Tietoisuus kuolevaisuudesta

 

Kuva Gerd Altmann Pixabaystä

Olen ollut piakkoin viisi vuotta eläkkeellä. Tunnen ohittaneeni jonkin siirtymävaiheen. Alkuun tuntui, että elämä oli jatkoa entiselle ja sitä oli vielä kohtuullisesti jäljellä. Täytin äskettäin 68 vuotta. 

Miesten elinajan odote on 79 vuotta. Yksitoista vuotta on aika lyhyt aika. Runsas kaksi kertaa sen verran kuin olemme tällä erää asuneet Turussa. Tietysti voin elää pitempään tai kuolla aikaisemmin. On kuitenkin realistista ajatella, että loppu on tavallaan näköpiirissä. 

Olen huomannut voimieni vähentyneen. Suorituskykyni ei ole entisensä. Osa tästä muutoksesta saattaa johtua syöpähistoriastani. 

Suunnitelmat eivät ole enää erityisen kunnianhimoisia. On toisaalta helpottavaa mukautua välttämättömään. 

Minulla on voimakas tunne elämän rajallisuudesta. Ehkä asiaan vaikuttaa myös se, että molemmat vanhempani ovat kuolleet viime vuosina. Olen eturivissä. 

Olen noviisi elämän tässä vaiheessa. Miten tätä voisi harjoitella?

Elämä on tässä ja nyt. 

MInulla on ikääntymishaaste! Miten eteenpäin?

publicdomainpictures.net

Reinikaisen teesit

Pepi Reinikainen määrittelee myöhäisimpäänkeski-ikään (63-70 v.), jota hän kutsuu myös keskisyksyksi, sisältyviä iloja ja vaaroja. Listaan ne tähän ja käsittelen omasta näkökulmastani:

• Tärkeitä tapahtumia ja ihmisiä. 
• Eläkkeelle jääminen ja ja sukupolvenvaihdosvaiheen uusi elämäntapa.
• Uudet asiat löydetään tähänastista kokemusta hyödyntäen ja mieluummin leikkimielellä kuin punnertamalla ja pusertamalla.
• Intuitiivisuus, joka on myös lapselle ominaista, on nyt yhä voimakkaammin käytössä höystettynä elämänkokemuksella.
• Yhteisöllinen isovanhemmuus käyttöön.
• Vaarana on, että koko huomio kääntyy fyysisen kunnon vaihteluun ja henkinen puoli ja esimerkiksi oman elämän inventaario jää tekemättä.
• Toisaalta on vaarana myös passivoitua ja elää vain menneisyydessä.
• Käsittelemättömät asiat voivat alkaa oirehtia "änkyräkäyttäytymisenä", lisääntyneenä itsekkyytenä ja hallintayrityksinä.
• Oireita lievittää se, että välttää pelkkää ajantappamisviihdettä tai turhia kontakteja ja kehittää mielekästä tekemistä voimiensa rajoissa.
• Ihmissuhteissa jälleen uusi vaihe.

Reinikainen tarjoaa myös pari miettimisteemaa:

• Millainen "notkahdus" eläkkeelle siirtymiseni oli henkisesti, aineellisesti ja arkipäivän elämässä?
• Olenko löytänyt uusia kiinnostuksen kohteista, jotka tuntuvat rikastuttavan elämääni?

Oma näkökulma

Koen tärkeäksi pienen kirjapiirin, johon olemme päässeet mukaan uudella kotiseudullamme.  Kokoontumisemme ovat lämminhenkisiä. 

Olen ollut iloinen, kun olen saanut aiemmin osallistua avoimen kautta Taideakatemian kursseille. On ollut kivaa olla nuorten tutkinto-opiskelijoiden joukossa. Ei ole varmuutta, voinko osallistua tänä syksynä. Tämä on ollut minulle tärkeä hiekkalaatikko.

 

Eläkkeelle jääminen on ollut iso muutos. Olen kuitenkin huomannut, että työyhteisöni merkitys onkin pienempi kuin luulin. Suuri osa pitkäaikaisista työkavereistani on jo eläkkeellä. Seniorit näyttävät pitävän aika vähän yhteyttä. Eläkkeelle jäämisen suurin merkitys onkin minulle siinä, että minut on vapautettu työnteosta. Olin kuvitellut, että täyttäisin vapautuvan ajan aktiivisena taiteilijana toimimisena. Niin ei kuitenkaan ole käynyt. Minulla ei ilmeisesti ole luomisen pakkoa. 

Reinikaisen pointti "leikkimielisyys" on varmaan tärkeä. Olen haveillut, että tekisin vielä jonkun tutkinnon kuvataiteesta. Jos olen realisti, ymmärrän, että en ehkä jaksaisi. Se olisi kuitenkin jatkoa asialle, johon olen jo käyttänyt runsaasti aikaa. 

 

Mitähän Reinikainen tarkoittaa oman elämän inventaariolla? Olen minä menneitäkin mietiskellyt. Prosessi saattaa olla kesken. Tällä hetkellä tunnen olevani aika sinut tämän asian kanssa. Se surettaa, että olen ollut niin paljon poissa kotoa, kun lapset olivat pieniä. 

Isovanhemmuuden kohokohta oli, kun olimme jälkipolven kanssa viettämässä kaksiviikkoisen Villa Lavarissa Turun saaristossa. Viime aikoina olemme saaneet nauttia 17-vuotiaan tyttärentyttären seurasta, kun hän piipahtelee usein ja on yötäkin. Hän on aloittanut lukion, joka on aika lähellä meitä. 

publicdomainvectors.org

On hämmentävää, miten nopeasti vanheneminen tuntuu etenevän ja miten nopeasti olen tottunut verkkaisuuteen.

Olen ajatellut, että taiteen tekeminen ja blogin kirjoittaminen ovat tekemisieni runkoelementit. 

Minulla ei kuitenkaan ole paloa maalaamiseen. Jälkeä syntyy kovin vähän. Näyttelyiden järjestäminen tuntuu taiteilijan roolin suorittamiselta, millä on aika vähän merkitystä. Olen ajatellut, että yritän saada joitakin teoksia aikaiseksi ja myydä niitä verkon välityksellä. Voisin kokeilla Googlen ja Facebookin maksullisia palveluja. Ehkä niitä näyttelyitäkin voisin joskus järjestää, jos teoksia syntyy, saan verkkomyynnillä niitä menemään ja jää ylikin. Tällainen tosin taitaisi edellyttää punnertamista, 

Turussa on pieni taidekoulu Konsta. Kolmostason ryhmässä oli sopivasti yksi paikka vapaana. Ilmoittauduin mukaan. Olen jo ollut kerran. Alkeiskurssi, mutta tärkeintä on, että tulee tehdyksi jotakin. Kokoonnumme lauantaisin klo 11-14. 

Olen tämän blogini pitämisen myötä kuvitellut, että olisin aika osaava skribentti. Olen alkanut epäillä. Olen yrittänyt kohottaa sivulatausten määrää kutsumalla runsaasti uusia FB-kavereita. Menestys ei ole ollut kummoinen. Tekstini eivät vain kiinnosta laajoja piirejä. Elämänvaiheellakin on merkitystä. Eläkeläisen päivistä ei revitä jymyotsikoita. Ehkä tavoittelen taivaita. Minun olisi ehkä opittava ymmärtämään kirjoittamisen merkitys itseisarvona. 

Lämpimät kiitokset kaikille teille, jotka luette!

Olen välillä ajatellut romaanin kirjoittamista. Mielestäni elämässäni on aineksia, joita voisin hyödyntää. Muoto voisi olla autofiktio eli totta ja tarua sekaisin. Mutta jos en osaa kirjoittaa blogia kiinnostavasti, kuinka voisin saada puhuttelevaa romaania aikaiseksi? Ehkä minun pitäisi ottaa rennosti ja tyytyä omakustanteeseen. 

Blogi taitaisi mennä hyllylle, jos alan tosissani punnertaa romaania. 

Tunnustan, että fyysisen kunnon vaihtelu ajatteluttaa minua. Tunnen suorituskykyni heikentyneen merkittävästi. Toivottavasti tulee vielä nousukausia. Syövillä voi olla osansa asiassa. Minun on syytä osata mukautua voimien vähentymiseen ja katsoa totuutta silmiin. 

Ajantappamisviihteen kuluttaminen ei ole ongelma. Mieluummin teen jotakin, Kirjoja toki luen ja kuuntelen.

Meillä on ihmissuhteissa uusi vaihe, koska olemme muuttaneet Turkuun neljä vuotta sitten. Olisi kiva löytää lisää ystäviä, mutta ei niitä löydy noin vain. 

Johtopäätökset

Minun syytä oppia sopeutumaan siihen, mikä on mahdollista. Leikkimielisyys ja rentous auttavat. Vaikka en ole Kari Hotakainen enkä Heikki Marila, kirjoittamista ja maalaamista minun ei ole syytä jättää. Sohvalle mitään tekemättömäksi ei pidä jäädä. Jotakin uutta ja tuoretta olisi hyvä löytää, mutta mitä se olisi? 

Tämän tekstin kirjoittaminen auttoi minua asian käsittelyssä. Tunnen itseni eheämmäksi. 

Lähde

Pepi Reinikainen - Elämänkaarikirjoitus ja ihmisen vuodenajat, Helsinki 2007

En ole vielä vanhus

Pixabay

Pepi Reinikaisen mukaan elämme vaimoni kanssa myöhäisintä keski-ikää (63-70 v.). Myöhäisempiä vaiheita ovat varhaisvanhuus (70-77 v.), keskivanhuus (77-84 v.), myöhäisempi vanhuus (84-91 v.), myöhäisin vanhuus (91-98 v.), korkea ikä (98-105 v.) ja korkein ikä (105 =>). Tiedot ovat Reinikaisen teoksesta "Elämänkaarikirjoitus ja ihmisen vuodenajat".

Äitini eli myöhäisempään ja isäni myöhäisimpään vanhuuteen. Geenini lupaisivat minulle hyvää sijoitusta, mutta voi olla, että kaksi syöpääni ovat heikentäneet mahdollisuuksiani. 

Olen ollut eläkkeellä vasta neljä vuotta. Olen hieman hukassa. Ihmettelen, että näinkö nopeasti vanheneminen etenee tässä vaiheessa.

Aion lukea, mitä Reinikainen noista vaiheista kirjoittaa.

Palaan asiaan. 

Huolestuttava oire

Olen hyvin huolissani. Tein eilen jotakin aivan käsittämätöntä. Taloyhtiömme pihaan on tuotu siirtolava, jolle voi viedä kaiken maailman roinaa. Tein eilen käsittämättömän mokan. Olin ajatellut viedä rompparille kaikki vanhat tietokoneemme ja vastaavat surematta, mitä mahdollisesti menetämme. Epähuomiossa vein myös vaimoni käytössä olleen läppärin romulavalle. On pelottavaa, että voin olla noin hajamielinen. 

Houkutteleva selitys on se, että käytän yliannosta unilääkettä. Päättelen, että koska Trinitaksen lääkäri määräsi minulle tietoisesti yliannoksen unilääkkeitä ja tarkoituksena oli vähitellen vähentää annostusta, ottamani määrän täytyy mahtua turvarajoihin.

Ajatukset johdattuvat väkisin muistisairauksiin. Onko minulla jokin harvinainen muistisairauden muoto? Toinen paha moka sattui siten, että luulin poistaneeni epikriisipostaukseni täältä blogista, mutta en ollutkaan. Minua kaduttaa sen julkaiseminen. Nyt se oli näkyvissä monta päivää.

Minun on jostakin syystä vaikea löytää reittiä, miten pääsen editoimaan blogitekstejäni. Elämä alkaa nyt muistuttaa liiaksi seikkailua. Jos minulla on muistisairaus, edessäni on kai pitkät jäähyväiset. 

Aion soittaa tänään siirrehoitajalle.

Olemme olleet aaseja

Olemme olleet vaimoni kanssa täydellisiä aaseja. Miksi ei näin ilmeinen ratkaisu huonejärjestykseemme ole käynyt aikaisemmin mielessämme? Näinhän se pitää todella olla. Tietenkin vaimoni on oikeutettu omaan työhuoneeseen. 

Vaimoni kokee olonsa ahdistuneeksi, kun minä levitän taideleiriäni olohuoneeseemme. Minä tarvitsen paljon tilaa. Niinpä minulle on taidetarpeita pöydällä ja pitkin lattiaa.

Miksei tällainen ole aikaisemmin pälkähtänyt päähämme? 

Suomalaisten perimä

Itä- ja länsisuomalaisten geeniperimä poikkeaa enemmän kuin saksalaisilla ja briteillä. Juuremme ovat hyvin keskieurooppalaiset. 

Kävin jo eilen peukuttamassa Emilia Karhun esseekommenttia, jossa käsitellään kyseistä asiaa. Armon täytyy olla täydellinen ja totaalinen, koska muuten kristinuskossa ei ole järkeä.

Apu ulottuu kylien ulkopuolellekin. SOS Children’s Villages -järjestön perheiden tukemisen ohjelma (Family Strengthening Programme) auttaa perheitä, joilla on esimerkiksi sellaisia taloudellisia tai terveydellisiä ongelmia, joiden vuoksi lapsen kasvu omassa perheessään saattaa olla uhattuna. Ohjelman tavoitteena on ennaltaehkäistä tilanteen vaikeutuminen, kuten perheen hajoaminen, ja taata lapsille mahdollisimman turvallinen kasvu omassa kodissaan. SOS-lapsikylä voi antaa rahallista tukea, jotta varattoman perheen lapset pääsevät kouluun tai terveydenhuollon pariin. Toisinaan voidaan tarjota psykologista apua vaikeissa elämäntilanteissa. Lisäksi perheen itsenäistä toimeentuloa tuetaan myös kouluttamalla perheen huoltajia talouteen liittyen ja tukemalla yritystoimintaa alkuun rahallisesti. Perheiden tukemisen ohjelmien kautta autetaan yhteensä yli 350 000 lasta ja aikuista.[1]

Elämä antaa merkillisen paljon - mitä ihmettä?

Merkittäviä hyviä muutoksia on tapahtunut, vaikka olen 66-vuotias. Hämmästelen omaa toimeliaisuuttani. Tosin sukkuloin - fyysisesti ja henkisesti - asiasta toiseen, mutta haitta on mitätön, koska suurin osa tekemisistäni tapahtuu kotona. Koen olevani aikaansaava. Jaksan silti paneutua pikkuasioihin. Ihmettelen, että aivonikin tuntuvat toimivan ripeämmin. Hajamielisyys ei ole kadonnut eikä sen mukana elämän komiikka. 

Itseluottamukseni tuntuu merkillisen vahvalta. Olen mielestäni ennenkin valvonut vähintään kohtuullisesti etujani, mutta nyt olen erityisen valmis taisteluun. Tämä saattaa olla seurausta monista asioista, hyvinkin syvistä. Saatan pohtia näitä tässä blogissakin. 

Voi olla, että joskus tulee maksun aika, mutta siitä en nyt murehdi. Ei minulla ole ainakaan diagnosia, joka sellaista ennakoisi. Jos testosteronilla on tässä merkitystä, sen tasosta on vain pidettävä huoli. 

Silmän seudun vaiva on levinnyt oikeallekin puolelle. Se johtuu leukemian hoitona saadusta kantasolusiirteestä. Murhe on mitätön eikä ennusta pahaa. Se pikemmin alleviivaa kiitollisuutta siitä, että olen kahdesta syövästä selviämisen lisäksi saanut elämältä niin paljon hyvää. 

Olen liikkunut pitkään ja runsaan vuoden olen myös juossut. Hölkkä ei ole muuttunut erityisen miellyttäväksi. Olen pitänyt käden oireilun vuoksi taukoa ja sitten alkanut kävellä. Tämä on muutos parempaan. On kiva kävellä reipasta vauhtia, kun jaksaa eikä tunnu rähjäiseltä hölköttämiseltä. Reipas kävely kohtalaisen useasti riittää varmasti tämän ikäiselle eikä tarvitse vaihtaa vaatteita, ei välttämättä jalkineitakaan. Tämäkin on edistymistä. Maratonsuorituksella en tekisi mitään. 

On olemassa alue, joka on tuntunut olevan lähes mahdollisen huipulla. Siinä on kuitenkin tapahtunut valtava loikka. Olen aivan ällistynyt ja hyvin onnellinen. 

"Katoavan menneisyyden jäljillä Kannaksella" ja "Eläkeläisen työjärjestys"

Tässä linkit viime vuonna Päivämies-lehden blogissani viime vuoden heinä- ja syyskuussa julkaistuihin artikkeleiheni.

Katoavan menneisyyden jäljillä Kannaksella

Kerron sanoin ja kuvin Kukkojen sukuseuran matkasta evakkoisäni synnyinkuntaan Karjalan kannaksella.

Eläkeläisen työjärjestys

Pohdiskelen aikaansaamisiani ja -saamattomuuksiani eläkeläisenä.

Psykofyysinen käyttöjärjestelmäongelma

Onkohan tämä vanhuutta vai sytostaattien aikaansaama käyttöjärjestelmävika? Jostakin syystä en saa  illalla unta ilman unilääkettä. Herään samoihin aikoihin joka aamu. Sen pitäisi johtaa siihen, että illalla alkaa väsyttää unentarpeeni verran ennen aamuheräämistä. Jostakin syystä tämä ei nyt toimi, vaikka vältän päiväunia.

Olen tokkurainen parhaaseen aikaan päivästä. Lenkkeily selvittää päätä, mutta en viitsi vaivautua joka päivä hölkkäämään.

Kai tähän pitää suhtautua stoalaisesti. Elämä nyt vain on näin. Iltaisin olisin pirteämpi, mutta silloin pitää välttää tarkkaavaisuutta vaativia puuhia, jotta psyyke voisi alkaa rentoutua kohti lepoa.

Asiat ovat hyvin, koska olen eläkkeellä ja voin sopeuttaa toimeni tilanteeseen. Mieleni haraa kuitenkin vastaan. En haluaisi vielä asettautua täysin oloneuvokseksi.

Tällä hetkellä minun on syytä tehdä voitavani päästäkseni eroon unipillereistä. Jos/kun se onnistuu, voin alkaa tunnustella mihin toimintakykyni riittää.

Tämän kuun viimeinen päivä alkaa Turun taideakatemiassa kurssi "Taidegrafiikan menetelmät I. Sitä pidetään kolmena päivänä viikossa. Tähän mediumiin en olen tähän mennessä saanut koulutusta. Toivottavasti käyttöjärjestelmäni vikatila oikenee siihen mennessä.

Voi olla, että kurssin todennäköinen toiminnallisuus on eduksi unirytmilleni. Sen jälkeen alkaa Taidegrafiikan menetelmät II.

Katsoin totuutta suoraan silmiin

Lähdin eilen lenkille. Oli kaunis syyspäivä. Olen venyttänyt viime kertoina lenkkieni juoksuintervalleja kolmeen minuuttiin. Suuntasin harjoitukseni tällä kertaa sille puolelle Aurajokea, jolla tätä rantaa ja sen takaista aluetta kutsutaan joen toiseksi puoleksi.

Lönkyttelin ensimmäisen kolmen minuutin siivun Ursinin katua pitkin kohti jokea. Mieleeni juolahti usein pohtimani ajatus Cooperin testin juoksemisesta Paavo Nurmen stadionilla. Päätin käydä kokeilemassa, kun olin siihen suuntaan matkalla.

Säästelin voimiani koitokseen ja kävelin stadionille. Kuljin reittiä, jolla jouduin kiipeilemään osan matkasta Samppalinnan rinteillä.

Stadionilla oli enimmäkseen nuorta porukkaa harjoittelemassa. Katsomoalueen ja kentän välissä oli teräsaita. Kiersin kenttää ja ihmettelin, mistä pääsen sisään. Mietin, pitäisikö minulla olla jokin jäsenyys, jotta pääsisin sisään. Rataa lönkytteli keski-ikäinen mies, joka ei näyttänyt huippu-urheilijalta. Kysyin häneltä asiasta ja kuulin, että pääkatsomon reunassa on portti. Kiersin sinne ja pääsin kentälle.

Kävelin rataa pitkin kohdalle, jonka arvelin pitkän matkan juoksujen alkavan. Asetin kännykän  hälyttämään 12 minuutin päästä. Sitten matkaan. Lönkyttelin verkkaista tahtia, jotta saisin aikaan tasaisen juoksun. Ohitin jonkun lenkillä olevan kaverusparin, joka juoksi vielä hitaammin. Vaikuttivat hyväkuntoisilta, joten varmaan vasta lämmittelivät.

Olin laskeskellut, että kolmen minuutin kierrosvauhti tuottaisi 1.600 metrin tuloksen. Jaksoin punnertaa kaksi kierrosta, mutta kolmas otti lujille. Hengästyin kovin ja jäsenetkin alkoivat väsyä. Annoin periksi kierroksen puolivälissä ja jatkoin matkaa kävellen. Lähtötasalta jatkoin lönkötellen kunnes kännykkä hälytti.

Tulokseni oli noin 1.700 metriä. Löysin kotona verkosta asteikon, jonka mukaan tulokseni oli keskitasoinen (1.600-1.999 m) vähintään viisikymppiselle miehelle. Juoksin lukiolaisena jumppatunnilla 3.150 metriä. Se oli asteikon mukaan erinomainen tulos siinä iässä. Nyt punnersin hieman yli puolet tuosta matkasta. Nuoruuteni suoritus lienee lähes ikäiseni ulottumattomissa.

Olen harjoitellut aika pitkään. Ensin tein reippaita kävelyjä sekä asiointireissuillani että erillisillä lenkeillä ja tänä vuonna olen alkanut juosta lyhyitä intervalleja osana varsinaisia lenkkejäni.

Tulokseni ei ole hassumpi, koska olen jo 65-vuotias ja olen samassa luokassa viisikymppisten kanssa. Se kertoo kuitenkin karua kieltä siitä, että elämäni on ehtoopuolella ja olen saanut hyvin raskaita hoitoja. Olen luultavasti harjoitellut viime vuosina ajassa mitaten vähintään saman verran kuin nuoruudessani.

Tulos auttaa minua arvioimaan, kuinka paljon minulla on voimia päivittäisiin puuhiini. Suorituskykyni on päivänselvästi aika alhainen. Olen siis täysin oikeutetusti eläkkeellä. Ei minulta erityisiä suorituksia odotetakaan.

Tältä pohjalta on hyvä jatkaa sen pohtimista, mihin haluan käytettävissä olevan energiani käyttää.

Go-go, slow-go ja no-go

Olen lueskellut Marja Saarenheimon teosta Vanhenemisen taito. Kirjoittaja kuvaa kirjan alkupäässä tapoja jäsentää eläkeikää. Seniorina elämistä on kutsuttu muun muassa kolmanneksi iäksi. On kuitenkin huomattu, että eläkeläisyydessäkin on erilaisia vaiheita, ja alettu käyttää myös ilmauksia neljäs ja viides ikä. Hauska versio suunnilleen samasta asiasta on jaottelu go-go, slow-go ja no-go.

Kolmas ikä tarkoittaa vaihetta, jolloin ollaan eläkkeellä, mutta voidaan aika hyvin ja jaksetaan harrastaa erilaisia asioita. Neljännessä iässä tarvitaan lisääntyvästi apua päivittäisessä elämässä selviämiseen ja viidennessä apua tarvitaan jatkuvasti.

Saarenheimo toteaa, että ikään ja aikajärjestykseen perustuvat jaottelut ovat aika kömpelöitä. Olen samaa mieltä. Minut voisi ehkä sijoittaa samaan luokkaan iäkkään isäni kanssa.

Minä en kykenisi enää täysipäiväiseen työhön, mutta koen silti olevani aika toimintakykyinen. Elämääni voisi kuvata ilmaisulla osa-aikainen go-go. Kolmiosainen jaottelu on minulle hyödyllinen, koska ymmärrän, että nyt kannattaa tehdä niitä asioita, joita haluaa. Myöhemmin mahdollisuudet vähenevät.

Minulle olisi voinut käydä niin, etten olisi ehtinyt työeläkkeelle ollenkaan. Hyvä näinkin. On makuasia, onko elämäni nyt go-go vai slow-go. Ehkäpä mielikuvittelen itseni edelliseen.

Toimintakykyäni rajoittaa pikkuisen sekin, että immuniteettini ei ole vielä täysin palautunut. Sairastin viime viikolla lyhyen röntsytaudin, mutta pystyin katkoksesta huolimatta liikkumaan ihan hyvän viikkoannoksen. Tänään on taas lepopäivä, koska olen nuhainen ja yskäinen. Olisikohan minun pitänyt malttaa pitää taukoa pidempään?

Asennemuutos tarpeen

Huomaan, että minulla on ollut vääränlainen asenne eläkkeellä olemista kohtaan. Olen käsittänyt sen luopumiseksi, mutta sehän onkin mahdollisuus.

Kun sain syöpädiagnoosini, olin utelias kokemaan, mitä niistä seuraa. Kummassakin tapauksessa sisällöstä päätti sairaanhoitojärjestelmä.

Eläkkeellä olemiseni sisällöstä vastaan minä itse ja minun vaimoni. Ainoat vastustajani ovat aamuiseen nousemiseen liittyvä kitka ja sen jälkeinen sängyn vetovoima.

Yksi helmasynneistäni on ruumiinvoimien käytön minimointi. Koska läppärillä kirjoittaminen on sängyssä mahdollista, minä vääjäämättä kirjoitan pitkälläni. Minä en näin toimiessani riko lakia, mutta arvelen, että tapa ei ole minulle hyväksi.

Mitä kaikkea hauskaa voisinkaan tehdä nyt, kun aikaa on? Minun lienee syytä vähentää kirjoittamisen osuutta hereilläoloajastani.

Eläkeläisen salakuoppa

Minulle alkaa valjeta, että eläkkeellä oleminen on vaarallista. Eihän siitä selviä hengissä kukaan.

Vakavasti puhuen oloneuvoksen päiviin liittyy piilevä riski. Kun töissä ei tarvitse käydä, liikkuminen vähenee huomattavasti. Arkiliikunta katoaa melkein kokonaan. Keittiön ja makuuhuoneen välillä ei askeleet juuri kartu. Ruokaostokset tuodaan kaupasta autolla pihaan ja hissillä kotiovelle.

Kun aktiivivuosina harrastaa kuntoilua, pohjana on kohtuullinen annos liikkumista, joka syntyy arkiaskareiden ja työtehtävien ohessa.

Minulla on kohtuullinen liikuntaohjelma, jota yritän toteuttaa. Osa toteutuu siten, että käyn esimerkiksi kirjastossa kävellen. Treenaaminen ja arkitoimet sulautuvat osittain toisiinsa.

Minä vietän aika suuren osan päivästäni nenä näyttöruudussa tai kirjassa. Valitettavasti energiankäytön minimointitaipumukseni saa aikaan sen, että kun nuuskimiselimeni on äskenmainituissa, selkäni on sängyssä ja pääni tyynyssä.

Luulen, että Kiloklubin sivujen täyttäminen ei johda mieluisiin vaa'an lukemiin kovin nopeasti, koska arkiliikuntani on vähäistä. Kiloklubissa pitäisi olla jokin eläkeläisasetus, joka ottaisi tilanteen huomioon.

Kiloklubin syömisnormeissa pysyminen on helppoa. Ehkä minun pitäisi omatoimisesti kiristää tahtia.

Rimpuilu jatkuu

Kirjoitin kuunvaihteen tienoilla unitilanteestani. Olen nyt onnistunut vakauttamaan rytmini siten, että saan nukutuksi kohtuullisen hyvin ja aika sopivaan aikaan. Nukahdan puolen yön jälkeen ja herään yhdeksän tienoilla. Tarvittaessa otan täydentävät.

Otin alkuun yhden pillerin iltaisin ja nyt olen päässyt kolmeen varttiin. Tuoteselosteessa kehotetaan ajamaan tsolpideemitartraattilääkitys alas vähitellen.

Yritän liikkua säännöllisesti. Tähtään siihen, että kävelen tai kuntopyöräilen 40 minuuttia päivässä muulloin kuin viikonloppuisin. Lisäksi venyttelen, teen kuminauhajumppaliikkeitä ja käsipainoharjoituksia. Jos suoritukset jäävät jonakin päivänä tekemättä, jäljelle jää silti aika hyvä määrä. Jos jaksan ja viitsin, voin korjata puutosta viikonloppuna.

Voi syystä kysyä, onko ohjelmani liian rankka leukemiasurvivalistille. Kun energiataso on alentunut, kannattaako uhrata noin paljon voimia liikuntaan?

Ikääntymisen ja sairastelun vuoksi olemukseeni on tullut vanhuksille tyypillistä jäykkyyttä. Harjoittelu tuntuu vireyttävän olooni. Vaikka se kuluttaa energiaa, koen oloni paremmaksi. Toivon voivani näin elvyttää myös liikkuvuuttani.

Pyrin aikaisemmin puolen tunnin aerobisen liikunnan arkipäivittäisannokseen. Ajattelin sen olevan syöpäläiselle riittävästi. Huomaan kiristetyn tahdin toimivan paremmin.

Vaikka liikunta kuluttaa energiaa, uskon kokonaisuuden antavan enemmän kuin ottavan.

Toivon pääseväni kokonaan irti unilääkkeestä ja voivani todeta, mihin voimani riittävät, kun tsolpideemitartraatti katoaa elimistöstäni.

Painovoimasyndrooma

Minulla on painovoimasyndrooma. Kun olen voimissani eikä ole liian kiire, jaksan säännöstellä syömistäni. Päinvastaisessa tilanteessa painoni nousee. Pelkkä kiirekin riittää. Elimistöni on varastoivaa lajia.

Painoindeksini on punaisella. Se ei ole hyvä juttu. Kun en kuollut syöpään, voin kupsahtaa johonkin muuhun, viimeistään vanhuuteen.

Sain aikoinaan painoni kuriin Kiloklubin avulla, mutta en pysyvästi. Painoni laski huomattavasti pitkän ajan kuluessa. Kun oli aika vakiinnuttaa tilanne, konstit olivat hukassa. Tuli lunta tupaan.

Syöpäseuranta ei velvoita minua elämään terveellisesti. Ajattelen kuitenkin, että minut on suurella panostuksella toistaiseksi pelastettu ja siksi minun olisi syytä pitää huolta itsestäni.

Harmittaa kun hengästyn kovin nopeasti.

Olen ajoittain saanut kuntoilurutiinin toimimaan. Äskeisellä maakuntamatkalla se taas lysähti. Sen jälkeen olen tuntenut itseni liian väsyneeksi aloittaakseni taas. Olen tehnyt sairaalassa oppimiani liikesarjoja, kävellyt ja polkenut kuntopyörää. Kuminauhajumppa on auttanut olkapäävaivoihin.

Jos eläkeläisellä on kiire, syy on oma. Minulla pitäisi olla hyvät edellytykset huolehtia terveydestäni. Voimani ovat kuitenkin huomattavasti vähäisemmät kuin ennen syöpiä. Joudun kiinnittämään huomiota riittävään lepoon ja uneen.

Huilaamiseenkin pitää oppia. Omat rajat on tunnistettava.

En ole vielä toipunut äskeisestä reissaamisesta. En viitsi alkaa vielä paneutua liikkumiseen. Se voisi lisätä väsymyksen tunnetta.

Liityin eilen Kiloklubiin. Jos jaksan kirjata ruuat, juomat ja liikkumiset, järjestelmä pitää huolen lopusta. Aterioida voi aivan hyvin ja silti on helppo pysyä ruodussa. Nyt ohjelmassa näyttää olevan olevan myös sellainen vaihde, jolla paino pidetään ennallaan. Toivottavasti pääsen joskus käyttämään sitä.

Onko elopainon ja elinvoimien suhde vakio?

Syöpäläinen koeponnisti

Kotona taas. Eilinen ajo otti todella voimille, mutta selvisin. Välillä mietin, olenko jo riskirajoilla. Onneksi tie oli hyvässä kunnossa ja liikennettä aika vähän. Matkaa tuli noin 450 kilometriä. Noin pitkää päivämatkaa minun ei kannata jatkossa suunnitella.

Kiertueemme reitti oli Turku-Jyväskylä-Tyrnävä-Raahe-Tyrnävä-Oulu-Kokkola-Vaasa-Turku.

Matka onnistui, koska nukuin runsaasti ja yritimme varoa liian tiivistä ohjelmaa. Vain viimeinen päivämatka oli liian pitkä. Nyt on levon aika.

Tämä matka oli hyvä koeponnistus. Opimme vähitellen suunnittelemaan realistisia matkaohjelmia. Noin 300 kilometriä ajoa päivässä on maksimi.

Huomaan, että minun on syytä tarkistaa tapaani suunnitella ajoreittejä. Se taitaa kummuta ajoilta, jolloin Suomessa oli niin sanottuja pikateitä. Ne olivat aika suoria, kaksikaistaisia ja asfaltoituja pääteitä. Kolmostie vei Helsingistä Tampereella ja nelostie Ouluun. Nykyään Suomessa on paljon taannoisten pikateiden veroisia väyliä. Siellä, missä ei ole moottoritietä, voi siten valita useista reiteistä. Voi tutustua uusiin maisemiin. Kokkolasta olisimme voineet tulla perinteisen rannikkoreitin sijaan Seinäjoen, Parkanon ja Huittisen kautta, mutta halusimme käydä Vaasassa tapaamassa erästä viisivuotiasta neitiä ja hänen äitiään.

Tällainen matkailu on yksi eläkkeellä olemisen mahdollistamista huveista. On mukava matkailla verkkaisesti ja tavata sukulaisia sekä vanhoja ystäviä.


Muistelen erästä potilastoveria, joka on nyt poissa. Hän menehtyi viime kuussa. Tieto tavoitti minut eilen. Muistan hänet hyväntuulisena persoonana, joka oli osastollakin ahkera. Hänen kuolemansa kuuluu olleen äkillinen, joten en tiedä, johtuiko se syövästä. Voi siis olla, että hän sai jatkoaikaa syövästä, mutta terveys petti kohtalokkaasti jollakin muulla tavoin.

Elämään autetut

Olen elämään autettu. Ilman nykyaikaista lääketiedettä olisin jo rajan takana. Olen yhä ihmeissäni siitä, että olen selvinnyt tähän asti. Kahden syövän kokemukset eivät ole minua jalostaneet mitenkään. Olen ehkä tietoisempi kuolevaisuudestani kuin ennen, mutta en tunne valaistuneeni suorittamaan saamaani jatkoaikaa paremmin. Tunnistan pienuuteni, mutta vanhenemisen merkit olisivat ehkä opettaneet tämän asian ilman syöpiäkin.

Uskominen tuntuu tärkeältä. Ajattelen lapsellisesti, että Luoja on antanut minulle syöpäni pitääkseen minusta huolen. Järkeni väittää vastaan, mutta tämä onkin uskon asia.

Elämänarvot ovat muuttuneet siten, että suorittaminen ei tunnu omalta tehtävältä. Tehtäväni on olla pappa tai fafa, kuten yksi jälkeläisistäni minua kutsuu. Se on upea tehtävä, mutta minun on siinäkin maltettava mieleni. Sain äskettäin taas opetuksen rajoistani. Touhusin pari kolme päivää antaumuksella lastenlapsieni kanssa. Se oli suurenmoista, mutta sen jälkeen olin lopen uupunut. Vaikka nukuin kohtuullisen yön, minun piti nukahdella lisää. Pikkuhiljaa toivuin taas. Mitäpä väsymyksestä. Se oli pieni hinta siitä, että sain viettää aikaa rakkaitteni kanssa.

Olen lisäksi puoliso, isä, poika, eno, setä, veli, lanko, ystävä ja tuttava.

Suvun nuorin on myös elämään autettu.
Kun näin hänet koruttomassa kastetilaisuudessa, hän oli yhä kuin sikiö. Hän makasi selällään unessa, eikä häneen saanut mitään kontaktia. Hän oli sedaatiossa. Hänen annettiin kerätä voimia tulevaa suurta koitosta varten.

Ei ollut varmaa, että hänet voitiin leikata. Lääkäri tuntui edellisenä sunnuntaina valmentavan läheisiä myös ikävään vaihtoehtoon. Onneksi pikkuinen voimaantui riittävästi ja operaatio myös onnistui. On hurjaa ajatella, että pienen ihmisen rinta halkaistiin jotta sydämeen päästiin käsiksi. Vaihtoehto olisi ollut kuitenkin jotakin hyvin surullista.

Nyt olemme nähneet hänet kuvassa silmät auki ja katse tutkivana. Videolla olemme nähneet, että hän todella elää. Tämä on riemullista.

Ensi viikolla ehkä tapaamme hänet taas.

Olemme tavallaan samanlaisessa tilanteessa pikkuisen kanssa. Meidät molemmat on autettu elämään ja me molemmat voimme saada hankalia komplikaatioita. Minä olen selvinnyt hämmästyttävän vähällä ja toivon sydämestäni, että pikkuiselle käy yhtä hyvin.

Hyvinkin voi käydä.

Mitä opiksi työttömän ja kansanedustajan kohtaamisesta?

Julkisuudessa on kohuttu ohjelmasta, jossa kokoomuslainen kansanedustaja ja työtön keskustelevat jälkimmäisen tilanteesta.

Työttömän terveys on heikko ja ikääkin on 55 vuotta, joten työllistyminen on hankalaa. Työttömyyskorvaus on matala.

Suntyneessä debatissa on arvioitu kansanedustajan suhtautumistatapaa työttömän tilanteeseen. Minusta kannattaisi miettiä, mitä tällaisissa olosuhteissa elävien työttömien hyväksi voitaisiin tehdä.
Jos potentiaalinen työntekijä, jonka työkyky on alentunut, pystyy tekemään keikkahommia tai työskentelmää joidenkin erityisjärjestelyjen tukemana, hän voi kohottaa tulotasoaan, jos saa keikkoja. Luulen, että tässä piilee iso haaste. Jos työtön joutuu liikkumaan rollaattorin avulla, hänelle tuskin voi ennustaa menestystä työtä koskevissa neuvottelutilanteissa.

Ihmettelen miksi perustulokokeilusta ei ole kuulunut juuri mitään viime aikoina. Olisi kiinnostavaa tietää, millaisia kokemuksia on saatu tähän mennessä. Tällaisissa tapauksissa se voisi olla kohtuullinen ratkaisu. Toivon ettei kokeilua haudata kaikessa hiljaisuudessa ideologista syistä.

Tämän hetken ilmapiiri tuntuu suosivat markkinaehtoisia ratkaisuja erilaisten asioiden järjestämisessä. Voisiko yhteiskunta perustaa yhtiön markkinoimaan sellaisten työttömien palveluja, joilla on alentunut työkyky? Tällaisellekin saattaa olla aatteellisia esteitä. Jos työllistettyjen palkkakuluja tuetaan, markkinoiden saatetaan ajatella vinoutuvan, koska kaikki kilpailijat eivät saisi tukea. On myös vaikea arvioida kuinka kustannustehokasta tällainen toiminta olisi.

Työvoimatoimistoissa varmaan toimitaan tämäntapaisesti. Markkinointi on kuitenkin vaativaa työtä, erityisesti b-to-b (organisaatioiden välinen kauppa)-ratkaisujen myyminen. Myyjät ovat ongelmanratkaisijoita. Heidän on syytä tuntea riittävän hyvin mahdollisten asiakasyritysten liiketoimintaa. Perustettava yritys voisi erikoistua organisaatioiden brändin kehittämiseen tällaisen palvelun avulla.

Yritykset eivät luonnollisesti halua kontolleen ylimääräisiä kuluja. Harkinnan arvoista voisi olla tutkia, minkä verran yhteiskunta voisi poistaa tällaisia esteitä palkkatuen avulla.

Mielestäni työnantajat voisivat ottaa enemmän vastuuta tilanteesta. Osakeyhtiölain mukaan yrityksen tehtävänä on tuottaa voittoa omistajilleen, mikä saattaa olla esteenä asian kehittämiselle. Jos kuitenkin yritykset haluavat vahvistaa brändiään ottamalla huomioon ympäristövaikutuksia toiminnassaan, eikö vajaakuntoisten työllistäminen voisi olla samanlainen profiloitumiskeino?

Monella työttömällä on vankka koulutus. Vaikka työkyky olisi alentunut, esimerkiksi osa-aikainen työ saattaisi olla mahdollinen.

Työllistettävälle järjestelyn pitää tietysti merkitä parempia tuloja ja elämänlaadun kohentumista.

Jos tämänkaltaista ei ole kokeiltu, nyt saattaisi olla pilotin paikka.

Arvostelun kohteeksi joutuneen kansanedustajan kannattaisi ehkä nyt profiloitua tämän kaltaisten ratkaisujen etsimisessä.

Käänne?

Tuntuu siltä, että alan päästä eläkkeellä olemisen juonesta kiinni. Elo ei tunnu enää lopun alulta vaan uudelta vaiheelta elämässä.

Tunnen voimaantuvani. Lääkeluettelo lyhenee. Elämä alkaa muistuttaa tavanomaista.

Olen hyvin tyytyväinen siihen, että käteni eivät enää vapise. Tämä luo pohjaan taiteen tekemisen jatkamiselle. Oire saattoi johtua lääkkeistä tai mahdollisesti hoitoväsymyksestä.

Meille on alkanut virittyä aktiivinen ystäväverkosto tänne Turkuun ja sen ympäristöön. Olemme myös paljon tekemisissä täkäläisten lapsiemme perheiden kanssa.

Olen lukenut Hesarin rinnalla Turun Sanomia, jonka olen tilannut lyhyeksi aikaa. Lehti antaa näkökulmaa varsinaissuomalaisiin tapahtumiin, mutta mutta ei ole Hesarin veroinen. Pääkaupunkiseudun valtalehdessä ei kaikki miellytä, mutta se on hyvin resursoitu, monipuolinen laatulehti. En varmaan raski jatkaa Turun Sanomien tilaamista. Hesari tuo enemmän vastinetta rahoille.

Muuttoprojektin suhteen meille taisi käydä klassisesti. Kun saimme siirretyksi itsemme ja tavaramme uuteen asuntoomme, katosi tarve saada kaikki asuntoon liittyvät asiat saatetuksi loppuun. Kotimme on riittävän valmis tavanomaiseen elämiseen. Onneksi sentään jotakin olemme saaneet aikaiseksi. Nyt pitää keskittyä valaisimien hankkimiseen, kun päivät pimenevät.

Hurjat stressilukemat

Kaikki arvaavat, että soitin, mutta mikä? Varttuneille helppo.

Olin taas taidekurssilla. Pidän kovasti kurssijärjestelyistä. Kokoonnumme vain katsomaan aikaansaannoksiamme, saamaan palautetta ja keskustelemaan. Tuntuu kivalta, kun on aikaa ja voidaan rauhassa käsitellä asiat. 

Pakotin itseni aloittamaan itse tekemisen. Mietin yhtä melko teoreettista aihetta, mutta palasin perinteiseen tapaani saadakseni jotakin aikaan. Taritsen jonkin visuaalisen lähtökohdan, Sain vaivoin löydetyksi ja rajatuksi yhden aiheen, jonka kompositioon olen aika tyytyväinen. Se on minulle tyypillisesti maisema. Tein siitä luonnoksen ja vein tänään nähtäväksi. Palaute kuulosti siltä, että kannattaa jatkaa. 

Minulla on ollut korkea kynnys aloittaa taas. Toivottavasti nyt lähtee. Tuntuu hyvältä olla mukana ryhmässä, joka kuljettaa eteenpäin. Kurssi vetäjineen ja ryhmineen luo kehyksen, joka saa minut toimimaan. 

Arvelen, että minulle on kertynyt monenlaisista muutoksista johtuvaa stressikuormaa, joka alkaa nyt kevetä. Holmes ja Rahe antavat laajan stressitutkimuksensa perusteella eniten elämänmuutosyksiköitä (100) puolison kuolemalle. Kuudentena listalla on oma loukkaantuminen ja sairaus (53), kymmenentenä eläkkeelle jääminen (45) ja yhdentenätoista muutos perheenjäsenen terveydessä (44). Muutos asuinoloissa on yllättävän kaukana kärjestä (28.), mutta sekin tuottaa 25 pistettä. Jostakin syystä heillä on listalla erikseen asunnon muutos (32.), joka saa 20 pistettä. Tulkitsen edellisen muutoksi toiselle paikkakunnalle ja jälkimmäisen asunnonvaihdoksi. Kun arvioin omaa kuormaani, otan mukaan muutoksen perheejäsenen terveydessä mukaan, koska eräs lähiomaiseni on hyvin vakavasti sairas.

Noiden summa on 167 pistettä (elämänmuutoyksikköä). Asiaa ei varmaan voi tulkita aivan kaavamaisesti, mutta aikamoisen myllyn läpi olen tainnut tulla tähän päivään.

Ehkä tämä tästä. Hyvinkin voi käydä!

Rumankaunis näkymä paluumatkalta

Maanantaihin! Mukavaa viikonloppua kaikille.