 |
| Kuva: Gerd Altmann, Pixabay |
Synnyin kylmän sodan aikana ja kasvoin suomettuneessa isänmaassa. Venäjää kuunteleva ja sen toiveita huomioon ottava ulkopolitiikka tuntui tavallaan normaalilta. Toteutettua politiikkaa tuki laaja yhteisymmärrys. Suomi oli varsin yhtenäinen.
Toki tiesin, että suomettuminen oli jotakin erityistä. Senhän osoittaa tuo nimityskin, josta ei Suomessa tietenkään pidetty. Tiesin myös, että tietyt henkilöt eivät tulleet kyseeseen, kun merkittäviin tehtäviin haettiin niiden hoitajia.
Maamme ulko- ja sisäpolitiikkaa johti suvereenisti presidentti Kekkonen. Tuntui siltä, että hän osasi omalla neuvokkuudellaan johtaa maatamme Neuvostoliiton painostuksessa. Tämä lienee ainakin osittain harhaa. Kekkonen oli maanisä, ankara mutta pätevä. Vaikka Neuvostoliiton uhka jollakin tavoin painoi alitajunnassa, tuntui turvalliselta elää Kekkosen johtamassa maassa. Kekkonen oli tavallaan myös isähahmo, ainakin minulle. Liikutuin, kun kuulin hänen kuolemastaan.
Minusta kasvoi suomettunut ihminen.
Suomettumista on käsitelty kriittisesti esimerkiksi Jari Tervo juontamissa Ylen ohjelmissa. Hän käyttää aika terävää kieltä, mikä on aiheuttanut vastaväitteitä somessa.
Voisiko tämä vastustus kertoa siitä, että me kylmän sodan lapset toisaalta koemme kritisoitavan jotakin, joka oli aikoinaan meille melkein pyhää. Kun puhutaan talvisodan hengestä, viitataan muun muassa kansalliseen yhtenäisyyteen haastavassa tilanteessa.
Suomettumisen kritisoiminen herättää varttuneessa väessä puolustelun halua ja taidetaan olla ylpeitäkin. Ilmiöön voi toisaalta liittyä myös piilevää häpeää, joka laukaisee torjunnan.
Voi olla että minun ja ikäisteni on vaikea arvioida suomettumisen ilmiöitä objektiivisesti, koska olemme sen lapsia. Haluamme pitää sitä menestystarinana, mikä se mielestäni olikin kaikesta hähmäisyydestään huolimatta. Olemme ehkä osittain sokeita.
Voitaisiinko puhua suomettumisen hengestä, kun keskustellaan tuosta ajasta? Ongelmallista tosin olisi se, että kylmän sodan aikaan liittyi Suomessa ikäviä sivuvaikutuksia. Oliko kaikki todella välttämätöntä? Tästä johtuen lienee vaikea käyttää ajan ilmapiiristä talvisodan hengen kaltaista kunniakasta nimitystä.
En taida voida sille mitään, että kaipaan Putinilta myötämielisyyttä Suomea kohtaan. Onko tämä kokemuksen tuomaa viisasta varovaisuutta vai henkilökohtainen kehityshäiriö?
Tarvitsisinko jonkinlaista poisoppimisterapiaa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti