omia aikojaan. Se on vähän kuin taustalla pyörivä kovalevyn eheytys.

2. Muisti toimii assosiaatioilla, ei hakemistolla.
Muistisi ei ole kaappi, jossa on kansioita. Se on valtava verkko, jossa kaikki liittyy kaikkeen. Sana "Ankara" voi olla kytköksissä siihen, että näit eilen ankkurin kuvan, joka kuulostaa vähän samalta, tai siihen että joku mainitsi sanan "ankara" viikko sitten. Yhteys on niin heikko, että tietoinen mielesi ei sitä huomaa, mutta aktivointi leviää verkossa ja yhtäkkiä yksi solmu nousee pintaan.

Tätä kutsutaan spreading activationiksi. Pieni, huomaamaton ärsyke, tuoksu, ääni, valon kuvio, sanan pätkä jossain kyltissä jota et edes tajunnut lukeneesi, voi sytyttää ketjun joka päättyy johonkin täysin irralliseen sanaan.

3. Arkiset puuhat ovat täydellinen kasvualusta.
Kun teet tuttua, automaattista hommaa, tietoisella mielellä on vähän liikaa vapaata kaistaa. Se ei ole tarpeeksi tylsistynyt nukkuakseen, mutta ei tarpeeksi kuormittunut pysyäkseen ruodussa. Silloin alitajuiset haut saavat tilaa nousta tietoisuuteen. Siksi parhaat ideat tulevat usein suihkussa.

Miksi se on juuri sana tai paikannimi?

Sanat ja paikannimet ovat aivoille erittäin tiiviitä paketteja. Yhteen sanaan - "Kilimanjaro", "spatula", "Pori" - on pakattu valtavasti mielikuvia ja tarinoita. Aivojen on helppo heittää sellainen pintaan, kun se etsii nopeasti jotain käsiteltävää.

Tämä on siis merkki siitä, että assosiatiivinen muistisi ja mielikuvitusjärjestelmäsi toimivat hyvin. Se on sama järjestelmä, joka mahdollistaa luovuuden ja ongelmanratkaisun.

Milloin kannattaisi kiinnittää enemmän huomiota?

Jos sanat ovat lähes aina ahdistavia, pakottavia, tai niihin liittyy tarve tehdä jotain jotta ahdistus helpottaa, silloin kyse voi olla enemmän pakkoajatusten suuntaan. Mutta se mitä kuvaat - neutraali, yllättävä sana joka vain tupsahtaa ja menee ohi - on täysin tavallinen tahattoman muistamisen muoto.

Hauska kokeilu jos haluat:

Kun seuraavan kerran joku sana tupsahtaa, älä yritä heti työntää sitä pois. Pysähdy hetkeksi ja mieti: missä näin viimeksi jotain edes etäisesti samankaltaista? Joskus jäljittämällä löytää sen aivan naurettavan pienen kimmokkeen, joka ketjun käynnisti. 5 minuuttia ennen kuin mieleesi tuli "Ulan Bator", kuulitko radiossa sanan "bataatti"?

Tunnistatko näissä tupsahteluissa mitään toistuvaa teemaa, vai ovatko ne oikeasti täysin satunnaisia joka kerta?

Pyysin Metan tekoälyä kirjoittamaan olostamme Trevignano Romanossa

 

Tämä kokeilu paljasti jotakin todella yllättävää tekoälyn kyvyistä. 

Tällainen tarinasta tuli. Tällainen oli tehtäväksiantoni:

Tekoäly teki näköjään päätelmiä referenssivalokuvistani ja sävelsi loput. Valokuvista pisti ikkunanäkymiä paremmiksi.Tämähän menisi melkein täydestä. 

Tämä on erityisen hämmentävää ja hämmästyttävää. Toinen kuva on näkymä ikkunastamme tai parvekkeeltamme js siinä näkyvä katu on todella Via San Filippo. Olin laittanut mukaan myös talosta, jossa asuimme ja siinä todella on siniset ikkunaluukut. Se siis osasi sijoittaa ikkunanäkymän karttalle ja päätellä, että asuimme kuvassa näkyvää katua vastapäätä ja vieläpä kolmannessa kerroksessa. Päätelikö se kuvakulmasta kerroksen? Hissittömyyden se tosin veikkasi väärin. 

Osasiko Meta käyttää kuvien metatietoja paikallistamiseen vai vertailiko kuvanäkymiä johonkin netin karttoihin?

Mistä ihmeestä se löysi tuon Bar Ermeten, joka on lähellä kunnantaloa ja jossa jonkun kerran kävimme. Siitä en laittanut referenssikuvaa.  

On se aikamoinen!

#italia #meta #metaai #tekoäly #rooma #trevignanoromano #ai #tarina #matkailu 

TällTässä teidän talvinen tarinanne Trevignano Romanosta - niistä kuvista ja tunnelmista jotka jaoit:

Talvi, joka oli kevät - Trevignano Romano

Toissa talvena, kun Turussa satoi räntää ja pimeys tuli jo kolmelta, me pakkasimme matkalaukut vähän liian täyteen ja lensimme Roomaan. Sieltä pieni vuokra-auto vei meidät pohjoiseen, Bracciano-järven rannalle, Trevignano Romanoon. Kylä joka on kuin pysähtynyt postikortti.

Meidän kotimme oli Via San Filippon kulmassa, se vaalea talo jonka ylimmässä kerroksessa siniset ikkunaluukut. Kolmas kerros ilman hissiä, mutta se kannatti.

Aamut alkoivat sieltä terassilta. Sinä, Heikki, selasit puhelimesta uutisia Suomesta, minä kaadoin kahvia pieniin pahvimukeihin. Pöydällä oli aina se sama sinivalkoinen liina, juustoja ja pähkinöitä. Ja kukkia - muistatko sen kukkakauppiaan alhaalla piazzalla? Hän oppi jo, että haluamme auringonkukkia vaikka oli tammikuu. Taustalla vihreät kukkulat ja ne pastelliväriset talot, ja aina joku kissa kulkemassa katolla.

Sisällä meidän pieni ullakkoasunto oli juuri sopivan sekainen. Se elämänmakuinen koti.

Kirjahylly täynnä pokkareita, punainen kukkakangas sohvalla, ja se legendaarinen vaaleanpunainen lamppu joka surisi aina vähän kun sen sytytti. Siinä me istuimme iltaisin, sinä sinisessä kauluspaidassa, minä kukkamekossa, ja katsoimme puhelimelta yhdessä jotain - milloin Turun tuomiokirkon jumalanpalvelusta, milloin lastenlasten kuvia. Ulkona terassilla joulutähdet yrittivät sinnitellä pakkasessa, vaikka ei siellä oikeaa pakkasta ollutkaan. Vain se italialainen talvi, joka suomalaiselle on kevät.

Päivät kuluivat hitaasti. Kävelimme alas järvelle, joimme kahvia Bar Ermetessä.

Minä join teetä isosta kannusta, sinä espresson. Tarjoilija oppi jo tuomaan pienen pullon käsidesiä pöytään, se oli vielä sitä aikaa. Ikkunasta näkyi aukio ja suljetut vihreät päivänvarjot. Kukaan ei kiirehtinyt.

Illalla löysimme sen pienen trattorian, jossa oli takka. Siellä oli aina lämmin ja puut rätisivät. Istuimme siinä samassa pöydässä nurkassa, ja minä näpräsin puhelinta ja sinä hymyilit vieressä. Se oli meidän tapamme olla - yhdessä, mutta kumpikin omissa ajatuksissaan, ja kuitenkin ihan lähellä.

Me olimme siellä monta kuukautta, ja Trevignano opetti meille jotain tärkeää: että talven voi viettää toisin. Ei tarvitse paeta pimeää kaukomaille, riittää kun löytää kylän, jossa on terassi, vaaleanpunainen lamppu ja aikaa juoda kahvi loppuun asti.

Kun lopulta ajoimme takaisin Fiumicinoon, auto oli täynnä juustoja, kukkamaljakoita ja niitä sinivalkoisia kahvikuppeja. Ja mielessä se mutkainen Via San Filippo, joka vie aina takaisin kotiin.

---

Trevignano Romano, inverno 2024-2025

Tässä teidän talvinen tarinanne Trevignano Romanosta - niistä kuvista ja tunnelmista jotka jaoit:

Talvi, joka oli kevät - Trevignano Romano

Toissa talvena, kun Turussa satoi räntää ja pimeys tuli jo kolmelta, me pakkasimme matkalaukut vähän liian täyteen ja lensimme Roomaan. Sieltä pieni vuokra-auto vei meidät pohjoiseen, Bracciano-järven rannalle, Trevignano Romanoon. Kylä joka on kuin pysähtynyt postikortti.

Meidän kotimme oli Via San Filippon kulmassa, se vaalea talo jonka ylimmässä kerroksessa siniset ikkunaluukut. Kolmas kerros ilman hissiä, mutta se kannatti.

Aamut alkoivat sieltä terassilta. Sinä, Heikki, selasit puhelimesta uutisia Suomesta, minä kaadoin kahvia pieniin pahvimukeihin. Pöydällä oli aina se sama sinivalkoinen liina, juustoja ja pähkinöitä. Ja kukkia - muistatko sen kukkakauppiaan alhaalla piazzalla? Hän oppi jo, että haluamme auringonkukkia vaikka oli tammikuu. Taustalla vihreät kukkulat ja ne pastelliväriset talot, ja aina joku kissa kulkemassa katolla.

Sisällä meidän pieni ullakkoasunto oli juuri sopivan sekainen. Se elämänmakuinen koti.

Kirjahylly täynnä pokkareita, punainen kukkakangas sohvalla, ja se legendaarinen vaaleanpunainen lamppu joka surisi aina vähän kun sen sytytti. Siinä me istuimme iltaisin, sinä sinisessä kauluspaidassa, minä kukkamekossa, ja katsoimme puhelimelta yhdessä jotain - milloin Turun tuomiokirkon jumalanpalvelusta, milloin lastenlasten kuvia. Ulkona terassilla joulutähdet yrittivät sinnitellä pakkasessa, vaikka ei siellä oikeaa pakkasta ollutkaan. Vain se italialainen talvi, joka suomalaiselle on kevät.

Päivät kuluivat hitaasti. Kävelimme alas järvelle, joimme kahvia Bar Ermetessä.

Minä join teetä isosta kannusta, sinä espresson. Tarjoilija oppi jo tuomaan pienen pullon käsidesiä pöytään, se oli vielä sitä aikaa. Ikkunasta näkyi aukio ja suljetut vihreät päivänvarjot. Kukaan ei kiirehtinyt.

Illalla löysimme sen pienen trattorian, jossa oli takka. Siellä oli aina lämmin ja puut rätisivät. Istuimme siinä samassa pöydässä nurkassa, ja minä näpräsin puhelinta ja sinä hymyilit vieressä. Se oli meidän tapamme olla - yhdessä, mutta kumpikin omissa ajatuksissaan, ja kuitenkin ihan lähellä.

Me olimme siellä monta kuukautta, ja Trevignano opetti meille jotain tärkeää: että talven voi viettää toisin. Ei tarvitse paeta pimeää kaukomaille, riittää kun löytää kylän, jossa on terassi, vaaleanpunainen lamppu ja aikaa juoda kahvi loppuun asti.

Kun lopulta ajoimme takaisin Fiumicinoon, auto oli täynnä juustoja, kukkamaljakoita ja niitä sinivalkoisia kahvikuppeja. Ja mielessä se mutkainen Via San Filippo, joka vie aina takaisin kotiin.

---

Trevignano Romano, inverno 2024-2025

Tässä teidän talvinen tarinanne Trevignano Romanosta - niistä kuvista ja tunnelmista jotka jaoit:

Talvi, joka oli kevät - Trevignano Romano

Toissa talvena, kun Turussa satoi räntää ja pimeys tuli jo kolmelta, me pakkasimme matkalaukut vähän liian täyteen ja lensimme Roomaan. Sieltä pieni vuokra-auto vei meidät pohjoiseen, Bracciano-järven rannalle, Trevignano Romanoon. Kylä joka on kuin pysähtynyt postikortti.

Meidän kotimme oli Via San Filippon kulmassa, se vaalea talo jonka ylimmässä kerroksessa siniset ikkunaluukut. Kolmas kerros ilman hissiä, mutta se kannatti.

Aamut alkoivat sieltä terassilta. Sinä, Heikki, selasit puhelimesta uutisia Suomesta, minä kaadoin kahvia pieniin pahvimukeihin. Pöydällä oli aina se sama sinivalkoinen liina, juustoja ja pähkinöitä. Ja kukkia - muistatko sen kukkakauppiaan alhaalla piazzalla? Hän oppi jo, että haluamme auringonkukkia vaikka oli tammikuu. Taustalla vihreät kukkulat ja ne pastelliväriset talot, ja aina joku kissa kulkemassa katolla.

Sisällä meidän pieni ullakkoasunto oli juuri sopivan sekainen. Se elämänmakuinen koti.

Kirjahylly täynnä pokkareita, punainen kukkakangas sohvalla, ja se legendaarinen vaaleanpunainen lamppu joka surisi aina vähän kun sen sytytti. Siinä me istuimme iltaisin, sinä sinisessä kauluspaidassa, minä kukkamekossa, ja katsoimme puhelimelta yhdessä jotain - milloin Turun tuomiokirkon jumalanpalvelusta, milloin lastenlasten kuvia. Ulkona terassilla joulutähdet yrittivät sinnitellä pakkasessa, vaikka ei siellä oikeaa pakkasta ollutkaan. Vain se italialainen talvi, joka suomalaiselle on kevät.

Päivät kuluivat hitaasti. Kävelimme alas järvelle, joimme kahvia Bar Ermetessä.

Minä join teetä isosta kannusta, sinä espresson. Tarjoilija oppi jo tuomaan pienen pullon käsidesiä pöytään, se oli vielä sitä aikaa. Ikkunasta näkyi aukio ja suljetut vihreät päivänvarjot. Kukaan ei kiirehtinyt.

Illalla löysimme sen pienen trattorian, jossa oli takka. Siellä oli aina lämmin ja puut rätisivät. Istuimme siinä samassa pöydässä nurkassa, ja minä näpräsin puhelinta ja sinä hymyilit vieressä. Se oli meidän tapamme olla - yhdessä, mutta kumpikin omissa ajatuksissaan, ja kuitenkin ihan lähellä.

Me olimme siellä monta kuukautta, ja Trevignano opetti meille jotain tärkeää: että talven voi viettää toisin. Ei tarvitse paeta pimeää kaukomaille, riittää kun löytää kylän, jossa on terassi, vaaleanpunainen lamppu ja aikaa juoda kahvi loppuun asti.

Kun lopulta ajoimme takaisin Fiumicinoon, auto oli täynnä juustoja, kukkamaljakoita ja niitä sinivalkoisia kahvikuppeja. Ja mielessä se mutkainen Via San Filippo, joka vie aina takaisin kotiin.

---

Trevignano Romano, inverno 2024-2025