Luin Stolpen kirjan loppuun.
Teos alkaa kuvauksella päähenkilön matkasta Ruotsista ilmeisesti Sveitsin ja Italian rajalla olevaan parantolaan ja se päättyy paluumatkaan. Siinä välissä hän on sairaalassa, paitsi ollessaan sen ulkopuolella joko luvalla tai ilman.
Kuten aiemmin kerroin kirjailija jättää enimmät hoitokuvaukset luettavaksi Thomas Mannin Taikavuoresta. Näin Stolpe voi keskittyä ihmissuhteisiin.
Mainitsemani Vellamo Toivonen kuolee sairauteensa aika pian. Martin Dahlberg oli ilmeisesti vielä hengissä, kun päähenkilö lähti kotimatkalle.
Yksi Stolpen teemoista on perinteisen kristillisen etiikan haastaminen, joka kai olikin kuvatulle ensimmäiseen maailmansodan jälkeiselle ajalle ominaista. Päähenkilö kuuluu haastajiin, mutta ystävystyy Siegfried Walterin kanssa, joka on katolinen teologi, potilas hänkin. Dahlberg edustaa samaa leiriä kuin päähenkilö.
Päähenkilö ihailee Walterin kurinalaisuutta ja alkaa pohtia omaa suhtautumistaan uskontoon. Hän alkaa osallistua Walterin pitämiin jumalanpalveluksiin, mutta ei varsinaisesti koe kääntymystä. Hän alkaa kuitenkin vähitellen kallistua hillitymmän elämän kannalle.
Romaaniin sisältyy myös romanttinen tarina. Päähenkilö rakastuu nuoreen Gisèle Lefranciin, joka on ilmeisen toipunut omasta sairaudestaan. Tästä hän saa kiittää tohtori Lautensackia, joka on antaumuksellisesti hoitanut häntä ja tukenut muullakin tavoin. Tekstissä annetaan ymmärtää, että Lefranc on kiitollisuudenvelassaan lupautunut tohtorin puolisoksi.
Gisèle vähintään ihastuu päähenkilöön, joka päättää voittaa hänet tohtori Lautensacilta. Walter kuitenkin kehottaa häntä varovaisuuteen ja puhuu "henkisten askartelujen" puolesta. Myös toinen potilas, Hans Frank, neuvoo päähenkilöä luopumaan aikeestaan. Hän vetoaa oikeudenmukaisuuteen. Asetelma toi mieleeni Hermann Hessen romaanin Narkissos ja Kultasuu, jonka päähenkilöistä toinen on uskonnollinen ihminen ja toinen maallinen nautiskelija.
Päähenkilö kokee myötätuntoa Lautensackia kohtaan ja päättää lähteä sairaalasta.
Wikipedian mukaan Stolpe paneutui uskonnolliseen kirjallisuuteen ollessaan parantolassa. Stolpe myös tiedosti taipumuksensa itsekurin korostukseen. Myöhemmin Stolpe liittyi Oxford-liikkeeseen ja kääntyi sittemmin katoliseksi.
Vaikuttaa ilmeiseltä, että romaani perustuu suurelta osaltaan kirjailijan omiin kokemuksiin. Varmaankin osa on mielikuvitusta. Autofiktiota, vai mitä?
Pidin edellisessä postauksessani päähenkilöä itsekeskeisenä henkilönä. Hän osoittautui kuitenkin monisyisemmäksi henkilöksi, joka pohtii asioita syvällisesti. Hän ei ole tunteeton ihminen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti