Talvisodan päättymisestä on tänään 75 vuotta. Monelle tämän päivän nuorelle kyseinen sota on varmaan myyttinen kaiku kaukaa menneestä. Voi olla, että joillekin sanasta ei tule juuri mitään mieleen.
Minulle kyseinen sota on hyvin voimakkasta todellisuutta, vaikka en ole sitä itse kokenut. Äitini isä Yrjö Jylhäsaari kaatui talvisodan kolmanneksi viimeisenä päivänä 11.3.1940. Äidistäni sisaruksineen tuli sotaorpoja. Hän oli vanhin lapsista, hieman alle 9-vuotias.
Kun talvisota syttyi 30.11.1939, isoisäni sai kutsun ja lähti samana päivänä. Hän ei päässyt lomalle kertaakaan, palasi ruumina sodan jo päätyttyä. Hän oli ensin reservijoukoissa, mutta komennettiin sitten pohjoiseen, kun venäläiset hyökkäsivät sieltäkin. Hän sai tulikasteensa Pelkosenniemen taistelussa 18.12.1939. Samassa rykmentissä samassa paikassa taisteli myös kahden lapsenlapseni toisen isoisän isä, joka kaatui samassa taistelussa. Toinen isoisä syntyi isänsä kaatumisen jälkeen. Hänelle isä on ollut vain kuva piirongin päällä.
Mielikuva talvisodasta on saanut eeppiset mitat, kun piskuinen kansa pystyi pysäyttämään jättiläisen. Todellisuudessa Suomi oli luhistumaisillaan, kun rauha tuli, eikä tämä ollut puolustuksen ansiota. Stalin joutui nöyrtymään rauhaan, koska liittoutuneet aikoivat tulla Norjan ja Ruotsin kautta apuun 15.3.1940. Norja oli jo myöntänyt läpikulkuluvan. Stalin ei halunnut käynnistää sotaa liittoutuneita vastaan tässä vaiheessa.
Suomi ei ollut varautunut kunnolla puolustautumaan Viipurinlahden pohjoispuolella, koska ei oltu uskottu jään kantavan panssareita ynnä muita. Venäläiset kuitenkin tulivat yli. Suurvallalla ei niin ollut väliä vaikka osa panssareista upposikin. Venäläiset saivat sillanpääaseman lahden pohjoispuolelta Säkkijärven Vilajoella. He olivat päässeet Viipurin ja Helsingin väliselle maantielle, josta pääsisi nopeasti Helsinkiin.
Ruotsalaiset vapaaehtoiset ottivat rintamavastuun pohjoisessa ja siellä taistelleet suomalaiset - isoisäni muiden mukana - vapautuivat siirrettäväksi Viipurinlahdelle.
Isoisäni kirjoitti vielä kirjeen kotiin Oulun asemalla 6.3. yöllä kolmen aikaan junan seisoessa. Tiesi, että he ovat tulossa etelään, mutta ei tiennyt minne. Toivoi pääsevänsä lomalle.
Viimeisen kirjeen (ilmeisesti tuon 6.3. päivätyn) jälkeen tuli vain kortti. Siinä isoisä kertoi ettei pääse lomalle vaan joutuu tulilinjoille.
Hän joutui juuri mainitulle Vilajoelle sillanpääaseman laajenemista torjumaan. Siellä hän haavoittui kuolettavasti ja menehtyi samana päivänä sotilassairaalassa Haminassa.
Sota loppui ja perhe odotti isää kotiin. Tuli suruviesti ja sitten ruumis.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti