Elämän tarkoitus kolmella sanalla, muukalainen kysyi yllättäen

 

Kävelin Aurajoen rantaa keskustaan päin ja katselin istumapaikkaa. Penkillä istui nuori mies. Tähän varmaan mahtuu, kysyin. Tottakai, kuului vastaus. 

Minä aloin seurustella kännykkäni kanssa ja hän oli vaiti. 

Yllättäen hän esitti otsikon kysymyksen. 

Vastasin, mitä ensimmäisenä juolahti mieleen tyyliin: alku, elämä, loppu. Vähän näsäviisasta. 

Tästä sukeutui kuitenkin syvämietteinen keskustelu. 

Hän tiedusteli ajatuksiani kuolemasta. Kerroin kokemuksenani, että ihminen varttuessaan alkaa mukautua kuoleman lähestymiseen. Se on jotenkin meihin rakennettu sisään. Sanoin, että vakaumukseni mukaan uskon, että kuoleman jälkeen seuraa parempaa. 

Kerroin käyneeni rajalla, mutta minusta ei tullut parempaa ihmistä. 

Emme löytäneet järkeen perustuvaa elämän tarkoitusta. 

Hänellä oli seuraavana päivänä tilanne, joka askarrutti häntä. Muut siellä ovat paljon parempia. Arvelin siellä olevan muitakin, jotka kipuilevat samaa asiaa. 

Hän tuntui kaverilta, joka pohtii syntyjä syviä. Selvästi sukulaissielu. 

Kuva lbragg1 Pixabaystä

Hän pohti, että jos ei saa lapsia, viiden miljardin vuoden (sanoiko hän todella näin?) ketju päättyy. Hänellä kuului itsellään olevan kaksi lasta. Olin kuvitellut häntä nuoreksi opiskelijaksi, mutta hänellä onkin kaksi lasta ja hän on yli nelikymppinen. 

Tuumin, että jos pronssikaudella pariskunnan miespuolisella edustajalla ei olisi ollut pilkettä silmässä, minä en istuisi tässä. Hänen mielestään se olisi voinut olla nainenkin. Tietysti niin. 

Pohdiskelimme determinismin ja vapaan tahdon problematiikkaa. 

Kerroin hänelle avoimesti omasta elämästäni. 

Yhtäkkiä hän nousi ja kätteli. Hän jatkaisi matkaa hotelliin. Olin itse menossa samaan suuntaan, joten lähdimme yhdessä kävelemään. 

Sigynin kohdalla mietimme, onko alus fregatti, kun siinä on kolme mastoa. Se ei muutoin mielestäni muistuta fregattia, mutta en tunne näitä asioita eikä tuntenut naapurikaan. 

Hän poikkesi Förin luona olevaan vessaan. Minä odottelin. Lähellä jonotettiin jäätelökioskiin. Barkerin puistosta tuli mies, joka kysyi, olenko jonossa. 

Pohdin kumppanilleni, että jos päätän mennä ostamaan jäätelön, olisiko se seurausta vapaasta tahdosta vai kaikesta menneestä. 

Nämä ovat teologisesti vaikeita kysymyksiä. Jos olen valittu, miten asia on? Uskon olevani valittu. Minulla on usko sydämessä, mutta toimintani voi johtaa sen menettämiseen. Silti on kysymys armosta. Näin pitkälle emme toki päässeet. 

Kumppanini pohti, miksi hyvillä teoilla on merkitystä siihen miten käy. Totesin, että tuo on aika perverssi tulkinta kristinuskosta. Kysehän on nimenomaan armosta. Hän piti armoa hyvänä sanana. 

Ikuinen elämä vai ikuinen hämärä, hän kysyi. Jompikumpi pitäisi valita. Käsitin hänen tarkoittavan maallisen elämän jatkumista loputtomiin. Minusta tuntui, että siihen kyllästyisi. 

Erosimme Marina Palacen kohdalla. Hän kiitti keskustelusta, sanoi virkistyneensä ja halasi.

Syvällinen kohtaaminen. 

Hänen kanssaan olisi voinut jatkaa keskustelua. 

En muista tarkoin sanoja enkä asioiden järjestystä, mutta jotenkin näin.