Osallistuimme tänään kastetilaisuuteen, joka pidettiin poikkeuksellisessa paikassa, Lastenklinikan teho-osastolla. Lasta ei voitu pitää sylissä, sillä hän makaa nukutettuna letkuissa. Hän on kuin nukke. Rintakehä kohoilee ja sydämen tykytyksen voi tuntea, kun laittaa käden hänen rinnalleen. Muuta liikettä ei ole.
Tilaisuus pidettiin tilavassa sairaalasalissa, jossa hoidetaan muutamaa vauvaa. Aika oli valittu siten, että paikalla ei ollut muiden lasten omaisia. Meitä oli läsnä vauvan, papin ja hoitajien lisäksi viisi henkeä.
Toimituksessa ei laulettu mitään. Pappi puhui kauniisti ja tilanteeseen sopivasti. Hän
kasteli varovasti sormillaan pienokaisen päätä.
Tapahtuma kuvastaa meidän pienuuttamme kuoleman majesteetillisuuden edessä, lääketieteen saavutuksista huolimatta.
Elämme vielä toivon aikaa.
maanantai 11. kesäkuuta 2018
perjantai 8. kesäkuuta 2018
Onko uskonnonvapaus kaventunut?
Aki Ruotsalan valinta Pori Jazzin toimitusjohtajaksi peruttiin, kun pari hänen vakaumukseensa liittyvää dokumenttia aiheutti kohun. Olen tutustunut kumpaankin. Käsittääkseni asia kiteytyy siihen, että hän on pitänyt jonkun niin sanotusti eheytymistä homoudesta tämän oman kokemuksen perusteella mahdollisena tai että tällä on oikeus tuoda esiin näkemyksensä. Toinen kohua aiheuttanut asia on se, että Ruotsala vertasi ilmiötä huumeista irtaantumiseen.
Pori Jazz vetoaa arvoihinsa. Epäilemättä merkittävin peruuttamista selittävä tekijä on raha. Ruotsalan mielipiteiden katsotaan vahingoittavan Pori Jazzin brändiä ja siitä voi seurata yleisökatoa.
Minua hämmästyttää työoikeuden professori Koskisen asiaan ottama kanta. Sen ymmärrän, että toimitusjohtaja on heikommassa asemassa kuin rivityöntekijä. Hänet voidaan irtisanoa, jos hallituksen luottamus on mennyt. Havahduttavaa on se, että Koskisen mukaan takapenkin taavikin olisi ansainnut varoituksen vastaavasta, "jos Pori Jazzin rivityöntekijä olisi ilman aiempia rikkomuksia esittänyt julkisuudessa samanlaisia näkemyksiä kuin entinen toimitusjohtaja Aki Ruotsala".
Tämä herättää minussa miltei orwellilaisia mielikuvia. Onneksi näin tiukka vakaumuksen ilmaisun rajoittaminen ei varmaan ole vielä yleistä. Olisi aika kova juttu joutua oman vakaumuksen vuoksi työmarkkinoiden ulkopuolelle.
Minä en oikein usko, että homo voi muuttua heteroksi, mutta en ole asiantuntija. Silti minusta ihmisellä pitää olla oikeus kertoa, jos tuntee näin kokeneensa.
En halua käsitellä tässä seksuaaliseen suuntautumiseen liittyviä asioita. Kysymys on siitä, rajoittaako somereaktion pelko ja työoikeuden mahdollinen uusi tulkinta kansalaisten uskonnonvapautta.
Huumeiden käyttöön liittyvää vertausta Ruotsala olisi voinut harkita perusteellisemmin.
Minua kiinnostaisi tietää mihin pykäliin Koskinen perustaa näkemyksensä.
Pori Jazz vetoaa arvoihinsa. Epäilemättä merkittävin peruuttamista selittävä tekijä on raha. Ruotsalan mielipiteiden katsotaan vahingoittavan Pori Jazzin brändiä ja siitä voi seurata yleisökatoa.
Minua hämmästyttää työoikeuden professori Koskisen asiaan ottama kanta. Sen ymmärrän, että toimitusjohtaja on heikommassa asemassa kuin rivityöntekijä. Hänet voidaan irtisanoa, jos hallituksen luottamus on mennyt. Havahduttavaa on se, että Koskisen mukaan takapenkin taavikin olisi ansainnut varoituksen vastaavasta, "jos Pori Jazzin rivityöntekijä olisi ilman aiempia rikkomuksia esittänyt julkisuudessa samanlaisia näkemyksiä kuin entinen toimitusjohtaja Aki Ruotsala".
Tämä herättää minussa miltei orwellilaisia mielikuvia. Onneksi näin tiukka vakaumuksen ilmaisun rajoittaminen ei varmaan ole vielä yleistä. Olisi aika kova juttu joutua oman vakaumuksen vuoksi työmarkkinoiden ulkopuolelle.
Minä en oikein usko, että homo voi muuttua heteroksi, mutta en ole asiantuntija. Silti minusta ihmisellä pitää olla oikeus kertoa, jos tuntee näin kokeneensa.
En halua käsitellä tässä seksuaaliseen suuntautumiseen liittyviä asioita. Kysymys on siitä, rajoittaako somereaktion pelko ja työoikeuden mahdollinen uusi tulkinta kansalaisten uskonnonvapautta.
Huumeiden käyttöön liittyvää vertausta Ruotsala olisi voinut harkita perusteellisemmin.
Minua kiinnostaisi tietää mihin pykäliin Koskinen perustaa näkemyksensä.
torstai 7. kesäkuuta 2018
Vuosien 1917-1918 tapahtumat ja minä
Onko mitään, mikä kiinnittää minut sata vuotta sitten tapahtuneeseen?
Kun synnyin, tuosta ajasta oli noin 36 vuotta. Ympärilläni on siten ollut monia tuon sodan kokeneita. Olen kuitenkin kuullut hyvin vähän puhetta aiheesta. Tämä johtunee ainakin osittain siitä, että välissä oli käyty talvi-, jatko- ja Lapin sota.
Ehkä monien muistot ovat olleet niin kipeitä, ettei niistä ole haluttu puhua. Monet viime sotien veteraanitkin vaikenivat.
Kaksi sukulaistani - isäni eno ja setä - kaatui Raudun taisteluissa vuonna 1918. Molemmat olivat valkoisten puolella. Isäni ei ollut syntynyt vielä tuolloin, joten asia on minulle kaukainen. Ukkini kuoli 60-luvulla. Olin silloin lapsi, joten hän ei tietenkään puhunut minulle noista ajoista. Mummoni, jonka veljistä yksi oli toinen mainituista vainajista, sen sijaan kertoi kerran itkien veljensä kuolemasta. Tämä oli kohottautunut, jotta näkisi paremmin ampua. Vihollinenkin näki ja ehti ensin. Olen kuullut yhdeltä sedistäni, että tämä isoenoni oli vain tilapäisesti rintamalla. Hän oli vapauttamassa veljeään lomalle.
Isäni on kertonut ettei ukkini ollut rintamalla, koska kaikkia veljeksiä ei haluttu ottaa. Ukkini oli naimisissa ja ensimmäinen lapsi syntyi syksyllä 1917. Tämäkin on satanut vaikuttaa asiaan. Yksi veljeksistä (Johannes) kaatui. Hän oli ollut sodassa mukana sen alusta lähtien. Muiden osallistumisesta en tiedä. Yksi (Matti) oli kuitenkin aktiivinen suojeluskunnassa, joten hänkin on saattanut olla mukana taisteluissa. Isäni mummolassa hänell oli ollut kaappi, jossa oli aseita ja käsikranaatteja. Ilmeisesti eräs sedistäni oli lapsena yrittänyt mennä kyseiselle kaapille, mutta häntä oli kielletty. Tämän on täytynyt tapahtua vasta 20- tai 30-luvulla.
Äitini suvun puolelta tietoni sadan vuoden takaisista tapahtumista ovat vähäiset. Yksi hänen enoistaan oli kallellaan oikealle ja ilmeisesti vähintään yksi vasemmalle. Heidän tekemisistään sodan aikana minulla ei ole tietoa. Mummoltani on peräisin tieto tapahtumasta, jossa ihmisiä vedettiin hevosen perässä, ilmeisesti hengiltä. Mummoni on tuolloin asunut joko Merikarvialla tai Skaftungissa. En osaa sanoa, oliko hän silminnäkijä. Ei ole tietoa myöskään siitä, olivatko asialla punaiset vai valkoiset.
Erään aikalaistodistuksen olen kuullut. Se tosin on aika vähäinen. Eräs minua huomattavasti vanhempi mies kertoi nähneensä lapsena kerran runsaasti jalanjälkiä lumessa. Hänelle oli kerrottu, että paikalla olivat suojeluskuntalaiset olleet harjoittelemassa. Muuta hän ei sota tapahtumista muistanut.
Ajattelen, että voin käsitellä omalta kohdaltani vuosien 1917-1918 sodan muistelemalla ja tutustumalla sukuuni liittyviin tapahtumiin. Olen tyytyväinen siihen, että Suomessa on nyt vallalla anteeksiannon ja unohtamisen henki.
Kun tutustun vanhoihin aineistoihin, huomaan niiden olevan kirjoitettu paatoksellisella asenteella. Se on varmaan ymmärrettävää puolin ja toisin, mutta ajattelen, että meidän on syytä etäännyttää itsemme noista asenteista. Kaikki aikalaiset ovat jo poistuneet keskuudestamme.
On sovinnon aika.
Kun synnyin, tuosta ajasta oli noin 36 vuotta. Ympärilläni on siten ollut monia tuon sodan kokeneita. Olen kuitenkin kuullut hyvin vähän puhetta aiheesta. Tämä johtunee ainakin osittain siitä, että välissä oli käyty talvi-, jatko- ja Lapin sota.
Ehkä monien muistot ovat olleet niin kipeitä, ettei niistä ole haluttu puhua. Monet viime sotien veteraanitkin vaikenivat.
Kaksi sukulaistani - isäni eno ja setä - kaatui Raudun taisteluissa vuonna 1918. Molemmat olivat valkoisten puolella. Isäni ei ollut syntynyt vielä tuolloin, joten asia on minulle kaukainen. Ukkini kuoli 60-luvulla. Olin silloin lapsi, joten hän ei tietenkään puhunut minulle noista ajoista. Mummoni, jonka veljistä yksi oli toinen mainituista vainajista, sen sijaan kertoi kerran itkien veljensä kuolemasta. Tämä oli kohottautunut, jotta näkisi paremmin ampua. Vihollinenkin näki ja ehti ensin. Olen kuullut yhdeltä sedistäni, että tämä isoenoni oli vain tilapäisesti rintamalla. Hän oli vapauttamassa veljeään lomalle.
Isäni on kertonut ettei ukkini ollut rintamalla, koska kaikkia veljeksiä ei haluttu ottaa. Ukkini oli naimisissa ja ensimmäinen lapsi syntyi syksyllä 1917. Tämäkin on satanut vaikuttaa asiaan. Yksi veljeksistä (Johannes) kaatui. Hän oli ollut sodassa mukana sen alusta lähtien. Muiden osallistumisesta en tiedä. Yksi (Matti) oli kuitenkin aktiivinen suojeluskunnassa, joten hänkin on saattanut olla mukana taisteluissa. Isäni mummolassa hänell oli ollut kaappi, jossa oli aseita ja käsikranaatteja. Ilmeisesti eräs sedistäni oli lapsena yrittänyt mennä kyseiselle kaapille, mutta häntä oli kielletty. Tämän on täytynyt tapahtua vasta 20- tai 30-luvulla.
Äitini suvun puolelta tietoni sadan vuoden takaisista tapahtumista ovat vähäiset. Yksi hänen enoistaan oli kallellaan oikealle ja ilmeisesti vähintään yksi vasemmalle. Heidän tekemisistään sodan aikana minulla ei ole tietoa. Mummoltani on peräisin tieto tapahtumasta, jossa ihmisiä vedettiin hevosen perässä, ilmeisesti hengiltä. Mummoni on tuolloin asunut joko Merikarvialla tai Skaftungissa. En osaa sanoa, oliko hän silminnäkijä. Ei ole tietoa myöskään siitä, olivatko asialla punaiset vai valkoiset.
Erään aikalaistodistuksen olen kuullut. Se tosin on aika vähäinen. Eräs minua huomattavasti vanhempi mies kertoi nähneensä lapsena kerran runsaasti jalanjälkiä lumessa. Hänelle oli kerrottu, että paikalla olivat suojeluskuntalaiset olleet harjoittelemassa. Muuta hän ei sota tapahtumista muistanut.
Ajattelen, että voin käsitellä omalta kohdaltani vuosien 1917-1918 sodan muistelemalla ja tutustumalla sukuuni liittyviin tapahtumiin. Olen tyytyväinen siihen, että Suomessa on nyt vallalla anteeksiannon ja unohtamisen henki.
Kun tutustun vanhoihin aineistoihin, huomaan niiden olevan kirjoitettu paatoksellisella asenteella. Se on varmaan ymmärrettävää puolin ja toisin, mutta ajattelen, että meidän on syytä etäännyttää itsemme noista asenteista. Kaikki aikalaiset ovat jo poistuneet keskuudestamme.
On sovinnon aika.
keskiviikko 6. kesäkuuta 2018
Kuinka kutsua 100 vuoden takaisia surullisia tapahtumia?
Vuosien 1917-1918 väkivaltaisten tapahtumien sarjan nimitys on tuottanut päänvaivaa. Jos ajatellaan, että kyseinen sota pelasti Suomen sulautumasta suureen kommunistivaltioon, nimeksi sopii vapaussota.
Jos taas korostetaan sitä, että suomalaiset taistelivat toisiaan vastaan, paikkaansa puoltaa nimitys sisällissota.
Vastakkainasettelua oikeisto-vasemmisto kuvaa joko luokka- tai kansalaissota.
Punakapinaksikin sotaa on kutsuttu, mutta se ei liene sovelias nimitys, jos halutaan saada menneen ajan haamut katoamaan.
Suomessa oli vielä sodan alkaessa vieraan vallan joukkoja, koska maamme itsenäisyys oli hyvin nuori. Käsittääkseni venäläisten joukkojen merkitys ei ollut koko sodan kannalta kovin merkittävä. Suomeen saapuneiden saksalaisten joukkojen rooli taas oli hyvin ratkaiseva. Ne olisivat mahdollisesti jääneet Suomeen, ellei Saksa olisi hävinnyt ensimmäistä maailmansotaa. Suomen itsenäisyys olisi saattanut kutistua vasalliudeksi. Punaisten voiton seurauksia on hyvin vaikea arvioida. Suomesta olisi saattanut tulla totalitäärinen Neuvostovenäjän satelliittivaltio, mutta sekään ei ole varmaa. Vapaussotakaan ei siten ole aivan ongelmaton nimi. Sovun rakentamisen kannalta se alleviivaa toisen osapuolen toimia.
Kansalais- ja luokkasota ovat myös epätarkkoja, koska kaikki osalliset eivät olleet suomalaisia eivätkä luultavasti edustaneet yksittäisiä luokkatahoja.
Kukaan meistä ei ollut todistamassa tuon surullisen ajan tapahtumia. Siksikin kannattaa käyttää mahdollisimman neutraalia nimitystä. Vuosien 1917-1918 tapahtumat on vähän kömpelö, mutta minusta varsin käyttökelpoinen.
Jos taas korostetaan sitä, että suomalaiset taistelivat toisiaan vastaan, paikkaansa puoltaa nimitys sisällissota.
Vastakkainasettelua oikeisto-vasemmisto kuvaa joko luokka- tai kansalaissota.
Punakapinaksikin sotaa on kutsuttu, mutta se ei liene sovelias nimitys, jos halutaan saada menneen ajan haamut katoamaan.
Suomessa oli vielä sodan alkaessa vieraan vallan joukkoja, koska maamme itsenäisyys oli hyvin nuori. Käsittääkseni venäläisten joukkojen merkitys ei ollut koko sodan kannalta kovin merkittävä. Suomeen saapuneiden saksalaisten joukkojen rooli taas oli hyvin ratkaiseva. Ne olisivat mahdollisesti jääneet Suomeen, ellei Saksa olisi hävinnyt ensimmäistä maailmansotaa. Suomen itsenäisyys olisi saattanut kutistua vasalliudeksi. Punaisten voiton seurauksia on hyvin vaikea arvioida. Suomesta olisi saattanut tulla totalitäärinen Neuvostovenäjän satelliittivaltio, mutta sekään ei ole varmaa. Vapaussotakaan ei siten ole aivan ongelmaton nimi. Sovun rakentamisen kannalta se alleviivaa toisen osapuolen toimia.
Kansalais- ja luokkasota ovat myös epätarkkoja, koska kaikki osalliset eivät olleet suomalaisia eivätkä luultavasti edustaneet yksittäisiä luokkatahoja.
Kukaan meistä ei ollut todistamassa tuon surullisen ajan tapahtumia. Siksikin kannattaa käyttää mahdollisimman neutraalia nimitystä. Vuosien 1917-1918 tapahtumat on vähän kömpelö, mutta minusta varsin käyttökelpoinen.
tiistai 5. kesäkuuta 2018
Läppärini on kuollut
Harjoittelen läppäritöntä elämää. Laite on nyt huollossa tutkittavana. Vinkaisu ja ruutuvalo, enempää eloa en siihen saanut.
Kännykälläni (Honor 9) voi tehdä hämmästyttävän paljon, mutta kunnon näppäimistö puuttuu. Osaan kohtuullisen hyvin käyttää kymmensormijärjestelmää, joten kahteen peukaloon tai yhteen etusormeen tyytyminen ei ole vaihtoehto.
Tietotekniikan maailmassa joutuu usein kummallisiin ongelmatilanteisiin. Voin päivittää tätä blogiani, jos en kirjaudu sisään käyttämällä kännykkään ladattua Blogger-sovellusta vaan hakeutumalla googlaamalla suoraan alustalle. Kun yritän liittää artikkeliini kuvia kännykästäni, minulle tarjotaan kuviani vuosilta 2013 - 2015, jolloin minulla ei edes ollut tätä kännykkää. Niiden täytyy olla SIM-kortilla. Kännykällä ottamiani kuvia en saa liitetyksi, paitsi muutamaa, jotka ovat jo blogissa. Ne löytyvät Google-arkistosta.
Kun käytän kännykkään lataamaani Blogger-appia, pääsen joihinkin vanhoihin blogeihini. Ilmeisesti tunaroin ladatessani ohjelmaa.
Saan välillä lainata vaimoni läppäriä, joka tosin sekin simputtaa minua, koska käytän vierasaluetta. Laite ei tallenna tunnuksiani eikä salasanojani. Kun kirjaudun sähköpostiini, järjestelmä ei tyydy tunnukseeni ja salasanaani. Se vaatii tunnuslukua, jonka väittää lähettäneensä laitteisiini. No, läppärini voi huonosti ja kännykästäni sitä ei löydy. Minun on jokaisella kirjauksella pyydettävä puhelua Applelta, jolloin minulle kerrotaan tarvittava tunnusluku. Kerran saatu ei kelpaa seuraavalla kerralla. Tänne blogiini pääsen onneksi käyttäjätunnuksen ja salasanan avulla.
Varmaan tähän vaimoni Macbookiin voi luoda oman alueen, jolloin käyttäminen olisi luultavasti helpompaa.
Olen selvittänyt, että kotivakuutuksesta ei ole iloa. Tietokoneiden arvo putoaa kovin nopeasti. Tässä tapauksessa se on kymmenen prosenttia ja oma vastuu on 200 euroa.
Uusi vastaava on niin kallis, että en oikein raskisi, mutta on ehkä vain raskittava. Microsoftin Surface tuntuu kiinnostavalta vaihtoehdolta, mutta hintava sekin tuntuu olevan. Toivomani ominaisuudet näyttävät kummassakin tapauksessa nostavan hinnan kahden ja puolen tuhannen tienoille. Vanhassa koneessa ollut 256 gigatavun levymuisti ei tuntunut riittävältä videoiden editointiin. Prosessorikin saisi mielellään olla mahdollisimman virkeä.
Käytän mielelläni tietotekniikan tarjoamia mahdollisuuksia, mutta ollakseni kunnon nörtti, kykyrakenteeni on vääränlainen.
Tätä kirjoittaessani minulle soitettiin huollosta. Läppärini on tuhoutunut lähes täydellisesti. Tietojakaan siitä ei saisi, mutta onneksi minulla on kohtuulliset varmistukset. Laitteen korjaaminen maksaisi enemmän kuin uusi.
On ostettava uusi laite. Jos kunnon konetta voisi käyttää 5-10 vuotta, onnistuisinko olemaan niin pitkään käyttämättä sitä kiukaana?
Tämä on ankara opetus minulle. Tuhon sai aikaan yksi lasillinen vettä. Olkaa varovaisia, kun käytätte läppäriänne.
Kännykälläni (Honor 9) voi tehdä hämmästyttävän paljon, mutta kunnon näppäimistö puuttuu. Osaan kohtuullisen hyvin käyttää kymmensormijärjestelmää, joten kahteen peukaloon tai yhteen etusormeen tyytyminen ei ole vaihtoehto.
Tietotekniikan maailmassa joutuu usein kummallisiin ongelmatilanteisiin. Voin päivittää tätä blogiani, jos en kirjaudu sisään käyttämällä kännykkään ladattua Blogger-sovellusta vaan hakeutumalla googlaamalla suoraan alustalle. Kun yritän liittää artikkeliini kuvia kännykästäni, minulle tarjotaan kuviani vuosilta 2013 - 2015, jolloin minulla ei edes ollut tätä kännykkää. Niiden täytyy olla SIM-kortilla. Kännykällä ottamiani kuvia en saa liitetyksi, paitsi muutamaa, jotka ovat jo blogissa. Ne löytyvät Google-arkistosta.
Kun käytän kännykkään lataamaani Blogger-appia, pääsen joihinkin vanhoihin blogeihini. Ilmeisesti tunaroin ladatessani ohjelmaa.
Saan välillä lainata vaimoni läppäriä, joka tosin sekin simputtaa minua, koska käytän vierasaluetta. Laite ei tallenna tunnuksiani eikä salasanojani. Kun kirjaudun sähköpostiini, järjestelmä ei tyydy tunnukseeni ja salasanaani. Se vaatii tunnuslukua, jonka väittää lähettäneensä laitteisiini. No, läppärini voi huonosti ja kännykästäni sitä ei löydy. Minun on jokaisella kirjauksella pyydettävä puhelua Applelta, jolloin minulle kerrotaan tarvittava tunnusluku. Kerran saatu ei kelpaa seuraavalla kerralla. Tänne blogiini pääsen onneksi käyttäjätunnuksen ja salasanan avulla.
Varmaan tähän vaimoni Macbookiin voi luoda oman alueen, jolloin käyttäminen olisi luultavasti helpompaa.
Olen selvittänyt, että kotivakuutuksesta ei ole iloa. Tietokoneiden arvo putoaa kovin nopeasti. Tässä tapauksessa se on kymmenen prosenttia ja oma vastuu on 200 euroa.
Uusi vastaava on niin kallis, että en oikein raskisi, mutta on ehkä vain raskittava. Microsoftin Surface tuntuu kiinnostavalta vaihtoehdolta, mutta hintava sekin tuntuu olevan. Toivomani ominaisuudet näyttävät kummassakin tapauksessa nostavan hinnan kahden ja puolen tuhannen tienoille. Vanhassa koneessa ollut 256 gigatavun levymuisti ei tuntunut riittävältä videoiden editointiin. Prosessorikin saisi mielellään olla mahdollisimman virkeä.
Käytän mielelläni tietotekniikan tarjoamia mahdollisuuksia, mutta ollakseni kunnon nörtti, kykyrakenteeni on vääränlainen.
Tätä kirjoittaessani minulle soitettiin huollosta. Läppärini on tuhoutunut lähes täydellisesti. Tietojakaan siitä ei saisi, mutta onneksi minulla on kohtuulliset varmistukset. Laitteen korjaaminen maksaisi enemmän kuin uusi.
On ostettava uusi laite. Jos kunnon konetta voisi käyttää 5-10 vuotta, onnistuisinko olemaan niin pitkään käyttämättä sitä kiukaana?
Tämä on ankara opetus minulle. Tuhon sai aikaan yksi lasillinen vettä. Olkaa varovaisia, kun käytätte läppäriänne.
maanantai 4. kesäkuuta 2018
Pieni poika
Päivän tärkein uutinen meille on se, että perhekuntamme on saanut uuden jäsenen. Nuorin lapsenlapsemme syntyi tänään.
Tunnen taas olevani jonkin suuren edessä.
Vain Luoja tietää, mikä on uuden ihmistaimen elämän mitta ja millainen on sen sisältö.
Minä olen etuoikeutettu, koska minulla on lapsia ja lapsenlapsia. Näin elämän iltapuolella jälkeläisten merkitys tuntuu erityisen suurelta. Muu mennyt jää varjoon.
Kun lapsenlapsemme ovat sen ikäisiä kuin me nyt, meistä on vain haalea muisto jäljellä. Niin on aina ollut ja niin on aina oleva.
Elämämme jatkuu jälkeläisissämme. Se ei ole kuitenkaan enää meidän elämäämme.
Tunnen taas olevani jonkin suuren edessä.
Vain Luoja tietää, mikä on uuden ihmistaimen elämän mitta ja millainen on sen sisältö.
Minä olen etuoikeutettu, koska minulla on lapsia ja lapsenlapsia. Näin elämän iltapuolella jälkeläisten merkitys tuntuu erityisen suurelta. Muu mennyt jää varjoon.
Kun lapsenlapsemme ovat sen ikäisiä kuin me nyt, meistä on vain haalea muisto jäljellä. Niin on aina ollut ja niin on aina oleva.
Elämämme jatkuu jälkeläisissämme. Se ei ole kuitenkaan enää meidän elämäämme.
perjantai 1. kesäkuuta 2018
Sukujuurilla Kansallisarkistossa
Kävin tänään Kansallisarkistossa. Olen kiinnostunut kahden sisällissodassa kaatuneen sukulaiseni vaiheista. Isäni eno ja setä olivat kotoisin Viipurinläänin Pyhäjärveltä, Salitsanrannasta ja Riikasta. Molemmat kuolivat Raudun taisteluissa.
Sain tutkittavakseni mikrofilmin, jossa on eri paikkakuntien suojeluskuntien aineistoja. Pyhäjärveltäkin löytyi muutama dokumentti.
Haluaisin tietää, millä tavoin sukulaiseni ovat rekrytoituneet ja miten he ovat osallistuneet toimintaan ennen kohtalokkaita Raudun tapahtumia.
En löytänyt kummastakaan henkilökohtaisia tietoja. Sain kuitenkin luotua mieleeni tapahtumakehikkoa, jossa sukulaiseni ovat saattaneet olla mukana.
Löysin hieman tietoa suojeluskuntatoiminnan alkuvaiheista Pyhäjärvellä ja eräästä harjoituskeikasta naapurikuntaan sekä seikkaperäisen kuvauksen eräästä synkästä episodista Pyhäjärven juna-asemalla. Kirjoitan aiheesta tarkemmin myöhemmin.
Tuntui mukavalta istua mikrofilmin lukulaitteen ääressä ja löytää historiallisia tietoja. Tunnelma oli nostalginen, koska tutkin aineistoa nykyaikaisen digimaailman ulkopuolella.
Saankohan tartunnan?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)