Merkittäviä hyviä muutoksia on tapahtunut, vaikka olen 66-vuotias. Hämmästelen omaa toimeliaisuuttani. Tosin sukkuloin - fyysisesti ja henkisesti - asiasta toiseen, mutta haitta on mitätön, koska suurin osa tekemisistäni tapahtuu kotona. Koen olevani aikaansaava. Jaksan silti paneutua pikkuasioihin. Ihmettelen, että aivonikin tuntuvat toimivan ripeämmin. Hajamielisyys ei ole kadonnut eikä sen mukana elämän komiikka.
Itseluottamukseni tuntuu merkillisen vahvalta. Olen mielestäni ennenkin valvonut vähintään kohtuullisesti etujani, mutta nyt olen erityisen valmis taisteluun. Tämä saattaa olla seurausta monista asioista, hyvinkin syvistä. Saatan pohtia näitä tässä blogissakin.
Voi olla, että joskus tulee maksun aika, mutta siitä en nyt murehdi. Ei minulla ole ainakaan diagnosia, joka sellaista ennakoisi. Jos testosteronilla on tässä merkitystä, sen tasosta on vain pidettävä huoli.
Silmän seudun vaiva on levinnyt oikeallekin puolelle. Se johtuu leukemian hoitona saadusta kantasolusiirteestä. Murhe on mitätön eikä ennusta pahaa. Se pikemmin alleviivaa kiitollisuutta siitä, että olen kahdesta syövästä selviämisen lisäksi saanut elämältä niin paljon hyvää.
Olen liikkunut pitkään ja runsaan vuoden olen myös juossut. Hölkkä ei ole muuttunut erityisen miellyttäväksi. Olen pitänyt käden oireilun vuoksi taukoa ja sitten alkanut kävellä. Tämä on muutos parempaan. On kiva kävellä reipasta vauhtia, kun jaksaa eikä tunnu rähjäiseltä hölköttämiseltä. Reipas kävely kohtalaisen useasti riittää varmasti tämän ikäiselle eikä tarvitse vaihtaa vaatteita, ei välttämättä jalkineitakaan. Tämäkin on edistymistä. Maratonsuorituksella en tekisi mitään.
On olemassa alue, joka on tuntunut olevan lähes mahdollisen huipulla. Siinä on kuitenkin tapahtunut valtava loikka. Olen aivan ällistynyt ja hyvin onnellinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti