Ajeluilla Tukholmassa ja Nackassa

Lähdimme toissapäivänä ajelulle. Kun huomasimme, että Farstasta pääsee Älvsjöhön, päätimme ajaa sinne. Olin siellä olevassa Mecman-nimisessä firmassa kesätöissä vuonna 1974 ja 1976. Ensimmäisellä kerralla myös asuin Älvsjössä. Mecman valmisti hydraulisia ja pneumaattisia tuotteita. Työskentelin tuotannon puolella. 

Sain työpaikkani nuorimman setäni liikesuhteiden kautta. Ne siis mahdollistivat myös sen, että tapasin tulevan vaimoni, joka oli kesätöissä Amaranten-hotellissa Tukholman keskustassa. 

Tutustuin Mecmannilla kahteen puolalaiseen kaveriin, joista toisen kanssa pidämme vieläkin harvakseen yhteyttä. 

Älvsjö näytti jotenkin tutulta, koska siellä vanhaa talokantaa, mutta toisaalta oudolta. Uuttakin oli kovasti rakennettu. En löytänyt asuntoani enkä työpaikkaani. Muistot ovat niin vanhoja ja ympäristö muuttunut. 

Vaimoni keksi eilen, että voisimme käydä Saltsjöbadenissa. Kyseinen huvilakaupunki sijaitsee Nackan kunnassa, joka on lähellä Tukholmaa. Kun olimme päässeet liikkeelle, huomasin Kärrtorpin viitan. Olin vuonna 1974 majoittuneena alkuun erään silloin Ruotsissa asuneen suomalaisen luona, kunnes siirryin pysyvämpään majapaikkaani. Kärrtorpiin siis. 

Ei mitään hajua, missä kortteerini oli. Tulipahan käytyä. 

Jatkoimme Saltsjöbadeniin. Seuraavassa kuvasatoa.

Oma junalinja

Grand Hotel

Sairaala on melkein kuin Grand Hotel

Solsidan lienee jokin TV-sarja

Saltsjöbaden on todella viehättävää aluetta. Oli hulppeita, mutta myös vaatimattomampia asumuksia. 

Asunnonvaihto

 

Kuva brightfreak Pixabaystä

Olemme Tukholmassa, rakkauden kaupungissa. Tapasimme täällä, kun olimme molemmat kesätöissä vuonna 1974. 

Vaimoni laittoi kevättalvella johonkin ruotsinsuomalaisten fb-ryhmään ehdotuksen asunnonvaihdosta ja kiinnostusta ilmaantui. Nyt meillä on viikon verran käytössämme tilava kerrostaloasunto Farstassa, joka on Tukholman lähiö keskustasta etelään. 

Tulimme eilen päivälaivalla Turusta ja tapasimme omistajaleidin, kun hän tuli päästämään meidät puomista kiinteistön pihaan. Asunnossa oli myös hänen ystävättärensä, joka tulee hänen matkaseurakseen Turkuun. 

Leidi kierrätti minua autollaan näkemässä Farstaa ja sen ympäristöä. 

Vietimme iltaa uusien tuttaviemme parissa ja juttelimme niitä näitä. Meille tarjottiin sienikeittoa ja muuta purtavaa. He lähtivät varhain tänä aamuna Turun laivalle. 

Farsta on niin sanottu ABC-kaupunki, tavallaan kaupunki kaupungissa. Lyhenne tulee sanoista  arbete, bostad ja centrum. Koti, työ ja palvelut lähellä toisiaan. Tukholman keskustasta pääsee Farstaan tunnelbanalla eli paikallisella metrolla. 

Farsta on vanha lähiö. Sitä ei selvästikään ole rakennettu elementtitekniikalla. Ympäristö on mielestäni varsin viihtyisä. Ympärillä on paljon luontoa. Luulen, että samoja ideoita on toteutettu esimerkiksi Helsingin Herttoniemen suunnittelussa. 

Ehkäpä käymme katselemassa vuodelta 1974 tuttuja paikkoja. Vaimoni muistaa paikan, jossa otin häntä ensi kertaa kädestä kiinni. 

Jakautuuko maailma vapaaseen ja valvottuun osaan?

Mieleeni on vuosien saatossa kehittynyt mielikuva siitä, että maailma kehittyy parempaan suuntaan. Suomi onkin kehittynyt elinaikanani valtavasti. Yhteiskunnallinen, taloudellinen ja tekninen edistyminen on ollut maailmassa laajaa. 

Nyt mielikuvani on järkkynyt. Maailma ei tunnu enää turvalliselta. Venäjän brutaali sota Ukrainassa on avannut silmäni. Merkit ovat toki olleet näkyvissä. Jo Tsetsenian sota oli julmaa. Tällaiset ovat tuntuneet kaukaisilta tapahtumilta. 

Kiina on kehittänyt tehokkaita järjestelmiä ihmisten yksityiselämän valvomiseen. Uiguurit ovat joutuneet olemaan koekaniineina. Länsimaat ovat heränneet kehityksen vaarallisuuteen. Kiinan vientimahdollisuudet niihin lienevät tyrehtyneet. 

1700-luvulla kehitettiin Panoptikon-vankilatyyppi, jossa vangit eivät tienneet, milloin heitä tarkkailtiin. Nykytekniikalla ihmistä voidaan valvoa siviilissäkin missä hän kulkeekaan. Mikäli olen ymmärtänyt oikein, kasvojen tunnistaminen onnistuu jopa 14 kilometrin päästä. 

Maailmassa on paljon maita, joissa ihmisoikeudet eivät ole kunniassa. Niinpä kiinalaisen valvontajärjestelmille riittää niissä markkinoita. Kiinalla tuntuu olevan taipumus muutoinkin levittää lonkeroitaan eri puolille maailmaa. Edullisilla rahoitusjärjestelyillä voidaan saada aikaan riippuvaisuutta Kiinasta. 

Onko maailma jakautumassa autokraattiseen ja vapaaseen osaan? Kenties Kiina varustaa ensin mainittuun kuuluvat maat järjestelmillä, joilla ihmisiä voidaan valvoa kaikkialla - myös kotona. Media on luonnollisesti kussakin maassa diktaattorinsa ohjauksessa. Venäjä on potentiaalisesti suuri valvontajärjestelmäasiakas, jos sillä vain on varaa. 

Vapaassa maailmassa elettäneen suunnilleen kuin ennenkin. Jäävätkö vain suunnilleen Eurooppa, Pohjois-Amerikka ja Australia edustamaan vapaata maailmaa?

Kiina on paljon vartijana. Sillä on paljon asiakkaita vapaassa maailmassa. Miten nyt suu pannaan?

 

Hurja kirja

 

Kuva u_uf78c121 Pixabaystä

Israelilaisen David Grossmanin romaani Kun Nina sai tietää perustuu tositapahtumiin. Kyse on äidin, tyttären ja tyttärentyttären mutkikkaista suhteista. Äiti on joutunut tekemään sodan jälkeisenä aikana ankaran päätöksen, jonka seurauksesta johtuen hänen tyttärensä traumatisoitui vakavasti. Valintatilanne oli eettisesti hyvin haastava. Tyttären traumatisoitumisesta johtuen myös tämän ja tyttärentyttären suhde ei voinut rakentua terveelle pohjalle. 

Kirjan alussa pääasetelma tulee selväksi. Kuva kuitenkin tarkentuu vaihe vaiheelta. Tuntuu, että naiset kolmessa sukupolvessa alkoivat hieman enemmän ymmärtää toisiaan - ehkä. Teos valaisee miten vaikeita tällaisten haavojen hoitaminen on. Sitäpaitsi eri ihmisillä voi olla samastakin tapahtumasta erilainen muistikuva. 

Tarina kourii lukijaa syvältä. Eikö tässä hankalassa asiassa voi päästä eteenpäin? Kirjailija jättää taitavasti lopun aika avoimeksi. Lukija voi itse arvioida, mitä kaikkea tapahtumista mahdollisesti seurasi. Joitakin viitteitä annetaan. 

Grossmanilla on ollut kirjoittajana kirjailijan vapaus. Lukija ei voi tietää, mikä on totta ja mikä kuviteltua. Kuitenkin tämän kirjan luettuani koen viisastuneeni. Ymmärrän, että sukupolvien välisten jännitteiden purkaminen voi olla melkein mahdotonta. Koska taustalla olevan tarinan täytyy olla järkyttävä, koen myös syvää epäoikeudenmukaisuuden tunnetta. Miksi tällaista voi tapahtua? 

Ukrainan sota synnyttää lukemattomia syviä traumoja, jotka vaikuttavat pitkään. Emmekö me koskaan opi. 

Arvoitus hautausmaalla

 

Kävimme juhannuspäivänä ajelulla Kemiönsaaren Dragsfjärdissä tapaamassa erästä ystäväämme. Kahvittelimme Road Cafe Yttiksessä ja menimme sitten käymään läheisellä hautausmaalla. 

Panimme merkille, että eräässä kirkkomaan osassa oli useita todennäköisesti venäläisten hautoja.  Tähän täytyy olla jokin selitys. 

Dragsfjärd oli itsenäinen kunta vuoden 2008 loppuun saakka. Se muodosti Kemiön ja Västanfjärdin kanssa uuden Kemiönsaaren kunnan. Dragsfjärd oli kaksikielinen kunta, jossa enemmistö puhui ruotsia. 

Ainakin osa kyseisistä vainajista näyttää syntyneen 1800-luvun puolella. Ovatko he mahdollisesti Venäjän vallankumouksen pakolaisia? Onko Dragsfjärdissä ollut joku kartanonherra, joka on ollut suosiollinen venäläisille maahanmuuttajille?

Kemiönsaaren seurakunnan sivulla kerrotaan seuraavasti: Vanhalla puolella kutsutaan korttelia neljä usein venäläiseksi alueeksi, koska useimmat haudat ovat venäläis- tai karjalaissukuisten perhehautoja. Siellä näkee haudoilla useita ortodoksiristejä. Alueella on myös hauta vuodelta 1941, jossa kaksi tuntematonta venäläistä sotilasta on saanut viimeisen leposijansa. 

Eipä tuo paljoa asiaa valaise. Luulisi, että jollakin olisi muistitietoa asiasta. Viime sodassa tuli  luovutetulta alueelta myös venäjänkielisiä siirtolaisia, mutta tietääkseni heitä ei asutettu ruotsinkielisille seuduille. Olisiko venäjänkielisten kohdalla tehty poikkeus? 

Sirppi ja vasara -merkki näyttää erikoiselta luterilaisella hautausmaalla. Olivatkohan vainajat jossakin vesillä tapahtuneessa kahakassa kuolleita venäläistiedustelijoita. Kiven vastapuolella on ortodoksiristi. Kun sotilaita ei tunnettu eikä siten heidän vakaumustaan tiedetty, on ehkä laitettu varmuuden vuoksi kiveen myös kristillinen symboli. 

Jos satut tietämään asiasta, olisi kiva kuulla. 

Onko pienellä valtiolla täydet oikeudet?

Kuva Dave Hostad Pixabaystä

Kumpi on viisautta - sääntöpohjaisuuteen tukeutuminen vai vahvemman oikeuden kunnioittaminen?

Kun maamme suomettui, mukauduimme toisen valtion turvallisuustarpeisiin. Annoimme sen vaikuttaa päätöksiimme. Suomettumista voidaan kuitenkin pitää menestystarinana, koska kimppuumme ei hyökätty. Tosin toisenlaisen politiikan seurauksista emme voi olla varmoja. 

Suomettumisessa oli likaisia piirteitä. Kotiryssäjärjestelmään mukautuminen oli häpeällistä. 

Natossa katsotaan, että jokaisella suvereenilla valtiolla on oikeus valita oma turvallisuusjärjestelmänsä. Tätä voitaneen kutsua sääntöpohjaisuudeksi. Naton ovet ovat periaatteessa avoinna uusille jäsenille. Jos kriteerit täyttyvät, jäsenyys seuraa. Tosin Suomen ja Ruotsin hakemukset eivät sattuneesta syystä menneet läpi tuosta noin vaan. Lopullista ratkaisua emme tiedä. Kun jokainen jäsenvaltio voi ehkäistä uuden jäsenyyden, sääntöpohjaisuus taitaa toimia subjektiivisesti. 

Venäjä pitää Natoa vihamielisenä järjestönä, vaikka se on periaatteessa puolustusliitto. 

Jos voisin olla varma Venäjän aikeista, minulle sopisi puolueettomuus ja hyvät suhteet kaikkiin naapurimaihin. Nyt hyvien suhteiden ylläpitäminen tuntuu mahdottomalta, kun iso naapurimme ei toimi ennustettavasti eikä kunnioita sopimuksia. 

Naton jäseneksi pääseminen tuntuu nykytilanteessa välttämättömältä. Tosin Naton luotettavuus on alkanut epäilyttää, koska Erdoğanin harjoittama puliveivaus on mahdollista. Muunkinlaiset puolustusyhteisjärjestelyt länsivaltioiden kanssa ovat hyödyllisiä, mutta Nato-ratkaisu tuntuu selkeämmältä. Natolla on ainakin valmis organisaatio. 

Kun Suomi nyt uskaltaa välttämättömyyden edessä hakea sotilaallisesti mahtavaan järjestöön, se paukuttelee henkseleitään itään päin. "Minä olen kova jätkä." Noin uskaltaa toimia, kun pitää jäseneksi pääsemistä varmana ja haettua seuraa ylivoimaisena naapuriin verrattuna. 

Nyt olemme jumissa. Nato-jäsenyys tuntuisi tavallaan täydelliseltä ratkaisulta, mutta nyt on ilmeisesti varauduttava myös siihen, ettei se toteudu.  

Länsimaiden yhteishenki on ollut yllättävän voimakasta Ukrainan sodan suhteen. Voi olla, että Suomen (ja Ruotsin) on jatkettava Natoa korvaavien liittolaisjärjestelyjen rakentamista länsivaltojen kanssa. Himmelihän siitä tulee, mutta maailma ei ole täydellinen. 

Naton sateenvarjo loisi turvallisuuden tunnetta ja sen tuomaa itsevarmuutta. Voi olla, että joudumme tyytymään vähempään. Sellaisesta asemasta meillä on runsaasti kokemusta.  

Olemme matkanneet menneisyyteen

Kuva Gerd Altmann Pixabaystä

Tuntui, että maailma on kehittymässä. Ei se ollutkaan. Pitkä rauhan aika Euroopassa loi mielikuvan, että olisimme viisastuneet. 

Ukrainan sota muutti kaiken. Se osoittaa, että sota voi ilmetä yhä suorastaan keskiaikaisena brutaaliutena. Tosin on se ollut julmaa aikaisemminkin, mutta etäällä meistä, paitsi Balkanilla. Täällä pohjoisessa lintukodossa on tuntunut turvalliselta. 

Ihmiskunnan pitäisi osata yhdistää voimansa ilmastomuutoksen ehkäisemiseen. Jännitteet ovat kuitenkin lisääntyneet maailmanlaajuisesti. 

Länsimainen demokratia ei levinnytkään arabikevään myötä. Tuskin se leviää laajemminkaan. Venäjä ei demokratisoidu ainakaan minun elinaikanani. Kiina tasapainoilee lännen ja Venäjän välillä. Ryhtyykö se avoimesti Putinin tukijaksi?

Olen syntynyt 50-luvulla. Kehitys on ollut elämäni aikana nousujohteista Suomessa. On syntynyt kuva jatkuvasta eteenpäin menemisestä. 

Miten tärkeä asia rauha onkaan. Sen säilyminen ei ole itsestäänselvyys. Sen eteen pitää tehdä jatkuvasti työtä. 

Ei näytä siltä, että Ukrainaan palaisi rauha kovinkaan pian. 

Itänaapurimme on osoittautunut arvaamattomaksi ja epäluotettavaksi. Miten sellaisen osapuolen kanssa voi rakentaa rauhaa?

Miten luoda valoisia tulevaisuudennäkymiä? Maailmassa on paljon rumaa ja pahaa, mutta myös paljon kaunista ja hyvää. 

Mitä muuta voimme kuin yrittää toimia kukin hyvän puolesta kukin omalla vartiopaikallaan. 

Ja taas ...

 

... tällainen karkkipussi. 

Voisinhan tehdä näitä niin kauan kuin noita pikkutöitä syntyy. Tekeminen sujuu, kun ei ole orjuuttavia malleja. Jonkinlaista tajunnanvirtaa. Aloitan kuvaan jotakin ja se vie johonkin. Välillä päätän aloittaa guassilla. Sitten kun toistoa alkaa olla kovasti, tämä luu lienee kaluttu. 

Olen miettinyt sellaista versiota, että pikkukuvat liittyisivät jotenkin toisiinsa. Jos ne liittyisivät sivusuunnassa, teosta voisi "lukea" kuin kirjaa. Jospa kuvat toimisivat kuin musteläiskät. Lukija loisi niistä tarinan mielikuvituksessaan. 

Hematologian poliklinikalla

Tänään oli taas puolivuotistarkistus. Asiat ovat hyvin. 

Yritin etsiä pattiani, jotta lääkäri voisi tnnustella. En löytänyt. Ei löytänyt lääkärikään. Ajatella, että se voi noin vain kadota. 

Tietoisuus kuolevaisuudesta

 

Kuva Gerd Altmann Pixabaystä

Olen ollut piakkoin viisi vuotta eläkkeellä. Tunnen ohittaneeni jonkin siirtymävaiheen. Alkuun tuntui, että elämä oli jatkoa entiselle ja sitä oli vielä kohtuullisesti jäljellä. Täytin äskettäin 68 vuotta. 

Miesten elinajan odote on 79 vuotta. Yksitoista vuotta on aika lyhyt aika. Runsas kaksi kertaa sen verran kuin olemme tällä erää asuneet Turussa. Tietysti voin elää pitempään tai kuolla aikaisemmin. On kuitenkin realistista ajatella, että loppu on tavallaan näköpiirissä. 

Olen huomannut voimieni vähentyneen. Suorituskykyni ei ole entisensä. Osa tästä muutoksesta saattaa johtua syöpähistoriastani. 

Suunnitelmat eivät ole enää erityisen kunnianhimoisia. On toisaalta helpottavaa mukautua välttämättömään. 

Minulla on voimakas tunne elämän rajallisuudesta. Ehkä asiaan vaikuttaa myös se, että molemmat vanhempani ovat kuolleet viime vuosina. Olen eturivissä. 

Olen noviisi elämän tässä vaiheessa. Miten tätä voisi harjoitella?

Elämä on tässä ja nyt. 

Kuusi vuotta toisesta syntymäpäivästäni

 

Kuva Alexey Hulsov Pixabaystä

Tasan kuusi vuotta sitten sain kallisarvoisen lahjan. Sain uuden veren. Operaation seurauksena veriryhmäni muuttui A-miinuksesta A-plussaksi. Joku tuntematon hyväntekijä oli nähnyt vaivaa ja käynyt luovuttamassa vertaan, jonka alkioita istutettiin verenkiertooni. 

9.6.2016 on toinen syntymäpäiväni. 

Ennuste oli huono, mutta hyvin kävi. Selvisin hengissä ja lähes ilman käänteishyljintäoireita, jotka voivat olla hyvin hankalia ja jopa kohtalokkaita. Vain toinen silmäkulmani punottaa ja vaivaa ajoittain, mutta pysyy kurissa salvan avulla. 

Onneksi kantasolurekisteristä löytyi minulle näin hyvä veri. Leukemiani ei ole uusiutunut. 

Ja taas tällainen

 

Tällä kertaa valkoiselle pohjalle, jolla kaikki värit toimivat hyvin. Toisaalta teos näyttää vähän keskeneräiseltä. 

Voi Ukrainaa, voi Venäjää

On surullista, että Venäjä eristyy länsimaista. Suhteet eivät varmaan normaalistu minun elinaikanani. Venäjä on syyllistynyt niin hirvittäviin asioihin, että ne muistetaan pitkään - ja aiheesta.

Venäjällä on hienoa kulttuurihistoriaa. Dostojevskit, Tsaikovskit sun muut. 

Olen käynyt kolme kertaa Kannaksella, joka toki on entistä Suomea, isäni kotiseutua. Leningradissa vierailin kerran silloin, kun se oli vielä olemassa. Olisi kiinnostavaa käydä katsomassa, miltä siellä nyt näyttää. Saattaa jäädä käymättä. 

Minusta meidän on suhtauduttava normaalisti tavallisiin venäläisiin. He eivät voi mitään sille, mitä maan johto saa aikaan. Valitettavasti osa tukee sotatoimia, mikä johtunee propagandasta. 

Kun seuraan venäläisiä katuhaastatteluja Youtubessa, voin todeta, että yllättävän moni uskaltaa kritisoida maan tilaa. Toki jotkut ovat varovaisia, mikä on ymmärrettävää. Ihmisistä saa vaikutelman, että kyllä heidän kanssaan tulisi toimeen. 

Sekä Ukrainassa että Venäjällä äidit menettävät poikiaan, vaimot miehiään ja lapset isiään. Venäjällä ei kuitenkaan tarvitse pelätä pommituksia.  

Ihmisen on syytä olla ihmiselle ihminen. 

Uusi teos

 

Tein taas tällaisen pikkuteoskokoelman, tällä kertaa ruskealle paperille. Värit näkyvät aika hyvin. 

Sovelsin kylmien värien asteikkoa (sininen, vihreä, violetti), mutta otin mukaan myös maavärejä. Käytin myös mausteena punaista pieninä määrinä. 

Olipa intensiivinen viikonloppu

Osallistuimme häihin Seinäjoella, seurasimme Sibelius-viulukilpailuja ja minä seurasin myös jääkiekkoa. 

Ajoimme perjantaina Seinäjoelle ja asetuimme hotelli Sorsanpesään, joka sijaitsee Törnävän kaupunginosassa. 

Hotelli on rakennettu viehättävään paikkaan, koska sen vieressä virtaa Friskinlammi. Joelta se näyttää, nimestään huolimatta. Pieni koskentapainenkin siinä on. Hotellin tuntumassa on kuin pieni pilkahdus erämaata urbaanissa ympäristössä. 

Kun olimme saapuneet hotelliin, vaimoni huomasi, että tumma pukuni (sekä valkoinen paita ja kravatti) olivat jääneet kotiin. Setti roikkui henkarissa koti-ovemme luona odottamassa lähtöä, mutta siihen se jäi. 

Suuntasimme lauantaiaamuna paikalliseen Dressmaniin ja siellä ongelmamme ratkesi. Minulla oli kotona kaksi mustaa pukua, joten päädyin nyt siniseen. Ostin myös kokonaisuuteen sopivan paidan, kravatin ja taskuliinan. Puku oli sopivasti alennuksessa. Vahinko oli aika kohtuullinen. Oli sitäpaitsi piristävää ostaa uutta. 

Sisarentyttäreni ja hänen sulhasensa vihittiin Törnävän kirkossa, joka on hieman muumitalomaisen näköinen. Tämä saattaa johtua siitä, että rakennus on ollut alunperin ruutitehtaan ruutivarasto ja siitä muokattiin myöhemmin kirkko. Noihin aikoihin ei Tove Jansson ollut edes syntynyt. 

Palasimme hääjuhlasta hotelliin ja kotiin ajoimme vasta sunnuntaina. 

Lähtiessämme tutkailimme läheistä maakuntamuseoaluetta ja pyörähdimme myös keskemmällä kaupunkia. 

Törnävän kartano

Kartanon nimi juontuu Tyrnävän ruotsinkielisestä nimestä. Kartanon eräässä vaiheessa omistanut hovioikeudenasessori Konstantin Törnudd oli syntynyt kyseisessä kunnassa. 

Lakeuden Risti on Alvar Aallon käsialaa. 

Lähellä taitaa olla muutakin saman miehen suunnittelemaa. 

Seinäjoki on lakeudella. Kaupunki toteaa sivuillaan vaatimattomasti, että "Seinäjoki on avaruuden pääkaupunki". Aika napsakasti sanottu. Sopivasti itseironiaa (?). 

Sitten tien päälle: Seinäjoki-Jalasjärvi-Parkano-Ikaalinen-Sastamala-Oripää-Turku.

Pyhäiltana oli tarjolla kahta kivaa, viulunsoittoa ja lätkää. Kaksi jälkimmäistä konserttia meni jääkiekon kanssa päällekkäin. Ratkaisin ongelman siten, että jääkiekko näkyi hiljaisena läppäriltä ja musiikkia kuuntelin kuulokkeilla kännykän kautta. 

Miksi juuri nuo loppukilpailuun?

 

Kuva Pezibear Pixabaystä 

Sibelius-viulukilpailun välierätuomiot on nyt jaettu. Loppukilpailuun pääsivät:

Diana Adamyan, Armenia

Yesong Sophie Lee, Yhdysvallat

Nathan Meltsner, Yhdysvallat

Georgii Moroz, Ukraina

Dmitrii Udovychenko, Ukraina

Inmo Yang, Etelä-Korea

Tuomariston tähtikaartivalinta tuntui väkivaltaiselta. Miksi juuri nuo, kun oli niin monta hyvää.

Yesong Sophie Leetä pidin todella hyvänä ja olen tyytyväinen, että hänen nimensä on listalla. Kaksi ukrainalaista yhä mukana ihmetyttää. Morozin tiesin jo hyväksi, mutta kun katsoin näiden valittujen esityksiä vielä, vakuutuin, että Udovychenkokin on hyvä. Sympatiapisteitä ei ehkä jaettu. 

Kun on seurannut useita soittajia, tahtovat aiemmat esitykset unohtua ja viimeksi nähdyt korostua. On vaikea saada yksilöittäin vertailevaa kokonaiskuvaa viulistikaartista. 

Olen oppinut seuraamalla näitä kisoja. Loppukilpailuvalinta on tuonut seuraavanlaisia  asioita mieleen. Menestyäkseen muusikon on hallittava soittimensa täydellisesti. Kun ei tarvitse pinnistellä, voi keskittyä tulkintaan. 

Ainakin parilla viulistilla on ollut hyvin voimallinen ote. Se on ollut vaikuttavaa, mutta sillä ei näytä portti jatkoon aukeavan. Voi tosin olla, että näissä osin myrskyisissä esityksissä on soitto päässyt puuroutumaan. Taito ei ole riittänyt. Jokaisen sävelen on erotuttava jäsentyneesti. 

Menestyjät osaavat soittaa myös pianissimot ja nekin herkästi tulkiten. Volyymiskaalan on syytä olla muutenkin runsas. 

Soinnin laatu on taviskuulijalle vaikea asia arvioida. Ehkä se on muun muassa sitä, että viulu ei rahise alasävelissä. Korkeissa sävelissä lienee kuulaus tärkeää. 

Viulun laadukkuudella on varmasti merkitystä. Miten tuomaristo pystyy ottamaan tämän huomioon? 

Nathan Meltserillä on käytössään Stradivarius. Kelpaa sillä soitella. 

Tuomariston valinnat ovat varmasti hyvin perustellut.

Miten viulisteja muka voi panna paremmuusjärjestykseen?

 

Kuva Baohm Pixabaystä 

Kahdeksastatoista välieräsoittajasta tuomariston pitäisi valita kuusi loppukilpailuun. On siinä valitsemista upeista muusikoista. 

Onko kilpailijoille annettu jotkin kriteerit, joita arvioinnissa sovelletaan? Tiedä häntä.

Jos yhden viulistin soitto kuulostaa rouhean miehekkäältä ja toisen hienostuneen huolelliselta, kumpi on parempaa? 

Joidenkin alasävelten soitto kuulostaa paikoin raastavalta. Johtuuko se huonosta viulusta, taitamattomasta soittajasta vai onko se tehokeino?

Miksi yksi tulkinta olisi parempi kuin toinen?

Aio Saiton Bachin soitto välierässä hivelee sieluani. Johtuuko se siitä, että olen uskovainen, vai siitä, että viulisti osaa tuoda esiin musiikin mahdollisen hengellisen ulottuvuuden. Saito on japanilainen ja tuskin tuntee kristinuskon mielenmaisemaa. Vai onko kyse vain kyvystä tulkita musiikin universaalia substanssia?

Tuomariston jäsenet ovat varmasti syvästi asiantuntevia. He osaavat varmasti punnita kunkin teknisen soittotaidon. Ovatko muut asiat mielipiteitä? Jos ovat, miten niitä arvotetaan?

Samat muusikot saattavat menestyä useissa kilpailuissa. En tiedä kuinka yleistä se on, mutta jos on, täytyy tässä kilpailuinstituutiossa jotakin toimivaa olla.

Onneksi en kuulu juryyn.

Voiko täydellistä viulistia olla?

Kuva Pexels Pixabaystä

Sibelius-viulukilpailujen välieristä on puolet soitettu. Lavalla on ollut yhdeksän viulistia. 

Tässä joitakin poimintoja. En ole edes amatööri, mutta laitan joitakin kommentteja soittajista. 

Tänään aamulla esiintyi amerikkalainen Karisa Chiu. Hän on minusta teknisesti täydellinen soittaja. Tämän lisäksi hänen soittonsa on äärettömän kaunista. Hänen taiteensa on kaukana mekaanisesta. Se on täyttä musiikkia. Tästä pääset kuuntelemaan kolmatta erää, jonka Chiu aloittaa. 

Eilisaamuna esiintyi toinen lähes täydellinen muusikko, kiinalainen Qingzhu Weng. Hän soittaa kuin ajaisi pyörää. Niin helpolta se näyttää. Tuntuu ettei hänen tarvitse juurikaan ponnistella. Hän soittaa kauniisti, mutta minun subjektiivisien aistieni mukaan hän ei yllä tulkinnassa Chiun tasolle, vaikka soittaa teknisesti täydellisesti. Ei tee mitään turhaa. Voi olla, että mielikuvani johtuu hänen tyynestä olemuksestaan. Tosin Chiu soittaa yhtä tyynen varmasti. Tästä pääset ensimmäiseen välierään, jossa Weng soittaa kolmantena eli viimeisenä.

Japanilainen Minami Yoshida sai aikaan jotakin hyvin erityistä. Hän vei minut myrskynsilmään. Hän soitti niin karhean voimallisen vaikuttavasti, että tunsin lopulta olevani kuin vereslihalla. Jos hän ei pääse jatkoon, minä en ymmärrä mistään mitään. Tästä pääset elämysmatkalle toiseen erään, jossa Yoshida soittaa keskimmäisenä. 

Istun kahvilassa Raisiossa kauppakeskus Myllyssä. Odottelen vaimoa ostoskierrokselta. 

Neljäs välierä on jo alkanut. Ei kun kuuntelemaan. Ei tästä varmaan liikaa häiriötä tule.

Ultrassa Uudessakaupungissa

Tänään oli eläkeläisittäin varhainen herätys, kun piti joutua matkalle. Lähdimme mukamas kohtuullisen hyvissä ajoin, mutta viime minuuteilla selvisin Uudenkaupungin Tyksin röntgen-osastolle. 

Lääkäri tutki pattiani ultraäänilaitteella. Hänen mielestään pattini näytti rasvapatilta vai miksi hän sitä nyt nimittikään. Ei siis hätää.

Hematologi soittaa minulle ensi perjantaina. Häneltä varmaan kuulen, pitääkö vielä varmistaa jotakin. 

Hyvältä kuitenkin näyttää. 

Pyöriskelimme sitten jonkin aikaa nuuskimassa Ukin näkymiä. Tässä kuvasatoa:

Taustalla näkyvä sininen talo on Bonk-museo. 

Uusikaupunki on nimestään huolimatta Suomen 2. vanhin kaupunki (perustettu 1617).

Kaupunkikuva on puutalovaltainen. 

Yllä Bonk-talo, joka ei ollut auki. Kuvataiteilija Alvar Gullichsen on luonut kuvitteellisen yhtiön, joka on muka kehittänyt laitteita, joita Gullichsen on sitten valmistanut. Ne eivät toimi. Alla kaksi esimerkkiä museon pihalta.  Täällä voit tutustua Gullichenin taiteelliseen tuotantoon, jonka joukossa Bonk on vain yksi teema. 

 

Yksi Bonk-teos löytyy joen varrelta.

Turkulaisille tuttu Posankka on myös Gullichsenin käsialaa,

Lätkää ja viulumusiikkia

 

Nyt on mukavaa seurattavaa, kun on lätkän MM-kisat ja Sibelius-viulukilpailut. Lunastin eilen C-Moren ja pääsin Suomen ja Ruotsin matsin ensimmäisen erän lopussa kyytiin. Oli se taas jännittävää. En tiedä, viitsinkö katsoa Suomen otteluita Iso-Britanniaa ja Itävaltaa vastaan. 

Olen seurannut tänään Sibelius-kisan alkueriä. En kaikkia, mutta kuitenkin. Innostuin, kun huomasin miten valtavan hyviä kilpailijat ovat. Nuoria ihmisiä ja sellaisia virtuooseja monet. Hyvin pitänee osata, että edes pääsee mukaan. 

Joidenkin soitto kuulostaa kauniimmalta kuin toisten. Voiko syy olla taidossa vai viulun laadussa? Vaikka en todellakaan ole professionaali, erotan, että jotkut osaavat tulkita paremmin kuin toiset. 

Kuinkahan paljon ulkomusiikilliset tekijät vaikuttavat elämykseen? Jos yksi soittaa kuin leikiten ja toisen kasvot kertovat ponnisteluista, kumpi tuottaa paremman elämyksen, jos soitto kuulostaa samalta? Entä jos yksi soittaa viileän tyynesti ja toinen näkyvästi eläytyen? Pystyvätkö tuomarit arvioimaan steriilisti vain musiikkia? Pitääkö heidän?