On hienoa, että Angela Merkel osoittaa johtajuutta Euroopassa. Hän varoittaa saksalaisia vihan lietsomisesta ja patistelee EU-maita jakamaan voimansa reilusti pakolaishaasteen käsittelyssä.
Saksa on käsitellyt kunnioitettavalla tavalla toisen maailmansodan toimista johtuvaa häpeäänsä. Varmasti moni hirmutekoihin syyllistynyt on päässyt kuin koira veräjästä sodan jälkeisessä sekasorrossa, mutta periaatteellisella tasolla on varmasti laajalti sisäistetty ihmisarvon merkitys. Tällaista oman pyykin pesua ei ole kaikkialla tehty.
Ehkä Saksassa nähdään erityisen selvästi pakolaishaasteen samankaltaisuus Holocaustin kanssa ja reagoidaan asiaan myönteisen pontevasti.
Kansat ovat vaeltaneet ennenkin. Sitä on tapahtunut sekä laajoina siirtyminä että jatkuvana yksilöiden hakeutumisena uusiin olosuhteisiin. USA:n kansan ylivoimainen enemmistö on maahanmuuttajataustainen. Kaikissa Etelä-'Amerikan maissa Brasiliaa ja paria muuta lukuunottamatta puhutaan espanjaa. Geneettinen taustakin on monimuotoinen.
Eurooppa tuntuu jollakin tavoin taantuneen. Syntyvyys on matalalla tasolla ja ikäpyramidi vinoutuu. Inhimillisyys velvoittaa meitä auttamaan hädänalaisia. Voi silti olla, että Eurooppa saa massiivisesta muutosta myös uutta elinvoimaa. Geeneille moninaisuus tekee vain hyvää.
Istuin lauantaina Vuosaaren uimahallin löylyissä. Löylyvesiastian vieressä oleva paikka vapautui. Tumma pappa siirtyi astian viereen ja alkoi heittää löylyä niin että moikui. Kysyin häneltä, onko hänen omassa maassaan saunoja. Kävi ilmi, että hän on kotoisin Irakista. Hän sanoi, että hänen kotimaansa on yksi suuri sauna. Lämpötila voi olla 55 astetta.
Löylyssä oli pari nuorempaa kai hänen maanmiestään, jotka lähtivät naureskellen löylystä. Eräs suomalainen mieskin häipyi lapsensa kanssa. Pappa kysyi hieman epävarmana, tekikö hän väärin, kun heitti niin roimat löylyt.
Kun näin hänet myöhemmin suihkupuolella, hän sanoi, että hänen piti tulla pois, kun kaveritkin tulivat. Huumorin kieli on kansainvälistä. Sitäpaitsi hän puhui suomea. Siellä me istuimme kaikki nahkavaatteissamme tasa-arvoisina. Koin jonkinlaista ihmillistä yhteyttä heidän kanssaan.
Ehkäpä suomalaisten pitäisi saunoa mahdollisimman paljon maahanmuuttajien kanssa. Se on hyvä ympäristö kohdata kaukaa tulleita lähimmäisiä tasa-arvoisessa ympäristössä.
Sairaan rakas elämä
Imusolmukesyövän ja leukemian kokenut mies kirjoittaa
maanantai 31. elokuuta 2015
Eläkkeellä on mukavaa
Alan ymmärtää, mikä on eläkkeellä olemisen ydin. Se on kiireettömyys. Se näyttää liittyvän osa-aikaeläkkeeseenkin. On mukava nukkua vapaa-aamuina niin pitkälle kuin uni maistuu. On mukava puuhastelle sellaisia, missä ei ole määräpäiviä ja laatuvaatimuksia. Videoeditointi on juuri sellaista. Teen jos huvittaa. Jos teen, valmistuu silloin kun valmistuu.
Minulla on ollut mielessä, että rakennan sellaisen portaalin lähisuvulle - lähinnä jälkeläisilleni, johon laitan videoita, jotka eivät ole tarkoitettu julkisesti nähtäviksi. Kotivideoita siis. Kopioin videot Youtubeen asetuksella "Piilotettu" ja linkitän ne blogiin, johon pääsevät vain kutsutut.
Olin tänään tapaamassa vanhempiani ja samalla siskoani sekä paria muuta paikalla ollutta.
Eläkeaika näyttää täyttyvän stressittömillä puuhilla ja läheisten parissa olemisella. Ei hassumpaa.
Ei tarvitse pyrkiä mihinkään. Tehdä vain mikä on mukavaa ja tärkeää. Tietysti se osaleipätyö täytyy hoitaa.
sunnuntai 30. elokuuta 2015
Masennuksen syistä
Masennus ja viha ovat saman kolikon kääntöpuolia. Vihaa ei käsittääkseni pidä tässä yhteydessä käsittää kirjaimellisesti. Se tarkoittaa omien etujen puolustamista ja sen sellaista.
Löysin netistä sivuston tiedostamaton.net, jossa käsitellään ammattitaitoisen tuntuisesti muun muassa masennusta. Sivustoa pitää Mikko Ahola, kukahan hän lieneekään?
Masennus voi Aholan mukaan johtua elämäntilanteesta, jonka kokee umpikujana. Jokin suuri muutoskin voi aiheuttaa masennusta. Masennukseen taipuvainen ihminen asettaa helposti itselleen suuria tavoitteita ja unelmia. Tämä lienee jonkinlaista rakkauden kokemisen kompensaatiota. Se, että masentunut ilmaisee vihaa muille, on hyödytöntä. Parempi keino on yrittää hyötyä mahdollisista rakkaudenlahteistä. Rakastuminen voi tuntua pakokeinolta tilanteesta, mutta rakkauden kohde on saattanut idealisoitua masentuneen silmissä ja rakkaus katoaa, kun totuus valkenee.
Masennuksen voi aiheuttaa terveyden menetyskin. Minäkin olen sen menettänyt, mutta saanut suurelta osin takaisin. Toipilas olen vielä. Voihan olla, että kuolemanvaarassa oleminenkin laukaisee masennuksen.
Suuri muutos kuten eläkkeelle jääminen voi aiheuttaa masennuksen. Olen astunut toisella jalallani eläkkeelle, kun olen jäänyt osa-aikaeläkkeelle. Tämä saattaa vaikuttaa samaan suuntaan kuin syövän kokeminen.
Maalaminen on ollut suuri rakkauteni. Olen kuitenkin menettänyt uskoani kuvataiteeseen. Olen ajatellut, että sen avulla voisi tavoittaa jotakin, mikä ei sanoin ole mahdollista. Varmaan se on tottakin. Kuvataiteen asema yhteiskunnassa on jollakin tavoin outo. Ala sisältää tähtikulttuuria ja vinoutunutta markkinamekanismia. Lahjattomat eivät tietenkään päädy tähdiksi, mutta sopiviin talleihin päätyminen auttaa. Luontaisen markkinamekanismin toimimista haittaa portinvartijajärjestelmä.
Tiedän olevani romanttinen hupsu, kun ajattelen, että kuvataide voisi olla välittömämmin tekijän ja tavallisten ihmisten välistä viestintää. Jos palaan maalamisen pariin, niin kuin toivon, varmaan haluan edetä tätä tietä.
Varmaan tämä maalaamisen kriisi on osasyy masennukseeni.
Alakulon alkujuuret ovat tietenkin jossakin menneisyydessä. Niitä pitää yrittää ammattilaisten kautta kehiä esiin. Hypoteeseja minulla onkin. Pitäisi vain tietää, miten niitä käsitellä.
Tänään purjehti suuri ukkosalue stadin eteläpuolelta.
Löysin netistä sivuston tiedostamaton.net, jossa käsitellään ammattitaitoisen tuntuisesti muun muassa masennusta. Sivustoa pitää Mikko Ahola, kukahan hän lieneekään?
Masennus voi Aholan mukaan johtua elämäntilanteesta, jonka kokee umpikujana. Jokin suuri muutoskin voi aiheuttaa masennusta. Masennukseen taipuvainen ihminen asettaa helposti itselleen suuria tavoitteita ja unelmia. Tämä lienee jonkinlaista rakkauden kokemisen kompensaatiota. Se, että masentunut ilmaisee vihaa muille, on hyödytöntä. Parempi keino on yrittää hyötyä mahdollisista rakkaudenlahteistä. Rakastuminen voi tuntua pakokeinolta tilanteesta, mutta rakkauden kohde on saattanut idealisoitua masentuneen silmissä ja rakkaus katoaa, kun totuus valkenee.
Masennuksen voi aiheuttaa terveyden menetyskin. Minäkin olen sen menettänyt, mutta saanut suurelta osin takaisin. Toipilas olen vielä. Voihan olla, että kuolemanvaarassa oleminenkin laukaisee masennuksen.
Suuri muutos kuten eläkkeelle jääminen voi aiheuttaa masennuksen. Olen astunut toisella jalallani eläkkeelle, kun olen jäänyt osa-aikaeläkkeelle. Tämä saattaa vaikuttaa samaan suuntaan kuin syövän kokeminen.
Maalaminen on ollut suuri rakkauteni. Olen kuitenkin menettänyt uskoani kuvataiteeseen. Olen ajatellut, että sen avulla voisi tavoittaa jotakin, mikä ei sanoin ole mahdollista. Varmaan se on tottakin. Kuvataiteen asema yhteiskunnassa on jollakin tavoin outo. Ala sisältää tähtikulttuuria ja vinoutunutta markkinamekanismia. Lahjattomat eivät tietenkään päädy tähdiksi, mutta sopiviin talleihin päätyminen auttaa. Luontaisen markkinamekanismin toimimista haittaa portinvartijajärjestelmä.
Tiedän olevani romanttinen hupsu, kun ajattelen, että kuvataide voisi olla välittömämmin tekijän ja tavallisten ihmisten välistä viestintää. Jos palaan maalamisen pariin, niin kuin toivon, varmaan haluan edetä tätä tietä.
Varmaan tämä maalaamisen kriisi on osasyy masennukseeni.
Alakulon alkujuuret ovat tietenkin jossakin menneisyydessä. Niitä pitää yrittää ammattilaisten kautta kehiä esiin. Hypoteeseja minulla onkin. Pitäisi vain tietää, miten niitä käsitellä.
Tänään purjehti suuri ukkosalue stadin eteläpuolelta.
Uusi haaste - alakulo
Eilen oli parempi vire kuin tänään. Johtui ehkä siitä, että oli mukavaa seuraa, kun meillä oli kolme lapsenlasta ilonamme.
Viime päivinä on ollut vipinää sen verran, että tänään pitää levätä. Valitettavasti se tuntuu saavan mielen sinisävyiseksi.
Tässä on jonkinlainen dilemma. Kaikenlainen toiminta ja muiden tapaaminen, työkin, pitää mielen virkeämpänä, mutta en jaksa sellaista päivästä toiseen. Kun lepäilen, mieli samentuu. Tuo kummallinen mieliala kaartaa molliin, vaikka mikään erityinen ei tällä hetkellä kaiherra mieltä. Samoissa olosuhteissa voi olla joko iloinen, surullinen tai siltä väliltä.
Kuten on tunnettua, tähän ei auta mikään itseään niskasta kiinniottaminen tai instant -ryhdistäytyminen. Ihminen on kuin vangittu painavaan viittaan ja sitä vain joutuu kantamaan.
Masennuksen mysteeri on siinä, että sen syyt eivät aina ole näkyvissä. Sekin tilanne tuntuu vaihtelevan. Välillä olen masentunut, koska elämä tuntuu olevan takana eikä edessä olevat näkymät innosta. Toisinaan - kuten nyt - mieli on maissa, mutta elämä tuntuu muutoin olevan kutakuinkin ok.
Näinköhän tämän blogini pääteema muuttuu masennukseksi. Viime vuonna olin optimistinen syöpäpotilas, nyt olen alakuloinen syövästä selvinnyt. Tällainenkin prosessi voi normaali. Sekä työterveyslääkäri että Suomen Syöpäyhdistyken neuvoja toivat esiin sen, että kun syöpä on päällä, ollaan hoidossa ja siirrytään prosessin vaiheissa eteenpäin. Silloin keskitytään paranemiseen ja ajatuksetkin ovat siinä. Kun syöpä on - ainakin toistaiseksi - takana, ollaan kuin tyhjän päällä.
Tulevaisuutta on todella vaikea ennustaa. Enpä arvannut, että viimevuotista seuraisi tämä.
Kuvat eiliseltä Kallahdenniemen päästä.
lauantai 29. elokuuta 2015
Tasapainoilua
Minulla on nyt 16 viikkotuntia opetusta tässä jaksossa. Tunnit sijoittuvat mainiosta tiistaille, keskiviikolle ja torstaille. Näiden keskittymien väliin jää osa-aikaeläkeläiselle mukavan mittainen viikonloppu.
Valitettavasti en juuri jaksa tehdä hallinnollisia hommia opetuspäivinä. Ne pyrkivät syömään eläkeaikaani. Kevään kesken jääneistä suorituksista on kehkeytynyt iso tukku selvitettäviä viestejä.
Olisi mukava, jos viikkotuntini pyörisivät yhdentoista tunnin tahtia ympäri vuoden. No tämän hetkinen kuormani tietää löysää joskus muulloin.
Tunnen, että voimani ovat vähentyneet viime lukuvuodesta. Ehkä se johtuu syövän psyykkisistä seurauksista. Pyöräileminenkin on ollut tahkeaa tällä viikolla. Ihan kuin olisin jonkinlaisessa ylikunnossa.
Hienoa kuitenkin, että on tämä osa-aikaeläke. Nyt juuri sitä tarvitsen.
Tänään olemme olleet kolmen lapsenlapsen kanssa uimahallissa ja sitten rannalla syömässä eväitä. En tohtinut tänään mennä hökötykseen temppuilemaan, kun sen kimpussa oli tänään runsaasti lapsia. Heillehän se lienee tarkoitettukin.
Ongelle alitajuntaan
Mielialani on kohentunut. Sovimme siitä huolimatta eilen lääkärin kanssa, että käyn muutaman kerran juttelemassa psykologin kanssa. Meillä on tällainen mahdollisuus työterveyspalvelussamme.
Saa nähdä, hyödynkö siitä mitään. Kai minun on annettava eheytymiselle mahdollisuus. Josko nousisi esiin jokin löydös tai tämä psykologi osaa käsitellä jo tiedostettuja asioita erityisen hyvin kanssani.
Lääkärin mukaan on kahdeta tarjolla olevasta psykologista toinen on ratkaisukeskeisempi kuin se toinen. Ajattelimme, että jälkimmäinen sopisi minun tarpeeseeni paremmin.
Alitajunnassa olevien asioiden käsittely tuntuu ikuisuusprojektilta, mutta ehkei kannata heittää kirvetä kaivoon. Syövän pintaa kohti röykyyttämiin juttuihin täytyy suhtautua vakavasti.
Onkohan tämä vaivaannuttava asia lukijalle? Arvelen, että useimmille ei. Rahaan ja parisuhteeseen liittyvät ainakin tietyt teemat olen oppinut olevan sellaisia.
Meitä olisi kaksi pelaajaa valmiina kyykkäotteluihin sunnuntaina Kaisaniemenpuistossa klo 14. Lähtisitkö mukaan? Josko saataisin kahdesta neljään pelaajaa lisää? Enemmänkin mahtuu, kun vuorotellaan. Ilmittoittautuisitko kommentteihin tai sähköpostiin, jonka löydät tuosta oikealta. Huomenna on varmaan vielä kesä.
Saa nähdä, hyödynkö siitä mitään. Kai minun on annettava eheytymiselle mahdollisuus. Josko nousisi esiin jokin löydös tai tämä psykologi osaa käsitellä jo tiedostettuja asioita erityisen hyvin kanssani.
Lääkärin mukaan on kahdeta tarjolla olevasta psykologista toinen on ratkaisukeskeisempi kuin se toinen. Ajattelimme, että jälkimmäinen sopisi minun tarpeeseeni paremmin.
Alitajunnassa olevien asioiden käsittely tuntuu ikuisuusprojektilta, mutta ehkei kannata heittää kirvetä kaivoon. Syövän pintaa kohti röykyyttämiin juttuihin täytyy suhtautua vakavasti.
Onkohan tämä vaivaannuttava asia lukijalle? Arvelen, että useimmille ei. Rahaan ja parisuhteeseen liittyvät ainakin tietyt teemat olen oppinut olevan sellaisia.
Meitä olisi kaksi pelaajaa valmiina kyykkäotteluihin sunnuntaina Kaisaniemenpuistossa klo 14. Lähtisitkö mukaan? Josko saataisin kahdesta neljään pelaajaa lisää? Enemmänkin mahtuu, kun vuorotellaan. Ilmittoittautuisitko kommentteihin tai sähköpostiin, jonka löydät tuosta oikealta. Huomenna on varmaan vielä kesä.
perjantai 28. elokuuta 2015
Tänään olin eläkkeellä
Tänään olen ollut todella eläkkeellä. Aamulla kävin lääkärissä ja sitten menimme vaimoni kanssa taas Vuosaaren uimahalliin.
Altaaseen oli virittetty pitkittäin valtava kelluva kumihökötys, jonka päällä saattoi koetella tasapainotaitojaan. Toisessa päässä oli poikittain pienat, joita pitkin saattoi astella. Vastapäisessä päässä oli kumilauttoja jonossa kuin kolikkoja narussa. Siitä päästä pari aikuista miestä koetteli onneaan ja joku kerta taisi onnistuakin. He eivät uskaltautuneet pienoille, jotka olivat valvojan mukaan helpompia.
Sitten saapui paikalle asiansa osaajia, kymmenvuotiaita poikia, jotka heti päättivät kokeilla hökötystä. Osa heistä pisteli pienojen yli tuosta noin vaan. Eivät hekään kaikki onnistuneet. Ei voinut kuin ihailla nuoren miehen luontaista askellusta esteen yli. Siinä mentiin kuin hämähäkki verkkoa pitkin.
Minä uin täyden tonnin tällä kertaa. Sitten minäkin kokeilemaan häkötystä. Pienapuolelta koitin kaksi kertaa. Minulla oli tekemistä jo pystyssä pysymisessä ennen varsinaista koitosta. Kaksi pienaa selvisin kummallakin kerralla ja sitten plumps. Pienat antoivat kovin periksi painoni alla. Liekö minulle mahdollistakaan päästä pidemmälle? Seli seli.
Huomenna menemme kolmen lapsenlapsen kanssa samaan halliin. Voin tarjota heille hupia kokeilemalla taas hökötystä.
Juttelin paluusuunnassa höyrysaunassa parin muun höyrystyjän kanssa. Toinen heistä siivosi lasiovea ja kysyin, haluaako hän katsoa maisemia. Ei ollut huumorimiehiä. Sanoi, että hänellä on lapsi mukana. Se oli tietysti hyvä syy parantaa näkyvyyttä. Kuulin aksentista, että hän on ulkomaalainen. Kysyin, onko hän venäläinen. Hän katsahti merkitsevästi ja sanoi olevansa perusvenäläinen. Aika kiinnostava ilmaus.
Kävimme palatessa ravintolassa syömässä lounaan. Iltapäivällä seurasin MM-kisoja, bloggasin ja otin nokoset.
Iltapuolella menimme tapaamaan yhtä lastenlastamme, jota emme ole nähneet kohta pariin kuukauteen. Sain pojaltani lisää reikiä vyöhöni. Talon emäntä oli laittanut meille herkkuja.
Oikein mukavaa tämä eläkkeellä olo.
Altaaseen oli virittetty pitkittäin valtava kelluva kumihökötys, jonka päällä saattoi koetella tasapainotaitojaan. Toisessa päässä oli poikittain pienat, joita pitkin saattoi astella. Vastapäisessä päässä oli kumilauttoja jonossa kuin kolikkoja narussa. Siitä päästä pari aikuista miestä koetteli onneaan ja joku kerta taisi onnistuakin. He eivät uskaltautuneet pienoille, jotka olivat valvojan mukaan helpompia.
Sitten saapui paikalle asiansa osaajia, kymmenvuotiaita poikia, jotka heti päättivät kokeilla hökötystä. Osa heistä pisteli pienojen yli tuosta noin vaan. Eivät hekään kaikki onnistuneet. Ei voinut kuin ihailla nuoren miehen luontaista askellusta esteen yli. Siinä mentiin kuin hämähäkki verkkoa pitkin.
Minä uin täyden tonnin tällä kertaa. Sitten minäkin kokeilemaan häkötystä. Pienapuolelta koitin kaksi kertaa. Minulla oli tekemistä jo pystyssä pysymisessä ennen varsinaista koitosta. Kaksi pienaa selvisin kummallakin kerralla ja sitten plumps. Pienat antoivat kovin periksi painoni alla. Liekö minulle mahdollistakaan päästä pidemmälle? Seli seli.
Huomenna menemme kolmen lapsenlapsen kanssa samaan halliin. Voin tarjota heille hupia kokeilemalla taas hökötystä.
Juttelin paluusuunnassa höyrysaunassa parin muun höyrystyjän kanssa. Toinen heistä siivosi lasiovea ja kysyin, haluaako hän katsoa maisemia. Ei ollut huumorimiehiä. Sanoi, että hänellä on lapsi mukana. Se oli tietysti hyvä syy parantaa näkyvyyttä. Kuulin aksentista, että hän on ulkomaalainen. Kysyin, onko hän venäläinen. Hän katsahti merkitsevästi ja sanoi olevansa perusvenäläinen. Aika kiinnostava ilmaus.
Kävimme palatessa ravintolassa syömässä lounaan. Iltapäivällä seurasin MM-kisoja, bloggasin ja otin nokoset.
Iltapuolella menimme tapaamaan yhtä lastenlastamme, jota emme ole nähneet kohta pariin kuukauteen. Sain pojaltani lisää reikiä vyöhöni. Talon emäntä oli laittanut meille herkkuja.
Oikein mukavaa tämä eläkkeellä olo.
Käsi sydämelle - Holocaust on palannut
Itävallasta löytyneen rekan tavarasailöstä on löytynyt kymmeniä pakolaisruumiita (HS). Välimereen hukkuu jatkuvasti pakolaisia. Outoa on, että kuolemiin tuntuvat olevan yleensä syyllisiä tunnottomat jobbarit, jotka rahastavat eivätkä välitä pakolaisten kohtaloista.
Minusta näissä tapahtumissa on jotakin samaa kuin Holocaustissa, paitsi että natsien sodanaikaisista hirmuteoista ei laajalti tiedetty.
Miten Eurooppa voi olla näin avuton tällaisten ryövääjien edessä? Onko olemassa hiljainen sopimus, että antaa niiden kuolla, jotta niitä ei tule enemmän?
Sama kuvio toistuu. Juutalaisia pidettiin etnisesti erilaisina. Nyt suojellaan Euroopan lintukotoa erilaisilta tulijoilta.
On ymmärrettävää, että tavalliset saksalaiset eivät puuttuneet asiaan, kun juutalaisia vietiin, koska omakin perhe olisi joutunut vaaraan. Meillä ei ole sitä riskiä.
Me seuraamme median kautta tapahtumia, mutta emme vaadi poliitikoiltamme tosi toimia. Olemmeko hiljaisia sivustakatsojia, jotka itsekin toivomme, että rajat eivät vuoda ja ongelma pysyy kaukana?
Nuorin Itävallan rekasta löytyneistä oli kaksivuotias tyttö. Tätä vartenko hän oli syntynyt?
Hiljainen sopeutuminen tekee meistä kylmäsydämisiä.
torstai 27. elokuuta 2015
Digitekniikka oppimisessa voi olla hypeä
Olemme jatkuvasti tietotekniikan varassa. Monella työpaikalla hommat pysähtyvät, jos tietojärjestelmät eivät toimi.
Sain osaltani kaksi asiaa kuntoon tänään, ainakin alustavasti. Olen saanut Macbookillani yhteyden koulun Wi-Fin kautta muualle, mutta en koulun sivustolle. Soitin asiasta AppleCareen. Sieltä todettiin, että ongelman pitää olla paikallinen. Koulun helpdeskin kaverit keksivät syyn. Koulun Wi-Fissä onkin esto oman sivuston käyttöön. Ilmeisesti on haluttu ohjata lankayhteyksien käyttöön. Ongelmaan tullaan etsimään ratkaisua.
Toinen ongelma oli se, että en ole saanut helpdeskistä saamani liitäntäpalikan avulla yhteyttä luokkien datatykkeihin paitsi yhdessä luokassa. AV-tuen avulla selvisi, että minulla on laajennettu näyttö käytössä. Nyt ymmärrän, mitä se tarkoittaa ja miksi hallinnon puolella ainakin yhdellä henkilöllä on kaksi ruutua käytössään. AppleCare osasi neuvoa, mistä saan läppäriini tarvittaessa oikean asetuksen.
Auttamatta tulee mieleen, että voisiko hyvän oppimisen ydin ollakin vuorovaikutuksessa ja omatoimisuuteen kannustamisessa. Tämä saattaisi toimia ilman erityisen ihmeellisiä tietojärjestelmiä. Auttavat ne tietysti minunkaltaistani sotkupossua asioiden pitämisessä järjestyksessä.
Remonttiongelmien vuoksi olen joutunut improvisoimaan tuntejani. Näppituntumani on, että paperi ja kynä riittävät pitkälle. Epäilen, että käsinkirjoittaminen on aivoille parempi asia kuin tietokoneelle näpytteleminen.
Olen ollut mukana Helsingin yliopistolla kokeilemassa järjestelmää, jolla voitiin iPadeista lähettää kuvia, tekstiä ja piirustuksia eteen screenille. Voisin kysyä, että mitä sitten. En näe siinä kovin kummoista didaktista innovaatiota. Pääpaino on minusta sisällössä, eikä siinä, miten se tuodaan julki.
Osa opiskelijoistamme on saanut henkilökohtaiset läppärit käyttöönsä. Nyt he voivat luokkatilanteessa käyttää niitä ja/tai kännyköitä. Opettajan on entistä hankalampi saada kaikkia keskittymään käsiteltäviin aiheisiin. Elämme varmaan jonkinlaista murrosta. Opiskelijoiden kasvot kohdistuvat ruutuihin eikä toisiinsa. Mihinkähän tämä vie? Eteen- vai taaksepäin?
Ammatillisen opetuksen haasteita ei minusta voiteta digitekniikalla vaan jollakin aivan muulla.
Sain osaltani kaksi asiaa kuntoon tänään, ainakin alustavasti. Olen saanut Macbookillani yhteyden koulun Wi-Fin kautta muualle, mutta en koulun sivustolle. Soitin asiasta AppleCareen. Sieltä todettiin, että ongelman pitää olla paikallinen. Koulun helpdeskin kaverit keksivät syyn. Koulun Wi-Fissä onkin esto oman sivuston käyttöön. Ilmeisesti on haluttu ohjata lankayhteyksien käyttöön. Ongelmaan tullaan etsimään ratkaisua.
Toinen ongelma oli se, että en ole saanut helpdeskistä saamani liitäntäpalikan avulla yhteyttä luokkien datatykkeihin paitsi yhdessä luokassa. AV-tuen avulla selvisi, että minulla on laajennettu näyttö käytössä. Nyt ymmärrän, mitä se tarkoittaa ja miksi hallinnon puolella ainakin yhdellä henkilöllä on kaksi ruutua käytössään. AppleCare osasi neuvoa, mistä saan läppäriini tarvittaessa oikean asetuksen.
Auttamatta tulee mieleen, että voisiko hyvän oppimisen ydin ollakin vuorovaikutuksessa ja omatoimisuuteen kannustamisessa. Tämä saattaisi toimia ilman erityisen ihmeellisiä tietojärjestelmiä. Auttavat ne tietysti minunkaltaistani sotkupossua asioiden pitämisessä järjestyksessä.
Remonttiongelmien vuoksi olen joutunut improvisoimaan tuntejani. Näppituntumani on, että paperi ja kynä riittävät pitkälle. Epäilen, että käsinkirjoittaminen on aivoille parempi asia kuin tietokoneelle näpytteleminen.
Olen ollut mukana Helsingin yliopistolla kokeilemassa järjestelmää, jolla voitiin iPadeista lähettää kuvia, tekstiä ja piirustuksia eteen screenille. Voisin kysyä, että mitä sitten. En näe siinä kovin kummoista didaktista innovaatiota. Pääpaino on minusta sisällössä, eikä siinä, miten se tuodaan julki.
Osa opiskelijoistamme on saanut henkilökohtaiset läppärit käyttöönsä. Nyt he voivat luokkatilanteessa käyttää niitä ja/tai kännyköitä. Opettajan on entistä hankalampi saada kaikkia keskittymään käsiteltäviin aiheisiin. Elämme varmaan jonkinlaista murrosta. Opiskelijoiden kasvot kohdistuvat ruutuihin eikä toisiinsa. Mihinkähän tämä vie? Eteen- vai taaksepäin?
Ammatillisen opetuksen haasteita ei minusta voiteta digitekniikalla vaan jollakin aivan muulla.
Toiseus ja viha
Olen jatkanut Edmund de Waalin mainion sukuhistorian Jänis jolla on meripihkan väriset silmät lukemista. Kirja kuvaa loputtoman vivahteikkaasti upporikkaan juutalaissuvun vaiheita Ranskassa, Itävallassa ja muuallakin.
Jos kirjan alkupuoli on ollut kepeää kulttuuri-ilotulitusta, jälkipuoli alkaa kääntyä antisemitismin julmaksi historiaksi.
Ephrussit - se on suvun nimi - ovat sulautuneet etnisyyden puolesta lähes näkymättömiksi paikallisiin yhteiskuntiin. Silti jäljellä on toiseus. He ovat edelleen juutalaisia.
Kirja osoittaa terävänäköisesti, miten syrjiminen muuttuu vihaksi.
Minä en ole juurikaan ole kokenut vihaa, toiseutta kylläkin. Toiseuden tunne, joka tosin ei ole kovin voimakas henkilökohtaisessa elämässä, johtuu vakaumuksesta. Ryhmäni jäsenenä asia on toisin, kun media käsittelee kipeitä asioita.
Ephrusseihin verrattuna olemme paremmassa asemassa, koska toiseutemme ei käy ilmi kasvojen piirteistä.
Toiseutta saattavat kokea vammaiset, ylipainoiset, vararikon kokeneet puhumattakaan äidinkielenään muuta kuin suomea puhuvista, eri uskontojen edustajista tai pigmentiltään erilaisista.
Etten vain pyrkisi alitajuisesti pysymään mukavuusalueellani ja huomaamattani syrjimään joitakuita? Onkohan reflektion paikka?
Mitä muuta voi toivoa kuin, että eletään sovussa, ollaan tahdikkaita, yritetään sietää toisiamme ja vältetään kateutta.
Syrjiminen saattaa olla vihan siemen.
Romaanin teemat ovat yhä valitettavan ajankohtaisia.
keskiviikko 26. elokuuta 2015
Välillä työnnetään narulla
Pappa oli tekemässä pappojen töitä eli babysittaamassa lapsenlapsia, kun vanhemmat olivat koululla vanhempainillassa. Hyvin meni.
Tänään koin työssäni, miten se on joskus narulla työntämistä. Olin laittanut erään luokan tekemään ryhmätyötä. Se on aktivoiva menetelmä, mutta huonona puolena on siipeily. Kolmen hengen ryhmä saattaa istua hiljaisina tai kännyköihin uppoutuneina eikä kukaan tee mitään tehtävän eteen. Usein käy niin, että yksi tekee ja muut ovat mukana vain muodollisesti. Silloin oppia saa vain se yksi.
Yhden tällaisen yhdellä pyörällä ajavan kolmipyörän sain puhumalla yhteistyöhön. Toisen minun piti hajoittaa niin, että kukin saa tehdä yksin. Kun sitten näin, että yksi jäsenistä lojuu pää pöydällä ja toinenkin taisi olla aika out, tunsin hommani olevan juuri sitä narulla työntämistä.
Jossain vaiheessa tunsin sisäistä tärinää, kun tunsin itseni niin voimattomaksi ja ehkäpä harmistuneeksikin. Sain sitten nämäkin tekemään jonkin verran asian eteen, kun päästin lopputunnista sellaiset menemään, jotka olivat saaneet kohtuullisesti homman tehtyä. Siitäkin tuotoksesta saatoin päätellä, että hommaan kyllä pystyttäisiin kunhan vain ryhdyttäisiin.
Koululla on aika haastavat olosuhteet, koska rakennusyhtiö on myöhästynyt remontin saamisessa valmiiksi. Ilmastointi ei toimi ja luokissa tarkenee erinomaisesti näillä keleillä. Wi-Fi ei toimi häiriöttömästi kaikkialla. Kaikki luokkien oppilaskoneetkaan eivät toimi. Läppäreitä on vasta alettu jakaa opiskelijoille. Remontin viivästyminen heijastuu muihinkin järjestelyihin.
Samaan aikaan on aloitettu sellainen uusi käytäntö, että luokissa ei ole opettajan konetta vaan jokainen kuljettaa läppäriään ja kytkee sen aina tykkiin, kun on tarve. Se on tietysti nykyaikaa. Minä olen toivonut voivani käyttää omaa kotiläppäriäni, koska se on kevyempi kantaa ja helpompi käyttää. Koulu on tullut toivettani vastaan ansiokkaasti ja olen saanut käyttööni lisäpalikan, jolla voin kytkeä Macbookini luokkien systeemeihin. En saanut ensimmäisillä kerroilla yhteyttä toimimaan, mutta tänään se onnistui jälkimmäisessä luokassa. Tosin kiusana oli kummallinen vaiva, kun en saanut Wi-Fin kautta yhteyttä koulun nettiin vaikka muualle pääsin.
Tämä on siirtymäaikaa. Täytyy suhtautua kärsivällisesti ja improvisoida luokkatyötä tilanteen mukaan.
Tänään koin työssäni, miten se on joskus narulla työntämistä. Olin laittanut erään luokan tekemään ryhmätyötä. Se on aktivoiva menetelmä, mutta huonona puolena on siipeily. Kolmen hengen ryhmä saattaa istua hiljaisina tai kännyköihin uppoutuneina eikä kukaan tee mitään tehtävän eteen. Usein käy niin, että yksi tekee ja muut ovat mukana vain muodollisesti. Silloin oppia saa vain se yksi.
Yhden tällaisen yhdellä pyörällä ajavan kolmipyörän sain puhumalla yhteistyöhön. Toisen minun piti hajoittaa niin, että kukin saa tehdä yksin. Kun sitten näin, että yksi jäsenistä lojuu pää pöydällä ja toinenkin taisi olla aika out, tunsin hommani olevan juuri sitä narulla työntämistä.
Jossain vaiheessa tunsin sisäistä tärinää, kun tunsin itseni niin voimattomaksi ja ehkäpä harmistuneeksikin. Sain sitten nämäkin tekemään jonkin verran asian eteen, kun päästin lopputunnista sellaiset menemään, jotka olivat saaneet kohtuullisesti homman tehtyä. Siitäkin tuotoksesta saatoin päätellä, että hommaan kyllä pystyttäisiin kunhan vain ryhdyttäisiin.
Koululla on aika haastavat olosuhteet, koska rakennusyhtiö on myöhästynyt remontin saamisessa valmiiksi. Ilmastointi ei toimi ja luokissa tarkenee erinomaisesti näillä keleillä. Wi-Fi ei toimi häiriöttömästi kaikkialla. Kaikki luokkien oppilaskoneetkaan eivät toimi. Läppäreitä on vasta alettu jakaa opiskelijoille. Remontin viivästyminen heijastuu muihinkin järjestelyihin.
Samaan aikaan on aloitettu sellainen uusi käytäntö, että luokissa ei ole opettajan konetta vaan jokainen kuljettaa läppäriään ja kytkee sen aina tykkiin, kun on tarve. Se on tietysti nykyaikaa. Minä olen toivonut voivani käyttää omaa kotiläppäriäni, koska se on kevyempi kantaa ja helpompi käyttää. Koulu on tullut toivettani vastaan ansiokkaasti ja olen saanut käyttööni lisäpalikan, jolla voin kytkeä Macbookini luokkien systeemeihin. En saanut ensimmäisillä kerroilla yhteyttä toimimaan, mutta tänään se onnistui jälkimmäisessä luokassa. Tosin kiusana oli kummallinen vaiva, kun en saanut Wi-Fin kautta yhteyttä koulun nettiin vaikka muualle pääsin.
Tämä on siirtymäaikaa. Täytyy suhtautua kärsivällisesti ja improvisoida luokkatyötä tilanteen mukaan.
Heikki Honkala kohtasi Heikki Honkalan
Heikki Honkala ja Heikki Honkala |
Kutsuin viime vuonna täyskaimani Heikki Honkalan Hattulasta Faebook-kaverikseni. Emme tunteneet ennestään. Hän hyväksyi minut mutkattomasti kaverikseni.
Huomasin sitten, että kun tykkäsin tai kommentoin hänen päivityksiään, näytti kuin hän olisi ollut itse asialla.
Heikki oli tulossa käymään Helsingissä työkuvioissaan ja viestitti, että olisi mukava tavata. Eilen tapasimme ja joimme kahvit kouluni ruokalassa. Hän on laatinut luettelon (Bucket list) asiosta, jotka hän haluaa kokea ja hänellä oli sillä mukana täyskaiman tapaaminen.
Meillä oli oikein lupsakka keskusteluhetki.
Emme ole sukua toisillemme. Isäni on ottanut sukunimen Honkala Karjalaan jääneen kotitalonsa mukaan. Kaiman suvussa on myös otettu kotitalon nimi sukunimeksi, mutta pari sukupolvea aikaisemmin. Etunimiemmekin valikoitumisessa on samankaltaisuutta. Olemme molemmat tainneet saada sen enomme mukaan.
Kaima mainitsi, että on kolmaskin Heikki Honkala. Minunkin tietääkseni ainakin Helsingin seudulla asuu yksi. Olen saanut joskus hänelle tarkoitettuja puheluja.
Saapa nähdä, tapaammeko joskus useammankin täyskaiman kesken. Facebookissa näyttäisi olevan muutama. Kun kaikki eivät varmaan ole siellä mukana, ehkäpä meitä on kaikkiaan toistakymmentä.
Mieleeni on tullut, että jos tällainen sattumanvarainen seura saadaan kokoon, lähtökohta voisi olla se, että vaikka olisimme kuinka eri mieltä asioista, keskustelisimme sovussa. Sellainenhan olisi hyvä kerho.
tiistai 25. elokuuta 2015
Aha - olen elämäjulkaisija
Elämäjulkaisu ja elämäjulkaisija - tällaisia käsitteitä käyttää Sari Östman, joka on tutkinut Facebookin käyttöä ja blogin kirjoittamista väitöskirjaansa "Millaisen päivityksen tästä sais? Elämäjulkaisijuuden kulttuurinen omaksuminen" varten. Aiheesta lähemmin Hesarin jutussa "Tutkija: Facebookin käyttäjä miettii tiedostamattaan, millaisen päivityksen tekisi". Satu Östmania on myös haastateltu Ylen aamu-tv:ssä otsikolla "Elämäjulkaiseminen muuttaa identiteettiä".
Elämäjulkaisemiseen on kaksi motiivia. Elämäjulkaisija haluaa jäsentää kirjoittamalla elämäänsä ja olla sosiaalisessa vuorovaikutuksessa muiden kanssa. Päiväkirjatkaan eivät ole vaikuneet unholaan, sillä niidenkin avulla tehdään ensimmäistä, mutta kirjoitetaan sellaisistakin asioista, mitä elämäjulkaisuihin ei laiteta. Kirjeet ja varmaan sähköpostitkin edustavat jälkimmäistä. Niissäkin voidaan olla avoimempia kuin sosiaalisessa mediassa.
Minä allekirjoitan sanotun. Jäsennän ajatuksiani ja elämääni sekä opin uutta kirjoittamalla. Teen samalla itseäni sosiaalisesti näkyväksi ja saan olla mukana vuorovaikutuksessa. Lisäksi olen oppinut pitämään kirjoittamisesta.
Elämäjulkaisijan identiteettiin rakentuu tapa alitajuisesti hakea sopivia aiheita päivityksiin. Elämäjulkaisijuus on osaidentiteetti, joka pysyy aktivoituneena - toisin kuin muut osaidentiteetit - sekä kotona että työssä.
Elämäjulkaisijan on annettava elämästään jaettavaa eikä hän voi tyytyä yleisiin pohdintoihin. Liian intiimiin hän ei kuitenkaan voi mennä, sillä sellainen karkoittaa lukijoita. Hän omaksuu hiljaiset säännöt. Näin minullekin on käynyt. Olen saanut palautetta silloin, kun olen mennyt alueelle, jolla osa lukijoista vaivaantuu. Tämä vaikuttaa yleiseltä säännönmukaisuudelta tutkimuksesta kerrotun mukaan, joten bloggaajan on syytä olla tietoinen rajoista, joiden sisällä voi toimia.
Tutkimukseen on haastateltu 30 henkilöä. Se on selvästi kvalitatiivinen joten yleistyksiin pitää suhtautua varovaisesti. Kolmenkymmenen henkilön näyte antaa kuitenkin pohjaa enemmän kuin esimerkiksi neljän hengen tentatiivinen tutkimus.
No mikä on elämäjulkaisijan pyrkimysenä? Se on "hillitty esiintyminen ja tahdikas, mutta intiimin salliva verkkoseurallisuus".
Elämäjulkaisijuus on arkipäiväistynyt ja selvästi tullut jäädäkseen. Tutkija ihmetteleekin sen aiheuttamaa kritiikkiä.
Minä olen mitä ilmeisemmin elämäjulkaisija.
Elämäjulkaisemiseen on kaksi motiivia. Elämäjulkaisija haluaa jäsentää kirjoittamalla elämäänsä ja olla sosiaalisessa vuorovaikutuksessa muiden kanssa. Päiväkirjatkaan eivät ole vaikuneet unholaan, sillä niidenkin avulla tehdään ensimmäistä, mutta kirjoitetaan sellaisistakin asioista, mitä elämäjulkaisuihin ei laiteta. Kirjeet ja varmaan sähköpostitkin edustavat jälkimmäistä. Niissäkin voidaan olla avoimempia kuin sosiaalisessa mediassa.
Minä allekirjoitan sanotun. Jäsennän ajatuksiani ja elämääni sekä opin uutta kirjoittamalla. Teen samalla itseäni sosiaalisesti näkyväksi ja saan olla mukana vuorovaikutuksessa. Lisäksi olen oppinut pitämään kirjoittamisesta.
Elämäjulkaisijan identiteettiin rakentuu tapa alitajuisesti hakea sopivia aiheita päivityksiin. Elämäjulkaisijuus on osaidentiteetti, joka pysyy aktivoituneena - toisin kuin muut osaidentiteetit - sekä kotona että työssä.
Elämäjulkaisijan on annettava elämästään jaettavaa eikä hän voi tyytyä yleisiin pohdintoihin. Liian intiimiin hän ei kuitenkaan voi mennä, sillä sellainen karkoittaa lukijoita. Hän omaksuu hiljaiset säännöt. Näin minullekin on käynyt. Olen saanut palautetta silloin, kun olen mennyt alueelle, jolla osa lukijoista vaivaantuu. Tämä vaikuttaa yleiseltä säännönmukaisuudelta tutkimuksesta kerrotun mukaan, joten bloggaajan on syytä olla tietoinen rajoista, joiden sisällä voi toimia.
Tutkimukseen on haastateltu 30 henkilöä. Se on selvästi kvalitatiivinen joten yleistyksiin pitää suhtautua varovaisesti. Kolmenkymmenen henkilön näyte antaa kuitenkin pohjaa enemmän kuin esimerkiksi neljän hengen tentatiivinen tutkimus.
No mikä on elämäjulkaisijan pyrkimysenä? Se on "hillitty esiintyminen ja tahdikas, mutta intiimin salliva verkkoseurallisuus".
Elämäjulkaisijuus on arkipäiväistynyt ja selvästi tullut jäädäkseen. Tutkija ihmetteleekin sen aiheuttamaa kritiikkiä.
Minä olen mitä ilmeisemmin elämäjulkaisija.
maanantai 24. elokuuta 2015
Pettymyksen psykologia
Onhan tämä koomista. Kun törmään isoon pettymykseen eli videotiedostojen katoamiseen, alan pohtia pettymyksen olemusta. Huomaan olevani itseni koekenttä. Tosin koeasetelmat tulevat itsestään.
Ensi hätään löysin Hesarin artikkelin Pettymys sattuu - "Vapisin ja itkin" alkuvuodelta. Artikkelin asiantuntijana on psykologi Hely Kalska.
u
Pettymykset lisäävät realismia. Niihin suhtautumistapa opitaan vanhemmilta. Pienistä pettymyksistä kannattaa etsiä koomisia puolia.
Ehkä tässä oli koomista se, että niin perusteellisesti paneuduin asiaan. Hössötin ja näin kävi. No ei tuo oikein auta. Tämä oli ihan asiallinen juttu. Olisin halunnut antaa vaimoni suvulle hyvän dokumentin.
Ehkä tämä pettymys sattuu, koska sitä ei olisi pitänyt tulla. Minä olin pättänyt hoitaa homman, eikä siinä pitänyt olla mitään ongelmia.
Kalskan mukaan moni peittelee pettymystään ja yrittää esiintyä kuin asialla ei olisikaan ollut suurta merkitystä. Tämän ajatellaan olevan kypsä tapa suhtautua pettymykseen. Siten toimimalla voi myös yrittää välttää surkuttelua ja mitätöintiä.
Eri kulttuureissa on erilaisia tapoja suhtautua pettymyksen ilmaisemiseen. Suomessa se on sulkeutuneempaa kuin esimerkiksi arabimaissa.
Pettymystä voi yrittää lievittää puhumalla ystävän kanssa tai kirjoittamalla. Sen merkitystä kannattaa suhteuttaa.
No minun peruselämääni videotiedostojen katoamisella ei ole juuri vaikutusta. Se harmittaa, että lupasin tehdä tällaisen videon ja laittaa sen jakeluun, mutta en pysty toteuttamaan lupaustani. Moni muukin on pettynyt, ainakin vaimoni. En voi edes oppia tästä juuri mitään. En ole tehnyt virhettä. Tekniikka vain petti. Olisin toki voinut kopioida videoleikkeet ulkoiselle levylle jo ennen editointia, mutta minusta oli ihan kohtuullista olettaa laitteiden toimivan.
Kypsin tapa suhtautua tähän on varmaan jatkaa harrastusta kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.
Uppoo niitä laivojakin.
Hirvittävä harmi
Valitettavasti on käynyt kaamea onnettomuus.
Kuvasin runsaasti videota viime lauantaisesta Vaherin sukutapaamisesta. Tarkoituksenani oli tehdä laaja dokumentti, laittaa se Youtubeen katsottavaksi ja linkin toimittamista varten keräsin sähköpostiosoitteita tapaamiseen osallistuneilta.
Videoissa oli sukutarinoita ja -tutkimuksenkin tietoja. Siitä olisi nähnyt, miltä monet suvun nykyjäsenet näyttävät. Aikomuksenani oli laittaa nimiäkin näkyviin.
Siirsin videot Macbookilleni lauantai-iltana ja tuhosin alkuperäiset kamerastani saadakseni siihen tilaa mahdollista sunnuntaista Kukkaron vierailua varten. Kukkaro on Päijänteen Kukkarosalossa oleva nykyään kesäpaikkana toimiva talo, jota Anna Maria ja Kustaa Jokinen asuivat.
Pyhäaamuna aloin jo editoida materiaalia. Sitten tapahtui kauheita. Laitoin läppärini kiinni ja avasin sen uudestaan Kukkarosalon Numarissa, appivanhempieni entisellä mökillä, joka on nykyään vaimoni sisaren omistuksessa. Kauhistuksekseni huomasin, että kaikki kamerasta siirtämäni videot olivat kadonneet.
Olen tutkinut asiaa tänään AppleCaren avustuksella, mutta lopputulos on karu: Kaikki ovat menneet. Syynä on ilmeisesti jokin bugi tiedonsiirrossa.
En muista milloin olisin ollut yhtä harmissani kuin nyt. Pettymys kourii mieltäni ja tunnen sen aivan fyysisesti. Toivottavasti en saa tästä jotakin traumaa, joka haittaa video-harrastustani.
Kuvasin runsaasti videota viime lauantaisesta Vaherin sukutapaamisesta. Tarkoituksenani oli tehdä laaja dokumentti, laittaa se Youtubeen katsottavaksi ja linkin toimittamista varten keräsin sähköpostiosoitteita tapaamiseen osallistuneilta.
Videoissa oli sukutarinoita ja -tutkimuksenkin tietoja. Siitä olisi nähnyt, miltä monet suvun nykyjäsenet näyttävät. Aikomuksenani oli laittaa nimiäkin näkyviin.
Siirsin videot Macbookilleni lauantai-iltana ja tuhosin alkuperäiset kamerastani saadakseni siihen tilaa mahdollista sunnuntaista Kukkaron vierailua varten. Kukkaro on Päijänteen Kukkarosalossa oleva nykyään kesäpaikkana toimiva talo, jota Anna Maria ja Kustaa Jokinen asuivat.
Pyhäaamuna aloin jo editoida materiaalia. Sitten tapahtui kauheita. Laitoin läppärini kiinni ja avasin sen uudestaan Kukkarosalon Numarissa, appivanhempieni entisellä mökillä, joka on nykyään vaimoni sisaren omistuksessa. Kauhistuksekseni huomasin, että kaikki kamerasta siirtämäni videot olivat kadonneet.
Olen tutkinut asiaa tänään AppleCaren avustuksella, mutta lopputulos on karu: Kaikki ovat menneet. Syynä on ilmeisesti jokin bugi tiedonsiirrossa.
En muista milloin olisin ollut yhtä harmissani kuin nyt. Pettymys kourii mieltäni ja tunnen sen aivan fyysisesti. Toivottavasti en saa tästä jotakin traumaa, joka haittaa video-harrastustani.
Olympiavoittajan vieraana (video 6 min.)
Rantareitti: Kaskinen
Tutustuimme myös Kaskisen kaupunkiin ajaessamme Vaasasta etelään. Kävimme syömässä Lounasravintola Sinisessä Hetkessä, jonka isäntä esitteli myös savusaunan, joka kuuluu ravintolan palveluihin. Rakennuksissa on käytetty epätavallista koristelua ulkona ja sisällä. Asuinrakennuksen seinään ja ravintolan uuniin on muurattu erään tiilitehtaan hylkäämiä vinkuroiksi menneitä tiiliä.
Kun pyysin isäntää esittelemään palvelunsa tälle videolle, kävi ilmi, että hän onkin olympiavoittaja Arto Koivisto. Hän oli Innsbruckin 4 x 10 kilometrin viestijoukkueen ankkuri, joka voitti kultaa. Koivisto sai samoissa kisoissa myös henkilökohtaisen pronssimitalin 15 kilometrillä.
Suosittelemme vaimoni kanssa Sinistä Hetkeä, kun Kaskisissa vierailette.
Tutustuimme myös Kaskisen kaupunkiin ajaessamme Vaasasta etelään. Kävimme syömässä Lounasravintola Sinisessä Hetkessä, jonka isäntä esitteli myös savusaunan, joka kuuluu ravintolan palveluihin. Rakennuksissa on käytetty epätavallista koristelua ulkona ja sisällä. Asuinrakennuksen seinään ja ravintolan uuniin on muurattu erään tiilitehtaan hylkäämiä vinkuroiksi menneitä tiiliä.
Kun pyysin isäntää esittelemään palvelunsa tälle videolle, kävi ilmi, että hän onkin olympiavoittaja Arto Koivisto. Hän oli Innsbruckin 4 x 10 kilometrin viestijoukkueen ankkuri, joka voitti kultaa. Koivisto sai samoissa kisoissa myös henkilökohtaisen pronssimitalin 15 kilometrillä.
Suosittelemme vaimoni kanssa Sinistä Hetkeä, kun Kaskisissa vierailette.
sunnuntai 23. elokuuta 2015
Vankoilla juurilla, joskaan ei omilla
Olimme oikein lämminhenkisessä vaimon suvun kesäjuhlassa Jämsän Vaherissa. Seutu on minullekin hyvin tuttua, sillä nuorena perheenä lomailimme usein tuolla seudulla, Päijänteen saaressa Kukkarosalossa, jossa appivanhemmillani oli kesämökki.
Tilaisuudessa oli mukana Kustaa ja Aino Maria Jokisen jälkeläisiä perheineen, mutta myös laajemmin sukuun kuuluvia. Tämä pariskunta asui Kukkarosalon Kukkarossa, samanssa saaressa, jossa appivanhempieni Numari-niminen mökki oli. Appiukkoni Eino oli Kustaan ja Aino Marian poika. Kävimme myös Numarissa, joka on nykyään vaimoni sisaren perheen omistuksessa.
Kustaa Jokinen polveutui Vaherin talosta. Vaherin väen sukunimi on Vaheri, mutta Kustaa oli luokkaretkeillyt alaspäin ja käytti nimeä Jokinen, joka ei yhden tilaisuuden esiintyjän mukaan ollut oikea nimi. Kuulin Vaherin eläköityneeltä isännältä, että hänen tilaa nyt hoitava poikansa on 21. isäntä tilalla. Polvia voi olla enemmänkin, mutta kirkonkirjojen palamisen vuoksi vanhemmista ei ole tietoa. Jännittävää ajatella, että vaimoni ja lasteni sukujuuria on noin syvällä tuon tilan historiassa.
Kustaan ja Aino Marian ainoa aikuiseksi elänyt tytär sai sukunimekseen Raittila avioiduttuaan pikkuserkkunsa kanssa. Kaksi pojista otti käyttöön kunnon sukunimet Vaherjoki ja Vasama. Loput jäivät Jokisiksi. Vasama on peräisin Kukkaron lähellä olevasta Vasaman niitystä, jolle on kai joskus salama iskenyt voimakkaasti. Siitä nimi Vasama. Vaherjoki on Vaherin kylän läpi valuva nykyään pieni puro.
Paikalla oli vaimoni sukulaisia sekä Jämsästä että muualta. Jämsäläisiäkin oli sen verran, että suvun voi todeta edelleen olevan juurevasti kotikonnuillaan.
Minullekin tämä matka oli syvä nostalgiakokemus, vaikka kuulunkin sukuunnaituihin. Olemme viettäneet niin paljon aikaa tuolla seudulla, joka kuuluu kiinteästi perheemme historiaan ja kokemusmaailmaan. Tällainen yhteinen historia on tärkeä osa vaimoni ja minun parisuhdetta. Minäkin tunsin voimakasta yhteenkuuluvuutta paikalla olleiden kanssa.
Vaherin suvulla ei ole sukuseuraa. Paikalla oli oikeastaan ensisijaisesti yksi sukuhaara. Siksi kukin läsnäoleva tietää tai pystyy aika helposti selvittämään, miten on sukua muille paikalla olleille. Oli hienoa kuitenkin, että myös Vaherin tilan edellinen isäntä vaimoineen oli paikalla, vaikka ei edustakaan Kukkaron sukuhaaraa. Hän edusti mainiosti suvun emätilaa ja taustaa. Myös eräs Aino Marian (os. Tennilä) sukulainen oli paikalla ja esitti oikein hyvän sukuselvityksen. Hauskaa, että hän kertoi lukevansa tätä blogiani.
Sukujuhlapaikka oli Vaherin koulu, jota appiukkonikin oli lapsena käynyt. Eräs Vaherin isännistä otti koululla toimineen opettajattaren emännäkseen. Lähellä koulua ja Vaherin tilaa asuu yksi vaimoni pikkuserkku vaimoineen. He pitivät aikoinaan kyläkauppaa, jossa minäkin olen usein asioinut.
Oli mainiota viettää aikaa näin vahvoilla juurilla, vaikka ne eivät olekaan omat.
Tilaisuudessa oli mukana Kustaa ja Aino Maria Jokisen jälkeläisiä perheineen, mutta myös laajemmin sukuun kuuluvia. Tämä pariskunta asui Kukkarosalon Kukkarossa, samanssa saaressa, jossa appivanhempieni Numari-niminen mökki oli. Appiukkoni Eino oli Kustaan ja Aino Marian poika. Kävimme myös Numarissa, joka on nykyään vaimoni sisaren perheen omistuksessa.
Kustaa Jokinen polveutui Vaherin talosta. Vaherin väen sukunimi on Vaheri, mutta Kustaa oli luokkaretkeillyt alaspäin ja käytti nimeä Jokinen, joka ei yhden tilaisuuden esiintyjän mukaan ollut oikea nimi. Kuulin Vaherin eläköityneeltä isännältä, että hänen tilaa nyt hoitava poikansa on 21. isäntä tilalla. Polvia voi olla enemmänkin, mutta kirkonkirjojen palamisen vuoksi vanhemmista ei ole tietoa. Jännittävää ajatella, että vaimoni ja lasteni sukujuuria on noin syvällä tuon tilan historiassa.
Kustaan ja Aino Marian ainoa aikuiseksi elänyt tytär sai sukunimekseen Raittila avioiduttuaan pikkuserkkunsa kanssa. Kaksi pojista otti käyttöön kunnon sukunimet Vaherjoki ja Vasama. Loput jäivät Jokisiksi. Vasama on peräisin Kukkaron lähellä olevasta Vasaman niitystä, jolle on kai joskus salama iskenyt voimakkaasti. Siitä nimi Vasama. Vaherjoki on Vaherin kylän läpi valuva nykyään pieni puro.
Paikalla oli vaimoni sukulaisia sekä Jämsästä että muualta. Jämsäläisiäkin oli sen verran, että suvun voi todeta edelleen olevan juurevasti kotikonnuillaan.
Minullekin tämä matka oli syvä nostalgiakokemus, vaikka kuulunkin sukuunnaituihin. Olemme viettäneet niin paljon aikaa tuolla seudulla, joka kuuluu kiinteästi perheemme historiaan ja kokemusmaailmaan. Tällainen yhteinen historia on tärkeä osa vaimoni ja minun parisuhdetta. Minäkin tunsin voimakasta yhteenkuuluvuutta paikalla olleiden kanssa.
Vaherin suvulla ei ole sukuseuraa. Paikalla oli oikeastaan ensisijaisesti yksi sukuhaara. Siksi kukin läsnäoleva tietää tai pystyy aika helposti selvittämään, miten on sukua muille paikalla olleille. Oli hienoa kuitenkin, että myös Vaherin tilan edellinen isäntä vaimoineen oli paikalla, vaikka ei edustakaan Kukkaron sukuhaaraa. Hän edusti mainiosti suvun emätilaa ja taustaa. Myös eräs Aino Marian (os. Tennilä) sukulainen oli paikalla ja esitti oikein hyvän sukuselvityksen. Hauskaa, että hän kertoi lukevansa tätä blogiani.
Sukujuhlapaikka oli Vaherin koulu, jota appiukkonikin oli lapsena käynyt. Eräs Vaherin isännistä otti koululla toimineen opettajattaren emännäkseen. Lähellä koulua ja Vaherin tilaa asuu yksi vaimoni pikkuserkku vaimoineen. He pitivät aikoinaan kyläkauppaa, jossa minäkin olen usein asioinut.
Oli mainiota viettää aikaa näin vahvoilla juurilla, vaikka ne eivät olekaan omat.
perjantai 21. elokuuta 2015
Nyt se on totta!
No nih! Eilen oli tupsahtanut ensimmäinen osa-aikaeläke tilille. Nyt järjestely tuntuu oikein virallistuneen.
Heinäkuun palkkatietojen siirtymisessä laskentaan eläkkeen määrittämistä varten oli häikkää ja maksatus viivästyi, mutta nyt asia on kunnossa. Eläkkeen pitäisi ilmaantua jokaisen kuukauden alussa säännöllisesti eli seuraava - syyskuun erä - tulee aika pian.
Kun vertaan kesäkuun nettoa, jossa ei ole lomarahoja, elokuun palkan ja eläkkeen neton summaan, ero on kolmisensataa euroa.
Työn ja eläkkeen suhde on 60/40 prosenttia. Käytännössä työtä on vain vähän yli puolet entisestä, koska suhde lasketaan opetusvelvollisuudestani ja minulla oli viime lukuvuonnakin hieman ylityötä.
Opettajan työ koostuu tunneista, niihin liittyvistä muista töistä ja täysin muista töistä. Viime vuoden vuosiviikkotunnit olivat muistaakseni 21:n tienoilla. Nyt niiden määrä on noin 11.
Tämä osoittaa todeksi sen, kun sanotaan, että jos ei itse ymmärrä jäädä osa-aikaeläkkeelle, silloin erityisesti pitäisi jäädä. On tämä niin edullinen työntekijälle.
Tästä voisi tuntea syyllisyyttä, kun yhteiskunnan asiat ovat kuin ovat ja "nuori" mies jää osa-aikaeläkkeelle (tosin aivan normien mukaan), mutta kyllä tämä on syöpähistoriani huomioon ottaen aivan paikallaan.
Tänään lähdetään viikonlopuksi vaimon sukujuhlaan Keski-Suomeen, joten blogi hiljenee hieman ellen kännykällä innostu postaamaan. Kotikämpässä saattaa vierailla eräs majoitusta tarvitseva kotimaankävijä.
Heinäkuun palkkatietojen siirtymisessä laskentaan eläkkeen määrittämistä varten oli häikkää ja maksatus viivästyi, mutta nyt asia on kunnossa. Eläkkeen pitäisi ilmaantua jokaisen kuukauden alussa säännöllisesti eli seuraava - syyskuun erä - tulee aika pian.
Kun vertaan kesäkuun nettoa, jossa ei ole lomarahoja, elokuun palkan ja eläkkeen neton summaan, ero on kolmisensataa euroa.
Työn ja eläkkeen suhde on 60/40 prosenttia. Käytännössä työtä on vain vähän yli puolet entisestä, koska suhde lasketaan opetusvelvollisuudestani ja minulla oli viime lukuvuonnakin hieman ylityötä.
Opettajan työ koostuu tunneista, niihin liittyvistä muista töistä ja täysin muista töistä. Viime vuoden vuosiviikkotunnit olivat muistaakseni 21:n tienoilla. Nyt niiden määrä on noin 11.
Tämä osoittaa todeksi sen, kun sanotaan, että jos ei itse ymmärrä jäädä osa-aikaeläkkeelle, silloin erityisesti pitäisi jäädä. On tämä niin edullinen työntekijälle.
Tästä voisi tuntea syyllisyyttä, kun yhteiskunnan asiat ovat kuin ovat ja "nuori" mies jää osa-aikaeläkkeelle (tosin aivan normien mukaan), mutta kyllä tämä on syöpähistoriani huomioon ottaen aivan paikallaan.
Tänään lähdetään viikonlopuksi vaimon sukujuhlaan Keski-Suomeen, joten blogi hiljenee hieman ellen kännykällä innostu postaamaan. Kotikämpässä saattaa vierailla eräs majoitusta tarvitseva kotimaankävijä.
torstai 20. elokuuta 2015
Syövän ikävä seuraus?
Minulla on esteettinen ongelma. Hampaani olivat ennen keltaiset eli lujaa luuta, mutta nyt ne ovat ruskeat. Ei kovin kaunista katseltavaa.
Onkohan tuo osa hintaa, joka on maksettava syövästä pelastumisesta. Suuni oli hoitojen aikana välillä kauheassa kunnossa. Oli hyvin hankala syödä, kun suu oli tulehtunut. Pahimmillaan imin pillillä juoksevaa ruokaa ja yritin saada sitä mahdollisimman lähelle nielua.
Ovatkohan nuo tulehduksen vaikuttaneet hampaisiini? Vai johtuukohan tämäkin asia sytostaattihoidoista? Pystyisiköhän hammashoitaja tai hammaslääkäri auttamaan? Onkohan kallista?
Vai onko tämä vanhenemista?
Onkohan tuo osa hintaa, joka on maksettava syövästä pelastumisesta. Suuni oli hoitojen aikana välillä kauheassa kunnossa. Oli hyvin hankala syödä, kun suu oli tulehtunut. Pahimmillaan imin pillillä juoksevaa ruokaa ja yritin saada sitä mahdollisimman lähelle nielua.
Ovatkohan nuo tulehduksen vaikuttaneet hampaisiini? Vai johtuukohan tämäkin asia sytostaattihoidoista? Pystyisiköhän hammashoitaja tai hammaslääkäri auttamaan? Onkohan kallista?
Vai onko tämä vanhenemista?
Hessupappa kyykkää ...
... kavereiden kanssa Kaisaniemenpuistossa.
Valitettavasti Kaisaniemenpuisto on niin iso, että emme sattuneet kahden paikalle tulleen kanssa kohdakkain. Mielelläni järjestän heille uuden mahdollisuuden.
Alkuun meitä pelaajia oli kaksi. Silloin vastakkain olivat karjalaiset Kopperoisten ja Kukkojen suvut. Kun saatiin lisää porukkaa, muodostui nelinpeli, jossa yhdellä puolet voitiin ilmaista asetelmalla Karjala vastaan Savo (hieman kovakouraisesti määritellen) tai Vpl. Pyhäjärvi, josta Kopperoiset ja Kukot ovat peräisin, vastaan muu Suomi. Myöhemmin saatiin yksi pohjalainenkin kentälle. Yksi matsi pelattiin naiset vastaan miehet.
Valitettavasti Kaisaniemenpuisto on niin iso, että emme sattuneet kahden paikalle tulleen kanssa kohdakkain. Mielelläni järjestän heille uuden mahdollisuuden.
Alkuun meitä pelaajia oli kaksi. Silloin vastakkain olivat karjalaiset Kopperoisten ja Kukkojen suvut. Kun saatiin lisää porukkaa, muodostui nelinpeli, jossa yhdellä puolet voitiin ilmaista asetelmalla Karjala vastaan Savo (hieman kovakouraisesti määritellen) tai Vpl. Pyhäjärvi, josta Kopperoiset ja Kukot ovat peräisin, vastaan muu Suomi. Myöhemmin saatiin yksi pohjalainenkin kentälle. Yksi matsi pelattiin naiset vastaan miehet.
Mihin elämä vie?
Syövän aiheuttama psyykkinen prosessi on noussut tietoisuuteeni. Koen, että elämässäni on koittamassa jonkinlainen nollaantumistilanne. Kuten edellisessä postauksessani kerroin, olen pitkän aikaa tehnyt työtä kuoriakseni itselleni ominaisempaa identiteettiä esiin. Koettu syöpä tuntuu erityisesti ravistelevan olemistani tässä suhteessa.
Joistakin tekemisistäni haluan pitää kiinni. Haluan parantaa kuntoani ja pitää yllä pyöräilyrytmiäni. Työni minun on tietenkin hoidettava. Joitakin muitakin runkotoimintoja lienee.
Asenteeni on odottava. Haluan antaa alitajunnalleni mahdollisuuden johdatella minua. Kun puuhani asettuvat aikajanalle löysästi, minulle syntyy tilaisuus kääntyä kotiin päin. Olemme rakentaneet vaimoni kanssa kotipesäämme tänä kesänä ja se jatkuu. Toivoakseni käännymme entistä enemmän toisiimme päin.
Olemme antaneet toisillemme runsaasti tilaa suhteessamme. Se on ollut kaukana symbioottisesta. Ehkä nyt on tilaisuus reivata kurssia. Toivotaan, että onnistumme entisestään kehittämään vuorovaikutustamme tässä mahdollisuuksien tilanteessa.
Olen paljon kotona ja aikataulu on huokoinen. Ehkä innostun kotona sellaisista asioista, jotka ovat aikaisemmin jääneet vähälle huomiolleni.
Elämä on tässä.
keskiviikko 19. elokuuta 2015
Maksoin tyylistä - olinko tyhmä?
On minulla iso pää.
Ja vähän järkeä?
Fillaroin Itikseen etsimään pyötäilykypärää. Menin ensin Anttilaan. Siellä oli kypäriä sesongin ehtoopuoleen sopivasti poistohintaan tarjolla. Yksi malli oli muotoilultaa aika kiva ja värikin siedettävä. Se oli poistossa sen klassisen kymmensenttisen alle kympillä. Minulla ei ollut oikein käsitystä, mitä kypärät maksavat. Kymppi ei todellakaan kuulostanut pahalta.
Malli istui päähäni kuin se olisi siihen valettu. Se tarkoittaa, että ilmaa ei tuntunut yhtään jäävän pään jä kypärän väliin. Myyjä mittasi ystävällisesti pääni ympäryksen. Se oli 59 senttiä eli kyseisen mallin kokoskaalan yläpää. Ilmankos oli niin täyttä. Ajattelin, että talvella pitäisi mahtua jotakin kypärän ja pään väliin, jos silloin innostun ajamaan työmatkaa.
Anttilassa oli samaan hintaan toinenkin malli ja sitä sai myös koossa 60-61. Sitä suurempia ei myöhemmin osoittaunut olevan missään tarjolla. Malli oli kauhean ruma ja se tuntui päässä huteralta.
Kiersin katsomassa Clas Ohlsonin, Partioaitan, Top-Sportin ja Stockmannin tarjoomat. Kypäriä ei ollut, kokoja tai miesten malleja puuttui. Sitten Stadiumille. Sieltä löytyi tyylikäs malli ja kokoja myös isopäisille. Malli oli skeittari-ilmeinen, mutta se oli tarkoitettu myös pyöräilijöille. Sitä sai valkoisena tai tummanharmaana. Isonumeroinen istui hyvin päähäni.
Valitettavasti malli ei ollut poistomyynnissä. Hinta taisi olla karvan alle kolme kymppiä. Anttilasta olisin saanut parilla kympillä kaksi, toisen kesäkäyttöön ja toisen talveksi.
Minulla on taipumus boheemiuteen ja sen lisäksi olen säästäväinen. Joskun kiusasin vaimoani, kun olimme kesälomailemassa Pariisissa. Kun lähdimme porukalla Eiffelille, laitoin jalkaani villasukat ja sandaalit. Luultavasti ne eivät Pariisin kaltaisessa paikassa juurikaan kiinnittäneet huomiota. Ehkäpä näkijät ajattelivat, että kas, tuollainenkin skene on olemassa.
Rakkaani kiinnittää kovasti huomiota tyyliin pukeutumisessaan ja olen iloinen siitä. On mukavaa, kun vaimo näyttää persoonallisen tyylikkäältä. Ei hän silti tuhlaa. Tekee löytöjä.
On oikein kohtuullista, että yritän pukeutua tasasuhtaisesti hänen kanssaan tai ainakin olla poikkeamatta liiaksi toiseen suuntaan. Joskus annan hänen pukea minut. Tosin ei hänkään aina onnistu. Kerran sisareni sanoi minun näyttävän Risto Räppääjän isoisältä, kun vaimoni oli pukenut minut.
Panostin tyyliin ja ostin Stadiumin kypärän. Valitsin valkoisen, koska se näkyy paremmin ja tummanharmaa vivahti hiukan militaristiseen. Valkoinen oli raikkaan näköinen.
En ollut tyhmä, vaikka olen isopäinen. Panostin parisuhteeseen.
Ja vähän järkeä?
Fillaroin Itikseen etsimään pyötäilykypärää. Menin ensin Anttilaan. Siellä oli kypäriä sesongin ehtoopuoleen sopivasti poistohintaan tarjolla. Yksi malli oli muotoilultaa aika kiva ja värikin siedettävä. Se oli poistossa sen klassisen kymmensenttisen alle kympillä. Minulla ei ollut oikein käsitystä, mitä kypärät maksavat. Kymppi ei todellakaan kuulostanut pahalta.
Malli istui päähäni kuin se olisi siihen valettu. Se tarkoittaa, että ilmaa ei tuntunut yhtään jäävän pään jä kypärän väliin. Myyjä mittasi ystävällisesti pääni ympäryksen. Se oli 59 senttiä eli kyseisen mallin kokoskaalan yläpää. Ilmankos oli niin täyttä. Ajattelin, että talvella pitäisi mahtua jotakin kypärän ja pään väliin, jos silloin innostun ajamaan työmatkaa.
Anttilassa oli samaan hintaan toinenkin malli ja sitä sai myös koossa 60-61. Sitä suurempia ei myöhemmin osoittaunut olevan missään tarjolla. Malli oli kauhean ruma ja se tuntui päässä huteralta.
Kiersin katsomassa Clas Ohlsonin, Partioaitan, Top-Sportin ja Stockmannin tarjoomat. Kypäriä ei ollut, kokoja tai miesten malleja puuttui. Sitten Stadiumille. Sieltä löytyi tyylikäs malli ja kokoja myös isopäisille. Malli oli skeittari-ilmeinen, mutta se oli tarkoitettu myös pyöräilijöille. Sitä sai valkoisena tai tummanharmaana. Isonumeroinen istui hyvin päähäni.
Valitettavasti malli ei ollut poistomyynnissä. Hinta taisi olla karvan alle kolme kymppiä. Anttilasta olisin saanut parilla kympillä kaksi, toisen kesäkäyttöön ja toisen talveksi.
Minulla on taipumus boheemiuteen ja sen lisäksi olen säästäväinen. Joskun kiusasin vaimoani, kun olimme kesälomailemassa Pariisissa. Kun lähdimme porukalla Eiffelille, laitoin jalkaani villasukat ja sandaalit. Luultavasti ne eivät Pariisin kaltaisessa paikassa juurikaan kiinnittäneet huomiota. Ehkäpä näkijät ajattelivat, että kas, tuollainenkin skene on olemassa.
Rakkaani kiinnittää kovasti huomiota tyyliin pukeutumisessaan ja olen iloinen siitä. On mukavaa, kun vaimo näyttää persoonallisen tyylikkäältä. Ei hän silti tuhlaa. Tekee löytöjä.
On oikein kohtuullista, että yritän pukeutua tasasuhtaisesti hänen kanssaan tai ainakin olla poikkeamatta liiaksi toiseen suuntaan. Joskus annan hänen pukea minut. Tosin ei hänkään aina onnistu. Kerran sisareni sanoi minun näyttävän Risto Räppääjän isoisältä, kun vaimoni oli pukenut minut.
Panostin tyyliin ja ostin Stadiumin kypärän. Valitsin valkoisen, koska se näkyy paremmin ja tummanharmaa vivahti hiukan militaristiseen. Valkoinen oli raikkaan näköinen.
En ollut tyhmä, vaikka olen isopäinen. Panostin parisuhteeseen.
Hessu hoitoon
"Ei muuta kuin Hessu hoitoon :) ....lääkäriin ja saamaan kaivattua hoitoa. Normaalit ja ennen kaikkea sivistyneet ihmiset eivät toimi kuten Hessu. Muutkin samankaltaiset: menkää hoitoon ja ostakaa elämä :)"
Kiitoksia sinulle, joka kirjoitit yllä olevan blogikommentin. Sain tekstistä aiheen tähän artikkeliin. Siitä päätellen, että käytät lempinimeäni, saatat olla joku ystäväni tai tuttavani.
Juuri noin, normaalit ja sivistyneet ihmiset eivät toimi kuten minä. Minä ja muut kaltaiseni olemme tarvitsevia, saatamme tarvita jopa hoitoa. Siitä, keille elämän ostaminen kuuluu, olen eri mieltä.
Kasvoin aikana, jolloin sodasta ei ollut kovin kauan. Sodan aikana lapsilta oli vaadittu erityistä kiltteyttä ja vähään tyytymistä, koska miehet joutuivat olemaan rintamilla kauhistuttavissa oloissa ja naiset joutuivat tekemään heidänkin työt. Tämä käytäntö periytyi koskemaan myös sodan ajan lasten lapsia.
Tapana oli, että perheiden asioista ei puhuttu muille. Jos luurankoja oli, ne pidettiin kaapissa. Kärsittiin hampaa irvessä ja pidettiin kulissit kunnossa. Apua ei haettu.
Lasten kesken käytäntönä oli, että kiusatut vaikenivat. Kanteleminen on hyvin tuomittavaa. Tietääkseni jopa opettajat saattoivat moittia kiusaamisesta kertoneita kantelemisesta.
Muistan kuinka isoäitini moitti minua, äitiä ikävöivää nuorta koulupoikaa, että eihän isot pojat itke.
Nuorisokirjoissa kerrottiin aktiivisen toimeliaista pojista, jotka selviävät nokkelasti erilaisista tilanteista, eivätkä itke. Ilmeisesti näihin teoksiin vaikutti ajan henki ja brittiläinen ihannekäsitys miehistä, jotka eivät näytä tunteitaan vaan toimivat kaikissa tilanteissa rationaalisesti ja järkähtämättömän rauhallisesti. Ehkä tuollainen asenne on selvimmillään Tex Willereissä, joissa rennosti vitsaillaan kuolemanvaarassa ja samalla, kun tapetaan vihollisia.
Minä imaisin täydellisesti tuon asennemaailman lapsuudessani. Nuorena aikuisena minulla oli päälläni miehuuden kova haarniska. Tunnuin kestävän mitä vain ja olin uskomattoman sisukas yksinäinen susi.
Erään tavallista syvällisemmän työelämän psykotestin ja siihen liittyvän keskustelin yhteydessä tunsin, että panssariini tuli halkeama. Tuo kokemus on johdattanut minut tiedostamaan epätäydellisyyteni ja haavottuvaisuuteni. Käsitys itsestäni on tullut totuudenmukaisemmaksi. Olen oppinut, että kun avaan sydäntäni, ihmiset tulevat minua lähemmäksi. Ihmissuhteeni ovat parantuneet. Olen tullut huomaamaan, että minua ei hylätä, vaikka heikkouteni tulevat näkyviksi.
Kun olen hylännyt stereotyyppisen miesihanteen ja tullut tietoiseksi heikkouksistaniolen myös löytänyt omia vahvuuksiani. Olen saanut rohkeutta olla oma itseni ja nojata paremmin vahvuuksiini toimissani. Olen muuttunut enemmän itsekseni. Matka jatkuu yhä.
Se, että tunnistan ja tunnustan vaikeuksiani, auttaa minua tekemään niille jotakin ja elämäni paranee, koska minun ei tarvitse tavoitella sellaista ideaalia, joka ei ole minulle luontainen.
Tähän matkaa kuuluu myös kirjoittaminen. Yritin joskus jollakin oppikoulun alaluokalla irroitella ja kirjoitin pakinan omaisen liioittelevan aineen. Äidinkielen opettaja teilasi aineeni julkisesti, joskin mainitsematta nimeäni. Sen jälkeen kirjoitin asiapohjalta. Kirjoitin äidinkielen aika hyvin, mutta en ollut tietoinen siitä, että kirjoittaminen voisi olla minun juttuni. Olin varovainen, eikä siten saada koko omaa potentiaalia esiin. Vasta minäkuvan vähittäinen eheytyminen on johtanut vapautumiseen kirjoittajana.
Olen hyvin kiitollinen kehitysprosessistani. Kun uskallan olla oma itseni muiden seurassa, vuorovaikutukseni on syvempää ja rikkaampaa. Saan myös arvostusta osakseni, kun uskallan sanoa todellisia mielipiteitäni.
Ehkä suurinta tässä on se, että uskallan elää ihmisenä ihmisten joukossa, myös tukeutua muihin tarvittaessa. Minun ei tarvitse olla Clint Eastwood, joka rooleissan ei kai paljoa puhua pukahtele, mutta tappaa vain muutaman dollarin tähden.
Uusi työpisteeni on tässä tilassa. Minusta ihan viihtyisää. |
Kiitoksia sinulle, joka kirjoitit yllä olevan blogikommentin. Sain tekstistä aiheen tähän artikkeliin. Siitä päätellen, että käytät lempinimeäni, saatat olla joku ystäväni tai tuttavani.
Juuri noin, normaalit ja sivistyneet ihmiset eivät toimi kuten minä. Minä ja muut kaltaiseni olemme tarvitsevia, saatamme tarvita jopa hoitoa. Siitä, keille elämän ostaminen kuuluu, olen eri mieltä.
Kasvoin aikana, jolloin sodasta ei ollut kovin kauan. Sodan aikana lapsilta oli vaadittu erityistä kiltteyttä ja vähään tyytymistä, koska miehet joutuivat olemaan rintamilla kauhistuttavissa oloissa ja naiset joutuivat tekemään heidänkin työt. Tämä käytäntö periytyi koskemaan myös sodan ajan lasten lapsia.
Tapana oli, että perheiden asioista ei puhuttu muille. Jos luurankoja oli, ne pidettiin kaapissa. Kärsittiin hampaa irvessä ja pidettiin kulissit kunnossa. Apua ei haettu.
Lasten kesken käytäntönä oli, että kiusatut vaikenivat. Kanteleminen on hyvin tuomittavaa. Tietääkseni jopa opettajat saattoivat moittia kiusaamisesta kertoneita kantelemisesta.
Muistan kuinka isoäitini moitti minua, äitiä ikävöivää nuorta koulupoikaa, että eihän isot pojat itke.
Nuorisokirjoissa kerrottiin aktiivisen toimeliaista pojista, jotka selviävät nokkelasti erilaisista tilanteista, eivätkä itke. Ilmeisesti näihin teoksiin vaikutti ajan henki ja brittiläinen ihannekäsitys miehistä, jotka eivät näytä tunteitaan vaan toimivat kaikissa tilanteissa rationaalisesti ja järkähtämättömän rauhallisesti. Ehkä tuollainen asenne on selvimmillään Tex Willereissä, joissa rennosti vitsaillaan kuolemanvaarassa ja samalla, kun tapetaan vihollisia.
Minä imaisin täydellisesti tuon asennemaailman lapsuudessani. Nuorena aikuisena minulla oli päälläni miehuuden kova haarniska. Tunnuin kestävän mitä vain ja olin uskomattoman sisukas yksinäinen susi.
Erään tavallista syvällisemmän työelämän psykotestin ja siihen liittyvän keskustelin yhteydessä tunsin, että panssariini tuli halkeama. Tuo kokemus on johdattanut minut tiedostamaan epätäydellisyyteni ja haavottuvaisuuteni. Käsitys itsestäni on tullut totuudenmukaisemmaksi. Olen oppinut, että kun avaan sydäntäni, ihmiset tulevat minua lähemmäksi. Ihmissuhteeni ovat parantuneet. Olen tullut huomaamaan, että minua ei hylätä, vaikka heikkouteni tulevat näkyviksi.
Kun olen hylännyt stereotyyppisen miesihanteen ja tullut tietoiseksi heikkouksistaniolen myös löytänyt omia vahvuuksiani. Olen saanut rohkeutta olla oma itseni ja nojata paremmin vahvuuksiini toimissani. Olen muuttunut enemmän itsekseni. Matka jatkuu yhä.
Se, että tunnistan ja tunnustan vaikeuksiani, auttaa minua tekemään niille jotakin ja elämäni paranee, koska minun ei tarvitse tavoitella sellaista ideaalia, joka ei ole minulle luontainen.
Tähän matkaa kuuluu myös kirjoittaminen. Yritin joskus jollakin oppikoulun alaluokalla irroitella ja kirjoitin pakinan omaisen liioittelevan aineen. Äidinkielen opettaja teilasi aineeni julkisesti, joskin mainitsematta nimeäni. Sen jälkeen kirjoitin asiapohjalta. Kirjoitin äidinkielen aika hyvin, mutta en ollut tietoinen siitä, että kirjoittaminen voisi olla minun juttuni. Olin varovainen, eikä siten saada koko omaa potentiaalia esiin. Vasta minäkuvan vähittäinen eheytyminen on johtanut vapautumiseen kirjoittajana.
Olen hyvin kiitollinen kehitysprosessistani. Kun uskallan olla oma itseni muiden seurassa, vuorovaikutukseni on syvempää ja rikkaampaa. Saan myös arvostusta osakseni, kun uskallan sanoa todellisia mielipiteitäni.
Ehkä suurinta tässä on se, että uskallan elää ihmisenä ihmisten joukossa, myös tukeutua muihin tarvittaessa. Minun ei tarvitse olla Clint Eastwood, joka rooleissan ei kai paljoa puhua pukahtele, mutta tappaa vain muutaman dollarin tähden.
Lisääntyneen rohkeuteni myötä avoimuuteni on ylettynyt myös tänne nettiin. Tiedän, että minä en ole täydellinen, mutta senkin tiedän, ettei kukaan muukaan ole. Siksi tarvitsemme toisiamme.
En toimi kuten "normaalit ja ennen kaikkea sivistyneet ihmiset", koska elämäni on parempaa ja rikkaampaa näin. Ihmiset tuntevat minut paremmin ja he myös uskaltavat avautua minulle paremmin, joten minäkin tunnen heidät paremmin.
Tästä syystä minun ei tarvitse ostaa elämää, koska minulla on se jo. Elämänvaiheeni mahdollistaa myös sen, että voin olla avoimempi kuin nuorempana, mutta myös saan elämältä enemmän. Kuolemanjälkeisestä maineesta minun ei tarvitse murehtia, koska kuoltuani en ole siitä tietoinen. Mahdolliset muistot minusta tulevat joka tapauksessa olemaan sattumanvaraisia eivätkä nekään kestä pitkään. Nekrologia varten minun ei kannata elää, varsinkaan, kun sitä tuskin julkaistaan.
Avoimuuteni merkitys läheisilleni on tärkeä näkökohta ja rajanvetoa pitää jatkuvasti miettiä siltä kannalta. Voi myös olla, että he tulevat myöhemmin ymmärtämään kantaani.
Sananvapaus minulla kuitenkin on.
tiistai 18. elokuuta 2015
Työskentelyä poikkeusoloissa
Syksyn ensimmäiset tunnit on pidetty.
Kymmeneltä alkava oppituntini oli kyseiselle ryhmälle ensimmäinen varsinainen koko koulussa. Mukavan tuntuisia nuoria istui odotellen mitä tulee. Tilanne oli erityinen kahdesta syystä. Ensinnäkin meillä oli käytössä uudelleen muotoiltu tila, joka on suorakulman muotoinen. Samassa tilassa toimi kolem opettajaa ryhmineen. Toiseksi remontin viivästymisestä johtuen ei opettajalla eikä opiskelijoilla ollut tietokoneita käytössään. Minulla oli läppärini mukana, mutta en ruvennut käyttämään aikaani siihen. Uusi taulukin oli maalattu suoraan seinään. En tiedä millaisilla välineillä sitä voi käyttää enkä nähnyt sellaisia esillä.
Toimin tilanteen mukaan. Jaoin opiskelijat ryhmiin ja lähdin heidän kanssaan Pasilan asemalle, jossa on monia liikkeitä. Annoin heille havainnoimalla selvittää mitä on asiakaspalvelu ja millaista on hyvä sellainen. Näytin heille paikan, missä odotan ja mihin he voivat tulla tarvittaessa kysymään neuvoja. Kun opiskelijat palasivat, he saivat esittää tuotoksensa samassa paikassa ja minä pidin pieniä kommenttiluentoja sopiviin väleihin.
Iltapäivän ensimmäinen tuntipari oli jatkavalle ryhmälle kuten sitä seuraavakin. Niillä tunneilla tila jaettiin toisen ryhmän kanssa ja se oli avoin käytävään päin. Laitoin opiskelijat ryhmissä muistelemaan edellisellä samaa aihepiiriä käsittelevällä kurssilla opittua. Näin niitä asioita voitiin palauttaa mieleen ja sain kuvaa heidän tietopohjastaan.
Osa iltapäivän ensimmäisen ryhmän opiskelijoista häipyi kesken tunnin. Kävin välillä käytävässä puhelimessa. Taisivat sinä aikana lähteä. Menimme sitten purkamaan tuotoksia koulun ulkoportaille. Sinne oli eräs toinenkin opettaja tuonut ryhmänsä. Tarkistin läsnäolotilanteen. Mitäpä muuta voin, kuin merkitä heille poissaolon.
Toteutin jälkimmäisen tuntiparin samalla kaavalla. Tällä kertaa opiskelijoita ei karannut kesken.
Uudet luokkatilat on tarkoitettu yhteistoiminnalliseen oppimiseen. Opiskelijoiden on tarkoitus hankkia itse tietoa ryhmissä. Siinä menettelyssä on hyviä puolia joskin haasteitakin. Arvostan sitä, että koulu yrittää pakottaa meitä rikkomaan vanhoja toimintatapoja. Toivottavasti opimme käyttämään uusia tiloja.
Kymmeneltä alkava oppituntini oli kyseiselle ryhmälle ensimmäinen varsinainen koko koulussa. Mukavan tuntuisia nuoria istui odotellen mitä tulee. Tilanne oli erityinen kahdesta syystä. Ensinnäkin meillä oli käytössä uudelleen muotoiltu tila, joka on suorakulman muotoinen. Samassa tilassa toimi kolem opettajaa ryhmineen. Toiseksi remontin viivästymisestä johtuen ei opettajalla eikä opiskelijoilla ollut tietokoneita käytössään. Minulla oli läppärini mukana, mutta en ruvennut käyttämään aikaani siihen. Uusi taulukin oli maalattu suoraan seinään. En tiedä millaisilla välineillä sitä voi käyttää enkä nähnyt sellaisia esillä.
Toimin tilanteen mukaan. Jaoin opiskelijat ryhmiin ja lähdin heidän kanssaan Pasilan asemalle, jossa on monia liikkeitä. Annoin heille havainnoimalla selvittää mitä on asiakaspalvelu ja millaista on hyvä sellainen. Näytin heille paikan, missä odotan ja mihin he voivat tulla tarvittaessa kysymään neuvoja. Kun opiskelijat palasivat, he saivat esittää tuotoksensa samassa paikassa ja minä pidin pieniä kommenttiluentoja sopiviin väleihin.
Iltapäivän ensimmäinen tuntipari oli jatkavalle ryhmälle kuten sitä seuraavakin. Niillä tunneilla tila jaettiin toisen ryhmän kanssa ja se oli avoin käytävään päin. Laitoin opiskelijat ryhmissä muistelemaan edellisellä samaa aihepiiriä käsittelevällä kurssilla opittua. Näin niitä asioita voitiin palauttaa mieleen ja sain kuvaa heidän tietopohjastaan.
Osa iltapäivän ensimmäisen ryhmän opiskelijoista häipyi kesken tunnin. Kävin välillä käytävässä puhelimessa. Taisivat sinä aikana lähteä. Menimme sitten purkamaan tuotoksia koulun ulkoportaille. Sinne oli eräs toinenkin opettaja tuonut ryhmänsä. Tarkistin läsnäolotilanteen. Mitäpä muuta voin, kuin merkitä heille poissaolon.
Toteutin jälkimmäisen tuntiparin samalla kaavalla. Tällä kertaa opiskelijoita ei karannut kesken.
Uudet luokkatilat on tarkoitettu yhteistoiminnalliseen oppimiseen. Opiskelijoiden on tarkoitus hankkia itse tietoa ryhmissä. Siinä menettelyssä on hyviä puolia joskin haasteitakin. Arvostan sitä, että koulu yrittää pakottaa meitä rikkomaan vanhoja toimintatapoja. Toivottavasti opimme käyttämään uusia tiloja.
Väärässä paikassa väärään aikaan
Minua säälittää äskeisen muistoajon bussiepisodin aiheuttaneen kuljettajan kohtalo. Hän joutui tikunnokkaan, kun joutui yllättävään tilanteeseen ja hermostui.
Jossakin on täytynyt olla tietokatko, koska hän ei ollut perillä poikkeusjärjestelyistä. Oletan, että työnantajan velvollisuus on tiedottaa sellaisista. Asia ei voi olla sen varassa, että jokainen kuljettaja yrittää itse seurata mediaa tietääkseen tällaisista.
Voin kuvitella, miltä tuntuu, kun on matkustajat kyydissä, minuuttiaikataulu ja yhtäkkiä ei voikaan hoitaa työtään. Ajoreitti onkin täynnä pyöräilijöitä, kuljettaja ajaa raitsikkakaistalle ja miettii tilannetta. Kaistalta on päästävä pois, koska se on tarkoitettu raitsikoille, kenties takana jo näkyi sellainen. Poispääsy paikasta saattoi olla mahdotonta ilman liikennerikkomusta.
Hän varmaan ajatteli ujuttautua pyöräilijöiden joukkoon ja yrittää päästä läpi, kun on kerran siihen asti joutunut. Fillaristit olivat muistamassa kuollutta kaksipyöräisen harrastajaa ja samalla muistuttamassa oikeuksistaan. Asenteet eivät kohdalle sattuneilla varmaan olleet kuskille suosiolliset.
Kuski teki mitä ilmeisemmin väärin. Yritti tunkeutua haavoittuvampien joukkoon. Aiheutti selvän vaaratilanteen. Ilmeisesti vielä hermostui. Ehkä pyöräilijoiden kommentit eivät olleet aivan hienotunteisia. Paikalla olleet saattoivat tuntea painetta muiden pyöräilijöiden läsnäolosta. En osaa sanoa tarkoin mitä tapahtui. Näin osan tilanteesta kauempaa, kun satuin kääntymään kuvaamaan takana ajavia. MTV:n nettisivuilla on lähes tunnin mittainen tallenne tapahtumasta. Siinä on paljon kuvaa kyseisestä episodistakin. Ei sielläkään tosin koko tapahtumaa.
Lentäjäkoulutukseen valitaan tyyppejä, jotka pysyvät rauhallisina haastavissa tilanteissa. Bussikuskien karsinta tuskin on näin tiukkaa.
Helppoa viisastella näin jälkikäteen. Kai hänen olisi pitänyt jäädä paikoilleen raitsikoista huolimatta ja soittaa firmaansa pyytääkseen neuvoja. Jos hän näki poliiseja lähettyvillä, ehkä hän olisi voinut pyytää apua.
Kuljettaja on saanut sen verran ääntään julkisuuteen sanoakseen, ettei hänellä ole mitään pyöräilijöitä vastaan ja että hän pyöräilee itsekin.
Toivottavasti hänen elämänstä ei mennyt pilalle tämän tapauksen vuoksi. Varmaan hän on myös oppinut läksynsä.
maanantai 17. elokuuta 2015
Tiheän kirjoittamisen oikeutus
Eräs vaimoni tuttu on noteerannut, että olen julkaissut paljon päivityksiä tässä blogissani. Hän oli kysynyt, saanko apua. Kuulosti siltä, että tälle tarvittaisiin jokin diagnoosi. Vaimonikin oli sitä mieltä, että blogeihin ei yleensä postata näin usein.
Minulla on se käsitys, että sellaista blogia on mukavampi seurata, joka päivittyy usein. On ehkä tylsä käydä usein toteamassa, että uutta ei ole.
Yksi selitys julkaisutiheyteen on se, että olen vapautunut kirjoittajana. Koen myös löytäneeni puhuttelevia teemoja. Kun kirjoitan vapautuneesti, moni postaus syntyy aika nopeasti. Sellaisten tekemiseen menee enemmän aikaa, joihin käytän lähteitä. Joskus ajatuksia syntyy niin, että teksti venyy.
Intohimo on nykyään muotisana. Sillä tarkoitetaan voimakasta antautumista jollekin asialle. Jopa yritykset puhuvat intohimostaan. Minulla on tähän bloggaamiseen intohimo. Toivotaan, että se on positiivinen asia.
Olen epäillyt, että avoin kirjoittamiseni on jollakin tavoin perverssiä. Tunnen saaneeni oikeutuksen sille, koska koen saavani empatiaa kirjoittamiseni avulla ja tarvitsen sitä. Syöpä on synnyttänyt trauman tai aktivoinut jotakin vanhoja, ehkä kumpaakin.
Kysyjä on oikeassa. Tarvitsen apua, kuten olen tunnustanut. Silti ajattelen, että tiheä julkaiseminen ei ole sairaus, josta pitää parantua.
Olen soittanut tänään Syöpäklinikalle, Suomen Syöpäyhditykseen ja Ihmissuhdetyöhön, joka järjestää psykodraamoja. Minulla olisi mahdollisuus saada tukea Syöpäklinikalta, koska olen yhä heidän asiakkaansa. Sen saamista saattaa kuitenkin joutua odottamaan.
Syöpäyhdistykset järjestävät lukemattomia tapahtumia, joilla tuetaan syövän sairastaneita. Saan heidän tapahtumaluettelonsa postitse.
Ihmissuhdetyö ry aloittaa uusia ryhmiä syksyllä. Niistä on tietoja netissä.
Suomen Syöpäyhdistyksen päivystävä neuvoja oli todella pätevä. Hän oli empaattinen ja ymmärsi asiani laajemminkin kuin vain syövän näkökulmasta.
Tämänhetkinen johtopäätökseni on, että tutkin ensin työterveyshuollon mahdollisuudet ja sitten tarvittaessa etenen muihin.
Kirjoittamista aion jatkaa, ainakin toistaiseksi. Se järjesti taas ajatuksiani.
.
Kävin tänään Hakalan lintutornissa Vanhankaupunginlahden pohjukassa pyöräilylenkilläni.
Velvoittaako ystävyys epärehellisyyteen?
A ja B ovat ystäviä. C on molempien tuttu.
C on aiheuttanut phan mielen A:lle, joka purkaa sydäntään tapahtuneesta B:lle.
Onko B:n voideltava empatialla kaiken, mitä A sanoo? A voi olla aika kyyninen C:n motiivien suhteen ja arvioinnit niistä voivat olla yliampuvia. Jos B tunnistaa, että nyt mennään ylikierroksilla, onko hänen velvollisuus suojella myös C:n mainetta ja kyseenalaistaa A:n sanomisia.
Onko tosiystävä sellainen, että hän tukee empatian aamenella kaikkea, mitä hänelle sanoo?
Trauma onkin mahdollisuus parempaan
Tämä some ja netti antavat mainion mahdollisuuden oppia. Eräs Fb-kaverini linkkasi artikkelin Tutkija: Sinnikäs ihminen selättää vaikeatkin traumat, joka on hyvin kiinnostava. Jutun asiantuntemus on peräisin psykiatrian professori Jyrki Korkeilalta.
Kuten tiedetään, vaikeat elämäntilanteet voivat aiheuttaa traumoja. Ne voivat aiheuttaa psykiatrisia sairauksia, mutta huomattavasti useammin ne saavatkin aikaan henkistä kasvua. Trauman kokeneilla kasvu on lisäksi todennäköisempää kuin muilla.
Voimakkaasti kuormittava tapahtuma saa aikaan kohonneen vireystilan, mitä ei koeta hyväksi. Trauman mahdollistama henkinen kasvu tuo paljon myönteistä elämään. Trauman kokeneen elämä rikastuu, arvot muuttuvat, ihmissuhteet paranevat ja hän voimaantuu.
Sitten huono uutinen. Jos traumatisoitunut ei koe suurta tuskaa, hän ei rohkene järkyttää perususkomuksiaan eikä koe kasvua.
Kasvu ei onnistu sellaisella positiivisuuskikalla, että otanpa itseäni niskasta kiinni. Valitettavasti kasvu edellyttää myös tietynlaista persoonallisuutta. Avoin, sosiaalisesti aktiivinen, joustava, optimistinen ja tunteiden säätelyyn kykenevä on vahvoilla. Lisäksi tarvitaan sosiaalista tukea. Puhua pitää.
Yksi Korkeilan lausahdus on hämärä. "Jos on persoonaltaan taipuvainen haastamaan kaikkea, on vaarassa katkeroitua". Tarkoittaakohan tuo sellaista valittajatyyppiä, joka etsii kaikesta vikoja?
Korkeila puhuu myös sinnikkyydestä. Sillä hän tuntuu tarkoittavan optimismia ja kykyä nähdä tilanteessaan hyvääkin.
Minusta tuntuu tämän artikkelin valossa, että olen intuitiivisesti hakenut kantoaaltoa toipumiseeni tällä nettikirjoittelulla. Voin näin jakaa kokemuksiani ja saada tukea.
Luulen, että masennus on suuri riski toipumiselle. Ei pidä jäädä sängynpohjalle. Vai onko niin, että masennus pitää vain potea, että hyvä alkaa itää?
On varmaan hyvä sparrata mieltään avoimeksi muutoksille, odottaa toiveikkaana hyviä signaaleja.
Kärsinköhän tarpeeksi?
Kuten tiedetään, vaikeat elämäntilanteet voivat aiheuttaa traumoja. Ne voivat aiheuttaa psykiatrisia sairauksia, mutta huomattavasti useammin ne saavatkin aikaan henkistä kasvua. Trauman kokeneilla kasvu on lisäksi todennäköisempää kuin muilla.
Flow-vieraille |
Flow-vieraiden pyöräparkki |
Voimakkaasti kuormittava tapahtuma saa aikaan kohonneen vireystilan, mitä ei koeta hyväksi. Trauman mahdollistama henkinen kasvu tuo paljon myönteistä elämään. Trauman kokeneen elämä rikastuu, arvot muuttuvat, ihmissuhteet paranevat ja hän voimaantuu.
Sitten huono uutinen. Jos traumatisoitunut ei koe suurta tuskaa, hän ei rohkene järkyttää perususkomuksiaan eikä koe kasvua.
Kasvu ei onnistu sellaisella positiivisuuskikalla, että otanpa itseäni niskasta kiinni. Valitettavasti kasvu edellyttää myös tietynlaista persoonallisuutta. Avoin, sosiaalisesti aktiivinen, joustava, optimistinen ja tunteiden säätelyyn kykenevä on vahvoilla. Lisäksi tarvitaan sosiaalista tukea. Puhua pitää.
Yksi Korkeilan lausahdus on hämärä. "Jos on persoonaltaan taipuvainen haastamaan kaikkea, on vaarassa katkeroitua". Tarkoittaakohan tuo sellaista valittajatyyppiä, joka etsii kaikesta vikoja?
Korkeila puhuu myös sinnikkyydestä. Sillä hän tuntuu tarkoittavan optimismia ja kykyä nähdä tilanteessaan hyvääkin.
Minusta tuntuu tämän artikkelin valossa, että olen intuitiivisesti hakenut kantoaaltoa toipumiseeni tällä nettikirjoittelulla. Voin näin jakaa kokemuksiani ja saada tukea.
Luulen, että masennus on suuri riski toipumiselle. Ei pidä jäädä sängynpohjalle. Vai onko niin, että masennus pitää vain potea, että hyvä alkaa itää?
On varmaan hyvä sparrata mieltään avoimeksi muutoksille, odottaa toiveikkaana hyviä signaaleja.
Kärsinköhän tarpeeksi?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)