 |
| Kuva Lee Travathan Pixabaystä |
Mistä johtuu, että kyläilyillä ja kalaaseilla jossakin vaiheessa väki organisoituu uudestaan siten, että pieniä tai ei ihan pieniä nais- ja miesryhmiä asettuu istumaan juttelemaan asioista, joista vastakkaisen sukupuolen ryhmissä ei puhuta?
Jos meille kotiin tulee kylään vaimoni naispuoleinen ystävä (tai voi hänet ehkä laskea myös yhteiseksi ystäväksemme), me juttelemme kaikki yhdessä niitä ja näitä. Jossakin kohtaa aistin, että minä olen tulppa. Uusien aiheiden esiin ottaminen tuntuu väkinäiseltä. Minusta tuntuu, että vaimoni ja vieraamme kokevat olevansa kuin aitauksessa. Vetäydyn toisaalle ja vapautan heidät siten laitumelle puhumaan asioista, joista he ovat heistä oikeasti kiinnostavia.
Saatamme myös syödä vaimoni kanssa hiljaisuuden vallitessa. Enimmät asiat on käsitelty puolen vuosisadan aikana.
Kohta hän puhuu puhelimessa jonkun ystävättärensä kanssa pitkän pitkän puhelun. Aiheista ei ole pulaa.
 |
| Kuva Couleur Pixabaystä |
Erään naishenkilön kanssa nostin esiin, että minä olen hänen ystävänsä puoliso. Hän myönsi asian todeksi. Kun sitten tyyliin toivottelin kaikkea hyvää, hän jotenkin säikähti, alkoi toppuutella ja kirjoitti, että häntä melkein itkettää.
Ei se kestäväksi ystävyydeksi kuitenkaan muuttunut.
Ovatko nämä epätieteelliset havaintoni vain toksisia harhoja?
Vai johtuuko kaikki tämä aivokurkiaisesta?
Vai onko kaikki opittua?
Kieli poskessa 😀
#ihmissuhteet #ystävyys #avioliitto #mies #nainen #keskustelu #puheenaiheet #mielenkiinto #mielipide #kyläily #ystävä #vuorovaikutus
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti