Vastakohdat täydentävät toisiaan? – Case Honkalat

 

Image by Julius H. from Pixabay

Saara ja minä?

Täydentävätkö nämä toisensa suloiseksi harmoniaksi??

Sopii miettiä.

(Taitavat kuvassa olla molemmat miehiä,  mutta mielikuvitellaan.)

Miltä näyttää? 

Suloinen Saara ja yrmeä Heikki? Tuo väärin päin oleva suuni lienee jonkinlainen hymy. Saara osaa lehauttaa lämpimän luontevan hymyn kuvausta varten. Minulta ei irtoa, ellei joku kerro hyvää vitsiä. 

Tässä olemme vastakohtia, mutta tällä ei liene merkitystä parisuhteen sujuvuudelle. 

Ylemmän kuvan liekehtivä ja jäätävä eivät kuvaa nykyistä tilannettamme, sillä olemme oppineet tuollaisessa tilanteessa toiminaan toisin kuin ennen. 

Ennen Saara saattoi syttyä liekkeihin, kun kuppi meni nurin. Minä vaikenin ja vetäydyin. Sen seurauksena Saaran lieskat muuttuivat revontulien kokoisiksi ja ääni tärisytti huonekaluja. 

Siinä olimme todella vastakohtia, mutta suosittelen muillekin uimista ulos moisesta parisuhdeongelmasta. 

Image by Mote Oo Education from Pixabay


Olemme molemmat introvertteja, mutta minä olen pahempi tapaus. Nysväilemme päivät pitkät  hiljaisina läppäreillämme ja näinhän sopu säilyy. Saara tosin on perheemme ulkoministeri ja viihtyy usein puhelimessa puhumassa asioista, joissa minun mielestäni ei ole mitään puhumista. Siinä täytyy kuitenkin olla jotakin salattua, koska naiset elävät pidempään. 

Jostakin syystä Saaralla tulee useammin asiaa minulle kuin päinvastoin. Jos minulla on jokin ajatus, se täyttää koko pääni, eikä Saaran ääni mahdu korvistani sisään. Tai sen verran tihkuu, että totean jonkun häiriön olevan läsnä, mutta mitään ymmärrettävää ei juuri pääse tajuntaani tai no, ehkä mekaanisesti. 

"Sä et ikinä kuuntele!"

Kun on asiaa jollekin, joka ei ole läsnä, turvaudumme kännykkään ja se saa aikaan hälytysäänen siellä, missä tavoittelemamme henkilö toivottavasti on. Linja aukeaa ja kumpikin kuulee, mitä toinen sanoo. 

Kun Saara tulee luokseni kertomaan asiaansa, ei tule mitään hälytystä, koska hän alkaa suoraan esittää asiaansa ja minun päähäni ei mahdu mitään. 

Ei hätää. Saara kyllä pitää huolen siitä, että päähäni tulee tilaa. 

Minusta olisi kuitenkin kätevää, jos hän vaikka kilistelisi jotakin kelloa tullessaan tai soittai kännykällään ja kysyisi, onko päässäni tilaa ja ovatko korvani auki. 

Tämä ero on niin vähäpätöinen, että sen kanssa voimme elää. 


Minä olen sotkupytty, Saara ei. Tunnustan, että en pidä rutiineista ja olen altis kiusaukselle tehdä jotakin siivousta ja järjestämistä mukavampaa. Kerroin toissapostauksessani, että minä hukkaan ja Saara löytää. Tämä liittyy myös sotkuisuuteen, koska jos tavarat ovat esillä, jopa minä saatan joskus löytää jotakin etsimääni.

Jos minä olisin sinkku, kotonani saattaisi olla lattia täynnä tavaraa, mutta yhdessä kerroksessa, koska muutoin ne eivät näy ja olisivat siis hukassa. Tavaroiden keskellä kulkee polkuja, jotta pääsen kulkemaan jääkaapin, tiskipöydän, makuuhuoneen ja vessan väliä. Muualla tuskin tarvitsee kulkeakaan. Jos sellainen tarve tulee, siivouslastalla on kätevä tehdä tilapäisiä uria. 

Jos Saara pakkaa ostoksia jääkaappiin, tavarat tulevat siistiin järjestykseen ja pysyvät paikoillaan. Minulle riittää, että saan tavarat sullottua miten kuten kaappiin ja olen tyytyväinen
, jos ovi tukee ruokia niin ettei se aukea. 

Minä olen myös niitä aviomiehiä, jotka eivät löydä jääkaapista etsimäänsä, jos se on vaikkapa maitopurkkien takana. 

Tähän yltiöjärjestyksen ja sotkuisuuden väliseen ristiriitaan olemme sopeutuneet. Saara pitää järjestyksen kaikkialla muualla ja sietää sen, että sängyn vieressä minun puolellani kaaosteoria toteutuu. 

Nyt jollakin saattaa tulla mieleen, että Saaran pitäisi emansipoitua ja kasvattaa minut sisäsiistiksi.

Ei tarvitse, koska tämä sujuu näin aivan hyvin. Kysykää vaikka Saaralta. Hän on syntynyt pullollaan järjestysgeenejä. Järjestys on hänelle luontainen tarve. Hän voi paremmin järjestäytyneessä maailmassa ja hänellä on motiivi asetella tavaroita paikoilleen.

No myönnetään, että voisi hän hiukan kouluttaa minua. Kysyttäessä hän antaisi minulle korkeintaan 5, 5 arvosanaksi, jos sitäkään. Kouluttaminen ei kuitenkaan olisi motivoivaa koululaisen lahjattomuuden ja uppiniskaisuuden vuoksi.  


Odottakaahan, kun pääsen retostelemaan Saaran puutteita (onko niitä?). 




#parisuhde #vuorovaikutus #työnjako #järjestys

Image by Alexandra_Koch from Pixabay

Naisen ja miehen ero

 

Kuva Lee Travathan Pixabaystä

Mistä johtuu, että kyläilyillä ja kalaaseilla jossakin vaiheessa väki organisoituu uudestaan siten, että pieniä tai ei ihan pieniä nais- ja miesryhmiä asettuu istumaan juttelemaan asioista, joista vastakkaisen sukupuolen ryhmissä ei puhuta?

Jos meille kotiin tulee kylään vaimoni naispuoleinen ystävä (tai voi hänet ehkä laskea myös yhteiseksi ystäväksemme), me juttelemme kaikki yhdessä niitä ja näitä. Jossakin kohtaa aistin, että minä olen tulppa. Uusien aiheiden esiin ottaminen tuntuu väkinäiseltä. Minusta tuntuu, että vaimoni ja vieraamme kokevat olevansa kuin aitauksessa. Vetäydyn toisaalle ja vapautan heidät siten laitumelle puhumaan asioista, joista he ovat heistä oikeasti kiinnostavia. 

Saatamme myös syödä vaimoni kanssa hiljaisuuden vallitessa. Enimmät asiat on käsitelty puolen vuosisadan aikana.

Kohta hän puhuu puhelimessa jonkun ystävättärensä kanssa pitkän pitkän puhelun. Aiheista ei ole pulaa. 

 

Kuva Couleur Pixabaystä

Erään naishenkilön kanssa nostin esiin, että minä olen hänen ystävänsä puoliso. Hän myönsi asian todeksi. Kun sitten tyyliin toivottelin kaikkea hyvää, hän jotenkin säikähti, alkoi toppuutella ja kirjoitti, että häntä melkein itkettää. 

Ei se kestäväksi ystävyydeksi kuitenkaan muuttunut. 

Ovatko nämä epätieteelliset havaintoni vain toksisia harhoja? 

Vai johtuuko kaikki tämä aivokurkiaisesta?

Vai onko kaikki opittua?

Kieli poskessa 😀

#ihmissuhteet #ystävyys #avioliitto #mies #nainen #keskustelu #puheenaiheet #mielenkiinto #mielipide #kyläily #ystävä #vuorovaikutus

Empatisoinnista

Ohjelmassa Kysy mitä vain empatiasta: Miksi johtajan on usein vaikea kokea empatiaa alaistaan kohtaan?  haastatellaan empatiasuunnittelija Enni-Kukka Tuomalaa. 

Tuomalan mukaan empatiaan sisältyy kaksi prosessia, kognitiivinen ja emotionaalinen. Ensin mainitussa pyritään järjen avulla ymmärtämään toisen näkökulma ja kokemus. Jälkimmäisessä omaksutaan toisen tunnetila, asetutaan toisen asemaan. Kognitiivinen empatia on emotionaalista tavallisempaa. 

Erilaiset välimatkat ovat haitallisia empatisoinnille. Ne voivat olla esimerkiksi emotionaalisia, fyysisiä, ideologisia, taloudellisia ja koulutuksellisia.

Empatiaa voi opetella. 

Empatiaa ei voi tuntea, jollei osapuolet ole samalla tasolla. Ihmisyyden ytimessä ollaan samanarvoisia.

Toista ei voi ymmärtää, jos ei ole kykyä kuunnella häntä.

On hätkähdyttävää, että Tuomalan mukaan valta heikentää kykyä empatiaan. Voisiko tämä selittää sen, että joillakin ehkä on kyky toteuttaa kylmäverisesti irtisanomisia tai lähettää sotilaita itsemurhatehtäviin? Puhuminen pataljoonista ja komppanioista on paitsi käytännöllistä ehkä myös tapa etäännyttää itsensä yksilöistä koostuvista joukko-osastoista. 

Välimatka on minusta hyvä termi kuvaamaan empatian puutteen tasoa ja muotoa. Luulen, että tietty asenteelllisuus tai ennakkoluuloisuus saattavat ehkäistä halua kuunnella. 

Yhteisen kielen puute varmasti vaikeuttaa tehokkaasti empatiaväylän avautumista.

Ymmärtääkseni kyse on myös ajasta. Pataljoonan komentajan on mahdotonta ehtiä kuunnella jokaista rivimiestä ennen hyökkäystä.

Luulen, että terveen on vaikea ymmärtää kaikkia kuolemansairaan ajatuksia ja jakaa tämän tunteita. Ehkäpä voidaan puhua myös terveydellisestä välimatkasta.

Arvelen, että hyväosaisen voimakas ideologinen asenne saattaa vähentää haluja kuunnella, miltä työttömäksi joutuneesta tuntuu. 

Emotionaalinen empatisointi taitaa olla haastava laji. 

Kokemus toisen asemaan asettumisesta alkaa kuuntelemisesta.

Ohjelmassa ei mielestäni käsitelty lohduttamista - ainakaan laajasti. Olisi kiva kuulla, miten löytää toimivia sanoja. 

Olemme olleet aaseja

Olemme olleet vaimoni kanssa täydellisiä aaseja. Miksi ei näin ilmeinen ratkaisu huonejärjestykseemme ole käynyt aikaisemmin mielessämme? Näinhän se pitää todella olla. Tietenkin vaimoni on oikeutettu omaan työhuoneeseen. 

Vaimoni kokee olonsa ahdistuneeksi, kun minä levitän taideleiriäni olohuoneeseemme. Minä tarvitsen paljon tilaa. Niinpä minulle on taidetarpeita pöydällä ja pitkin lattiaa.

Miksei tällainen ole aikaisemmin pälkähtänyt päähämme? 

Empaattisuutta koskevia kysymyksiä

Rainer on kommentoinut teemaa seuraavasti:

"Varsinkin terveydenhuolto ammateissa empatian kokeminen toista kohtaan on suotavaa . Ehkä toiset ihmiset ovat luontaisesti empaattisempia kuin toiset. Jollain tasolla empatiakykyä voi myös harjoitella."

"Kuuluu se sekä hoitajien että lääkärien ammattitaitoon,että tietty etäisyys hoidettaviin on hyvä pitää, ihan oman jaksamisen kannalta. Nuorena lääkärinä tai hoitajana pitää olla skarppina siinä, mitä ottaa " itseensä" ,kun on vasta uran alussa."

Kiitos noista näkökulmista Rainer. Tämän aiheen käsitteleminen herättää uusia kysymyksiä:

• Onko empaattisuus biologinen kyky vai onko se opittua?
• Vai onko se peritty ominaisuus, jota elämänkokemukset voivat vahvistaa, heikentää tai pitää yllä? 
• Onko olemassa sellaisia empaattisia ihmisiä, jotka eivät kuormitu toisen tunteiden jakamisesta, ja sellaisia, jotka kuormittuvat? 
• Mikä on empaattisuuden merkitys eri ammateissa?
• Voiko empaattinen ihminen toimia tietoisesti sympaattisesti suojellakseen itseään?
• Voiko terapia vaikuttaa ihmisen empaattisuuteen?

Yritän selvittää näitä asioita ja kirjoittaa niistä. 

Empaattisuuden kuormittavuus

Empaattinen ihminen pystyy ikäänkuin siirtymään toisen tilanteeseen ja kokemaan tämän tunteita. Ehkä toinen kokee helpottavana sen, että hänen tuntemuksiaan osataan sanoittaa. Tuntuu ehkä, että lohduttaja on samassa veneessä. Ehkä lohdutettava kokee, ettei ole yksin ongelmansa kanssa.

Mietin, onko toisen ihmisen tunteiden jakaminen kuormittavaa. Jos kannustettava esimerkiksi jännittää jotakin tärkeää koetta, empaattinen kannustaja kokee samaa tunnetta ja ehkä väsyy. En ole riittävän empaattinen ihminen voidakseni arvioida asiaa tästä näkökulmasta.

Empatiakyvyn puute saattaa suojata ihmistä. Palaako sairaanhoitaja loppuun, jos hän jakaa kärsivien potilaiden tunteet? Ehkä hoitajakoulutukseen kuuluu kuormittumisen välttämisen opettelu. Kyky unohtaa työvuoron murheet saattaa olla osa ammattitaitoa. 

En tiedä hyötyykö lohdutettava enemmän empaattisen kuin sympaattisen lohduttajan sanoista. Toivottavasti sympaattisellakin tukemisella on merkitystä. 

Kroonisesti sairaan ja kivulloisen potilaan puolison elämä saattaa olla hyvin raskasta, jos hän on empaattinen.

Vaimo kommentoi aihetta sanomalla, että empaattinen kuormittuu tietyissä tilanteissa, jos ei saa itse tukea. Tuo pitää varmaan paikkansa. 

Lohduttaminen on vaikea laji

"Psykologian maikka" kirjoittaa edelliseen postaukseeni liittyvässä Facebook-keskustelussa: "Empatiassa henkilö kokee samaa tunnetta kuin toinen, jakaa tunteen hänen kanssaan. Pystyy eläytymään hänen tilanteeseensa tämän, ei omista lähtökohdista käsin. Sympatiassa tunne on myötätuntoa, ei samaa kuin toisen tunne. Käytännössä empatia ja sympatia sekoittuvat."

Noiden määritelmien valossa koen, että en juurikaan pysty empatiaan, mutta sympatiaa saatan tuntea. Tosin en ole varma. Kyse saattaa olla pikemmin säälistä. 

Toivoisin kykeneväni luomaan toivoa silloin, kun joku ystäväni on joutunut pulaan. Se on minulle vaikeaa, jos kyseisen ystävän tilanne näyttää realistisesti ottaen huonolta. Miten keksiä lohduttavia sanoja? 

Kuunteleminen saattaa toimia paremmin kuin epärealistiset sanat. Onko empaattinen ihminen, joka osaa eläytyä toisen tilanteeseen, parempi kuuntelija kuin sympaattinen? 

Lienee eduksi, jos kuuntelija kestää toisen ehkä voimakkaitakin tunneilmaisuja. Kestääkö sympaattinen paremmin kuin empaattinen?

Voisiko kannustavilla ilmaisuilla kuten "Sinä selviät tästä" tai "Kaikki päättyy hyvin" olla jonkinlaista plasebovaikutusta? Ei tunnu todennäköiseltä.  

Lohduttaminen on vaikea laji. 

Empatiasta ja sympatiasta

Empatiassa on Wikipedian mukaan kyse kyvystä asettaa itsenä toisen asemaan. Empaattinen ymmärtää toisen tunteita. Itsensä kaltaisia on helpompi ymmärtää kuin muita. Sympatia tarkoittaa Wikipedian mukaan "toisen henkilön mielihyvän kokemista omana mielihyvänä (myötäilo) tai tuskan ja mielipahan tuntemista mielipahana". 

Minun mielikuvissani sympaattinen ihminen on miellyttävä, sellainen, jonka kanssa on helppo ja mukava keskustella.  Joidenkin ihmisten kanssa tulee tunne, että sanoma menee helposti läpi. Voi kuitenkin olla, että näissä tapauksissa on kyse älykkyydestä ja samantapaisesta kokemusmaailmasta, eikä tunteiden jakamisesta.   

Minun on vaikea kuvitella, millaista on toisen tunteiden tunteminen. Olisiko niin, että toisen tunteiden ymmärtäminen perustuu järkeen, mutta tunteiden tuntemiseen tarvitaan jotakin muuta, no, sitä sympatiaa. Ehkä sympaattisuutta voisi kutsua myötäelämiseksi. Tosin Suomen Mielenterveys ry:n materiaalissa myötäeläminen yhdistetään empatiaan. 

Jos joku on menossa riskialttiiseen leikkaukseen ja jännittää sitä, sympaattinen ihminen ilmeisesti jännittää myös. Tarttuuko tunne jotenkin? Onko kuitenkin kyse kuitenkin ystävän menettämisen pelosta vai todellisesta myötäelämisestä?

Saako jännittävä henkilö jotenkin tukea jännityksen tarttumisesta vai lisääkö se hänen hermostuneisuuttaan? En saa oikein kiinni ilmiöstä. 

Tarkoittaako toisen tunteiden ymmärtäminen sitä, että käsittää, miksi toisen tunteet ovat kyseisen henkilön tilanteessa perusteltuja? 

Yhdysvaltalaistutkimuksessa on vertailtu empaattisuutta 63 maassa. Suomalaiset sijoittuivat häntäpäähän. En usko, että suomalaisten älykkyydessä on muihin verrattuna mitään vikaa.    

Minusta tuntuu, että minun pitää vielä miettiä näitä käsitteitä. Tuntuu vaikealta erottaa puuroja velleistä. Saatan palata asiaan.