Kun opiskelin 70-luvulla kauppakorkeakoulussa, eräs luennoitsija kertoi, että lestadiolaiset eivät voineet aikoinaan ajaa polkupyörällä, koska sillä pääsi ilmaiseksi alamäessä. En ole varma käyttikö hän juuri sanaa ilmainen, mutta jotakin sinnepäin. En ole kuullut muualta tällaisesta. Muistan kuitenkin jonkun - ilmeisesti uskonnollisen - tahon ajatelleen, että pyörän pystyssä pysymiseen liittyy jotakin yliluonnollista ja ilmeisesti siksi epäilyttävää.
Pyöräily on miellyttävää liikuntaa. Välillä pitää ponnistella, mutta alamäissä voi levätä. Tasaisellakin pyörä kulkee kohtuullisella vaivalla. Liikuntaa saa melkein huomaamatta. Minun yli 20 vuotta vanhassa putkipollessani on 21 vaihdetta. Se on hyvä määrä. Ylämäkikään ei tunnut pusertamiselta, kun livauttaa kevyimmän vaihteen päälle. Ideana onkin, että kampikierrosten vauhti pysyy suunnilleen samana, mutta vaihteet tuottavat kuhunkin tilanteeseen sopivan väännön ja sen mukaisen nopeuden.
Pyöräilykin tuntuu lihaksissa, reisissä ja ehkä vähän säärissä. Hyvä niin. Se on hyvä merkki.
Minulla ovat vasemman jalan keskimmäiset varpaat hieman vaivaantuneet juoksemisesta. Täytyy pitää siitä taukoa. Pyöräilessäni en huomaa mitään. On kummallista, että vaikka hölkkääminen tuntuu vaivalloiselta, silti välillä tekee mieli hölkätä pyöräilyn sijaan. Jotenkin tuntuu siltä, että pyöräily on liian helppoa. Se on kuitenkin kova laji, jos ajaa kovaa ja kilpaa. Onneksi minun ei tarvitse. Ehkä olen pikkuisen koukuttunut hölkkäämiseen.
Fillari on nerokas keksintö. Matkanteko sujuu elegantin tasaisesti. Takapuolikin alkaa kestää parin kerran jälkeen. Se hankaluus pyöräilyssä on, että kypärää käytettäessa ei voi pitää kuulokkeita. Korvanapeilla ei tahdo puheesta saada selvää, kun tuuli tuivertaa. Onko joku keksinyt jonkun konstin?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti