TODELLISTA PROPAGANDAA
 |
Sivu Natsi-Saksan lapsille tarkoitetusta joulukalenterista vuodelta 1942
Wikimedia Commons
Aivopeseekö meidän yhteinen mediatalomme meitä wokeen tai muutoin vasemmalle.
|
Tässä näytteitä kannanotoista:
"Eikö toi Yle ole vihervassari feikkimedia mihin ei voi luottaa? Vai miten se meni"
"YLEhän on jo varmaan parikymmentä vuotta keskittynyt "muokkaamaan ihmisten ajatuksia", kenen käskystä ja miksi niin se on toinen juttu.
Mutta ei ketään pitäisi aivopestä omilla rahoillaan mihinkään ideologiaan."
"Nauretaan Pohjois Korean valtion mediaa, vaikka meillä on YLE."
"Veronmaksajana odotan YLE:ltä avoimmuutta. Ohjelmat ovat hyvin paljon vasemmiston värittämiä, juurikin siinä sen huomaa keitä kutsutaan "asiantuntijoiksi". Kyllä, rahoitusta voidaan vähentää. Ei tarvita mitään "sohvaperunoita"."
Toki vastakkaistakin arvostelua löytyy, mutta minun silmiini tuntuu sattuvan usein näitä vasemmistolaisuussyytöksiä.
Tilanteeseen liittyy erikoinen piirre. Kokenut toimittaja Mari Manninen pohtii kirjassaan "Toimittaja kertoo niin totta kuin osaa" syytä siihen, että Yle koetaan hyvin luotettavaksi (näin ajattelee yli 80 prosenttia), mutta samalla Suomen Kuvalehden ammattien arvostusta koskevassa kyselyssä lehtitoimittajat ovat sijalla 281 ja televisiotoimittajat sijalla 291, kun ammattinimikkeitä on kaikkiaan 379.
Ristiriitaiselta kuulostaa.
Manninen veikkaa, että toimittajia pidetään vallanpitäjinä ja vähän julkkiksinakin, joita kuuluu epäillä. Hän arvelee myös, etteivät kansalaiset ehkä tiedä, mitä journalismi on.
Mene tiedä.
Juttelin kerran erään fiksun ja varttuneen henkilön kanssa. Hän toi yllättäen esiin tutun ajatuksen Ylen epäuotettavuudesta. Sanoin olevani Ylen suurkuluttaja. Hän totesi vähän hämmentyneen oloisena itsekin olevansa. Niinpä, Ylellä on hyvin runsaasti mielestäni oikein hyvää tarjontaa, joista valita. On toki muutakin.
Voisiko syy tällaiseen olla siinä, että somessa jatkuvasti toistuva väittämä on muuttunut "todeksi" siten, että Yleä kuuluu pitää epäluotettavana, koska muutoin pidetään sinisilmäisenä ja arvostelukyvyttömänä. On mukavampaa esittää mielipide, jonka kannalla arvelee keskustelukumppanin olevan.
Johtuuko ristiriita somen noususta kaikkien ulottuville? Asiain kritisoiminen on kaikkien ulottuvilla. Kärjekkäät mielipiteet tuntuvat saavan runsaasti myötämielisiä kommentteja ja tykkäyksiä. Vai onko niin, että sellaiset median asiakkaat, jotka eivät ennen tyypillisesti kommentoineet mitään, ovat tulleet mukaan somen matalan kynnyksen mahdollistamana. Algoritmit kärjistävät debatteja, koska ne lisäävät liikennettä, mikä tietää rahaa alustoille.
Mari Manninen arvelee, että media joutuu julkaisemaan menekin vuoksi sellaisia materiaalia, joille "eliitti" nyrpistelee nenäänsä ja reagoi. Aika uskottavaa. Kun me olemme kaikki lystin maksajia, ei koko tarjontaa voi suunnata yhteen segmenttiin.
Yleisesti väitetään, että Tampereen yliopisto kouluttaa vasemmistolaisia toimittajia. Näin on epäilemättä ollutkin seitsemänkymmentäluvulla ja sen jälkeenkin. Olisiko tilanne voinut säilyä muuttumattomana viisikymmentä vuotta? Kaarle Nordenstrengin ja Pertti Hemanúksen päivistä on aikaa.
Luulisi ainakin nuoremman toimittajakunnan kouliutuneen paremmin tuuletetussa ilmapiirissä.
Mari Mannisen näppituntuman mukaan rivitoimittajat ovat kallellaan vähän vasemmalle ja esihenkilöstö vähän oikealle. Hän arvelee tilanteen olevan näin tasapainossa.
Tässä Ylen toimittajia, heidän käyttämiään asiantuntijoita ja muita vieraita:
Tommy Fränti, Kreeta-Maria Kivioja, Petteri Löppönen, Piia Pasanen, Mikko Pesonen ja Jussi-Pekka Rantanen.
Matti Koivisto, Annika Damström, Rosa Kettumäki, Seija Vaaherkumpu, Sakari Sirkkanen
Hiski Haukkala, Tuomas Forsberg, Timo R. Stewart, Charly Salonius-Pasternak, Teivo Teivainen, Hannu Juusola, Heikki Patomäki, Sixten Korkman, Tuuli Koivu, Aki Kangasharju, Mika Maliranta, Patrizio Lainà ja Heikki Pursiainen.
Pauliina Grym, Pia-Maria Lehtola, Nicklas Wancke, Juhani Kenttämaa, Ville Talola.
Ruben Stiller, Pekka Seppänen, Mika Pantzar ja Kaarina Hazard. Juha Itkonen, Anu Koivunen, Hilkka Olkinuora, Taru Tujunen ja Maija Vilkkumaa.
Tämä esimerkkiluettelo on tietenkin vinoutunut minun seuraamistottumusteni mukaan.
Suurimmasta osasta mainituista en osaa sanoa mitään. Ovat ammattilaisia ja hoitavat asiallisesti hommansa. Heidän vakaumuksestaan ja mahdollisesta piiloagendastaan minulla ei ole hajuakaan.
Joillakin toimittajilla on tapana panna erityisesti poliitikot lujille. Jos ensimmäinen saatu vastaus kiertelee ympäri ummet ja lammet, kysytään samasta asiasta lisää. Kysymykset voivat olla hyvin hankalia. Tämä on mielestäni pätevää asiakaspalvelua meille yleveron maksajille.
Jos kuuntelijan tai katsojan oma aateheimolainen sattuu olemaan toimittajan piinattavana, mieleen saattaa tulla ajatus, että siinä vihervassari piinaa poloista oikeistopoliitikkoa.
Seija Vaaherkumpu on mielestäni tiukka haastattelija ja hoitaa hommansa naama peruslukemilla. Tämä voidaan ehkä ymmärtää, että hän on puolueellinen. Häneltä kerran kysyttiin mahdollisesta agendasta, johon hän totesi, ettei hänellä sellaista ole. Minä olen taipuvainen uskomaan häntä.
Saattoi olla hän, jolta kysyttiin, että mitä toisen eli inttämiskysymyksen jälkeen seuraa. Enempää ei kuulemma ole tapana pumpata.
Myös Annika Damström ja Rosa Kettunen haastattelevat napakalla otteella.
Ruben Stiller on ollut joskus demarien ehdokkaana joissakin vaaleissa. Hän hoitaa hommaansa kieli poskessa ja tekemällä pilaa lähinnä itsestään. Sosiaalidemokratian idea ei ajelehdi hänen lähisfäärissään ainakaan työmaalla.
Toimittajien vieraista tiedän Heikki Patomäen ja Patrizio Lainàn olleen vasemmistoliiton vaaliehdokkaina. Heikki Pursiaisen isä Terho Pursiainen on teologi, joka on edustanut SKDL:a eli kansandemokraatteja ja sittemmin vihreitä. Poikansa Heikki on kuitenkin ollut kokoomuksen ehdokkaana.
Aki Kangasharju on Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen toimitusjohtaja, mikä heijastuu hänen näkemyksiinsä.
Timo R. Stewart ja Hannu Juusola ovat vierailleet asiantuntijoina Gazan kriisiä käsittelevissä keskusteluissa. Olen kuullut heitä moitittavan puolueellisuudesta palestiinalaisten eduksi. Minä arvelen tämän mielikuvan syntyvän siitä, että varmaan he kumpikin haluavat käsitellä tilannetta objektiivisesti ja ilman uskonnollista viitekehystä. Stewart tuomitsi aikoinaan jyrkin sanoin palestiinalaisten julman hyökkäyksen israelilaisia vastaan. Siitä alkoi sota, jossa Israel on ollut niskan päällä. Stewart on tuominnut myös Israelin toimia, jotka ovat olleet paljon esillä mediassa.
Vierastan erityisesti yleistäviä luonnehdintoja ("vihervassari feikkimedia"). Hyvin monipuolisen mediatalon tarjonnasta voi halutessaan poimia valikoiden esimerkkejä ja yrittää todistaa sitä tai tätä. Tämä olisi kuitenkin feikkitutkimusta. Yle on koko kansan media. Siksi on turhaa yrittää vaatia sitä lopettaa vasemmistolaisten palveleminen esimerkiksi boikotoimalla heitä keskustelijavalinnoissa.
Minä en kykene millään ottamaan yleistävää kantaa Yleen puoleen tai toiseen. Se on eduskunnan media. Eduskunta on meidän valitsemamme. Yleistävän kannan muodostaminen vaatisi, että olisin perillä aivan kaikesta, mitä Yle tarjoaa. Yksi vinoutuneiden arvioiden selittäjistä on ns. Dunning–Kruger-efekti.
Näin AI: "Dunning–Kruger-efekti
(ylivertaisuusvinouma) on kognitiivinen vinouma, jossa vähäisen osaamisen omaavat henkilöt yliarvioivat taitonsa, koska heiltä puuttuu metakognitiivinen kyky tunnistaa oma tietämättömyytensä. Ilmiö johtaa usein siihen, että heikosti suoriutuvat ovat liian itsevarmoja, kun taas todelliset asiantuntijat saattavat aliarvioida osaamisensa."
Toinen vaikuttava tekijä lienee vahvistusharha. Näin Wikipedia: Vahvistusharha, vahvistusvinouma tai vahvistamistaipumus (engl. Confirmation bias) tarkoittaa taipumusta valikoida ja tulkita uutta tietoa niin, että se tukee henkilön aikaisempia näkemyksiä. Vahvistusharhan johdosta ihminen antaa erityistä painoa sellaisille tiedoille, jotka tukevat hänen näkemyksiään, ja sivuuttaa sellaiset, jotka puhuvat niitä vastaan.[1][2] Oman mielipiteen kanssa ristiriidassa olevan tiedon sivuuttaminen estää henkilöä tuntemasta kognitiivista dissonanssia. Tutkija Raymond S. Nickerson pitää vahvistusharhaa tärkeimpänä harhapäätelmiä tuottavana ilmiönä.[3]
Vahvistusharhoja esiintyy varsinkin silloin, kun kyse on tunneperäisistä valinnoista ja vakiintuneista käsityksistä. Skeptikko Michael Shermer toteaa, että vahvistusharha selittää, miksi fiksut ihmiset kannattavat omituisia asioita. Älykkyys auttaa keksimään perusteluja mielipiteille, jotka on omaksuttu muista kuin järkisyistä. Asiaa on vaikea huomata, koska ihmisillä on taipumus attribuutioharhaan, jossa omat mielipiteet koetaan järkiperäisinä eikä tunnepohjaisina.[2]
Vahvistusharha selittää, miksi ihmiset tekevät erilaisia johtopäätöksiä samoista asioista tai miksi uskomukset säilyvät, vaikka ne olisi osoitettu vääriksi. Vahvistusharhaan ovat taipuvaisia etenkin ne, jotka luottavat vahvasti omiin mielipiteisiinsä. Harha heikentää päätöksenteon tasoa esimerkiksi politiikassa.
Molemmat teoriat varmasti selittävät omien kantojenikin vinoumia. Minäkin valitsen vain itselleni sopivia ohjelmia.
Yle ei varmasti ole virheetön eikä täydellinen missään suhteessa. Minä olen kuitenkin siihen tyytyväinen ja haluan puolustaa omaa näkemystäni siitä. Jos minun osoitetaan pitävin perustein olevan väärässä, velvollisuuteni on ottaa opikseni.
#politiikka #yle #tasapuolisuus #propaganda #bias #media #valtamedia #puolueettomuus
.jpeg)
.jpeg)
.jpeg)
