Jumiutumista vastaan

Minun on vaikeaa aloittaa maalaaminen, ellei aiotun kohteen kompositio toimi. Käytän yleensä valokuvia referenssikuvina. Haluan rajata kohteen tarkoin, jotta kaikki elementit ovat kohdillaan. Tästä seuraa, että teosteni mitat eivät yleensä noudata valmiita standardeja. Passepartoutit ja kehykset on tehtävä mittojen mukaan.

Kun sommittelu on tasapainoinen, on mukava tarttua toimeen. Teos syntyy prosessin myötä eikä lopputulos ole ikinä etukäteen tiedossa. Hyvä kompositio on kuitenkin perusta, jolle työn rakennan.

Olen nyt oppinut itsestäni sen, että helposti jumitun liikaa alkuperäiseen layoutiin. Työskentely muuttuu helposti tuhertamiseksi ja ilo katoaa. Maalaaminen saattaa keskeytyä ja on vaikea aloittaa uudestaan.

Tässä on haaste, jonka parissa minun on syytä tehdä työtä.

Ylempi maalaus on alla primaa. Lopputulos syntyi vahingossa, kun oli kiire. Referenssikuvan näkymästä jäi paljon yksityiskohtia pois. Maalauksen pointti on noiden harvojen linjojen keskinäiset suhteet.

Alempi työ on edennyt, mutta kokonaisuus on yhä hajanainen. Jäntevyyttä kaivataan. Tänään jatkoin tuosta. Työstin vasenta alakulmaa.

Minun on vaikeaa aloittaa maalaaminen, ellei aiotun kohteen kompositio toimi. Käytän yleensä valokuvia referenssikuvina. Haluan rajata kohteen tarkoin, jotta kaikki elementit ovat kohdillaan. Tästä seuraa, että teosteni mitat eivät yleensä noudata valmiita standardeja. Passepartoutit ja kehykset on tehtävä mittojen mukaan.

On mukava tarttua toimeen, kun sommittelu on tasapainoinen. Teos syntyy prosessin myötä eikä lopputulos ole ikinä etukäteen tiedossa. Hyvä kompositio on kuitenkin perusta, jolle työn rakennan.

Olen nyt oppinut itsestäni sen, että helposti jumitun liikaa alkuperäiseen layoutiin. Työskentely muuttuu helposti tuhertamiseksi ja ilo katoaa. Maalaaminen saattaa keskeytyä ja on vaikea aloittaa uudestaan.

Tässä on haaste, jonka parissa minun on syytä tehdä työtä.

Ylempi maalaus on alla primaa. Lopputulos syntyi vahingossa, kun oli kiire. Referenssikuvan näkymästä jäi paljon yksityiskohtia pois. Maalauksen pointti on noiden harvojen linjojen keskinäiset suhteet.

Alempi työ on edennyt, mutta kokonaisuus on yhä hajanainen. Jäntevyyttä kaivataan.

Enkeleitä Posankan tienoilla

Lähdimme eilen lukupiiriin. Poimimme yhden pariskunnan kyytiimme ja suuntasimme Helsinginkadulle, jota pääsisimme kohti Kaarinaa.

Olimme ylittäneet Aurajoen, kun auto pysähtyi, eikä suostunut käynnistymään. Napotimme tulppana ruuhkaisen Helsinginkadun vasemmalla kaistalla. Tien reunaan ei päässyt, koska kummallakin puolella oli metalliaita.

Takapenkiltä kehotettiin tilaamaan hinausauto. Muutoin joku ajaisi pian päällemme.

Bensa oli loppunut. Mittarin viisari oli ohittanut keltaisen alueen jo hyvän aikaa sitten, mutta olin ajatellut polttoaineen vielä riittävän, koska viisari oli yhä viimeisen viivan yläpuolella.

Tutkin kännykästä, missä on lähimmät huoltoasemat. Soitin yhdelle kuullakseni, että bensaa pitäisi itse tulla hakemaan. Menisi siinä jalkamieheltä jokunen tovi.

Saaralla oli yhteys Seppoon, lukupiiripaikan isäntään, joka tiedusteli tarvittavan polttoaineen laatua. Kysyi haittaisiko, että kannussa on pohjalla ruohonleikkurin bensaa. Arvelin ettei haittaa. Hän tankkaisi ysivitosta päälle.

Yksi auto kaarsi eteemme ja pakitti kohti. Autosta nousi kaksi maahanmuuttajamiestä ja tarjoutuivat auttamaan. Voisivat hakea bensaa. Kiitin avuntarjouksesta, kun meillä oli jo bensamies.

Joku huomasi, että pitäisi asettaa varoituskolmia. En kuitenkaan löytänyt sellaista auton perätilan taskuista.

Näin vastakaistalla poliisiauton ja arvasin, että se tulee tutkimaan tilannetta. Kohta sen valot välähtelivät takanamme. Kävelin kuljettajan ikkunan luo. Autossa oli kaksi nuorta poliisia, ystävällisiä miehiä. Terve, sanoi kuljettaja. Vastasin ja kerroin, että papalle on tainnut käydä nolosti.

Poliisi tuli avukseni etsimään kolmiota. Kummallista, mutta sellaista ei autossa ollut. Totesin, että jos autossa ei ole kolmiota, se on kuljettajan syy. Poliisi ystävällisesti ei alkanut kirjoittaa sakkoa.

Pohtivat mitä tehtäisiin, että saataisiin tie auki. Vieressä istunut poliisi yllättyi, kun kuskipoliisi ehdotti työntämistä. Rupesin toimittamaan autoa tyhjäksi. Nähtyään Eskon harmaan tukan, poliisi kehotti väkeä pysymään autossa. Minut viitattiin rattiin.

Poliisit työnsivät autoa ja siinä istuvaa neljää ihmistä noin sata metriä. Saimme vastinetta verorahoillemme. Auto päätyi ryhmittymiskaistalle Posankan kohdalle ja ajoväylä vapautui. Kiitimme ystävällisiä poliiseja, jotka jättivät meidät odottamaan Seppoa. Esko tarjosi heille tuliaispullia, mutta kieltäytyivät. Eivät saa ottaa mitään. Minua neuvottiin tilaamaan hinausauto, jos emme bensaa saatuamme pääse liikkeelle.

Seppo ilmaantui paikalle ja bensaa alkoi lorista tankkiin. Seppo kehotti minua vaihtamaan ajovalot parkeille. En kuitenkaan toimertunut asialle. Hän ei ollut turhaan kehottanut, koska starttaaminen ei onnistunut. Nyt oli bensaa, mutta akku oli tyhjä. Sepolla ei ollut kaapeleita mukana eikä meilläkään ollut sellaisia.

Seppo oli lähdössä hakemaan kaapeleita, mutta minulla tuli mieleen, että ehkä takseilta voisi saada virtaa. Soitin paikalliseen palveluun ja aivan oikein, apua oli saatavissa. Taksi tulisi apuun, veloittaisi viisi kymppiä, matkan ja starttauskerran. Tilasin avun.

Seppo lähti viemään muita kirjapiiriin. Minä seisoin kelmeässä illassa Posankan katseen alla väylien välisellä korokkeella lehdettömien pensaiden välissä syömässä Eskolta saamaani pullaa.

Istuin sitten autoon odottamaan. Etupelti oli valmiina auki. Sitten huomasin taksimiehen ikkunan takana. Hän oli parkkeerannut Posankan puolelle. Siirryimme konehuoneen puolelle. Puheesta päätellen ystävällinen taksimies oli maahanmuuttaja. Ihmettelimme missä on akku. Auton eteen pysäytyi auto ja sieltä nousi mies, maahanmuuttaja tämäkin, tarjoamaan apua.

Muistin että akku taitaa olla pelkääjän paikan lattian alla. Sitä tutkimaan. Lattiassa oli akun kuva, mutta taksikuskin kanssa emme hoksanneet, miten luukun saa auki. Viimeksi saapunut maahanmuuttaja oli toimenmies ja hän keksi jonkin konstin, millä luukku aukesi.

Taksikuskilla oli mukanaan erillinen akkulaite, joten hänen ei tarvinnut tuoda autoaan automme viereen. Kehotti minua kuskinpaikalle starttaamaan. Kiitin viimeksi tullutta miestä. Hän hymyili, kehotti minua ostamaan akun ja lähti.

Auto lähti kerrasta käyntiin. Jätin sen hyrräämään ja siirryin taksiin maksamaan palvelun. Hinta oli 50 euroa. Siinä kaikki. Sain kuitin.

Lähdin ajamaan kohti Kaarinaa. Auto oli tahmainen, mutta kulki. Vauhti nousi noin viiteenkymppiin ja enimmillään alle kuuteenkymppiin. Köröttelin perille.

"Moitin" Seppoa hänen tuomastaan etanabensasta.

Kun myöhemmin lähdimme paluumatkalle, auto toimi jo virkeämmin, mutta keltainen moottorin kuva paloi kojelaudassa. "Kyllä siinä jotakin häikkää on."

On hienoa asua maassa, jossa poliisit toimivat kuten eilen. He ovat keskuudessamme auttamassa meitä. Tapaus herättää muutoinkin ajatuksia. Kaikki muut kuin työnsä tai ystävyyden perusteella apua tarjonneet olivat maahanmuuttajia.

Posankka on Alvar Gullichsenin "marsipaanipossun ja kumiankan lapsi", joka tervehtii ylioppilaskylän kohdalla Helsinginkadun varrella Turkuun tulijoita. Teos on luultavasti vihatuin Turun ulkotiloihin sijoitettu artefakti.

Eilen oli niin hoppuinen päivä, että blogin päivitys siirtyi tämän päivän puolelle.

Neuvostoihmisen loppu

Monet muistavat kuinka ensin romahti Berliinin muuri ja kohta myös Neuvostoliitto. Minä muistan kuinka istuin autossa Helsingin rautatieaseman luona. Vaimoni oli mennyt junalle vastaan sisarentytärtään ja minä odottelin heitä. Silloin kuulin muurin murtumisesta radiosta ja huikkasin ikkunasta odotetuille, että muuri murtuu.

Kommunismissa eläneille muutos oli suuri shokki. Luin äsken kirjan, joka kuvailee äärettömän hyvin neuvostoihmisten tuntoja Gorbatšovin aikana ja sen jälkeen. Teos on Svetlana Aleksijevitsišin Neuvostoihmisen loppu - KUN NYKYHETKESTÄ TULI SECOND HANDIA. 

Teos on paksu, mutta helppolukuinen. Se on fresko, joka koostuu lukemattomien ihmisten muistoista, tuntemuksista ja kokemuksista. Joidenkin henkilöiden tarinoita kuvataan pitkään ja monet ovat mukana vain fragmenttimaisina toteamuksina. Kirjoittaja on haastatellut tavallisia ihmisiä vuodesta 1991 vuoteen 2012. 

Monille Neuvostoliiton sortuminen oli järkytys. Valtion hirvittävästä historiasta huolimatta monet ovat kokeneet olleensa rakentamassa jotakin tärkeää. Sitten koko missio katosi hetkessä eikä tilalle ole tullut oikein mitään, paitsi epävarmuus. 

Jotkut osasivat jättää Neuvostoliiton saman tien taakseen ja aloittaa uuden elämän uudessa järjestelmässä. 

On myös ihmisiä, jotka eivät kaipaa menneisyyttä, mutta uusi järjestelmäkään ei tunnu omalta. 

Lukijalle kerrotaan muun muassa kuinka erään perheen isä katosi ja äiti joutui vankileirille tytär mukanaan. Sittemmin lapset siirrettiin viereiselle leirille. Äidin saattoi vielä nähdä. Vuoden päästä lapset siirrettiin muualle ja heistä ruvettiin kasvattamaan kunnon kommunisteja. Isän paikan valtasi Stalin. Kun äiti ja tytär tapasivat vuosien jälkeen, heidän oli vaikea suhtautua toisiinsa. Äidillä oli muistot leiriltä ja tytär palvoi Stalinia. 

Kirjasta puhutaan Neuvostoliitossa kasvaneista ihmisistä neukkuina. Nimitys kuulostaa halventavalta, mutta se kuvastaa mielestäni hyvin neuvostojärjestelmän tuottamaa identiteettiä, jota on vaikea mukauttaa uuteen tilanteeseen. 

Lainauksia:
- Minä en pidä siitä mitä nyt on, en ole ihastunut. Mutta en myöskään halua Neukkulaan. En kaipaa menneisyyteen. Valitettavasti en muista sieltä mitään hyvää. 
- Minä taas kaipaan takaisin. En kaipaa neuvostomakkaraa, kaipaan maata, jossa ihminen oli ihminen. Ennen sanottiin "tavalliset ihmiset", nyt "tavallinen rahvas". Huomaatteko eron?
- Perestroika oli minulle mieleen vain alussa. Jos joku olisi silloin sanonut meille, että presidentiksi tulee KGB:n everstiluutnantti ...
- Meillä on vääränlaista kapitalismia ...
- Lakatkaa toivomasta muunlaista kapitalismia ...
- Solovetskin leirin portille oli ripustettu bolševistinen iskulause "Ajamme ihmiskunnan rautaisella kädellä onneen." Siinä on resepti ihmiskunnan pelastamiseksi. 
- Tässä sattuva vitsi ... Terroristit ovat katsomassa Italian nähtävyyksiä. Tulevat Pisan tornille. Nauravat: "Amatöörejä."

Jos haluaa ymmärtää Venäjän nykytilaa, tämä kirja kannattaa ehdottomasti lukea.   

Öljyväreilyä

Tästä on tulossa näkymä Nizzan lähettyvillä olevasta vuoristokylästä. Taustalla on kalliota ja edustalla talvehtivia lehtipuita. Väliin tulee kylän rakennuksia. Tein ensin taustaa pikkutarkasti, mutta ajattelin sitten, että sen pitää näyttää etäisiltä ja muutin tekstuuria. Sitten aloinkin muuttaa taustaa jälleen tarkemmaksi, mikä näkyy ylhäällä oikealla.

Alla kaksi kertakäyttölautasta, joissa olen sekoittanut värejä. Ylemmässä on vasemmassa reunassa liquania. Eikä nämä kuvat voisi laittaa seinälle?

Tässä tunnetiloja ilmaisevia värikolmisointuja.

Väilinpitämättömyys

Epäröinti

Leppeys

Nämä tuntuivat maalatessa aika selviltä, mutta eivät enää. Keskimmäinen ei riitele riittävästi kuvatakseen kunnolla epäröintiä. Alimman oranssi polttaa liikaa. Keskustelussa kävi ilmi, että näiden tulkinta ei todellakaan ole itsenstäänselvää.

Tarkoitus oli, että tämä on alla prima -maalaus eli sen piti tulla kerralla valmiiksi. Ei tullut.

Vertaistukihenkilöksi?

Syöpäjärjestöt kouluttavat ihmisiä erilaisiin syöpää sairastavien tukitehtäviin. Kaikki ovat vapaaehtoistyötä. Tehtävistä voi rakentua eräänlaisia vapaaehtoistoiminnan työuria.

Toiminnassa voi olla mukana myöskin ilman koulutusta. Vapaaehtoinen on yleisnimike sekä koulutetuille että kouluttamattomille toimijoille.

Tukihenkilö tarkoittaa kaikkia tukitoiminnassa olevia koulutettuja henkilöitä.

Vertaitukihenkilö on asianomaisen koulutuksen saanut henkilö, joka on sairastanut itse syövän tai on syövän sairastaneen läheinen. Tehtävänä on kuunnella sairastuneita tai näiden läheisiä, tukea heitä ja kertoa heille omista kokemuksista.

Saattohoidon tukihenkilö ei ole itse sairastanut syöpää, paitsi ne, jotka on harkiten valittu, joiden sairaudesta on jo aikaa ja joilla on hyvä ennuste.

Kaikki sitoutuvat syöpäjärjestöjen arvoihin ja noudattavat niiden periaatteita ja sääntöjä. Kolmessa viimeksi mainitussa tehtävissä toimivat antavat myös kirjallisen vaitiololupauksen.

On olemassa myös arjen ystäviä, kokemuskouluttajia, vertaistukiryhmän ohjaajia, kuntoutustukihenkilöitä ja tukitoiminnan yhdyshenkilöitä. Arjen ystävät ovat keitä tahansa koulutettuja vapaaehtoisia. He auttavat tuettavia arjen sujumisessa. Vertaitukihenkilöinä toimitaan yhdestä viiteen vuotta ja sen jälkeen voidaan jatkaa arjen ystävänä.

Turun Meri-Karinassa on meneillään kolmena lauantaina toteutettava vertaistukihenkilökoulutus. Minulla on sovittuna tapaaminen, jossa osallistumisestani keskustellaan. Jos minut valitaan, voin osallistua, vaikka ensimmäisen lauantain osuus on jo pidetty.

Osallistuisin mielelläni kohtuullisessa mitassa vapaaehtoistoimintaan. Omat kokemukseni saattavat hyödyttää syöpää sairastavia. Tähänastinen selviämiseni voi antaa heille toivoa. Tällaiseen toimintaan osallistuminen myös tarjoaisi minulle mahdollisuuden saada kontakteja muihin turkulaisiin ja lähiseudun syöpäpotilaisiin. Niitä olen kaivannut.

Mietin kuitenkin, voinko toimia vertaistukihenkilönä täysipainoisesti, koska olen talvisin pitkähkön ajan pois maasta. Tukeminen voi tapahtua myös puhelimitse, joten mukana oleminen lienee mahdollista. Yhden henkilön tukiprosessin ajatellaan sisältävän viisi vuorovaikutustilannetta.

Olen täyttänyt ja palauttanut lomakkeen, jossa kysyttiin muun muassa millainen tukihenkilö olisin. Siihen oli vähän hankala vastata. En tunne itseäni hyväksi lohduttajaksi. Keskustella tunnen osaavani. Ehkä se riittää.

Tällä hetkellä minusta tuntuu, etten haluaisi toimia saattohoidon tukihenkilönä.

Olen huomaamattani ikävöinyt kymmenen vuotta

Olen ollut keskiviikosta lähtien avoimen kautta Taideakatemian toisluokkalaisten kanssa kurssilla. Mukana on myös yksi vaihtari Kanadasta, yksi monimuotototeutuksessa opiskeleva, yksi journalistiopiskelija ja toinenkin avoimen kautta tullut.

Valmistuin Alfa-Artista vuonna 2010. Siellä opiskellessani tein loppuvaiheessa teoksia öljyvärien sijasta sekatekniikoilla. En ole siten koskenut öljyväreihin ainakaan kymmeneen vuoteen. Öljyväri on hieno medium, mutta toivottoman sotkuinen ja kuivuu hitaasti. Kotioloissa se on hankalasti käytettävä.

Olen käyttänyt öljypastelleja, jotka ovat hyvin värivoimaisia. Niitä on kuitenkin hankala työstää palettiveitsellä.

Olemme kurssilla tehneet vasta maalauspohjia ja pieniä harjoituksia.

Olin ehtinyt jo unohtaa, miten miellyttävä työväline palettiveitsi on. Öljyvärien käyttö on melkein kuvanveistoa verrattuna vaikkapa akvarellimaalaukseen. Akryyliväreilläkin voi tehdä lähes kolmiulotteista, mutta ne kuivuvat nopeasti ja niitäkin on syytä käyttää vain erillisessä työtilassa.

Pidin erityisesti yhdestä tänään tekemästäni harjoituksesta. Tehtävänä oli ilmaista tunteita kolmen värin soinnuilla. Olen ajatellut tunteiden ilmenevän maalauksissani korkeintaan alitajuisesti tai luontaisesti temperamenttiin liittyvänä. Hämmästyin, kun huomasin voivani tietoisesti etsiä tunneilmaisuja värisointujen avulla.

Teimme Alfa-Artissa alkuvuosina paljon öljyväritöitä. Silloin käytimme maalausnesteinä lähinnä vain  pellavaöljyä ja tärpättiä. Dammartharsi ei tullut erityisen tutuksi.

Tänään suositeltiin sekoittamaan maalausnesteeksi pellavaöljyä, tärpättiä ja dammarthartsia tasaosissa. Pellavaöljyäkin oli tarjolla kahta keskenään erilaista laatua.

Öljyvärimaalauksessa voi nykyään käyttää värien ohessa  liquen- nimistä ainetta, joka saa antaa värit kiiltämään ja nopeuttaa kuivumista. Sitä voi käyttää pelkästään tai lisätä pellavaöljyyn, jolloin kuivuminen nopeutuu jopa viikosta kuuteen tuntiin.

Öljyvärien haittapuolena on edelleen se, että niiden kanssa joudutaan käyttämään aineita, jotka tuskin ovat hyväksi terveydelle. Ne saattavat imeytyä elimistöön ihon läpi ja keuhkoihin ne kulkeutuvat hengitysteitä.

Minun ehkä olisi syöpäläisenä syytä olla erityisen varovainen. Minun olisi luultavasti syytä jutella asiasta hematologini kanssa. Minulla oli aikoinaan värejä mukanani eristysosastolla ja lääkärit joutuivat tosissaan raapimaan päätään. Jotakin sain käyttää ja jotakin en.

Löysin nikkarointipaikan

Muistelen kertoneeni Turun Ilpoisten vanhassa ostoskeskuksessa olevasta puuverstaasta. Siellä on runsaasti koneita puun työstämiseen. Kuukausimaksu on muistaakseni 85 euroa. Tuolla summalla sinne voi mennä tekemään mitä huvittaa. Ajattelin voivani mennä sinne tekemään kehyksiä maalauksiin.

Olen löytänyt paremman paikan. Olen nyt 65-vuotias ja minulla on oikeus käyttää turkulaisten seniorien palveluja. Olen käynyt tutustumassa Lehmusvalkama-nimiseen seniorien hyvinvointikeskukseen. Sielläkin on puuverstas, jota voi käyttää joko 2,5 (tai 3,5)  euron kertamaksulla tai 35 euron lukukausiveloituksella. Jälkimmäiseen sisältyy myös lukollinen komero ja hyllytilaa omalle puutavaralle. Tämä on sopiva paikka, koska minulla ei tule paineita saada yhdessä kuukaudessa mahdollisimman paljon aikaan. Täällä on myös saatavissa opastusta.

Maksoin jo lukukausimaksun.

Lehmusvalkamassa voisi käydä myös maalaamassa, mutta siihen tarkoitettu tila on kovin ahdas.

Esimerkillinen lihatilallinen

Lihatilallinen Jari Eerola on toiminut mallikelpoisesti. Eilinen Hesari (Tuuloslainen tila vähensi päästöjään) kertoo, että hän on saanut erilaisin toimin nautojensa hiilijalanjäljen laskemaan 13,4 kiloon hiilidioksidiekvivalentteja teuraskiloa kohden, mikä on vähemmän kuin Suomessa yleensä ja vain kolmasosa kainsainvälisestä keskiarvosta.

Konsulttiyhtiön Eerolan tilasta tekemä laskelma ottaa huomioon ruokinnan, lannan ja sähkön kulutuksen. Tilallinen on onnistunut vähentämään myös polttoaineen käyttöä ja ilmanvaihto on muutettu koneellisesta painovoimaiseksi.

Ympäristöhyödyn lisäksi toimet ovat parantaneet tilan taloudellista tulosta. Eerola myöntää, että talous ja eläinten hyvinvointi ovat olleet hänellä ollut etusijalla ympäristötekijöihin nähden.

Tämä on hyvää kehitystä. Nautojen metaanipäästöt eivät ole vähentyneet, mutta ympäristön kokonaishaitat ovat pienentyneet.

Mikäli ilmastonmuutoksen vaikutukset ovat IPCC:n raportin mukaiset, on lihantuotannon mitä ilmeisesti vähennyttävä. Se ei tapahdu hetkessä. Ihmisten kulutustottumukset muuttuvat hitaasti samoin kuin elinkeinorakenne. Eerolan toimet vievät oikeaan suuntaan. Jos jokainen meistä pystyisi  vähentämään samassa suhteessa aiheuttamiaan päästöjä, olisi päästy paljon eteenpäin.

Tilallinen kaavaile lähitilojen kanssa yhteistä biokaasulaitosta, jonka avulla ympäristökuorma laskisi entisestään.

Nostetaan hattua Jari Eerolalle.

Ovatko IPCC:n ilmastotutkijat huijareita?

On esitetty väitteitä IPCC:n viimevuotisen raportin (Global warming of 1.5 °C) tieteellisestä pätevyydestä. Päätin tutkailla asiaa.

Raportin 86 kirjoittajaa ja toimittajaa ovat luetteloitu IPCC:n sivuilla (Authors and Review Editors). Päätin poimia joka kymmenennen ja selvittää näiden taustaa. Tällainen näyte on mielestäni vähintään suuntaa-antava. Jokainen epäilevä voi tehdä perusteellisemman analyysina luettelon perusteella. Tulokset ovat alempana.

Tämän katsauksen perusteella raportin laatijat ovat akateemisesti hyvin pätevöityneitä, toimivat yliopistoissa ja tutkimuslaitoksissa sekä ovat syntyisin eri puolilta maailmaa. Tämän perusteella en keksi mitään syytä epäillä heidän ammattitaitoaan. Akateeminen maailma on itseään korjaava. Tutkijoiden velvollisuus on pitäytyä mahdollisimman hyvin totuudessa. Mitään löydöstä ei pidä pitää lopullisena totuutena vaan aina on etsittävä parempaa selitysmallia.

Akateeminen yhteisökään ei ole vapaa väärinkäytöksistä. Petoksen mahdollisuus on kaikkialla, missä on inhimillistä toimintaa. En tiedä, miten tutkijat on valittu enkä voi väittää, etteikö valintaprosessi olisi voinut altistua lobbaukselle. IPCC on YK:n alainen organisaatio. Arvelen, että eri maiden edustajien on vaikea sopia mistään muusta kuin tieteellisestä perustasta tämän mittaluokan asiassa. Minun on vaikea uskoa, että joskus voitaisiin paljastaa jokin suuri salaliitto tai vedätys, joka olisi harhauttanut koko maailmaa tässä asiassa. Jokainen vilppiin syyllistyvä tutkija asettaa koko uransa vaakalaudalle.

Minusta väite, että jotkin uhkaavista ilmastonäkymistä hyötyvät teollisuudenalat vedättäisivät tutkimusta, ei tunnu todennäköiseltä. Tällaisessa tapauksessa luulisi vaikutusvaltaisen öljyteollisuuden vetävän toiseen suuntaan. Miten tulevaisuuden mahdollisuuksiin nojaavalla teollisuudella voisi olla enemmän varoja lobbaukseen kuin valtavalla öljyteollisuudella?

Valetotuuksia tarjotaan nykyään kaikkialla. On mahdollista, että verkkohakuni ovat harhautuneet aidoilta näyttäville valesivuille, mutta minulla ei ole syytä epäillä niin käyneen. Teoriassa se sellaistakin voi toki tapahtua.

Kaikki on mahdollista, mutta kaikki ei ole todennäköistä. En voi mitenkään järkiperustein mitätöidä IPCC:n raporttia.

"Yacob Mulugetta is a Professor of Energy and Development Policy at the University College London; and held an academic post at the Centre for Environmental Strategy, University of Surrey, UK.  He is a founding member of the African Climate Policy Centre (ACPC) at the UN Economic Commission for Africa (UNECA) based in Ethiopia where he worked as Senior Climate & Energy Specialist (2010-2013)." 

Solomone Fifita toimii johtajana PCREEE:ssä (Pasific Centre for Renewable Energy and Energy Efficiency).   
"Mr. Solomone Fifita was the former the Head of the Pacific’s Regional Energy Programme, housed at the Economic Development Division of the Pacific Community in Suva, Fiji. He has served as Project Manager for regional energy and climate change projects for the Pacific Islands and prior to that he was the Energy Planner for the Kingdom of Tonga. Solomone was a lead author in the IPCC Special Report on Renewable Energy, the IPCC 5thAssessment Report and was recently a Lead Reviewer of National Communications for the UNFCCC. Solomone has more than 25 years in the energy sector of the Pacific Islands and holds a Master of Science in Energy Planning and Policy."

Gregory Flato
"Dr Flato has been a research scientist at CCCma since 1993, and its manager from 2004-2014. His expertise is in the area of sea-ice and global Earth System modelling. Since joining CCCma he has worked on the development of a series of global climate models used to simulate historical climate variations and project future climate change. Dr Flato was a lead author of the cryosphere chapter of the IPCC Fourth Assessment Report, and Coordinating Lead Author of the chapter on climate model evaluation in the IPCC Fifth Assessment. He is an adjunct professor at the University of Victoria’s School of Earth and Ocean Science and has served on a number of national and international scientific committees including the World Climate Research Program’s (WCRP) Joint Scientific Committee, and co-chaired the WCRP Climate and Cryosphere (CliC) core project. He currently serves as co-chair of the WCRP Working Group on Coupled Modelling (WGCM), and in 2015 was elected Vice Chair of the IPCC’s Working Group I. He has published roughly 70 peer-reviewed papers and book chapters on subjects related to modelling the climate system."

Arona Diedhieu
"Senior Research Director at the French National Research Institute for Development, scientist at the Institute of Environmental Geosciences and specialist of the African climate system, Arona Diedhiou was Lead Author of the IPCC Special Report Global Warming of 1.5°C in 2018. In 2023, he will be Review Editor of the next IPCC Report."

"Rachel Warren is Professor of Global Change and Environmental Biology at the Tyndall Centre for Climate Change Research, University of East Anglia, UK.  Her research focuses on the production of policy relevant science related to climate change and sustainability.  A particular recent focus has been the quantification of the climate change impacts that can be avoided by timely mitigation of greenhouse gas emissions, in particular in relation to risks to biodiversity." 

Anton Cartwright toimii tutkijana Mistra Urban Futures Green Economy -projektissa. 
"Anton Cartwright was the ‘Green Economy’ Mistra Urban Futures Researcher at the African Centre Cities from 2013-2015. Previously he convened the City of Cape Town’s Climate Change Think Tank. His work focuses on the application of economics to Africa’s urban transition, environmental degradation and poverty alleviation and the implication of these issues for the discipline of economics itself. He holds two post-graduate degrees (in Environmental Change and Management and in Economics for Development) from Oxford University, where he was a Rhodes Scholar. He is an associate of the Stockholm Environment Institute and the Cambridge Programme for Sustainability Leadership.  He has completed assignments for the New Climate Economy, World Bank, The European Union, The Food and Agriculture Organization, DfID, WWF, IIED the Fairtrade Foundation and a range of local and international companies, NGOs and government departments. He is also a founding Director of the not-for-profit organization Promoting Access to Carbon Equity (PACE), and is chairman of the board of iKhaya le Themba, an aftercare centre for children in Imizamo Yethu, Cape Town."

Linda Steg toimii professorina Groningenin yliopistossa.
Expertise: Environmental psychology; understanding environmental behaviour including energy use and car use; acceptability and effectiveness of environmental policy; sustainable energy transition; cllimate change; values; intrinsic motivation. Other positions: Fellow of the Royal Netherlands Academy of Arts and Sciences (KNAW).Member Board of Directors of the University of Twente.

Philip Antwi-Agyei toimii Kwame Nkrumahin tiede- ja teknologiayliopistossa
"Philip is a former Commonwealth Scholar with a Ph.D from the University of Leeds, United Kingdom. He is an interdisciplinary environmental scientist whose research involves developing innovative multi-scale approaches for assessing vulnerability to climate change for dryland farming systems. Philip was a Lead Author for the Intergovernmental Panel on Climate Change (IPCC) Special Report on the impacts of global warming of 1.5 C above pre-industrial levels."

Ramón Pichs-Madruga toimii johtajana ja vanhempana tutkijana Maailman talouden tutkimuskeskuksessa Kuubassa. Cv nimen linkkinä. 

Eettinen pähkinä - lentäen vai muulla tavoin Antibesiin?

Olemme lähdössä talvea pakoon Antibesiin Nizzan lähelle. Aiomme olla siellä vuoden alusta kolme kuukautta.

Mietimme tosissamme, miten voisimme välttää lentämistä. Tavoite on haastava, sillä voimavaramme ovat keskimääräistä alhaisemmat. Nuorena lomamatka autolla Ranskaan ja takaisin sujui aivan hyvin. Nyt kolmensadan kilometrin päivämatka on minulle kova urakka ja edellyttäisi mielellään lepopäivän sen perään.

Ensin suunnitelmissamme oli matkustaa junalla. Se onnistuisi 3-4 päivässä Tukholman kautta. Raskas matka sekin olisi, vaikka ei tarvitsisi ajaa. Junassa istuminen pitkään voisi olla koettelevaa vaimoni jäsenille. Tarvitsisimme ainakin pari majoituspaikkaa. Tällaisen kokonaisuuden kustannukset ovat varsin korkeat lentämiseen verrattuna.

Vaihtoehto alkoi tuntua kohtuuttomalta. Ostimme lentoliput menomatkalle.

Sitten meille tarjoutui toinen vaihtoehto. Eräs vaimoni sukulainen tarvitsisi auton Espanjaan. Me voisimme ajaa sen Antibesiin saakka ja he maksaisivat polttoaineet. Nyt suunnittelemme ajoa Baltian kautta. Voisimme samalla tavata ystäviämme Riiassa ja Puolassa, ehkä muuallakin. Vaihtoehto on haastava, koska päivittäinen ajomatka ei saisi ylittää voimavarojani. Aikaa meillä toki on, mutta majoituskustannukset huolettavat, koska pysähdyksiä tulee aika monta. Niitä täytyy selvitellä. Olimme saamassa matkalle kumppanin, joka olisi ajanut osan matkasta, mutta valitettavasti hänelle tuli este. Sillä tavoin olisimme selvinneet vähemmillä majoituspysähdyksillä.

Kuten yllä oleva Google Maps -kuva osoittaa, suoraviivainen reitti Helsingistä Antibesiin on noin kolme tuhatta kilometriä. Kun sitä vielä tarkennetaan majapaikkojen mukaan, matka nousee jonkin verran.

Jälkimmäisen vaihtoehdon toteutuminen edellyttää myös sitä, että saamme lentolippumme myydyksi.

Täma case kertoo käytännön hankaluuksista, joita kohtaa, kun yrittää valita ilmaston kannalta kestäviä ratkaisuja. Pohdin, onko meillä jonkinlainen eettisesti perusteltavissa oleva oikeus lentää, koska emme ole enää nuoruutemme voimissa ja liikkuvuutemme on selvästi ikäistemme keskimääräistä alempi. Olemme valmiita maksamaan kestävästä ratkaisusta jonkin verran lentämisen hintaa enemmän, mutta mielestäni hintaero ei saisi olla kohtuuton. Matkamme syyt ovat terveydelliset ja meillä tulee etelässä olemisesta myös vuokrakuluja.

Jos päädymme lentämään, maksamme lentoaneita kuten viime talvena. Silloin rahat menivät puiden istuttamiseen.

Kehno tuote harmittaa

Ympäristösyistä tavaroita olisi syytä valmistaa kestäviksi, jotta luonnonvaroja ei tuhlata ja energiaa säästetään. Liiketoiminnan näkökulmasta saattaa olla kannattavaa tuottaa tavaroita, jotka kuluvat pian käyttökelvottomiksi tai käyvät vanhanaikaisiksi, jotta saadaan lisää myyntiä. Se on kuitenkin ympäristön kannalta kestämätöntä.

Käytän mielelläni kuulokkeita, joista voin kuunnella äänikirjoja tai Ylen ohjelmia lenkkeillessäni, puuhaillessani niitä näitä tai odotellessani unta.

Ostin viime vuoden kesänä kuulokkeet, jotka kuluivat aivan liian nopeasti. Niiden hinta oli 59 euroa. Ensin rikkoutui toinen nivelkohta, niin että siinä kiinni oleva kuuloke lerpatti hankalasti. Korjasin sen liimalla.

Pehmusteet kuluivat rumiksi, mikä johtui ilmeisesti hikoilemisesta. Niiden kuoret irtoilivat kiinnityksistään.

Kävin valittamassa asiasta DNA:n myymälässä, vaikka arvasin ettei se auta. DNA ei ottanut vastuuta tilanteesta. Se, että olin itse korjannut kiinnityksen liimaamalla, tuntui erityisesti vapauttavan heidät kaikesta.

Kuulokkeisiin ilmeisesti saisi ostaa uudet pehmusteet. Ne tosin maksaisivat aika paljon suhteessa luurien alkuperäiseen hintaan. Sekin mahdollisuus kävi äskettäin turhaksi, koska yhteys kuulokkeiden ja kännykkäni väliltä katosi.

Jouduin ostamaan uudet kuulokkeet. Merkki on Sennheiser, jotka ovat käsitykseni mukaan ainakin teknisesti laadukkaat. Kestävyys jää nähtäväksi. Hinta oli Anttila-tyyliin 99 euroa. Se oli alennettu alkuperäisestä. Ainakin tuntuvat tukevilta. Kulumisen ei pitäisi näkyä mustissa tyynyissä yhtä nopeasti kuin harmaissa. Näissäkin ne ovat vaihdettavat.

Ihmistyö on niin kallista, että tällaisten tuotteiden korjauttamiseen ei ole paluuta. Niinpä ne pitäisi tehdä luonnostaan kestäviksi.

En tiedä, onko JBL-kuulokkeiden tapauksessa kyse suunnitellusta vanhenemisesta. Moni muistaa taannoin kyseistä ilmiötä käsitelleen dokumentin esimerkin tulostimesta, joka oli suunniteltu lopettamaan toimintansa, kun laitteella oli tulostettu tietty määrä - muistaakseni tuhat kappaletta - sivuja. Toivottavasti tästä taudista päästää eroon.

Vähennän blogini julkaisutahtia

Minusta tuntuu, että olen alkanut pikkuisen oppia eläkkeellä olemista. Huomaan välillä antavani aikaa itselleni siten, että puuhastelen arkisia ilman erityistä suunnitelmallisuutta. Aamut menevät jo sujuvasti eläkeläisen otteella. Yritän tosin herätä säännöllisesti samaan aikaan, mutta aamutoimet teen verkkaisesti ja Hesarin luen kaikessa rauhassa. Olen usein aamupäivisin unealias, mutta iltaisin minun pitäisi osata rauhoittua ajoissa.

Kirjoitin vuosia sitten slow life -aiheista blogia. Olin teoreetikko, sillä en oikein saanut otetta verkkaisuudesta. Olin toki vielä työelämässä. Ajatteluni ydin oli silloin suunnilleen, että asialliset hommat on hoidettava, mutta ei pidä täyttää elämäänsä ylimääräisillä aktiviteeteilla niin, että tolkku katoaa.

Olen kohdannut pari kertaa minulle vieraan tunteen, jota kuvaa parhaiten sanat "ei ole mitään tekemistä". Se tuntuu turhauttavalta. Aina toki tekemistä olisi, mutta kyse on kai jonkinlaisesta innottomuudesta ja päämäärätietoisuudeen puutteesta.

Blogin kirjoittaminen viitenä päivänä viikossa tuo elämään ryhtiä, mutta tuntuu hieman pakonomaiselta. Olen harkinnut julkaisutahdin vähentämistä kahteen kertaan. Ehtisin kirjoitella jotakin muutakin, ja aikataulu sitoisi vähemmän.

Kirjoitan ensi viikosta lähtien blogia tiistaisin ja perjantaisin. Tämä perusrytmi voi kuitenkin vaihdella.

Saan näin enemmän väljyyttä tekemisiini. Katsotaan, miten tämä toimii.

Kuvien neuleet ovat myynnissä Lounais-Suomen Syöpäyhdistyksen toimintakeskus Meri-Karinan aulassa. Minusta tuotteet ovat hyvin taidokkaita ja hinnoiltaan edullisia. Jos olet neuleiden tarpeessa, kannattaa käydä. 

90-luvun laman kuvaus

Olen kuunnellut Suvi Vaarlan romaania Westend, joka kertoo 90-luvun lamasta. Kyseisestä ajasta on kirjoitettu aika vähän, vaikka todellisia draaman aineksia olisi varmaan saatavissa paljon tuon ajan elämästä.

Lama-aika jakoi ihmisiä kahteen ryhmään. Osalle ei käynyt kuinkaan. Jos perheen molemmat vanhemmat säilyttivät työnsä, lama ei todennäköisesti näkynyt arjessa juuri mitenkään. Osaa lama kosketti ankarasti, joitakin erityisen ankarasti. Hyväonnisten perheiden lapsille lama-ajasta on tuskin jäänyt mitään erityistä mieleen. Lamasta kärsineiden vanhempien lapsiin kokemukset ovat varmasti jättäneet jälkensä.

Minä kuulun jälkimmäiseen ryhmään, mutta minulle kävi lopulta hyvin. Menetin työpaikkani, mutta pääsin nopeasti opiskelemaan. Minulla oli tekemistä, mikä piti mielen virkeänä ja toiveikkaana. Seuraavana vuonna sain pätkätyön, joka jatkui vielä toisen vuoden. Näiden jälkeen sain pestin, joka vakinaistettiin vuoden jälkeen.

Vaarlan äiti oli yrittäjä, jonka liiketoiminta kärsi lamasta. Kirjoittajalla on siten kokemusta tilanteesta, jota kuvaa.

Romaanin päähenkilön isä on yrittäjä, joka teki konkurssin. Äiti on kääntäjä, joka menetti työpaikkansa. En ole kuunnellut kirjaa loppuun, mutta kirjoittaja vihjaa, että isä tulee päätymään itsemurhaan.

Minä menetin vain työpaikan, mutta monelle yrittäjälle jäi työn menettämisen lisäksi raskaat konkurssivelat. Yritys, jonka palveluksessa olin ennen potkuja, meni sittemmin vararikkoon. Esimieheni, joka yrityksen omisti, oli sitkeä sissi ja perusti uuden yrityksen. Nostan hänelle hattua.

Samassa taloyhtiössä Herttoniemessä asuessamme sattui surullinen tapaus 2000-luvun alkuvuosina. Lama oli jo takanapäin, mutta eräs henkilö oli menettänyt työpaikkansa. Hän hyppäsi kahdeksannesta kerroksesta. Lopputuloksen jokainen arvaa. Tapahtuma kertoo, kuinka musertavaksi työn menettäminen voidaan kokea. On kauheaa, jos toivo menee eikä ympäriltä löydy mitään, mikä kannattelisi eteenpäin.

Erityisesti 90-luvun epäonniset yrittäjät ansaitsisivat lisää aikaa kuvaavaa kirjallisuutta: tutkimusta ja tosipohjaista fiktiota, ehkä elämäkertojakin.

Täydellisiä naisia



Valpinçonin kylpijätär, 1808
 Wikimedia Commons

Kauneus oli Ingresille maalauksen peruspilari.
Hän tavoitteli täydellistä harmoniaa ja tasapainoa
käyttäen klassismin muotokieltä. Suuret linjat
olivat hänelle tärkeitä ja siten muotojen
välialueilla siirtymät ovat hyvin hienovaraisia.

Vasemmalla oleva kylpijämaalaus voittaa
kauneudessaan ja täydellisyydessään minkä
tahansa valokuvan. Naishahmo on häkellyttävän
todellinen ja läsnäoleva, mutta samalla siinä on
jotakin ylimaallista.





Prinsessa Albert de Broglie, 1853

 Wikimedia Commons

Prinsessamaalauksessa  Ingres on saavuttanut
äärettömän rajan materiaalin tunnun
kuvaamisessa.
On vaikea kuvitella, että tästä voisi vielä
päästä eteenpäin. Silkkivaatteen siloisuus,
tuolin pehmusteen napakkuus ja
selkämyksellä olevan huivin hento karheus
tuntuvat käsissä. Prinsessan iho näyttää
kuitenkin vahanukkemaiselta. Kuin patsaan
ylle olisi puettu oikeat vaatteet.Ehkä
vastakohtaisuus on tarkoituksellista. Mallin
sanotaan hieman ujostelleen poseerausta ja
olleen hyvin uskonnollinen (kts. Paintings 
Galleries).

Näiden teosten maalamisen välillä on kulunutyli 40 vuotta. Maalaustapa on
säilynyt hyvin samanlaisena.

Seniori töppäilee

Kävin tänään saamassa kuukausittaisen piikkini. Olin jo menossa Käsityöläiskadun terveysasemalle, kun vaimo soitti ja kysyi, onko minulla ampulli mukana. Olin sen taas kerran unohtanut. Minun on itse hankittava testosteronipiikkini apteekista.

Hoitaja oli ihana. Hän ei moittinut hajamielistä setää vaan suhtautui ystävällisesti. Sain käydä ostamassa patruunan apteekista ja tulla takaisin piikitettäväksi. Nopea toimenpide tehtiin ilman uutta aikavarausta.

Varasin tänään ajan ja kävin katsastuttamassa automme. Varausta tehdessäni ihmettelin, kun maksaessani järjestelmä ei käyttänyt minua Nordeassa. Ilmoitti vain toimenpiteen maksetuksi.

Kun menin katsastusaseman tiskille ja esitin asiani, asiakaspalvelija käveli ikkunaan ja tarkisti automme rekisterinumeron. Kävi ilmi, että olin muistanut sen väärin varatessani aikaa. Ilmankos järjestelmä kyseli minulta perustietoja, vaikka olin käynyt samalla asemalla ennenkin.

Olin saanut järjestelmän solmuun ja asiakaspalvelijalta meni tovi sitä aukoessa. Oletukseksi jäi, että tulen saamaan heiltä laskun katsastuksesta myöhemmin. Auto selvisi tarkastuksesta.

Iän kasvaessa hajamielisyys lisääntyy. Google osaa hakea vastauksia, vaikka kirjoitan hakusanan hieman väärin. Se arvaa, mitä olin tarkoittanut. Rekisteritunnukseen pohjautuva tietojärjestelmä ei kuitenkaan voi mitenkään arvata, mikä on oikea, jos näppäilen sen väärin.

Toivon hupeneville nuorille kärsivällisyyttä enenevää seniorijoukkoa, johon minäkin lukeudun, palvellessaan.

Greta ja me setämiehet

Setämies-nimitystä on alettu käyttämään varttuneista miehistä, jotka tavalla tai toisella provosoituvat Greta Thunbergin saamasta laajasta mediahuomiosta.

Lasse Lehtinen arvostelee Iltasanomien kolumnissaan Söpö ilmastosoturi Thunbergin päätöstä matkustaa purjeveneellä Atlantin yli lentämisen tai risteilyalusmatkan sijaan. Hän on oikeassa siinä, että suuri Thunbergia matkalle saattava mediaväen joukko ei varmaan saapunut paikalle yhtä ekologisin välinein, mutta ihmettelen, mitä muuta Thunberg olisi valinnan symboliarvon vuoksi tehdä.

Lehtinen jatkaa pilkkaamalla ruotsalaisia yleensäkin.

Sitten hän kirjoittaa: Tyttönen Greta ei voi olla kovin hyvin perillä ilmastotieteen monista ristiriitaisistakin väittämistä, mutta lopun uskossa hän epäilemättä on. Maailman sivu lahkojen johtajat ovat käyttäneet keskenkasvuisia tarkoituksiinsa.

Thunberg epäilemättä ei voi ymmärtää kaikkia ilmastomuutoslaskelmien hienouksia kuten en minäkään, mutta hän viisaasti kehottaakin kuuntelemaan tiedemiehiä. 

Lehtinen halventaa Thunbergin toimintaa antamalla ymmärtää, että hän on jonkun lahkokunnan marionetti. Tällaiselle väitteelle sopisi odottaa sitä tukevia todisteita. Niitä Lehtinen ei tarjoa. Näin ollen väite jää päivittelyn tasolle. 

Äskettäin Lehtinen omisti kokonaisen kolumnin samassa lehdessä samalle teemalle otsikolla Ilmastonmuutos on uusi uskonto. Siinä hän viittaa Galileon ja Kopernikuksen kohtaloihin ja johdattelee lukijan ajattelemaan, että vähemmistönä olevat ilmastomuutosuhkaan skeptisesti suhtautuvat tiedemiehet ovat mainittujen suurmiesten lailla väärin ymmärrettyjä totuudenpuhujia. 

Ympäristöhuolen vertaaminen uskontoon ei ole mikään uusi idea. Edesmennyt teologi Esa Tuomaala vertasi jo vuonna 1985 julkaistussa kirjassaan IHMINEN uhka luomakunnalle mahdolliseen ympäristökatastrofiin suhtautumisessa ilmeneviin uskonnon kaltaisiin piirteisiin. Hän kuitenkin kannatti asian ottamista vakavasti. 

Myös tädit ovat liittyneet setämiesten kuoroon. Päivikki Karhula väittää blogitekstissään (Greta ja ilmastohätätila) Uudessa Suomessa, että "Greta-ilmiö on muuttanut ilmastoasian uskonnolliseksi puheeksi. Hän väittää Gretaa suunnitelluksi kampanjatuotteeksi, joka osaa oopperalaulajan ja näyttelijän tyttärenä esiintyä teatraalisesti. 

Jos joku pitää Thunbergiä messiaanisena henkilönä, se ei liene hänen syytään.  

En väitä, että Gretan toimintaan pitäisi suhtautua kritiikittömäsi. Läpinäkyvyys on sillekin kohtuullinen vaatimus. 

Ihmettelen kuitenkin, mistä tämä paatoksellinen Thunbergin tuomitseminen kumpuaa. Pitäisikö 16-vuotiaan kunnioittaa itseään vanhempia olemalla hiljaa, vaikka näkisikin heidän toimivan omaa tulevaisuuden toivoaan vastaan? Se, että hän tunnustaa  avoimesti, että hänellä on Aspergerin oireyhtymä, saa minut ajattelemaan, että hän ei ehkä pysty huijaamaan. Hän myös edustaa sitä ikäpolvea, jota ilmastonmuutoksen mahdolliset seuraamukset koskevat enemmän kuin meitä setiä ja tätejä.  

Minä olen ollut pitkään huolissani siitä, että ympäristöasioita ei oteta vakavasti eikä riittävän tehokkaisiin toimenpiteisiin ryhdytä, vaikka uhkakuva on todellinen. Olen tyytyväinen siitä, että IPCC:n raportti ja Greta-ilmiö ovat synnyttäneet painetta tositoimiin. 

Tunnustan, että Gretan vaatimaton ja ikäistään nuorempi olemus herättävät minunlaisessani setämiehessä myötämieltä ja suojelemisen halua. 

Ehkä minun olisi perustettava ryhmä Setämiehet Gretan rinnalla ilmastonmuutosta vastaan. 

Minä pieni ja taidemaailma suuri

Olen äärettömän pieni tekijä globaalissa taidemaailmassa. Mahdanko edes kuulua siihen? Ehkä olen sen jossakin äärimmäisessä rajapinnassa. Teoksiani on kuitenkin aika useiden kotien seinillä, jokunen myös ulkomailla.

Katsoin totuutta suoraan silmiin

Lähdin eilen lenkille. Oli kaunis syyspäivä. Olen venyttänyt viime kertoina lenkkieni juoksuintervalleja kolmeen minuuttiin. Suuntasin harjoitukseni tällä kertaa sille puolelle Aurajokea, jolla tätä rantaa ja sen takaista aluetta kutsutaan joen toiseksi puoleksi.

Lönkyttelin ensimmäisen kolmen minuutin siivun Ursinin katua pitkin kohti jokea. Mieleeni juolahti usein pohtimani ajatus Cooperin testin juoksemisesta Paavo Nurmen stadionilla. Päätin käydä kokeilemassa, kun olin siihen suuntaan matkalla.

Säästelin voimiani koitokseen ja kävelin stadionille. Kuljin reittiä, jolla jouduin kiipeilemään osan matkasta Samppalinnan rinteillä.

Stadionilla oli enimmäkseen nuorta porukkaa harjoittelemassa. Katsomoalueen ja kentän välissä oli teräsaita. Kiersin kenttää ja ihmettelin, mistä pääsen sisään. Mietin, pitäisikö minulla olla jokin jäsenyys, jotta pääsisin sisään. Rataa lönkytteli keski-ikäinen mies, joka ei näyttänyt huippu-urheilijalta. Kysyin häneltä asiasta ja kuulin, että pääkatsomon reunassa on portti. Kiersin sinne ja pääsin kentälle.

Kävelin rataa pitkin kohdalle, jonka arvelin pitkän matkan juoksujen alkavan. Asetin kännykän  hälyttämään 12 minuutin päästä. Sitten matkaan. Lönkyttelin verkkaista tahtia, jotta saisin aikaan tasaisen juoksun. Ohitin jonkun lenkillä olevan kaverusparin, joka juoksi vielä hitaammin. Vaikuttivat hyväkuntoisilta, joten varmaan vasta lämmittelivät.

Olin laskeskellut, että kolmen minuutin kierrosvauhti tuottaisi 1.600 metrin tuloksen. Jaksoin punnertaa kaksi kierrosta, mutta kolmas otti lujille. Hengästyin kovin ja jäsenetkin alkoivat väsyä. Annoin periksi kierroksen puolivälissä ja jatkoin matkaa kävellen. Lähtötasalta jatkoin lönkötellen kunnes kännykkä hälytti.

Tulokseni oli noin 1.700 metriä. Löysin kotona verkosta asteikon, jonka mukaan tulokseni oli keskitasoinen (1.600-1.999 m) vähintään viisikymppiselle miehelle. Juoksin lukiolaisena jumppatunnilla 3.150 metriä. Se oli asteikon mukaan erinomainen tulos siinä iässä. Nyt punnersin hieman yli puolet tuosta matkasta. Nuoruuteni suoritus lienee lähes ikäiseni ulottumattomissa.

Olen harjoitellut aika pitkään. Ensin tein reippaita kävelyjä sekä asiointireissuillani että erillisillä lenkeillä ja tänä vuonna olen alkanut juosta lyhyitä intervalleja osana varsinaisia lenkkejäni.

Tulokseni ei ole hassumpi, koska olen jo 65-vuotias ja olen samassa luokassa viisikymppisten kanssa. Se kertoo kuitenkin karua kieltä siitä, että elämäni on ehtoopuolella ja olen saanut hyvin raskaita hoitoja. Olen luultavasti harjoitellut viime vuosina ajassa mitaten vähintään saman verran kuin nuoruudessani.

Tulos auttaa minua arvioimaan, kuinka paljon minulla on voimia päivittäisiin puuhiini. Suorituskykyni on päivänselvästi aika alhainen. Olen siis täysin oikeutetusti eläkkeellä. Ei minulta erityisiä suorituksia odotetakaan.

Tältä pohjalta on hyvä jatkaa sen pohtimista, mihin haluan käytettävissä olevan energiani käyttää.

Maailman paras piirtäjä?

Jos kaikki maailman edesmenneet ja nykyiset piirtäjät voitaisiin panna paremmuusjärjestykseen, Jean Auguste Dominique Ingres (1780-1687), hänkin klassisti ja Davidin oppilas, varmasti kuuluisi voittajaehdokkaisiin.

Stamatyn perhe, Wikimedia Commons

Ingres pitikin itseään ensisijaisesti piirtäjänä ja piirtäminen oli hänelle luonnonmukaisuuden ohella muodon peruspilari. Hän maalasikin runsaasti, mutta siitä myöhemmin.

Niccolo Paganini, Wikimedia Commons

Ingres säilytti tyylinsä muuttumattomana koko pitkän uransa ajan. Elämänsä loppupuolella maalasi omalla tyylillään samaan aikaan, kun impressionistit olivat jo täydessä vauhdissa. 

Ingres oli perfektionisti, mikä piirre häiritsee minua hänen maalaamissaan muotokuvissa, jotka tosin ovat loistavia, mutta kuitenkin jotenkin liian täydellisiä. Muotokuvien mallit nousevat elämän rosoisuuden yläpuolelle kaikessa silottuneisuudessaan. En tiedä, tunsiko Ingres Platonin tuotantoa, mutta jonkinlaisilta ideaaleilta hänen mallinsa näyttävät. No, klassisti kun oli, saattoipa hyvinkin tuntea. 

Ingres kuvaa piirroksissaan mestarillisen psykologisesti malliensa persoonallisuutta. Hahmot ovat niin eläviä, että niiden on helppo kuvitella alkavan liikkua malleillensa luontaiseen tapaan.

Paganinin muotokuvassa näkyy hänen toisinaan käyttämänsä tapa piirtää kasvot ja pää yksityiskohtaisesti, mutta jättää epäolennaisemmat - kuten vaatteiden liepeet - viitteellisiksi.    

Tämä artikkeli on julkaistu aikaisemmin 30. syyskuuta 2010 blogissa Taidehistoriaa ja muutakin havinaa.