Musiikillisia myötätunnon osoituksia Ukrainan kärsivää kansaa kohtaan

Ukrainan sota aiheuttaa monenlaisia tunteita meissä, jotka seuraamme tapahtumia, mutta emme ole suoranaisesti osallisia niissä. Tilanne nostattaa myötäelämisen, suuttumuksen ja pelonkin tunteita. 

Youtubeen on ilmestynyt musiikkilatauksia, joilla ehkä halutaan osoittaa myötämielisyyttä ja  prosessoida omia suuttumuksen ja ahdistuksen tunteita. Kauniin musiikin kuuntelukin voi tyynnyttää mieltä. 

Tässä löydöksiäni: 

25.2.2022

"Terve Ukraina" (Finnish 100 year old poem could've been written today) Українські субтитри!

Ukrainian version: https://www.youtube.com/watch?v=F0Tlx... CC - Creative commons. Copy and share and use as you like. Poem by Eino Leino (original in the

5.3.2022

"🇺🇦 Ой, у лузі червона калина. Ukrainian patriotic folk song"

3.3.2022

Prayer for Ukraine - Londinium (chamber choir)

"Prayer for Ukraine' by Mykola Lysenko (text: Oleksandr Konysky), conducted by Andrew Griffiths. The Disasters Emergency Committee, a coalition of charities including The Red Cross, has launched this appeal: https://www.dec.org.uk/appeal/ukraine...."

9.3.2022

Prayer for Ukraine" (Молитва за Україну) - The United States Air Force Band and Singing Sergeants

Erilainen tulkinta samasta kappaleesta.

"Houston Symphony performs the Ukrainian National Anthem"

25.2.2022

"🇺🇦 Ukrainian Song - "Марш української армії" [English Translation] Slava Ukraini!"

"Марш української армії" - (English: March of the New Army)"

Tämän saattaa olla ladannut joku viranomainen taistelutahdon vahvistamiseksi sodan alettua.

"Kaunis ukrainalainen toivon laulu"

"Kaunis ukrainalainen toivon laulu"Tämä on Gimnazija Kranj -sinfoniaorkesterin ja -kuoron omistautuminen rohkeille ukrainalaisille, jotka kärsivät Venäjän julmasta hyökkäyksestä. Muusikkomme esittivät tämän kauniin rakkauslaulun pari vuotta sitten. Tine Bec teki hämmästyttävän järjestelyn. Sen sävelsi Mykola"

15.3.2022

A Ukrainian Prayer, John Rutter

"How can a composer respond to a global tragedy? The first thing I wanted to do was write some music that would respond in my own way. I hope the meaning of the text will resonate in people's hearts and reach out to the people of Ukraine in their hour of need. JR"

Sotatraumat siirtyvät polvesta polveen

Kuva photosforyou Pixabaystä

En ole koskaan tavannut äitini isää Yrjö Jylhäsaarta. Minulla on siten ollut vain kolme isovanhempaa. Lähipiirikokemukseni on epätäydellinen, vaikka ei yhden isovanhemman puute tietenkään ole ollut dramaattinen ongelma. Aukko kuitenkin.

Isoisäni ei ehtinyt eläessään isoisäksi. Kutsun häntä kliinisesti isoisäksi, koska hän on minulle olemassa vain käsitteellisesti. Jos hän olisi saanut elää, hän olisi ollut lastenlapsille luultavasti satakuntalaisittain tuffa. 

Kun talvisota syttyi, joku mies tuli tuomaan isoisälleni kutsun ja hän lähti palvelukseen. Joku tai jotkut perheestä näkivät hänet vielä jossakin auton lavalla, luultavasti joidenkin muiden kutsuttujen kanssa. Tämän jälkeen he eivät varmaan nähneet häntä elävänä. 

Yksikkö, johon isoisäni määrättiin, koostui varttuneemmista miehistä, joten sen tehtävänä oli alkuun olla reservinä lähetettäväksi sinne, missä tarvitaan. Pohjoisessa sitten kaivattiin vahvistuksia. 

Isoisäni sai tulikasteensa Pelkosenniemen taistelussa, joka käytiin 16-19.12.1939. Venäläiset joukot onnistuttiin pysäyttämään ja henkiin jääneet pakenivat Savukosken suuntaan. En osaa sanoa, oliko isoisäni heitä jäljestämässä.  

Myöhemmin hän palveli Sallan suunnalla. Rintamalinja siellä vakiintui. Sitten Kannaksella puolustus murtui ja venäläiset pääsivät etenemään Viipurinlahdelle. Suomalaiset olivat kai ajatelleet, että jää ei kanna sotalaitteita. Venäläiset kuitenkin onnistuivat ylittämään lahden ja saivat sillanpääaseman Säkkijärven Vilajoelta, josta he voisivat edetä tietä pitkin Viipurin suuntaan suomalaisten joukkojen selustaan ja Helsingin suuntaan. 

Sallan rintaman puolustaminen annettiin ruotsalaisten vapaaehtoisten tehtäväksi ja näin suomalaisia voitiin siirtää hätiin Vilajoelle. Sinne isoisänikin päätyi. 

Talvisota päättyi. Isää ja puolisoa odotettiin kotiin. Jonakin päivänä vajaa yhdeksänvuotias äitini - vanhin viidestä lapsista - kävi kaupassa, varmaankin äitinsä lähettämänä. Siellä hän tapasi postinjakajan ja kysyi tältä, onko heille mitään. Postiljooni myönsi olevan, mutta sanoi tuovansa itse. 

Kun äiti palasi kotiin, siellä arvattiin, mistä oli kysymys. Postiljooni toi sitten viestin, jossa kerrottiin isoisäni kaatuneen. Johtuiko siitä, että sota oli jo loppunut, ettei viestiä tuonut pappi. 

Tilanne Vilajoella oli ollut kriittinen ja sekava. Tulitauko 13.3.1940 pelasti jäljellä olevat suomalaiset sotilaat. Isoisäni ei ollut heidän joukossaan. Hän haavoittui 11.3. Vilajoella ja kuoli samana päivänä kenttäsairaalassa Haminassa. 

Kuva donations welcome Pixabaystä

Talvisota päättyi. Isää ja puolisoa odotettiin kotiin. Jonakin päivänä vajaa yhdeksänvuotias äitini - vanhin viidestä lapsista kävi kaupassa, varmaankin äitinsä lähettämänä. Siellä hän tapasi postinjakajan ja kysyi tältä, onko heille mitään. Postiljooni myönsi olevan, mutta sanoi tuovansa itse. Kun äiti palasi kotiin, siellä arvattiin, mistä oli kysymys. Postiljooni toi sitten viestin, jossa kerrottiin isoisäni kaatuneen. Johtuiko siitä, että sota oli jo loppunut, ettei viestiä tuonut pappi?

Äitini sisaruksineen olivat nyt sotaorpoja ja mummoni sotaleski. Isäni oli toisaalla ensimmäisellä evakkoretkellään (Evakkous ei ole uusi asia).

En ole itse kokenut sotaa, mutta tunnen olevani osallinen siitä vanhempieni kautta. He kokivat sodan lapsina. Heidän kokemuksensa ovat osa identiteettiäni. Tämä ilmenee siinä, että minulla on tarve kertoa heidän kohtalostaan muille. Olen myös tutkinut kovasti isoisäni sotaretkeen liittyviä lähteitä. Olen ajatellut kirjoittaa seikkaperäisen tekstin aiheesta. Haluaisin näin tehdä hänen uhrinsa näkyväksi. Saa nähdä, saanko aikaiseksi.  

Vanhempani ovat ponnistelleet luodakseen meille lapsille hyvän elämän. Luultavasti heinän kokemukset ovat kuitenkin heijastuneet meihin, vaikka he eivät varmaan ole sitä halunneet. Puhutaan taakkasiirtymistä eli ylisukupolvisista traumoista.

Kuva Gerd Altmann Pixabaystä

 Ehkä johtuu taustastani, että seuraan Ukrainan sodan tapahtumia tarpeettoman tiiviisti, suorastaan pakkomielteisesti. Vanhempieni ja isovanhempieni kokemukset toistuvat nyt lukemattomia kertoja ukrainalaisten elämässä. Olen ilman muuta pienemmän eli Ukrainan puolella. Jännitän maan kohtaloa. Tiedostan toki, että tavalliset venäläisetkin kärsivät sekä kotona että rintamalla. 

Tämän päivän julmia kokemuksia ja kohtaloita kannetaan monessa sukupolvessa sekä Ukrainassa että Venäjällä. 

                              Slava Ukrayini!

Olemmeko jo maailmansodassa?

Kuva WikiImages Pixabaystä

Älä lue, jos pelkäät ahdistuvasi. 

Olkoon maailmansota tai ei, miten tappaminen saataisiin loppumaan, mieluimmin heti?

Mariupol alkaa muistuttaa Berliiniä toisen maailmansodan lopussa. Jos Venäjä ei pääse rintamilla eteenpäin, se saattaa jatkaa muidenkin kaupunkien pommittamista rauniokasoiksi. 

Naisia, lapsia, kaikkia tapetaan. Ruumiita haudataan joukkohautoihin, ilmeisesti ilman hautajaismenoja. Jotkut uhrit saavat paikkansa kerrostalon pihamaan mullissa.Kuka muistaa jälkeenpäin, kuka minnekin haudattiin. Ovatko hautapaikoista tietävät edes hengissä sodan jälkeen. 

Erään näkemäni videon mukaan ukrainalaiset tarjoutuivat luovuttamaan (tai vaihtamaan?) viiden vastapuolen sotilaan ruumiit venäläisille. Näitä ei kiinnostanut. Voi omaisia!

Me seuraamme sivusta näitä tapahtumia. Lahjoitamme varoja humanitäärisiin tarkoituksiin. Länsivaltiot aseistavat Ukrainaa. Venäjä on jo uhannut asekuormastoja. Länsi on lisäämässä pakotteita niin voimallisiksi, että Venäjä joutuu luultavasti kitumaan banaanivaltiona vuosikymmenet. 

Mitä tekee länsi, jos Venäjä tuhoaa yhden aselastin? Tai useamman. Uskallammeko edes ajatella. 

Jos länsi aseistaa Ukrainaa ja asettaa Venäjälle invalidisoivia pakotteita, eikö se muka ole osallistumista sodankäyntiin? Raja on määrittelykysymys. Jos tätä meneillään olevaa tapahtumasarjaa kutsutaan joskus kolmanneksi maailmansodaksi, mistä sen katsotaan alkaneen. Tšetšenian sodasta? Georgian? Krimin valtauksesta? Tämän vuoden helmikuun 24. päivästä?

Sodan lopettamisratkaisun spekuloiminen lienee tässä vaiheessa naiivia, mutta spekuloin kuitenkin. 

Saman pöydän ääreen tarvittaisiin mieluimmin kaikki maailman mahtajat, Putin mukaan lukien. Foorumina ja kutsujana voisi toimia YK. Jos turvallisuusneuvosto ei pysty Venäjän jäsenyyden vuoksi panemaan asiaa toimeksi, yleiskokoukselta se voisi onnistua. Tämä edellyttäisi, että maailman mahtajat tunnistavat ja tunnustavat tilanteen äärimmäisen vaarallisuuden. Osallistujien pitäisi neuvotella niin kauan, että rauhan mahdollistavista ehdoista päästäisiin riittävään yksimielisyyteen. Sopimuksen pitäisi varmaan taata Putinille mahdollisuus säilyttää kasvonsa. Tämä olisi osa sovun hintaa. 

Jos ei YK syystä tai toisesta sovellu foorumiksi, voitaisiin asiasta sopia Venäjän, Ukrainan ja riittävän monen mahtimaan kesken. Pääasia on, että Venäjä ei saa tukea enää ainakaan suurimmilta mailta. 

Voisi myös käydä niin, että kun kutsu saapuu Moskovan valtaapitäville, Putin syrjäytetään. Kutsun tuoma mahdollisuus ehkä rohkaisisi hänen lähipiiriään painostamaan häntä.  

Jos Venäjä ei suostu yllä mainittuun tai sen tapaiseen ratkaisuun, jäljelle jää ilmeisesti vain voimatoimin uhkaaminen. 

Asiaan pitäisi saada mukaan Naton tai sen muutaman suurimman jäsenmaan lisäksi ainakin Kiina ja Intia, kenties myös Japani. Ukraina olisi tietysti itseoikeutettu. Kaikkien ydinasevaltioiden olisi syytä olla mukana.

Vaikka Intia ja Kiina ovat kallellaan Venäjän suuntaan, niiden mieli voi muuttua, kun toteavat, että Venäjä ajaa itseään niin surkeaan asemaan, ettei siitä ole niille enää hyötyä. 

Rauha, please!

                             Slava Ukrayini!

Onko Suomen velvollisuus uhrautua yleisemmän edun vuoksi?

Kuva DeSa81 Pixabaystä

On esitetty näkemys, että Suomen ei pitäisi tässä tilanteessa hakea Naton täysjäsenyyttä. Asiaa on perusteltu sillä, että se lisäisi eskalaation vaaraa ja olisi riskialtista laajempaa kokonaisuutta ajatellen. 

Tuo on varmasti totta. Jos Suomi ja ehkä myös Ruotsi lähettäisivät hakemukset niin pian kuin mahdollista, Venäjä saattaisi pahimmillaan hyökätä. Eräs asiantuntija arvioi, että ydinsodan uhka on nyt suuri ensimmäistä kertaa Kuuban kriisin jälkeen. Presidenttimme arvioi, että Suomen ratkaisu ei eskaloisi tilannetta. Toivottavasti hän on oikeassa. Jos hän ei ole, voisimme joutua pahan kierteeseen. 

Jos punnitaan tilannetta seurauseettisesti, meidän olisi pysyttävä liittoutumattomana, jos oletetaan Natoon liittymisen aiheuttavan maailmansodan. Tämä olisi tietysti paljon suurempi onnettomuus kuin se, että vain Suomelle kävisi huonosti.

Voisimmeko kyetä kollektiiviseen uhrautumiseen? Tarkoitan, että Suomi jättäytyisi Naton ulkopuolelle ja joutuisi sen vuoksi Venäjän agression kohteeksi. 

Joku yksittäinen sotilas saattaa tiukassa tilanteessa uhrata itsensä suuremman edun vuoksi. Olemme saaneet lukea ukrainalaisesta Vitali Skakunista, joka ilmoittautui vapaaehtoiseksi miinoittamaan sillan, jotta se saadaan räjäytetyksi vihollisen panssarivaunujen etenemisen estämiseksi. Tilanteessa oli kai kiire ja Skakun pyysi latauksen sytyttämistä manuaalisesti, vaikka hän ei ilmeisesti voinut ehtiä paikalta pois. Hän uhrautui. 

Paasikivi lienee todennut tai kirjoittanut, että "kansakunnat toimivat ihmiskunnan hyväksi uhrautumalla toistensa puolesta ainoastaan nuorison unelmissa". Hän on saattanut lainata tämän ajatelman joltakin aikaisemmalta pohtijalta. Intuitiivisesti tuntuu, että väite pitää paikkansa. Tuollainen uhrautuminen olisi varmaan vastoin yksittäisen kansakunnan kollektiivista luontoa. 

Mika Aaltolan mukaan sodan alettua kaikki sotasuunnitelmat joutavat roskiin, koska tapahtumat eivät kuitenkan noudata niitä. Näin käy, kun peto päästetään häkistä. 

Suomi on nyt tekemästä päätöstä liittyäkö Natoon vai ei. Mielestäni voisimme liittyä, koska tulevia tapahtumia ei kukaan voi ennakoida, varsinkaan pitkällä tähtäyksellä. Tässä tilanteessa tulevaisuuteen näkeminen on erityisen vaikeaa. Lyhyellä tähtäyksellä liittyminen tuntuisi Suomen kannalta turvallisuutta lisäävältä. 

Presidentin mukaan Naton vaihtoehtona on yhteistyön syventäminen Ruotsin ja Yhdysvaltain kanssa. Mielestäni Suomen kannattaa ensin hakea täysjäsenyyttä ja jos se ei jostakin syystä onnistu, yrittää turvautua tuohon toiseen vaihtoehtoon. 

Venäjä on sanonut - taisi olla sodan alkuvaiheessa - nostavansa ydinasejärjestelmän valmiustilaa. Tuo saattaa olla vain uhkailua, mutta minusta Suomen on syytä ottaa tuollainen vakavasti. 

Ilman Naton suojaa, meitä voitaisiin uhata atomiaseilla. Mitä voisimme tehdä sellaisessa tilanteessa? Avata itärajan?

Naton jäsenyys tekisi uhkauksen meidän kannaltamme epätodennäköisemmäksi. Minä olen pienen maan kansalainen ja kaipaan välitöntä turvaa, vaikka asia mietityttääkin. 

Rauha - hetikö?

Kuva 愚木混株 Cdd20 Pixabaystä

Järki sanoo, että Ukrainan pitäisi suostua rauhaan - nyt heti. Näin saataisiin kuoleminen aineellinen tuhoutuminen loppumaan. 

Suomi taisteli ihmeen hyvin talvisodassa Neuvostoliittoa vastaan, mutta joutui suostumaan raskaisiin alueluovutuksiin. Itsenäisyys kuitenkin säilyi. Jos Suomi olisi taipunut aikaisemmin, oltaisiin säästetty paljon ihmishenkiä. Isoisänikin olisi ehkä säilynyt hengissä. Ehdot olisivat kuitenkin olleet huonommat. 

Ukraina on samanlaisessa tilanteessa. Venäjä kenties suostuisi rauhaan, jos Ukraina luopuisi vaatimuksistaan Donetskin ja Luhanskin alueita sekä Krimiä kohtaan. Venäjä saattaisi vaatia myös Ukrainan demilitarisoimista ja hallinnon venäjämielistämistä. On ollut merkkejä siitä, että Venäjä ei vaatisi näin paljon, mutta voivatko ukrainalaiset luottaa siihen, mitä papereihin pannaan? Jos Ukraina suostuisi riisumaan aseensa heti, Venäjä saattaisi käyttää tilanteen hyväksi ja ottaa maan täysin valtansa alle, kenties liittää sen kokonaan itseensä. Putinin unelma toteutuisi. 

Sodan seuraus on luultavasti harvoin kaikille oikeudenmukainen. Tässä tapauksessa olisi kenties mahdollista, että Venäjä alkaisi likvidoida mielestään sotasyyllisiä. 

Pitäisikö yrittää saada paremmat ehdot kuolemien kustannuksella vai suostua rauhaan, jossa vapaus olisi rajallinen, mutta tavallinen arkielämä olisi mahdollista? 

Eikö rauha ole aina sotaa parempi?

Maamme suomettumisen aika ei kenties ollut hohdokasta, mutta saimme kuitenkin nauttia rauhasta ja elää elämäämme. 

Ukraina on jo sijoittanut niin paljon sotaan ja menestynyt ihmeen hyvin, että sen voisi olla vaikea taipua nöyryyttäviin ja riskialttiisiin ehtoihin. Inhimillisesti ottaen huonokin rauha on rauha ja sen puolella kai pitäisi olla. Sodan dynamiikka ei kenties mahdollista nopeaa rauhaa.

Voisiko jompikumpi osapuoli suhtautua tähänastisiin menetyksiin kuin uponneisiin kustannuksiin. Se merkitsisi sen tunnustamista, että tähänastisten menetykset ovat menneet eikä "projektia" kannata jatkaa. Tähän ei liene valmiutta kummallakaan puolella. 

Kummankin puolen pitää kai kypsyä olemaan valmis rauhaan. Silloin voisivat päästä sopuun ehdoista.

Vaikeita kysymyksiä. Toisaalta helppo täällä sohvan sylissä turvassa sodalta pohtia näitä. 

 

Evakkous ei ole uusi asia.

Kuva Christina Smith Pixabaystä

Isäni oli evakko eli pakolainen. Hänen kotinsa oli Vpl. Pyhäjärvellä, joka rajoittui Laatokkaan. Talvisodassa perhe siirtyi Alavudelle. He saivat asunnokseen Osuuskauppa Kyntäjän yläkerrassa olevan huoneen. Perheessä oli 10 lasta. En tiedä, asettuivatko vanhimmat lapset samaan paikkaan, mutta aika tiivis oli varmaan tunnelma. Evakkomatka toteutui ymmärtääkseni ainakin osittain junakyydillä. 

Ukkini onnistui järjestämään perheelleen uuden kortteerin Alajärveltä. He saivat käyttöönsä Menkijärven kylässä olevan talon toisen päädyn. 

Jatkosodan aikana perhe palasi kotiin Vpl. Pyhäjärvelle. Talo oli tallella. 

Vaan niin tuli taas lähtö. Isäni käveli muiden evakkojen mukana kotoa Saimaalle, ponttoonikyydillä toiselle rannalle, sieltä taas apostolin kyydillä Jyväskylän kautta Muurameen, jossa he saivat asettua erään maalaistalon toiseen päätyyn. Matka kesti ainakin kaksi viikkoa. Matkalla kai yövyttiin niihin taloihin, mihin otettiin. Luultavasti usein otettiin, ellei ollut jo täyttä. 

Tämä ei ollut kuitenkaan isälleni viimeinen lähtö Pyhäjärveltä. Kunnasta piti saada vilja korjatuksi ja kuljetetuksi suomalaisten syötäväksi. Pyhäjärvellä oli tuolloin käytössä jonkinlainen yhteistalous. Isäni oli talkoissa mukana isänsä kanssa. 

Karjalaiset viljelijät autettiin hankkimaan uudet tilat, jotta voivat jatkaa elinkeinoaan. Isäni perhe päätyi Satakuntaan Jämijärvelle. 

Isäni tapasi Satakunnassa äitini ja näin minullekin järjestyi mahdollisuus syntyä. 

Kuva Dušan Cvetanović Pixabaystä

Nyt voin hämmästyksekseni seurata median avulla evakkouden toteutuvan uudestaan parin tunnin lentomatkan päässä Suomesta. Tiedonvälitys on nykyään hyvin tehokasta. Näin ollen voin seurata tapahtumia melkein paraatipaikalta. Voin elää sukuhistoriaani, tosin ilman evakkouden vaivoja. 

Vaikka Suomen evakkohistoriasta on kauan, Ukrainan tapahtumat ovat hämmästyttävän samanlaisia. Kodeista joudutaan lähtemään lyhyellä varoitusajalla. Lähtijät joutuvat miettimään, mitä voidaan ottaa mukaan. Vihollista joudutaan pelkäämään. Kuljetusjärjestelmät ovat nyt tehokkaampia. Ruokahuolto evakoille on jotenkin järjestettävä. En tiedä, olivatko karjalaiset matkan varrella olevien asukkaiden hyvän tahdon varassa vai järjestikö yhteiskunta ruuokahuoltoa. Ehkä sekä että. 

Karjalan ja muutkin evakot siirtyivät maan sisällä, joten kieliongelmaa ei ollut. Ryssittelyä ja muuta vieroksuntaa jossain määrin ilmeni. Voi olla, että Ukrainan evakotkin kokevat sekä myötämielisyyttä että vieroksuntaa. Toivottavasti ensimmäistä enemmän. 

Karjalan ja muut Suomen evakot tulivat jäädäkseen. He integroituivat sinne, mihin lopulta päätyivät. Luultavasti osa ukrainalaisevakoistakin toimii näin ja osa palaa. Riippuu tietysti siitä, miten sota jatkuu ja miten Ukrainan lopulta käy. Jäävät joutuvat opettelemaan uuden kielen. 

Vastaanottajamaille syntyy välittömiä kustannuksia, mutta saavat ajan mittaan ehkä huojennusta syntyvyysongelmaan ja koulutettua väkeä mahdolliseen työntekijäpulaan. 

On hienoa, että länsi on näin vastaanottavainen. Johtuu varmasti siitä, että tämänkertaiset tulijat koetaan jollakin tavalla omaksi väeksi ja evakkouden peruste on ilmeinen. Jos kriisi pitenee, luultavasti vastaanottajatkin väsyvät ja tulee lieveilmiöitä.

Toivotaan, että tämä evakko-operaatio jatkuu suotuisasti. Ajattelemisen aihetta aiheuttaa se, että viime vuonna Puola teki kaikkensa etteivät Valko-Venäjän rajan yli pyrkivät pakolaiset pääse maahan. Nyt on eri meininki, mutta tämä dilemma taitaa olla toisen kirjoituksen aihe. 

Ihmiskunta ei tunnu jalostuvan. 

Sota on peto

Kuva Ian Lindsay Pixabaystä

Mika Aaltola on vieraillut Futucastissa (Miten hallita sodan petoa?) ja vertaa sattuvasti sotaa petoon, jonka toimia on mahdotonta ennustaa. Minusta allegoria on hyvä. 

Kukaan ei tiedä, miten sota jatkuu Ukrainassa. Venäjällä on varmasti suunnitelmia, mutta se ei voi kontrolloida tilanteen kehittymistä. Ei voi Ukrainakaan. Kummankin ponnistelujen seurauksena syntyy jotakin, mitä emme tiedä. 

Venäjä on jo syyllistynyt raakuuksiin, jotka ovat luultavasti sotarikoksia. Ukrainalaiset puolustavat omaa maataan, joten heidän toimensa eivät ulotu rajojen ulkopuolelle. 

Aaltola toteaa, että sodassa toimitaan holtittomasti. Tulee paine, että nyt jonkun pitää tehdä jotakin todella vaikuttavaa. Näin voidaan toimia harkitsemattomasti. No, eipä paneutumiseen taida olla usein aikaakaan. 

Nyt on selvästi paine Naton päätökseen ottaa Ukrainan ilmatila hallintaansa. Järki pidättelee, koska seurauksena voisi olla maailmanpalo. Valitettavasti nykytilassa Venäjä pystyy aiheuttamaan tuhoa pommittamalla siviilikohteita. Se on osa petomaisuutta. 

Aaltola puhuu myös suurvallan kunniasta. Venäjän invaasiossa ei ole järkeä, mutta Putin haluaa ilmeisesti osoittaa maansa ja omaa mahtavuutta. Kun tämä toteutuu nyt lännen silmissä heikosti, voi tulla kiusaus tehdä jotakin todella katastrofaalista. 

Luultavasti tappaminen Ukrainassa ei lopu pian. Suurvalta kunniaansa varjellen vaatii mahdottomia (erit. Ukrainan demilitarisointi). Sääli. 

Ukraina taistelee meidänkin puolesta. 

                                             Slava Ukrayini!

Infoähky Ukraina-uutisista

Olen ollut kierteessä ja olen yhä. Luen ja seuraan pakkomielteisesti Ukrainan tilannetta verkossa. Tyypillinen kierrokseni on: Iltasanomat, Iltalehti, Yle, Hesari, Verkkouutiset, Mtv. Saatan pyörähtää myös BBC:n ja CNN:n sivuilla.

Kun olen kierrokseni tehnyt, saatan käydä vilkaisemassa Iltasanomia, josko olisi tullut jotakin uutta. Ehkä jossakin muuallakin.

Tiedon tulva on runsas. Nyt en jaksa enää paneutua aiheeseen yhtä perusteellisesti kuin aikaisemmin. Toivottavasti ei haittaa, että kutsun tunnettani taisteluväsymykseksi. Lällyähän tämä on verrattuna ukrainalaisten - ja venäläistenkin - kärsimyksiin. 

Uutis- ja reportaasivirta on jo toisteista. Todellisesta taistelutilanteesta ei media ja siten emme mekään saa tietoja. Kansan kärsimykset kuvataan hyvin. Youtubesta löytyy elävää kuvaa jopa taistelutilanteista. 

Nyt jo ikoniseksi muuttuva kuva paareilla kannettavasta odottavasta äidistä, joka ei selvinnyt (eikä lapsikaan), saattaa jäädä mieliimme tämän sodan symbolina.

Tarkastelen asioita Ukrainan näkökulmasta. On kai luontaista asettua pienemmän puolelle, kun asuu itsekin pienessä maassa, Sitä paitsi Ukraina joutui hyökkäyksen kohteeksi. Vertautuu talvisotaamme.

Venäjän suhteen kiinnostaa, pysyykö Putinin valta murtumattomana. Jotakin oireilua on tuotu esiin, mutta saattavat olla huhuja. 

Julkisuudessa on toistettu, että tavan venäläisiin on suhtauduttava korrektisti. Ihan aiheesta. Sotatilanteessa vihollisia saatetaan dehumanisoida. Ihmisiä rintamalla on molemmilla puolilla. 

Venäjän kansaa aivopestään median avulla. Voisi olla hankala suhtautua maltillisesti hyökkäyksen kehumiseen. 

Toivottavasti Ukraina saa oikeudenmukaisen rauhan, milloin se saadaankaan solmituksi.

                                   Slava Ukrayini!

Kuva Creative Vibes Pixabaystä

Punaisen ristin apuna

Tunteeni sanovat, että lännen olisi otettava Ukrainan ilmatila hallintaansa. Järkeni myöntää, että eskalaatiovaaran vuoksi niin ei pitäisi tehdä. Kunpa edes länsi voisi lähettää runsaasti hävittäjiä ja tehokasta ilmatorjuntaa, jotta ukrainalaiset voisivat itse puolustaa taivastaan. Onnistuisiko niiden käyttäminen edes ilman lännen sotilaita? Jos niitä lähetetään, länsi olisi kai jo sodassa.

Halusin tehdä jotakin Ukrainan hyväksi. Olin toissapäivänä keräämässä punainen liivi päällä rahaa Punaisen Ristin katastrofirahastoon, josta avustetaan myös ukrainalaisia. Sitä en tiedä, miten rahat jyvitetään eri kohteisiin, mutta pitää olla mistä ottaa.  

SPR:n keräysärjestely on kätevä, ainakin täällä Turussa. Olin saanut tiedon keräyksestä sähköpostiini. Ilmoittautua ei tarvinnut. Menin torstaina Punaisen Ristin toimistolle, joka on Yliopistonkadulla lähellä toria. Sain liivin, lippaan ja tarroja. Sain myös pahvisen apuvälineen, jolla voi tunkea seteleitä lippaaseen sen aika pienestä raosta. 

En ole SPR:n jäsen. Rahankeräykseen osallistuminen ei sitä edellytä. Haluan keskittyä ruohonjuuritason lipashommaan. SPR antaa aikaraamit joiden puitteista voi valita itselleen sopivan jakson, jonka pituuden saa itse valita.

En mennyt merta edemmäksi kalaan. Torin tienoilla kulkee runsaasti ihmisiä. Menin ensin sen länsikulmaan, mutta paikka ei tuntunut hyvältä, joten siirryin jonkin matkaa Aurakatua alaspäin. Ihmisvirtaus oli varsin hyvä. Pysyttelin siinä. 

Voi olla, että lähestymällä ohikulkijoita saisi enemmän rahaa (en ole varma), mutta niin en viitsi toimia. Feissareiden tyyli tuntuisi kiusalliselta molemmista osapuolista. Seison mieluummin kulkuväylän reunalla. Ne, jotka aidosti haluavat lahjoittaa, tulevat kyllä luokseni. Luulen, että hienovarainen keräystapa sopii paremmin SPR:n imagoon. 

Eräs mies juuttui juttelemaan pitkäksi aikaa. Se oli kiusallista, koska koin, etteivät mahdolliset lahjoittajat tohdi tulla keskustelun väliin. Pari kuitenkin uskaltautui. Mieleeni alkoi virittyä ajatus toisestakin keräyskeikasta. 

Tein noin parituntisen urakan. Lipas oli sinetöity, joten en pystynyt laskemaan, paljonko sain saalista. Arvelen, että ihan kohtuullisesti rahaa tuli. En nähnyt koko päivänä muita kerääjiä. Kun menin toimistolle hakemaan työvälineet, portaikossa tuli vastaan rouva, joka oli jo urakkansa tehnyt. 

Tein eilen suunnilleen saman mittaisen lipaskeikan. Menin taas samaan paikkaan. Tällä kertaa Stockmannin tienoilla Yliopistonkadulla oli toinen kerääjä. Mietiskelin, että osa Aurakadun kulkijoista kääntyy Yliopistonkadulle ja tulee ohittaneeksi kaksi kerääjää. Arvelin, että yhteinen saaliimme olisi parempi, jos olisin toisaalla. Niinpä siirryin jossakin vaiheessa torin Wiklundin luona olevaan kulmaan. Torin kunnostustyöt ovat yhä kesken. Paikalle oli viritelty käytävä, jota pitkin pääsi parkkihallin sisäänmenoaukolle ja toiselle puolelle toria. Siihen käytävän varteen asetuin. 

Väkeä kulki ihan mukavasti. Nyt tuntui kansan käsi karttuisalta. Näppituntuman mukaan tuli oikein hyvä tulos. 

Keräykseen osallistuminen on kivaa puuhaa. Mukava vaihtaa aika ajoin jokunen sananen lahjoittajien kanssa. Jos ei mitään saisi, varmaan kävisi aika pitkäksi. SPR:n värit ja tunnus varmistaa, että saalistakin tulee. 

Ukrainan asia oli selvästi ihmisten sydämellä. Jotkut juttelivatkin aiheesta. 

                                                  Slava Ukrayini!

d

Ukrainan sota möyrii tunteissa

On niin hirvittävällä tavalla väärin, mitä Venäjä nyt tekee. Viha moisesta yhteen kansakuntaan kohdistuvasta terrorista patoutuu ruumiiseen. 

Mitä meidän pitäisi ajatella armeijasta, joka sopii muka humanitäärisistä väylistä siviilien päästämiseksi piiritetyiltä alueilta ja sitten ampuu reitille tykkitulta? Eikö tuo ole sulaa pahuutta. 

Miksi en voi tehdä mitään Venäjän pysäyttämiseksi?

Olen antanut hieman rahaa humanitäärisiin tarkoituksiin, mutta kun tuntuu, että haluaisin tehdä jotakin niille venäläisille panssareille, miehistönkuljetusvaunuille, tykeille, ohjuksille ja hävittäjille. Olen mielestäni humaani ihminen, mutta ymmärrän nyt, että raakalaismainen sota pienempää vastaan saa ihmisen puolustautumaan. Ukrainalaisten taistelutahto tuntuu heijastuvan tänne saakka. 

A-studiossa oli eilen ukrainalainen henkilö keskustelemassa ajankohtaisesta avustustyöstä. Hän toivoi, että   tavanomaisen avun lisäksi he saisivat myös aseita. En tiedä, tarkoittiko hän yksityisiä kansalaisia vai valtioita. Mieleeni tuli, että eipä meillä tavan ihmisillä taida olla väylää tarjota kättä pidempää Ukrainalle.

Olisiko tässä markkinarako jollekin toimijalle? 

Toki olen valtion kautta osallinen Ukrainaan toimitettavasta ase- ja muusta avusta. 

Ymmärrän hyvin, että jotkut lähtevät viemään täältä tarvikkeita Ukrainan rajalle, vaikka suositellaan käyttämään tunnettuja järjestöjä, ettei auttajista tulisi autettavia. Tekeminen varmaan helpottaa sota-ahdistusta. 

Aion huomenna osallistua SPR:n lipaskeräykseen. Saan tehdä jotakin asian hyväksi.  

Avuton harmini kulminoituu Putiniin, mutta on hänen lähipiirinsäkin osallinen tähän katastrofiin, koska tietävät totuuden, mutta eivät uskalla vastustaa Putinia. Haluavat säilyttää asemansa. Varmasti myös pelkäävät. Putinin mukaan "petturin palkka on kuolema". Koskisikohan se heitäkin? 

Jos koko duuma päättää yksimielisesti maksimissaan 15 vuoden vankeusrangaistuksesta, jos puhuu vastoin "valtion totuutta" eli ei suostu valehtelemaan, syynä täytyy olla jäätävä pelko. 

Olisi järkevää saada pikaisesti rauha Venäjän ja Ukrainan välille, jos ehdot ovat siedettävät. Tappaminen loppuisi heti. Voi olla, että kyseessä olisi mission impossible. Venäjä ei luultavasti halua joustaa, koska haluaa näyttäytyä voittajana. Ukrainalaiset ovat varmasti niin vihaisia maahan hyökänneille heimolaisilleen, että eivät vähällä luovuta. 

Winston Churchill ei luvannut sota-aikana briteille kuin verta, uurastusta, hikeä ja kyyneleitä. Ukrainan presidentti on tehty samasta puusta. Hänen möreän karheaääniset puheensa saavat varmasti kansan tekemään parhaansa näinä kauheina aikoina. 

Inhimillisesti ottaen huonokin rauha on sotaa parempi. Mutta voisiko agressoriin luottaa nyt, kun naamiot ovat nyt pudonneet? 

Jos tulisi mahdolliseksi tukea rahallisesti Ukrainan aseistamista, joutuisin päättämään, osallistunko vai en. Silloin minun pitäisi miettiä asia läpikotaisin - tunteella ja järjellä.  

Slava Ukrayini!

Kuva Alexandra_Koch Pixabaystä

Voiko Ukrainaa pelastaa mikään?

 

Kuva ELG21 Pixabaystä

Ukrainaa murskataan silmiemme alla. Urhea kansa taistelee sitkeästi, mutta lopullinen tappio tuntuu vääjäämättömältä. Hyökkääjä yrittää julmasti nitistää maan presidentin saadakseen invaasion pian päätökseen ja sen myötä Ukrainan nopeasti kuristusotteeseensa. 

Me emme halua Ukrainan häviävän. Voimme auttaa antamalla rahaa humanitäärisiin avustustoimiin. Jotkut jopa vievät tarpeellisia tarvikkeita paikan päälle. Mielessä on  kuitenkin toive hyökkäyksen kertakaikkisesta pysäyttämisestä. Voi tätä voimattomuutta. Suomi toimittaa aseitakin, mutta se ei ratkaise ongelmaa, tuskin edes lännen tämänhetkiset toimitukset yhdessä. 

Tämä katastrofi on meille erityinen, koska se on niin lähellä. Se koskee meitäkin, vaikka tällä hetkellä olemme turvassa. Pelko tulevasta vaivaa kuitenkin mieltä. 

Venäjä rankaisee Ukrainaa brutaalisti siitä, että se on halunnut turvaa Euroopan unionista ja Natosta. Se on myös halunnut kehittää yhteiskuntaansa eurooppalaiseen suuntaan. 

Kylmä järki estää länttä lähettämästä joukkoja Ukrainan avuksi. Riski maailmanpalosta on liian suuri. Euroopan turvallisuusjärjestelmässä on paha vika Ukrainan kohdalla. 

Ukraina on satimessa. Se ei voi antautua, koska se joutuisi julman vihollisen käsiin. Venäjä on kenties jo listannut sotarikollisiksi katsomiaan. Heille voisi käydä huonosti. Venäjä voisi turvautua terroriin saadakseen ukrainalaiset pysymään ruodussa. 

Ukraina voi vain taistella kunnes Venäjä suostuu rauhaan siedettävin ehdoin. Mission impossible?

Ukraina tarvitsisi käsittääkseni hävittäjiä ja ilmatorjuntaohjuksia suojaamaan ilmatilaansa. Voi olla, että heillä ei olisi riittävästi pilotteja, joilla on sopiva koulutus. Hävittäjien ja pilottien lähettämisen pelätään varmaan johtavan eskalaatioon. On myös ymmärrettävää, että resursseja halutaan pitää oman maan turvana. 

Toivottavasti pakotteet voidaan säätää niin raskaiksi Venäjälle, että Putinin on pakko suostua neuvottelemaan. 

Tämä sota on ankara opetus pienille maille. Vain Naton kaltainen liitto tai voi antaa suojaa. Myös yksittäinen liittolainen voi riittää, jos on voimakas. Vain riittävän suuri uhka voi olla toimiva pelote. 

Hyvä että presidenttimme kävi Washingtonissa. 

Kuva bookdragon Pixabaystä

Slava Ukrayini!

Miksi venäläisiä on vaikea ymmärtää

Verkossa on seurattavissa mielenkiintoinen luento, jonka otsikko on Venäläinen strateginen kulttuuri. Luennoitsijana on Martti J. Kari, joka on eversti evp. ja opettaa Jyväskylän yliopistossa. Teema on sattuneesta syystä hyvin ajankohtainen. Luento antaa aineksia ymmärtää, miksi venäläiset ajattelevat siten kuin ajattelevat. Kannattaa katsoa. Löydät sen täältä. 

Kuva WikiImages Pixabaystä

Meidän on vaikea ymmärtää, miksi Venäjä raatelee Ukrainan kansaa. Asiaa voi auttaa, jos tietää millaisista aineksista venäläisyys koostuu. Kari esittää, että siihen (tai Venäjään) sisältyy itse asiassa kuusi kerrosta.:

• slaavilainen
• bysanttinen
• aasialainen
• sekasorron 
• eurooppalainen
• suurvalta.

Ensimmäiseen liittyvät mm. idea slaavien yhtenäisyydestä ja kieli. Ilmankos Putin on vienyt joukkojaan Valko-Venäjälle ja muualle Ukrainan ympärille ja yrittää saada viimeksi mainitun valtaansa. 

Bysantin peruja ovat esimerkiksi ortodoksinen uskonto ja konservatismi. Samasta lähteestä kumpuaa myös kuuliaisuus esivaltaa kohtaan. Putinia on nähty kirkossa ja Venäjä on elänyt pysähtyneisyyden aikaa hänen alaisuudessaan. Sodan vastaisia mielenosoituksia on ilmeisesti järjestetty aika vähän siihen nähden millaiseen ahdinkoon Putin on suuren kansansa saattanut. Kuuliaisia ovat. Tosin myös varmasti pelkäävät ja joutuvat elämään propagandan kohteina. 

Personoitunut yksinvalta, korruptio ja julmuus ovat kaikuja aasialaisesta mongolivallasta. Vaikuttaa siltä, että Putin sietää ympärillään vain jeesmiehiä. Oligarkit saavat pitää kahmimansa rikkaudet, kunhan pysyvät nöyrinä. Korruptio lienee jatkuva maanvaiva. Julmuuteen on syyllistytty aikoinaan Tšetšeniassa ja nyt Ukrainassa. 

Venäjän historiaan ilmeisesti kuuluu sekasorron aika (1600-luku) ja sellaista taisi olla myös Jeltsinin aikana. Ulkoisia vihollisia pelätään ja itsevaltiutta siedetään kunhan kaaos ja sekasorto vältetään. 

Pietari lienee eurooppalaisempi kuin Moskova. Venäjä on siis eurooppalainen, mutta vain osittain. Venäläiseen eurooppalaisuuteen sisältyy kuitenkin myös jonkinlainen mystinen ulottuvuus, mikä lienee peräisin venäläisestä kirjallisuudesta ja runoudesta. 

Venäjä (Neuvostoliitto) on saanut elää suurvalta-aikaa. Sitä Putin ilmeisesti kaipaa ja siksi Suomessakin pelätään. Tarvittaessa sovelletaan voimapolitiikkaa. Etupiirit kai turvaisivat ydinvaltiota. 

Tuntuu siltä kuin Putin toteuttaisi Venäjän historiallista agendaa. Kaikki kansalaiset eivät varmasti oikeasti seiso hänen takanaan, mutta jos heidän kulttuurisessa dna:ssaan on nämä kuusi kerrosta, heille on ehkä luontevaa mukautua tuttuun menoon. Tämä ei ole varmaan täydellinen totuus, mutta ehkä sinnepäin. 

 

Nato-kantani on selvä

Kuva David Peterson Pixabaystä

Eläköön Ukrainan taisteleva kansa!

Suomi lähettää tappavaa aseistusta hirvittävän hyökkäyksen uhriksi joutuneelle maalle. Venäjä on jo ilmoittanut, että tällaisesta joutuu vastuuseen. Olemme Venäjän vihollisen puolella. 

Sain pääministerin ja presidentin eilisistä kannanotoista sellaisen käsityksen, että Nato-juna on hieman liikahtanut. Marin ei halunnut paljastaa kantaansa, mutta saattoi sen kuitenkin lipsauttaa, kun totesi, ettei olisi hyvä jäädä yksin, jos Venäjä hyökkää. 

Niinistöstä sain sellaisen vaikutelman, että hän joutuu nyt todella pohtimaan Natoon hakeutumista, mutta asia on hänelle hankala. Hän toi esiin - miten sen nyt sanoittikaan, että vastuulliset joutuvat todella harkitsemaan asiaa ennen kuin päätyvät ratkaisuun. Kaltaiselleni keinutuolistrategille kannanmuodostus on ollut helpompaa. 

Viimeisimmän gallupin mukaan jo yli puolet suomalaisista ovat Natoon liittymisen kannalla. Jos kannatus vahvistuu vielä selvemmäksi, presidentin on varmaan helpompi ottaa kantaa. Kansa ottaisi vastuun kantaakseen. 

Tosin olen minäkin asiaa todella pohtinut. On ollut vaikeaa päästä selvään johtopäätökseen. Viime päivien tapahtumat ovat kirkastaneet käsitykseni. Länsi on hämmästyttävän yhtenäinen. Vastassa on voimakas vihollinen, mutta Nato on vielä voimakkaampi, ainakin aseistuksen määrän suhteen. 

Suomi on Venäjän vihollisleirissä, mutta ilman turvatakuita. 

Venäjä on vilauttanut atomiasetta. 

Jos Venäjä alkaa turvautua tuhoavampaan arsenaaliinsa, se voi päästä niskan päälle. Menestyksen myötä ruokahalu voi kasvaa. 

Jos Suomea uhattaisiin ydinaseilla ja olisimme yksin, ainoa järkevä toimi olisi neuvotella. Asemamme ei olisi hääppöinen. Olisimme pulassa. 

Presidentti sanoi, ettei usko Venäjän hyökkäävän Suomeen. Hämmentävää. Minusta olisi syytä toimia pahimman vaihtoehdon mukaan. 

Jos olisimme Natossa, meidänkin puolella olisi ydinase. Sitä luulisi Putininkin pelkäävän. 

"Nyt ei ole oikea aika." Tähän haluaisin kuulla kunnon perustelut. Toivottavasti hallitus ja presidentti ovat jo tarttumassa toimeen. 

Olemmeko tuudittautuneet harhaiseen luottavaisuuden tunteeseen?

Kuva Brigitte is happy ... about coffee time :)) Pixabaystä

Ukrainan kansa taistelee ylivoimaista vihollista vastaan. Sota merkitsee kärsimystä ja kuolemaa. Sympatiamme on Ukrainan puolella. 

On huomionarvoista, että sotaa on käyty vasta pari päivää, mutta Venäjän joukot ovat jo Kiovan porteilla. Ukrainan väkiluku on 45-46 miljoonaa, meitä on viisi miljoonaa. Meille on vakuutettu, että Suomella on varsin vahvat puolustusvoimat. On ajateltu, ettei tänne kannata yrittää, koska se tulee liian kalliiksi. 

Jokin tässä ei täsmää. 

Olemmeko tuudittautuneet harhaiseen luottavaisuuden tunteeseen?

On tietenkin viisasta pitää hyvät välit naapureiden kanssa. Entäs nyt, kun välejä ei enää ole? Presidenttimme totesi, että ei ole oikein asiaa enää soittaa Putinille. Suomi on mukana EU:n pakotteissa. Olemme vihollisen puolella, mutta ilman turvatakuita. 

Länsi on löytänyt yhtenäisyyden tässä kriisissä. Me olemme mukana, mutta huutolaispoikana ilman sotavakuutusta. 

On syytä varautua myös huonoimpaan uhkakuvaan. Venäjä siirsi kolme neljäsosaa sotakoneistostaan Ukrainan ympärille ja hyökkäsi. Jos se saa sotamenestystä, ruokahalu saattaa kasvaa. Putin kenties tutkii karttaa ja katsoo mikä olisi seuraava rajanaapuri pantavaksi kuriin. Puola ja Baltian maat kuuluvat Natoon. Niihin ei kannata koskea. 

Mihinkähän katse seuraavaksi kiinnittyy. 

150.000 venäläistä sotilasta Suomen rajalla. Miltä tuntuisi? 

Joutuisimme lähettämään nuorisoamme, joilla on elämä edessään, haavoittumaan ja kuolemaan. Talvisodan asetelma toistuisi. Taistelisimme yksin. 

Olen sotaorvon ja evakon poika. Ymmärrän rauhan arvon. Parasta olisi, että hyökkäystä ei tulisi ollenkaan.

Kannattaisiko ottaa vakuutus? 

Venäjä on rikki

Kuva PublicDomainPictures Pixabaystä

Tšaikovski, Gogol, Tšehov, Tolstoi, Ahmatova ja keitä kaikkia. Venäjän kulttuurihistoria on rikas. Maalla on runsaat luonnonvarat. Koulutusjärjestelmäkin lienee kohtuullinen. Menestymisen edellytykset ovat hyvät. Mutta mutta ...

On surullista, että Venäjä ei onnistunut Jeltsinin aikana omaksumaan länsimaista demokratiaa, joka takaisi yksilönvapauden ja järjestelmän ennustettavuuden. Tällaisen soisi mielellään Venäjän suurelle kansalle. 

Oletteko kuulleet merkittävistä venäläisistä brändeistä? No, Kalasnikov ... entä muita? Lada. 

Maa ei toimi niin kuin se voisi. Sen suuri potentiaali nukkuu ruususen unta. 

Korruptio, oikeuslaitoksen rajallinen itsenäisyys, oudot salamurhat, salaisen palvelun lonkerot, Putinin suuri valta, vaalien epäluotettavuus, röyhkeä ulkopolitiikka yms. leimaavat maata. 

Lännen valtaapitävät ovat eksyksissä, kun Venäjän viestintä toimii kuin rikkinäinen puhelin. 

Mihin menet Venäjä?

Jännitys tulee iholle

Kuva: Alexas Fotos, Pixabay

Puolustusministeri Kaikkonen kommentoi Nato-kokousta Brysselissä. Hän oli hyvin vakava. Tilanne on sellainen. 

Maailma on muuttunut kovin nopeasti. Venäjä on saanut aikaan suuren vaaran tunnun. Tuntuu kuin nyt pidäteltäisiin henkeä, kun räjähdyksen mahdollisuus leijuu ilmassa. 

Länsi korostaa jatkuvasti diplomaattista yhteydenpitoa. Se onkin tärkeää, mutta minusta tuntuu nyt, että Venäjä nöyryyttää lännen päättäjiä, jotka juoksevat Moskovassa neuvottelemassa. Mitään oleellista uutta ei tunnu syntyvän. Tuntuu kuin vain toisteltaisiin samoja lauseita. Venäjä esittää niin mahdottomia vaatimuksia, ettei niihin voi antaa periksi tuumaakaan. 

Tietenkin neuvotteluja pitää jatkaa, koska oletettavasti niiden aikana Venäjä ei hyökkää. Tämäkin voi olla väärä olettamus.

Miten voi keskustella sellaisen kumppanin kanssa, johon ei voi luottaa ja jonka kanssa ei päästä eteenpäin? Sanoo alkavansa vetää joukkojaan pois nykyisistä asemista, mutta tällaista ei voitu todeta tapahtuvan. Videoita joukkojen siirroista pannaan näytille, mutta sellaisiahan on helppo tehdä.

Tällainen suuri uhkakuva on saanut lännen toimimaan yllättävän yhtenäisesti. Toivottavasti tällainen jatkuu, jos tilanne eskaloituu. Kun vastakkain olisi tavallaan lännen leiri (vaikka vain ukrainalaiset varsinaisesti taistelisivat) ja Venäjä, voisi olla riski, että sota leviää. 

Scholz antoi Moskovassa kommentin, joka tuntui hieman periksi antamiselta. Hän saattoi huomaamattaan asettaa Suomen ja Ruotsin Nato-mahdollisuuden huonoon valoon. Venäjä saattaa pitää tätä pienenä myönnytyksenä, pienenä murtumana lännen puolustuksessa. 

Itä-Ukrainassa on kuultu räjähdysten ääniä. 

Nato on päättänyt lisätä joukkojaan Koillis-Euroopassa. Biden puhui eilen hyvin päättäväisesti.

Venäjä vaatii Yhdysvaltojen vetäytymistä Keski- ja Itä-Euroopasta. Berliinin kriisi vuonna 1961 oli tilanne, jossa Neuvostoliitto vaati länttä vetäytymään pois Länsi-Berliinistä. Silloin oli suursota hilkulla. Onneksi kumpikin puoli piti päänsä kylmänä. 

Ollaanko nyt ajautumassa tilanteeseen, jossa ei löydy enää sanoja? Neuvottelut jauhavat tyhjää. Kumpikin puoli haluaa säilyttää kasvonsa. Silloin saatetaan ajautua vaarallisille vesille. 

Jos Venäjä vetäisi oikeasti joukkonsa pois Ukrainan rajan suunnilta ja unohtaisi vaatimuksensa, olisimme saaneet todistaa todella kummallista tapahtumasarjaa. 

Ehkä tämä nokkapokka vain jatkuu. Kumpikin puoli pysyy asemissaan. 

Tyyntä myrskyn edellä?

 

Kuva: Захари Минчев, Pixabay

Ennen talvisodan syttymistä Suomen edustajat kävivät kolme kertaa neuvottelemassa Moskovassa. Yhteistä linjaa ei löytynyt. Suomalaiset eivät tienneet, että seuraavaksi syttyy sota. Tunnelma on nyt Ukrainassa ehkä samantapainen kuin Suomessa loka-marraskuussa vuonna 1939. 

Venäjän ja lännen välisiä neuvotteluja Ukrainan tilanteesta on käyty monella taholla. Venäjä on vaatinut mahdottomia. Länsi ei ole taipunut. Joillakin foorumeilla vielä yritetään. Voi olla, että näiden jälkeen tulee painostava ilmapiiri kuin ennen ukkosmyrskyä. 

Aina pitäisi jaksaa käydä neuvotteluja, ettei sotaa syttyisi. Mutta miten toimia, kun jos ajaudutaan pattitilanteeseen? 

Se, että Venäjä vain alkaisi vetää joukkojaan pois Ukrainan rajoilta, ei tunnu todennäköiseltä. 

Elämmekö nyt maailmanhistoriallista aikaa ennen kolmannen maailmansodan syttymistä? Voi myös olla, että Venäjä ottaa vain Ukrainan itäisen osan. 

Ei pitäisi maalata mörköjä seinille, mutta vaikea on tässä tilanteessa panna päätä pensaaseen, silmiä kiinni ja sormia korviin. 

Putinin oletetussa hyökkäyksessä ei ole mitään järkeä, mutta ei aikoinaan ollut Hitlerinkään, mutta silti tämä kävi Puolan kimppuun. Se tiedetään, mihin kaikkeen se johti. No, oli niissä Hitlerin toimissa jonkinlaista kylmäävän kyynisen materialistista logiikkaa, jossa ei eettisyydellä ollut sijaa. 

Ajattelen ehkä liiaksi menneiden sotien kautta. Kenties Putin lisääkin painetta pitämällä joukkojaan edelleen valmiudessa ja sen lisäksi järjestämällä massiivisia hybridi-iskuja Ukrainaan ja muualle länteen. Tällaisen tavoitteena voisi olla, että Ukraina antaisi lupauksen olla hakematta Naton jäsenyyttä vaikkapa 30 tai 50 vuoden aikana. Kun tiedämme, kuinka häikäilemättömästi Venäjän valtio on toiminut joitakin epäsuosioon joutuneita maanmiehiään kohtaan, voi ehkä olla odotettavissa jotakin samantapaista laajemmassa mittakaavassa. Tai kenties Venäjä kokeilisi lamauttaa Ukrainan kriittisiä infrastruktuuriin kuuluvia järjestelmiä. 

Putin tuntuu suhtautuvan tunteenomaisesti Ukrainaa kohtaan. On kummallista, että hän pitää "mielitiettyään" näin uhkaavassa tilanteessa. On myös vaikea arvioida, kaipaako hän vain Ukrainan venäläisalueita Venäjän yhteyteen vai koko maata. 

Voi olla, että tämänhetkisestä jännitystilasta seuraa jotakin, jota emme osaa aavistaa. Venäjältä on lupailtu jo vetäytymistä Ukrainan rajoilta. Jää nähtäväksi. "Nehän olivat sotaharjoituksia, luulitteko jotakin muuta." 

Voi myös olla, että Venäjä pitää joukot Ukrainan rajoilla, mutta pyrkii murtamaan lännen vastarintaa ottamalla lisäksi käyttöön joitakin muita painostuskeinoja, esimerkiksi hybridivaikuttamista. 

Sairastunko lätkä-ähkyyn?

Olen satunnainen urheiluhullu. Puuskat tulevat aika harvoin. Nyt on tilanne päällä, kun on olympialaiset. 

Taidan olla sellainen eläkeläinen, että uppoudun intensiivisesti yhteen asiaan kunnes kyllästyn ja siirryn seuraavaan. Viimeisimpiä puuskia ovat olleet Kiinan historia, suomettuminen, Nato-kysymys ja Venäjän lähihistoria. 

Olympiakisoissa minua kiinnostaa eniten lajit, joihin osallistuu suomalaisia, joilla on menestymisen mahdollisuuksia. Tämä lienee tyypillinen sapluuna. Ilmeisesti tämä perustuu asetelmaan "me vastaan muut". Isänmaallisuus on varmaan yksi juonne motivoitumisessa. Syvällä tunteissa asia on. Jos suomalainen voittaa, minä en voita, mutta jollakin tavalla tunnen saavani jotakin minäkin. 

Eilen aamulla seurasin perinteisellä hiihdettyä naisten kymppiä.

Iltapäivällä oli vuorossa miesten lätkämatsi Slovakiaa vastaan. Yle ei pelejä näytä, joten oli hommattava Discovery+. Nyt voin katsoa muitakin kuin Suomen otteluita. Jos haluan, voin saada jonkinlaisen käsityksen Suomen tulevien vastustajien pelikyvystä  jo ennen kuin ne kohtaavat Leijonamme. Ehkä näin minulle syntyisi tuntuma siihen, voisiko maajoukkueemme voittaa peräti kultaa. Sellaistakin on uumoiltu. Hyvin alkoi, Suomi voitti 6-2.

Pelin lukijana olen avuton, mutta voi sitä kaltaisenaankin nauttia. 

Seurasin eilen iltapäivällä Kiinan ja USAn välistä peliä. Minua kiinnosti miten pärjää ensiksi mainittu, joka ei ole tullut tunnetuksi jääkiekkomaana. No, selkään sai: 0-8. Alku oli aika tasaväkistä, mutta sitten yliopistopojat ja kumppanit pääsivät niskan päälle. Seuraaminen alkoi jo käydä työstä.

Discovery+ antaa mahdollisuuden katsoa myös menneitä matseja. En esimerkiksi tiedä, miten eilinen Ruotsin ja Latvian sekä Saksan ja Kanadan väliset ottelut päättyivät. 

Tänä aamuna oli vuorossa miesten maastohiihdon 15 km. Kultaa tuli. 

Iltapäivällä Suomi pelaa lätkää Latviaa vastaan. 

Naisleijonien pelejäkin voisin seurata. Olen tosin myöhässä, kun ovat jo puolivälierävaiheessa. 

Nyt olisi mahdollisuus sairastua lätkä-ähkyyn. 

 

Sattuipa kerran kirjastossa

Asuimme vielä Helsingin Herttoniemessä, ja paikalliskirjastomme sijaitsi vielä Kettutiellä. Menin kerran käymään kirjastossa. Istuin lukemassa jotakin lehteä, kun joku toinen asiakas kysyi, olenko virkailija. 

Kuvituskuva: Gerd Altmann, Pixabay

Kävi sitten ilmi, että kirjastosta ei löytynyt viran puolesta iipon iippoa. Kirjasto oli jo suljettu, paitsi että ulko-ovi oli jäänyt auki.

Toinen asiakas oli lähtenyt ja muita ei ollut, olin yksin paikalla. Tunsin jonkinlaista yhteiskunnallista vastuuta kirjastosta ja halusin selvittää tilanteen. 

Muistaakseni soitin vaimolleni ja sain häneltä joitakin puhelinnumeroita. Soitin pääkirjastoon, joka oli auki. Luultavasti tilanne jatkui niin, että pääkirjastosta soitettiin tai luvattiin soittaa Palmiaan, joka hoitaisi asian. 

Odottelin paikan päällä kunnes Palmian kaveri tuli paikalle. 

Viestikapula oli luovutettu. Poistuin paikalta. 

Muistelen, että minulla oli vielä puhelinyhteys kirjastolaitokseen. Varmaankin sieltä jostakin soitettiin. Langan päässä oleva kaveri totesi ainakin poistavansa kirjastosakkoni. Muuta ei sitten kuulunut. Että sellaisen palkkion sain, paljonko se sitten olikaan. Ihan hyvä niin. 

Toivottavasti unohtaja ei saanut kovin vakavaa sanktiota. 

Haaste vai ongelma?

Sana ongelma tuntuu jäävän pois käytöstä. Minun korvissani sanaan liittyy mahdollisuus, että ongelmaa ei ehkä saada ollenkaan ratkaistuksi. Toki onnistuminenkin on mahdollista. Sanaan kytkeytyy mielestäni jonkin verran passiivisuutta, alistumista  ja avuntarvetta. Ongelmassa on negatiivinen leima. Vain luuserilla on ongelmia. 

Kuva: Gerd Altmann, Pixabay

Ongelmat ovat muuttuneet haasteiksi. Nykyään organisaatioiden ja yksilöidenkin odotetaan  esittäytyvän dynaamisina toimijoina, jotka eivät anna periksi pyrkiessään voittamaan kohtaamansa haasteet. Haaste on positiivinen asia. Sellaisia kohdatessaan voi osoittaa pätevyytensä. Haaste on tahdon asia. 

Kuva: Rappellingusa, Pixabay

Lännellä on nyt massiivinen ongelma. Venäjä vaatii mahdottomia. Kysymys on periaatteesta, josta länsi haluaa pitää ehdottomasti kiinni. Venäjän vaatimuksiin suostuminen olisi tappio. Länsi on esittänyt kehittämisen kohteeksi esimerkiksi läpinäkyvyyden parantamista sotaharjoitusten suhteen. Näitä Venäjä pitää lillukanvarsina. 

Venäjä on ottanut huikean riskin. Suurvallat, jollaisena naapurimme haluaa esittäytyä, haluavat säilyttää kasvonsa. Nyt pitäisi löytyä ratkaisu, jossa länsi säilyttää periaatteensa ja samalla Venäjä saa jotakin, jota se arvostaa. Tämä on suuri ongelma ja melkein voittamattomalta tuntuva haaste. Länsi on suostunut neuvottelemaan, mutta ei ole antanut periksi mitään. 

Nyt pitäisi löytyä ratkaisu laatikon ulkopuolelta, koska päiden hakkaaminen vastakkain ei johda kuin jännityksen kiristymiseen. Venäjän kutsuminen Naton jäseneksi voisi olla sellainen, mutta tuskin toteutuu. Venäjä tuskin haluaa täyttää Naton kriteerejä ja Nato tuskin haluaa luopua kriteereistään. 

Venäläisille tilanne ei liene ongelma, koska ovat sen itse aiheuttaneet. He ovat ottaneet haasteen, joka ei hahmotu sen vastaanottajille. Hämääminen kuuluu asiaan, kun liikutaan diplomatian ja sodan välimaastossa. 

Kuva: Mohamed Hassan, Pixabay

Kyseessä taitaa olla lännelle Sisyfoksen ongelmasta.