Saara on nyt loppuun säteilytetty

Image by maleni ferrari from Pixabay

 Hän sädehtii nyt, tai oikeastaan punottaa, ja vain osa häntä. 

Hän oli tänään viimeistä kertaa hoivatynnyrin sisällä saamassa parantavaa aurinkoa. 

Mutta sota ei ole vielä loppunut, rauha jossakin horisontissa väikkyy. Punaisuus ja haavaumat pois ja elämä raiteilleen, please. Kirvely ja polte pois. Loppuisi kutitus ja syyhy. Käsikin nousisi taas kuppia kaapista ottamaan. 

Hänen on hankalaa, maata vain, jos sopiva asento löytyy kivuilta, joita hänellä on runsaasti ennestään. 

Minä autan sukkia ja kenkiä jalkaan, takkia päälle. Nostan lattialta, kun jotakin putoaa. Kurkotan kaapista, kun jokin ylhäällä on. Tiskaan, lämmitän ruokaa, käyn kaupassa. Yritän pitää keittiön siistinä, koska siitä hän pitää. Kuuntelen kipupuhetta, silloin kun jaksan, tai vain silittelen selkää. 

Ennen vanhaan arjessa, kun Saara jotakin pyysi, sanoin "joo kohta" ja jäin pitkälleen, sitten unohdin. Nyt olen ripeä, ei muuten suju arki hänen. Luulin, että olenkin jaksava ja toimelias, mutta syöpäveteraani minäkin. ja ikääkin alkaa olla. Väsyn siis, mutta sitten jaksan taas, välillä väsyn pohjamutiin, mutta sitten taas jatketaan. 

Laiska töitään luettelee. Tämäkin taistelu käydään. 

Saara hoivasi minut lymfoomasta ja sitten leukemiasta. 

Kolmas taistelu menossa.

Eikun tulta päin, sanoi mummo lumessa. 

#rintasyöpä #sädehoito #tyks #lymfooma #leukemia #sairaanhoito #hoiva #sairaala #omaishoito #syöpä 

Honkalan sukusaaga – myyttisen Odinin jälkeläisiäkö?

Kuva MythologyArt Pixabaystä

Tämän artikkelin lopussa on todisteet siitä, miten sukulinjani johtaa 200-luvulle Odiniin. 

Olin valmistellut eiliseksi arkkiveisun lähipiiriin ulottuvista suvu alkujuurista. Kaivoin tiedossani olevia sukutarinoita, jotka voisivat olla kiinnostavia. Koko maailman sukupuun, Genin, avulla voi löytää vaikka mitä ja niitäkin valitsin mukaan. Penkoessani tein hämmästyttävän löydön, yhteyden Odiniin. 

Sukutiedot ovat varmasti sitä epävarmempia, mitä syvemmälle kaivetaan. Ei Kalevalakaan ole oikeata historiaa. Olkoon tämä myyttinen sukusaaga. 

Esitystä oli toivottu runomitassa, mutta autenttisena sellaisen laatiminen olisi vienyt liikaa aikaa. Turvauduin ChatGPT:hen, mika tuottikin hauskoja lisukkeita. Proosarunoa tämä on. Ei ole kunnon poljentoa. 

Esitystä ei tarvittukaan, joten julkaisen saagan täällä itsestäni lähteväksi ja muutoinkin modifioituna. Aineistoa riittää, joten ehkä joskus laajennan tätä. Tervetuloa toden ja tarun pariin!

Juuret kuiskaavat kahteen ilmansuuntaan.

Isän askelista

ne kulkevat luovutettuun Karjalaan,

missä maa jäi,

mutta muistot eivät.

Äidin kautta

ne kaartuvat länsirannikolle,

tuulten ja tyrskyjen maahan,

Ahvenanmaan kallioille saakka.

Ja lännessä, totta kai,

on kulkijoita Pohjanlahden takaa –

meri ei ole este,

vain silta.

Veljeni dna-näyte kertoo hiljaa:

meissä sykkii yhdeksänkymmentäkahdeksan prosenttia

Suomea.

Metsien vihreä,

järvien syvä sininen,

kielessä kaiho ja sitkeys.

Mutta kun avaamme

Geni-sukupuun,

oksat haarautuvat hurjiksi,

ulottuvat satojen vuosien taa –

ja pysähtyvät.

Paitsi kerran.

Ruotsalainen esiäitimme,

Märtä Lilliehöök,

kantaa nimeä,

joka on kirjoitettu pergamenttiin.

Aateliset eivät unohda,

he kirjaavat,

sinetöivät,

säilyttävät.

Hänen kauttaan

juuremme eivät enää pysähdy

muutaman vuosisadan päähän,

vaan liukuvat ajan halki

kohti ajanlaskun ensi askelia.

Niin me seisomme tässä:

Karjalan mullassa,

länsirannikon tuulessa,

Ahvenanmaan kivillä,

ja kaukana, hämärässä historiassa –

samassa puussa,

samassa hiljaisessa kasvussa.

Kerron nyt yhtä ja toista,

sieltä ja täältä menneestä.

Aloitan lyhyistä juurista,

niistä jotka vielä muistavat nimet.

MIKÄ IHMEEN HANSIKAS

Karjalassa, Kurkijoella,

eli Matti Hanski –

vaan kirjoihin ja kansiin

hänet merkittiin toisin:

Handsche.

Nimi kuin vieras lintu

keskellä karjalaista murretta,

kovaa maata kyntävän

ja kovaa kieltä puhuvan kansan suussa.

Handsche.

Se ei taivu samalla tavalla

kuin Hanski.

Sukutarina, liekö vanha

tai vain sopivan ikäinen,

kuiskaa yhdestä esi-isästä,

soturista Viipurin linnassa.

Ehkä saksalainen,

ehkä vain tarina,

joka on saanut vieraan soinnin

vuosisatojen matkalla.

Viipurissa kerrotaan olleen

toinen saman niminen perhe –

mutta juuret eivät kosketa,

oksat eivät tunnista toisiaan.

Ehkä pappi, sulkakynä kädessä,

väänsi nimen hienommaksi,

nosti sen arjen savesta

hieman ylemmäs,

antoi sille vieraan kiillon.

Ja niin Matti Hanski

eli ja hengitti Kurkijoella,

vaikka paperilla kulki

Handsche-nimisenä –

kahden kielen,

kahden tarinan,

kahden mahdollisen menneisyyden

välissä.

PAPPI HYVÄKÄS

Isonvihan varjoissa,

Isovihan aikaan,

syntyi Poriin poika –

Marcus Lagerlund.

Kirkonkirjat tiesivät hänen nimensä,

ja vielä enemmän:

hänestä tuli pappi.

Kaulus valkea,

sana vakaa –

vaan elämä ei aivan nuhteeton.

Ei ollut sormusta sormessa,

ei lupausta alttarilla,

mutta kaksi lasta

hän laittoi neidille.

Ja neidin käsiin

lapset myös jäivät.

Pappia kai vanhat varjelivat,

hiljaisuus peitti kuiskaukset,

syytettä ei tullut.

Saarna jatkui,

kellot soivat.

Mutta neiti –

hän oli oikea äiti.

Hänen syliinsä kasvoivat

kaksi pientä kohtaloa,

hänen sitkeydestään

versoi tulevaisuus.

Ja toisesta heistä,

Jakob Ollanderista,

kulkee säie meihin.

Kiitos hänen,

me istumme tässä –

Isonvihan varjoista

valoon asti kantaneina.

KOLME ERIK SJÖMANIA

Itä-Götanmaan mailla

soturin poika, Erik Ohlsson,

seurasi isänsä askelia.

Kolme vuotta merillä Pommerissa –

suolaa huulilla,

tykinkuula horisontissa.

Sitten Österlandin puolelle,

Ålands båtmanskompanin leipiin,

merisotamieheksi.

Ja sukunimeksi annettiin,

kas kummaa – Sjöman.

Nimi kuin kohtalo:

meren mies.

Vaimo löytyi Brändön Fisköstä.

Poika syntyi,

hänkin Erik Sjöman,

kuin nimi ei olisi osannut muuta muotoa.

Isän uraa jatkoi Erik II Sjöman

mutta määrättiin Viaporiin.

Aika kului. Syttyi Suomen sota. Linnoitusta piiritettiin,

jäät estivät avun tulon Ruotsista.

Linnoitus antautui 1808.

Suomesta tuli osa Venäjää.

Ura Erikin, päättyi seuraavana vuonna.

Vaimo aikoinaan, löytynyt Kökarista.

Kun rouva nelikymppisenä kuoli,

seuraaja löytyi saarelta samalta –

meri antaa ja meri ottaa,

mutta saaret muistavat.

Olemme käyneet Kökarissa, Saara kanssa, 

etsineet hautausmaalta nimiä,

löytäneet sukulaisia kivistä.

Erik II Sjömanin poika –

hänkin Erik Sjöman –

löysi vaimon Rauman liepeiltä Taipalmasta.

Sinne asettui Erik III Sjöman,

vaan onni loppui lyhyeen.

Poika syntyi,

mutta tauti vei isän.

Vaimo uusiin naimisiin,

perhe kasvoi,

kunnes lapsivuode

maksoi hengen.

Mutta poika

Erik,

päätyi hattumaakariksi Naantaliin.

Nimeksi vaihtui käsityöläiselle

sopivampi Sjöberg.

Ei pysynyt Erik Sjöberg

tiellä kaidalla.

Söörnäisiin oli noussut

uusi vankila, mahtava.

Varkauksista syytettiin,

sinne päätyi Sjöbergimme.

Sinne myös kuoli.

Niin kulkee nimi Erik

polvesta polveen,

mereltä linnoitukseen,

saarelta kaupunkiin,

kunnialta häpeään,

ja aina uudelleen alkuun.

Sukunimet vaihtuvat –

Ohlsson, Sjöman, Sjöberg –

mutta veri muistaa,

ja tarina jatkuu.

VANHA MUKA

Viipurinläänin Pyhäjärven lapset –

Liisa Nokelainen Rotjanlahdelta,

Martti Pusa Ivaskansaaresta –

kaksi rantaa, kaksi kotia,

sama järven tuuli hiuksissa.

He ryhtyivät naimisiin,

niin kuin siihen aikaan ryhdyttiin:

käsi käteen,

nimi nimen viereen

kirkonkirjan riveille.

Mutta Liisa.

Sanotaan hänen eläneen

sata kahdeksan vuotta.

Sanotaan hänen saaneen nuorimmaisensa

yli kuusikymppisenä.

Oliko hän yliluonnollinen?

Ajan unohtama ihme?

Emme me usko.

Kirkonkirjat –

viis niistä,

muste leviää,

numerot horjuvat,

vuodet vaihtavat paikkaa

kuin levottomat lampaat.

Ehkä jossain on tarkempi luku,

parempi merkintä,

tai ainakin päätelmä,

joka palauttaa Liisan

maan kamaralle,

ihmiseksi ihmisten joukkoon.

Mutta silti on kaunista ajatella,

että Rotjanlahdelta nousi nainen,

joka eli yli vuosisadan

ja synnytti vielä iltahämärässä.

Totuus olkoon mikä tahansa –

järvi muistaa heidät molemmat,

ja nimet kelluvat yhä

Pyhäjärven hiljaisessa vedessä.

HUKKAREISSU TUKHOLMAAN 

Oli Krimin sota,

ja se koski Venäjää –

ja siten myös Suomea.

“Kun kolmella sadalla laivalla

seilas engelsmanni

Suomemme rannoilla”,

laulaa Oolannin sota.

Eikä yksin engelsmanni –

oli siellä fransmannejakin,

purjeet pullollaan

ja kanuunat valmiina.

Sellainen oli aika.

Ja silti,

Iisakki Risö rohkaistui.

Lähti kaverin tai parin kanssa

Tukholmaan suolaa ostamaan.

Veneellä tietenkin –

milläpä muulla.

Meri ei kysy lupaa,

eikä sota aina näy

aallosta toiseen.

Paluumatkalla

horisonttiin nousi vihollislaiva.

Ei laulun sävel,

vaan tykin varjo.

Henkikulta säilyi kullakin –

siitä kiitos.

Mutta vene vietiin,

ja miehet otettiin laivaan,

kuin saalis,

kuin sivulause suuremmassa sodassa.

Ehkä heidät päästettiin Vaasaan,

ehkä juuri sinne,

ja siitä jatkettiin

apostolin kyydillä –

jalka jalan eteen –

kohti kotia Satakuntaan.

Sodan suuret nimet

eivät heitä muista.

Mutta suola,

meri

ja pitkä kotimatka

kulkevat yhä suvun tarinassa.

SIUNATTU SONTA

Venäjä oli vallassa.

Miehiä vietiin armeijaan,

eikä sieltä aina palattu.

Kylissä tiedettiin:

kun noutajat tulivat,

ovet eivät suojelleet.

Mutta joku Kukko suvustamme

oli sekä neuvokas että onnekas.

Kun rekryyttien etsijät lähestyivät,

hän ei juossut metsään

eikä soutanut selälle.

Hän valitsi navetan.

Lehmien lämpimän hengityksen,

höyryn ja hajun,

ja sen alle –

sonnan suojaan –

hän kätkeytyi.

Noutajat olivat perusteellisia.

Ehkä he temput tiesivät,

ehkä olivat nähneet ennenkin

pelon kekseliäisyyden.

Pistimillä he kääntelivät kasaa,

antoivat sonnalle kyytiä,

teräs upposi ja nousi,

upposi ja nousi.

Eivät osuneet.

Siinä makasi Kukko,

hiljaa kuin maa itse,

pidätti hengitystään

ja tulevaisuuttaan.

Ja niin yksi mies jäi viemättä,

yksi nimi jäi kirkonkirjaan,

yksi sukuhaara jatkoi matkaa –

sonnan ja onnen

yhteisestä suojasta.

TALVISODAN HINTA

Syttyi Talvisota.

Isoisälleni, Yrjö Jylhäsaarelle,

tuotiin kutsu.

Pian hän lähti –

sotilaaksi varttunut,

viiden lapsen isä,

alkuun reservissä,

niin kuin moni muukin.

Lapissa ajateltiin,

ettei talvi toisi sinne

suuria hyökkäysvoimia.

Mutta ne tulivat.

Ne tulivat Sallaan,

etenivät Kemijärvelle 

ja Savukosken kautta

Pelkosenniemelle.

Huonosti varustettu

resupekkarykmentti JR 40

kutsuttiin hätiin.

He ehtivät Pelkosenniemelle,

missä isoisäni sai tulikasteensa.

Siellä sai tulikasteensa myös

tyttäreni kahden tyttären

toisen isoisän isä –

hän ei selvinnyt.

Isoisäni selvisi.

Tyttärentyttärieni toinen isoisä,

josta tuli myös Yrjö,

oli silloin äitinsä kohdussa.

Äiti siirtyi sukulaisen luo

Alajärvelle,

kylään, johon isäni kotiväkineen

tulivat evakkoon.

Sama sukulainen opetti siellä

isääni kansakoulussa.

Sodat kulkevat rintamalinjoja,

mutta myös keittiöiden läpi,

luokkahuoneiden,

äitien kohtujen.

Venäläiset pysäytettiin,

he pakenivat samaa tietä takaisin.

Mutta sota jatkui.

Venäläisiltä jäivät kentälle paraatiin tarkoitetut torvet. 

Maaliskuussa etelässä

vihollinen sai sillanpääaseman

Viipurilahden tältä puolelta.

Ruotsalaiset vapaaehtoiset

korvasivat resupekat,

jotka lähtivät Viipurinlahdelle

sillanpääaseman kimppuun.

Tilanne oli siellä

aivan sekaisin.

Maaliskuun yhdentenätoista

isoisäni haavoittui

kuolettavasti.

Seuraavana päivänä sovittiin,

että aseet vaikenevat

13. maaliskuuta.

Hiljaisuus tuli.

Mutta ei hänelle.

Ja silti –

hänen nimensä jatkuu meissä,

kuin ohut, sitkeä säie

talven läpi,

sodan läpi,

hiljaisuuden läpi.

PÄIVÄN TARJOUS

Jatkosota oli päättynyt.

Kukot asettuivat Jämijärvelle,

äitini koti oli Porissa.

Siellä, meikäläisissä piireissä,

äitini ja isäni tutustuivat –

hiljaa,

niin kuin sodan jälkeen tutustutaan,

varovasti uuteen aikaan.

Oli suviseurat Rovaniemellä 1951

Porista lähti nuoria, pyörät mukanaan junaan lastattuina,

kohti pohjoista. Onni ja Raili olivat mukana.

Suunnitelmana oli seurojen jälkeen

pyöräretki,

jonkun mittainen vapaus.

He nousivat porukalla Ounasvaaralle,

katsoivat kauas yli Rovaniemen.

Kun he palasivat alas,

Onni kysyi Raililta:

mennäänkö kahdestaan

uudestaan Ounasvaaralle?

Raili suostui.

Varmasti arvasi,

mitä on tulossa.

Porin maidontarkastamossa

eräs ukkomies

oli ruvennut jahtaamaan häntä.

Maailma ei aina odota

hiljaa ja kohteliaasti.

Onni esitti päivän tarjouksen.

Ei suuria puheita,

vain tulevaisuuden luonnos.

Äiti pohti:

pitäisi rakastaa.

Onni sanoi:

opitaan.

Ja äiti taipui –

ei pakosta,

vaan ehkä uskosta siihen,

että rakkauskin on matka,

jonka voi polkea alkuun

ja oppia sitten tasapainon.

Pyöräretkeä ei tullut.

Mutta toisenlainen matka alkoi –

pidempi,

jyrkempi kuin Ounasvaara,

ja paljon kauniimpi.

Häitä vietettiin seuraavana vuonna, Jämijärvellä,  

kukkivien omenapuiden alla.

Nyt siirrymme muinaisuuteen. 

YLLÄTTÄVIÄ KÄÄNTEITÄ

Mainittu esiäitimme,

Märtä Lilliehöök,

sai puolisokseen Göran Prytzin,

jonka suku johti sotaan ja Saksaan,

eversti Clas Prytziin –

mieheen, jonka kuva vaimoineen

on hakattu kiveen

Sköllerstan kirkkossa.

Kiveen veistettynä

he katsovat yhä,

kuin eivät olisi koskaan lähteneet.

Prytz.

Nimi taipui moneen muotoon,

kulki kielestä toiseen,

viittasi ehkä Preussiin,

meren takaiseen maahan,

josta sotilaat tulivat

ja nimet muuttuivat.

Prytzien poika Hans

sokeutui lapsena.

Maailma pimeni.

Ja kuitenkin –

aikuisena hän sai näkönsä takaisin,

kuin ihmeen.

Kiitollisena hän vetäytyi

Risebergan luostariin,

munkiksi,

hiljaisuuden ja rukouksen mieheksi.

Mutta koitti aika

Kustaa Vaasan,

uskonpuhdistuksen myrsky.

Luostarit tyhjenivät.

Hans jätti kaapunsa,

löysi vaimon,

ja he saivat Claes-pojan –

ehkä varmimman lenkin

tässä ketjussa.

Claesin poika Göran

kantoi lippua ja miekkaa,

ensin Länsi-Götanmaalla,

sitten Suomen aatelislipullisen

majoitusmestarina.

Hän valitsi kuninkaansa –

Sigismundin.

Mutta valinta oli väärä.

Kaarle-herttua voitti.

Göran hävisi henkensä.

Niin yksinkertaista

ja niin lopullista.

Mutta historia ei pysy suorana.

Häntä on sekoitettu toiseen Jöraniin,

balttisaksalaiseen,

joka teloitettiin hirveästä rikoksesta.

Kaksi nimeä,

kaksi kohtaloa,

yksi hämärä rajaviiva.

Onko meillä tässä

kaksi vaihtoehtoista totuutta?

Kivi kirkossa ei vastaa.

Luostarin seinät vaikenevat.

Vain nimet kulkevat ajassa,

haarautuvat,

sekoittuvat –

ja me seisomme niiden alla,

kuin suvun varjossa,

miettien,

mikä tarina on meidän. 

MYYTTIEN SUMUUN

Nyt mennään kauaksi.

Ajan sumuun,

vuosilukujen varjoon.

Märtä Lilliehöökn ja meidän

esiesi-isämme kerrotaan olleen

Westfalenin kuningas Baeldaer –

syntynyt jossain

vuosien 210 ja 243 välillä,

rajalla jossa historia

ja taru kättelevät toisiaan.

Hänen jälkeläisensä väittivät

hänen olleen

Odinin poika –

itse pakanajumalten kuninkaan.

Tätä ette usko.

Enkä usko minäkään.

Ja silti,

Genin sukupuu

piirtää viivan,

yhdistää nimet,

rakentaa sillan vuosisadasta toiseen

kuin mikään ei olisi mahdotonta.

Baeldaer –

nimi soi kuin miekka kivessä.

Sankarimme, sanotaan,

kaatui Norjassa,

ja hänen surmaajakseen mainitaan

Loki –

kavala,

rajankävijä,

pahisjumalhahmo.

Missä päättyy historia,

missä alkaa myytti?

Ehkä olemme kaikki

hieman tarua,

hieman totta,

hieman jumalten lapsia

ja enemmän maan.

Kaukaa kulkee tämäkin säie –

Westfalenista,

Odinista,

Lokista –

ja päätyy lopulta

meihin,

jotka emme usko,

mutta kuuntelemme silti.

Odin – tai Voden –

viideskymmeneskolmas esiesi-isä.

Niin kertoo tarinan pitkä köysi,

solmu solmulta taaksepäin.

KAUKAA TÄNNE

Odin

seisoo alussa,

yksisilmäinen varjo

sukupuun juurella.

Mutta katsotaan,

mitä muita oksia kaartuu.

Siellä on Offa,

anglien kuningas Schlesvig-Holsteinissa,

kansan johdattaja,

jonka väki lähti liikkeelle,

kulki Ranskan kautta

ja antoi Englannille nimen.

On Pybba,

Mercian kuningas Britanniassa –

yhdessä niistä valtakunnista,

joita anglit perustivat

sumuiseen saareen.

On Baldwin V, Count of Flanders,

Flanderin kreivi,

Euroopan risteysasemalla,

missä kielet ja kruunut

vaihtoivat omistajaa.

Tanskasta saapuu

Ingegerd Knudsdatter,

prinsessa Ingegerd,

kuninkaallista verta

pohjoisen tuulessa.

Ja lopuksi –

mainittakoon vielä

Birger jarl,

Birger-jaarli,

joka rakensi valtakuntaa

ja järjesti maata,

niin että Ruotsi sai muotonsa.

Mikä tämä suku oikein on?

Jumalia, kuninkaita,

kreivejä ja jaarleja –

ja silti,

me istumme keittiön pöydän ääressä,

kahvikupit käsissä,

ihmisinä.

Sukupuu kurkottaa

myyttiin ja valtakuntiin,

mutta sen latvassa

on aina tavallinen päivä,

ja lapsi,

joka ei vielä tiedä

olevansa

viideskymmeneskolmas.

Tässä oli saaga suuri,

myyttien, sattumusten turvissa,

esivanhempamme, rohkeat ja uudet,

kalastivat, viljelivät maata,

hoitivat karjaa elämän sanassa.

Satojen vuosien paino,

levottomuus tiellä kulkee,

väkivalta, taudit,

katoavat varjoihin,

menneisyyden haavat asuvat.

Kaupungit kasvavat, muistot elävät,

vaikka myrskyt riehuvat,

syvällä juurissa yhä on voimaa,

uusilta aikakausilta,

meidän tarinamme jatkuu, never ending.

Maan hiljaisuus kuiskaa,

menneisyyden viisaus elää,

kaiken keskellä, elämän virrassa,

saaga suuri, ikuisesti kuljettaa,

sattumusten mukana, kohti tulevaa.

Tässä näkyy Genin näkemys sukulinjasta minusta Baeldaegiin

Tämä kertoo Baeldaegin isän olleen Woden eli Odin




#historia #sukuhistoria #suku #sukupuu #myytit #viikingit #keskiaika #sota #polvetuminen #odin #anglit #englanti #englanninhistoria #saksa #saksanhistoria #norja #norjanhistoria #germaanit #valhalla #birgerjaarli