Evakkous ei ole uusi asia.

Kuva Christina Smith Pixabaystä

Isäni oli evakko eli pakolainen. Hänen kotinsa oli Vpl. Pyhäjärvellä, joka rajoittui Laatokkaan. Talvisodassa perhe siirtyi Alavudelle. He saivat asunnokseen Osuuskauppa Kyntäjän yläkerrassa olevan huoneen. Perheessä oli 10 lasta. En tiedä, asettuivatko vanhimmat lapset samaan paikkaan, mutta aika tiivis oli varmaan tunnelma. Evakkomatka toteutui ymmärtääkseni ainakin osittain junakyydillä. 

Ukkini onnistui järjestämään perheelleen uuden kortteerin Alajärveltä. He saivat käyttöönsä Menkijärven kylässä olevan talon toisen päädyn. 

Jatkosodan aikana perhe palasi kotiin Vpl. Pyhäjärvelle. Talo oli tallella. 

Vaan niin tuli taas lähtö. Isäni käveli muiden evakkojen mukana kotoa Saimaalle, ponttoonikyydillä toiselle rannalle, sieltä taas apostolin kyydillä Jyväskylän kautta Muurameen, jossa he saivat asettua erään maalaistalon toiseen päätyyn. Matka kesti ainakin kaksi viikkoa. Matkalla kai yövyttiin niihin taloihin, mihin otettiin. Luultavasti usein otettiin, ellei ollut jo täyttä. 

Tämä ei ollut kuitenkaan isälleni viimeinen lähtö Pyhäjärveltä. Kunnasta piti saada vilja korjatuksi ja kuljetetuksi suomalaisten syötäväksi. Pyhäjärvellä oli tuolloin käytössä jonkinlainen yhteistalous. Isäni oli talkoissa mukana isänsä kanssa. 

Karjalaiset viljelijät autettiin hankkimaan uudet tilat, jotta voivat jatkaa elinkeinoaan. Isäni perhe päätyi Satakuntaan Jämijärvelle. 

Isäni tapasi Satakunnassa äitini ja näin minullekin järjestyi mahdollisuus syntyä. 

Kuva Dušan Cvetanović Pixabaystä

Nyt voin hämmästyksekseni seurata median avulla evakkouden toteutuvan uudestaan parin tunnin lentomatkan päässä Suomesta. Tiedonvälitys on nykyään hyvin tehokasta. Näin ollen voin seurata tapahtumia melkein paraatipaikalta. Voin elää sukuhistoriaani, tosin ilman evakkouden vaivoja. 

Vaikka Suomen evakkohistoriasta on kauan, Ukrainan tapahtumat ovat hämmästyttävän samanlaisia. Kodeista joudutaan lähtemään lyhyellä varoitusajalla. Lähtijät joutuvat miettimään, mitä voidaan ottaa mukaan. Vihollista joudutaan pelkäämään. Kuljetusjärjestelmät ovat nyt tehokkaampia. Ruokahuolto evakoille on jotenkin järjestettävä. En tiedä, olivatko karjalaiset matkan varrella olevien asukkaiden hyvän tahdon varassa vai järjestikö yhteiskunta ruuokahuoltoa. Ehkä sekä että. 

Karjalan ja muutkin evakot siirtyivät maan sisällä, joten kieliongelmaa ei ollut. Ryssittelyä ja muuta vieroksuntaa jossain määrin ilmeni. Voi olla, että Ukrainan evakotkin kokevat sekä myötämielisyyttä että vieroksuntaa. Toivottavasti ensimmäistä enemmän. 

Karjalan ja muut Suomen evakot tulivat jäädäkseen. He integroituivat sinne, mihin lopulta päätyivät. Luultavasti osa ukrainalaisevakoistakin toimii näin ja osa palaa. Riippuu tietysti siitä, miten sota jatkuu ja miten Ukrainan lopulta käy. Jäävät joutuvat opettelemaan uuden kielen. 

Vastaanottajamaille syntyy välittömiä kustannuksia, mutta saavat ajan mittaan ehkä huojennusta syntyvyysongelmaan ja koulutettua väkeä mahdolliseen työntekijäpulaan. 

On hienoa, että länsi on näin vastaanottavainen. Johtuu varmasti siitä, että tämänkertaiset tulijat koetaan jollakin tavalla omaksi väeksi ja evakkouden peruste on ilmeinen. Jos kriisi pitenee, luultavasti vastaanottajatkin väsyvät ja tulee lieveilmiöitä.

Toivotaan, että tämä evakko-operaatio jatkuu suotuisasti. Ajattelemisen aihetta aiheuttaa se, että viime vuonna Puola teki kaikkensa etteivät Valko-Venäjän rajan yli pyrkivät pakolaiset pääse maahan. Nyt on eri meininki, mutta tämä dilemma taitaa olla toisen kirjoituksen aihe. 

Ihmiskunta ei tunnu jalostuvan.