Maahan tuli rauha. Talvisota päättyi. Rintamalinjojen kahta puolta juoksuhaudoista alkoi nousta hämmentyneitä miehiä, jotka ryhtyivät epäuskoisina totuttelemaan uuteen tilanteeseen. Heitä alettiin odottaa kotiin.
Isäni oli vanhempineen ja sisaruksineen paennut synnyinseudultaan Laatokan rantamilta ja perhe asui tässä vaiheessa varmaan vielä Alavudella hyvin ahtaissa olosuhteissa. Heillä ei ollut paluuta oikeaan kotiin Kannakselle. Sittemmin he siirtyivät Alajärvelle tilavampaan asuntoon. Jatkosodan aikana he palasivat kotiin Viipurinläänin Pyhäjärvelle, mutta sieltä oli paettava uudestaan.
Äitini kotona odotettiin puolisoa ja isää kotiin. Aikaa kului, mutta sitten saatiin suruviesti. Yrjö Jylhäsaari oli kaatunut 11.3. eli kaksi päivää ennen sodan päättymistä. Venäläiset olivat saaneet sillanpääaseman Viipurinlahden tältä puolelta. Siitä heidän oli mahdollista pyrkiä suomalaisten selustaan ja/tai kohti Helsinkiä. Alueelle tarvittiin vahvistuksia ja sinne isoisänikin rintamatovereineen siirretiin. Hän haavoittui ollessaan Vilajoella yrittämässä estää sillanpääaseman laajenemista. Hänet siirrettiin kenttäsairaalaan Haminaan, jossa hän kuoli samana päivänä.
Äitini kotona alkoi lesken ja viiden sotaorvon elämä.
Aika oli ankaraa sekä isäni että äitini kodeille. Ilman talvi- ja jatkosotaa isäni perhe ei todennäköisesti olisi lopulta asettunut Satakuntaan Jämijärvelle eikä isäni tavannut porilaista äitiänä. Toisin sanoen minä en olisi tässä kirjoittamassa tätä blogijuttua.
Isoisäni kuoli vähän alle 36-vuotiaan. Tuon ikäisenä minulla ja vaimollani oli myös viisilapsinen perhe. Minulla oli hyvin haastavat ajat työelämässä, mutta maassa oli rauha eikä kenenkään tarvinnut olla hengenvaarassa rintamalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti