Vaikuttavaa juurihoitoa pohjoisessa 4

Ruotsin Övertorneå ja Suomen Ylitornio olivat ennen Suomen sodan jälkeistä suurta rajamuutosta samaa kuntaa, jonka kirkonkylä oli Ruotsin puolella oleva Matarenki. Tämä kirkko palveli tuolloin kaikkia ylitorniolaisia.

Övertorneålaisten juuret käyvät hyvin esiin kirkkomaan hautakivistä.

Kirkon urut on rakennettu vuonna 1608 Spandaussa aluperin Turkoholman saksalaista kirkkoa varten.

Övertårneolaisten juuret ovat vahvasti suomalaiset, mutta Matarengin rakennuskanta hyvin ruotsalaiselta verrattuna Ylitornion kirkonkylän vastaavaan. Arkkitehtuuri on erilaista, romanttisempaa ja värikkäämpää. Tämä ei tosin käy ilmi yllä olevasta kuvasta.

Luppiovuori

Kävimme Ruotsin puolella olevalla Luppiovaaralla, jota olen katsonut viiden ensimmäisen elinvuoteni aikana kotimme ikkunasta.

Luppiovaara on kiviainekseltaan merkillinen. Se on lina-graniittia, joka on lohkoutunut kuutiomaisiin muotoihin. Jyrkät seinämät ja tasaiset pinnat ovat sille luonteenomaisia.

Panoraamakuva

Aavasaksalla oli toki myös käytävä.

Alhaalla näkyy tsaarille rakennettu maja, jossa hän ei vieraillut koskaan.

Tnegeliöjoki kiertää Aavasaksaa. Kauempana keskellä Portimojärvi ja vasemmalla aivan taivaarannassa siintää Törmäsjärvi.

Erään ranskalaisretkikunnan muistomerkki

Muistan kerran käyneeni Aavasaksalla lapsena. Sen on täytynyt olla juhannus. Makkaraa paistettiin.

Metsäjätti

Kuuntelin Miika Nousiaisen Metsäjätin. Ei taida olla maailmankirjallisuutta. Kirjan  takakansi kertoo oikeastaan lähes koko tarinan. Sisältö on kovin ennustettava. Jääräpäisiä maalaisia, yhtiön kivikova terävä pää, siinä välissä pari "toisaalta ja toisaalta" -kaveria puun ja kuoren välissä.

Asetelma on kovin stereotyyppinen. Päähenkilö on komea, koulutettu ja varakas. Vaimo on lumoavan kaunis.  Liian kovaan paikkaan joutuneesta sankarista tulee lopulta tietenkin kehitysvammaista lasta hoitava koti-isä.

Kummallista, että kaikkein pyhintä maailmassa tuntuu olevan Metallican musiikki.

Yrityselämä on kovaa ja tunteetonta, se tiedetään. Yksityinen ihminen on kovin avuton sen rattaissa. Tämä kirja ei kuitenkaan johdattele erityisen syvällisiin pohdintoihin ongelman ratkaisemiseksi.

Vuoden paras viikko

Olemme kolmatta kertaa jälkipolvinemme viettämässä yhteistä lomaviikkoa Norrskatan Houtsalassa olevassa Villa Lavarissa. Norrskatan saari on Korppoon pohjoispuolella Turun saaristossa.

Talo on hyvin tilava ja sijaitsee aivan meren rannassa. Norrskatassa on nykyään alle sata vakituista asukasta. Palvelut ovat kadonneet. Paikka on kolmen lauttamatkan päässä mantereesta.

Paikka sopii tarpeisiimme erinomaisesti. Tilaa on riittävästi viidelletoista lapsenlapselle ja aikuisille. Vain kaksi vanhinta lastenlastamme ei ole tänä vuonna missään vaiheessa paikalla. He ovat kesätöissä.

Elämme yhteistaloudessa. Kaikki tuovat mukanaan ruokatarvikkeita. Perhekuntien aikuiset laittavat vuoroillaan ruokaa koko porukalle.

Tavaksi on tullut, että lapset järjestävät joka kesä aikuisille aarteenetsintätehtävän ja päinvastoin. Etsijät saavat keltaisella lapulla vihjeet paikasta, josta löytyy vihjeet seuraavaan ja niin edelleen. Lapset seuraavat huvittuneina aikuisten pähkäilyä ja antavat tarvittaessa lisävihjeitä. Tehtävän suoritettuaan aikuiset saivat tänä vuonna palkinnoksi seurata lasten suunnitteleman ja esittämän näytelmän "Ranskalainen vieras".

Lapset olivat huomanneet kuinka riippuvainen pappa on läppäristään. Niinpä eräänä päivänä kun etsiskelin kummissani tietokonetta, sainkin keltaisen tehtävälapun käteeni. Minulle oli laadittu henkilökohtainen aarteenetsintätehtävä. Onnistuin autettuna selvittämään reitin ja löysin aarteeni matkalaukustamme.

Minä olen videoinut innokkaasti lomaviikon arkeamme. Olen koukuttunut olemaan valmiina filmaamaan kuvauksellisia tapahtumia. Lapsia ja aikuisia tietysti huvittaa, kun pappa on jatkuvasti kännykkä kädessä kuvaamassa. On hämmästyttävää, kuinka paljon arjessa tapahtuu kiinnostavaa. Samalla minulle piirtyy kuva lapsien keskinäisistä suhteista ja persoonallisuuksista. On mukava poimia jotenkin erityisia episodeja ja keskusteluja kertyneestä materiaalista. Lapset katsovat mielellään videoitani. Aikuisia ne eivät kiinnosta.

Aikaa vietetään erilaisten lautapelien yms. parissa, saunoen, uiden ja seurustellen. Välillä lapsia ajelutetaan moottoriveneellä.

Viimevuoden erikoisuus oli rannalla järjestetty lasten ja aikuisten välinen vesisota. Pappa tietenkin dokumentoi tapahtuman videolle. Viime vuonna käytiin myös pelaamassa jalkapalloa lakkautetun koulun pihalla.

Yhdessäolo lujittaa perhekuntamme yhteishenkeä, serkukset oppivat tuntemaan toisiaan ja me isovanhemmat saamme olla lastenlastemme seurassa. Parhaiten he toki viihtyvät keskenään.

Tiistaina kävimme tutustumassa Korppoon nähtävyyksiin. Kirkkoon pääsimme, mutta kotiseutumuseo on avoinna vain keskiviikosta sunnuntaihin. Aiottu minigolf-peli jäi toteuttamatta, koska palvelua ei ollutkaan tarjolla. Näkötornille ajoimme todetaksemme, että ovi oli lukossa.

Joku oli huomannut ilmoituksen paikallisessa kirkossa järjestettävästä sångstundista. Osa meistä osallistui siihen tänä iltana. Ennakkoluuloni olivat vahvat, mutta paikalla olikin 50-60 henkeä. Hämmästyttävä väkimäärä kun ottaa huomioon saaren asukasluvun. Innokas kanttori (oletettu) sai seurakunnan mukaansa. Hämmästyin virren laulun voimallisuudesta. Ruotsinkielisten virsien huomattiin hieman poikkeavan suomenkielisistä. Illan teema oli "vandringen".  Virret oli valittu sen mukaisesti. Kanttori viritti yleisön tarkkaavaisuutta antamalla ohjeita, mitkä säkeistöt kuuluvat kirkon pohjoispuolella olevien ja mitkä eteläpuoleisten laulettaviksi ja mitkä lauletaan yhdessä. Välillä valintaperuste oli sukupuoli.

Väki oli hyvin varttunutta. Siihen nähden kirkkokuoro oli hämmästyttävän laadukas. Myös kuoron ja seurakunnan laulua integroitiin toisiinsa.

Tapahtumassa oli hämmästyttävän aktiivinen ja iloinen tunnelma. Osallistuminen oli selvästi otettu sydämenasiaksi. Suomenruotsalaisuudessa vaikuttaa todella olevan jotakin erityistä.

Minulle tämä yhteinen lomaviikko on vuoden kohokohta.

Vaikuttavaa juurihoitoa pohjoisessa 3

Kävin pariin otteeseen tutkimassa synnyinkotini pihapiiriä. Ketään ei näkynyt, mutta talo ei näyttänyt hylätyltä. Sain tädiltäni kysymyksen, näkyykö talon alapuolella erästä kiveä. Valokuva todistaa, että hän piti aikoinaan minua sylissä kyseisen kiven kohdalla. En löytänyt sitä. Talon alapuolen rinteessä näyttää joskus tehdyn maatöitä ja kivi lienee siksi kadonnut. Myöhemmin pääsimme taloon sisäänkin, mistä kerroin artikkelissani Palasin tänään lähtöpisteeseeni.

Halkovaja on aivan samannäköinen kuin kuvissa ja silloin ennen.

Tämän talon muistan. Siinä asui aikoinaan kirkkoherra Hannes Leinonen.

Tässä on perheemme surullinen muistopaikka Ylitornion hautausmaalla. Veljeni kuoli leukemiaan noin kymmenen kuukauden ikäisenä 39 päivää ennen syntymääni. Kukaan maailmassa ei olisi kyennyt häntä pelastamaan. Minut onnistuttiin auttamaan leukemiasta elämään yli 60 vuotta myöhemmin.

Nämä asiat liittyvät minuuteni perustuksen varhaisimpaan kerrostumaan. Tuntui voimaannuttavalta käydä näillä paikoilla.

Vaikuttavaa juurihoitoa pohjoisessa 2

Ylitornion kristillinen opisto perustettiin vuonna 1923 ja kuvassa oleva päärakennus otettiin käyttöön vuonna 1927. Tämä oli ensimmäinen lestadiolaisuutta edustava kansanopisto. Opistorakennus on yhä aivan samannäköinen, jollaisena sen muistan lapsuudestani.

Isäni käyttämät opetustilat sijaitsivat yllä olevassa kuvassa näkyvässä rakennuksessa. Opiston ympäristöön on ilmestynyt runsaasti lisää rakennuksia. Sen pohjoispuolella on uinti- ja kuntokeskus.

Kansanopiston syntyyn vaikutti merkittävästi Ylitornion kirkkoherra L.P. Tapaninen, josta tuli myöhemmin Oulun hiippakunnan piispa. Opiston johtokunnan puheenjohtajana oli pitkään Hannes  Leinonen, joka toimi paikkakunnan kirkkoherrana asuessamme Ylitorniolla. Hän on kastepappini. Myös hänestä tuli myöhemmin Oulun hiippakunnan piispa.

Vanhoillislestadiolaisuuden keskuudesta syntyi 1960 luvulla hajaannus, jonka seurauksena syntyi  elämänsanalaisuudeksi kutsuttu liike. Kaksi kolmasosaa vanhoillislestadiolaisista papeista siirtyi siihen. Elämänsanalaiset katsoivat, että lapsen täytyy pelastuakseen olla kastettu, kun taas vanhoillislestadiolaisuudessa katsotaan hänen olevan taivaskelpoinen jo syntyessään. Muitakin opillisia eroja oli.

Sekä Tapaninen että Leinonen siirtyivät elämänsanalaisuuteen. Minun vanhempani muuttivat  Ylitorniolle vuonna 1953, mutta pettyivät, kun aistivat merkkejä jostakin vieraasta Opisto siirtyikin sittemmin uuden liikkeen haltuun. Me muutimme Liminkaan vuonna 1959 ja vuoden päästä sieltä eteenpäin.

Pääsimme vierailemaan opistossa sisällä. Puitteet ovat säilyneet hyvin samanlaisina vuosikymmenien saatossa. Hirsiseinät näyttivät tutuilta.

Ruokasali

Opiston johtajana toimi meidän aikanamme Paavo Leppäsaajo.

Paavo Leppäsaajo

Opisto ei edusta nykyään mitään herätysliikettä. Sen ylläpitäjä on Oulun Diakonissalaitos.

Opiston juuret ovat yhä näkyvissä

Vaikuttavaa juurihoitoa pohjoisessa 1

Mikä on ihmisen ensimmäisen viiden vuoden kasvuympäristön merkitys elämässä? Epäilemättä suuri.

Olen viettänyt valtaosan elämästäni Helsingissä tai sen lähettyvillä. Kun nykyisenä turkulaisena käyn Helsingissä, tunnen syvää kaipuuta takaisin. Tästä huolimatta viihdymme Turussa erinomaisesti.

Eräässä työpaikassani kauan sitten tehtiin sisäiseen julkaisuun juttuja työntekijöistä. Kirjoittaja esitteli minut ylitorniolaisena, koska olen syntynyt siellä. Se tuntui vieraalta. En osaa meänkieltä ja pohjoisen muistoni ovat kaukaa menneestä.

Isäni työpaikka oli Ylitornion opistossa vuosina 1953-1959. Esikoinen oli syntynyt Satakunnassa, minä ja kaksi seuraavaa Torniojokilaaksossa, viides meistä Pohjanmaalla ja kuopus etelässä.

Vietimme äskeisellä matkallamme muutaman yön Ylitorniolla. Se oli tehokasta juurihoitoa. Pystyin palaamaan seudun 50-lukuisiin tunnelmiin hämmästyttävän hyvin.

Asuimme aikoinaan parin sadan metrin päässä opistossa olevassa talossa. Synnyin kyseisen talon makuuhuonessa, jonka ikkunasta oli näkymä Torniojoen yli Luppiovaaralle. Eräs tädeistäni tuli Porista minua hoitamaan ja tekemään muutoinkin töitä Ylitorniolle.

Luppiovaara

Parin kolmenkymmenen kilometrin päässä kirkonkylästä on lähdepohjainen Törmäsjärvi. Sen rantamilla asuva perhekunta toimitti polttopuita opistolle. Tätini ja törmäsjärveläisen perheen pojan välille syttyi romanssi, joka johti avioliittoon. Pariskunta muutti myöhemmin lapsineen Satakuntaan, mutta minulla on yhä sukulaisensukulaisia Ylitorniolla.

Vanhempani ihastuivat Törmäsjärveen niin, että he ostivat maapalan sen rannalta ja isäni rakensi sille kesämökin. Sinne kuljettiin veneellä törmäsjärveläisperheen rannasta. Muistan tapauksen, jolloin sää oli niin huono, että äitini ei uskaltanut nousta veneeseen. Hän käveli minun ja siskoni kanssa kilometrien matkan ryteikköistä rantaa pitkin mökille. Isä tuli veneellä. Satoi.

Muistan perämoottorin värin, mieleni tapailee sen ääntä ja polttoaineen tuoksua.

Kun ajoimme vaimoni kanssa Rovaniemeltä Ylitorniolle, poikkesin Törmäjärvellä erään talon ovelle. Oven avasi noin ikäiseni mies. Esittäydyin mieheksi menneestä. Emme ehtineet vaihtaa montaa sanaa, kun hän kutsui minut sisään. Hänen vaimonsakin oli paikalla.

Keskustelimme 50-luvun tapahtumista ja henkilöistä tavalla, joka ei olisi nuorille ylitorniolaisille mahdollista. Tämä oli todella miellyttävä kohtaaminen. Mies oli tätini miehen serkku. Olemme juosseet tenavina Törmäsjärven tantereilla, mutta emme muistaneet toisiamme. Sovimme että tulemme uudestaan.

Nukuimme yön Torniojoen rantamilla olevassa mökissä. Seuraavan päivänä palasimme Törmäsjärvelle. Vietimme mukavan illan. Pääsimme käymään muinaisen mökkimme pihassa. Nykyään sinne pääsee autolla. Elämys oli mieleenpainuva. Olen ollut täällä yli 60 vuotta sitten. Paikan tunnelma oli tuttu. Mökkiä oli laajennettu, mutta ympäristö ja ranta oli sama.

Mökkirannasta

Kävimme tapaamassa myös tätini miehen serkkua ja tämän vaimoa, joka on ollut aikonaan pari viikkoa hoitamassa minua. Koimme täälläkin tutuksi tullutta mutkatonta ystävällisyyttä. Isäntä muistutti ulkonäöltään tätini miestä. Juttelimme 50-luvusta kuin eilisestä päivästä.

Kävimme myös perhekunnan kantatalon pihassa. Se näytti samalta kuin silloin ennen. Muistan tapauksen, jolloin perheen pojat korjasivat autoa samassa pihassa. Minä olin uteliaana pikkupoikana seuraamassa edistymistä.

Aikamatkailu tuntuu sittenkin olevan mahdollista.

Mieskitainen jukomies papenoi muistovuotisen kirkkohankinnan klahviin

Olen lukenut kauan sitten Volter Kilven teoksen "Alastalon salissa". Kirja on äänestetty joskus Suomen parhaaksi romaaniksi. Se kuvaa kustavilaisten ökymiesten kuusituntista palaveria, jossa sovitaan parkkilaivan rakentamisesta. Kirja on tajunnanvirtaa ja kuvaa paljoa muuta kokouksen kulun lomassa.

Olen kuunnellut saman kirjailijan novellisarjasta "Pitäjän pienempiä" tekstin Ylistalon tuvassa. Novelli on tavallaan ensin mainitun romaanin negaatio. Jos Alastalossa tekijämiehet suunnittelivat isoa projektia, joka tulisi todennäköisesti onnistumaan, Ylistalossa läpeensä laiskat isäntä, poika ja joutoajan majoituksessa loikoilevat merimiehet kuluttavat päiväänsä soittamalla poskea ja välttämällä kaikin keinoin välttämättömiäkin tekemisiä. Tapahtuma sijoittuu Alastalon naapuriin parkkikokouksen jälkeiseen päivään.

Volter Kilven kieli on  jäljittelemätöntä. Alla esimerkkejä hänen käyttämistään ilmauksista:

• jukomies
• muistovuotinen
• vaku
• pultaani
• täkki
• jehu
• mieskitainen
• rojoleukainen
• kangota
• kirkkohankinta
• parmallinen
• papenoida
• pursto
• rojohaukotust pursimiehenä
• klahvi
• iiri
• torko
• rehkinen
• elämänvähti
• poikinen.

Poimin nämä novellin ensimmäisestä luvusta. Lukija joutuu miettimään, onko näin monimutkaista kieltä voitu oikeasti puhua joskus jossakin. En tarkoita vain outoja sanoja vaan myös sitä, että Kilpi käyttää niin pitkiä virkkeitä, että on vaikea uskoa sellaisessa käytetyn arkipuheissa. Luultavasti ei olekaan. Kirjailijalla on kirjailijan vapaus. 

Minulle on arvoitus, miksi Kilven kieli ei korvissani kuulosta lounaissuomalaiselta, vaikka kirjailija on Kustavista kotoisin. Sanoja ei lyhennetä kuten esimerkiksi Turussa. 

Erikoisten sanojen merkitystä joutuu usein arvailemaan ja päättelemään lauseyhteydestä. Millainen on jukomies? Harmittavasti eräs ammattiliitto käyttää nimenään Jukoa, joten sanan merkitystä on vaikea hakea verkosta. Aleksis Kivi sijoitti härkäpäiset veljeksensä asumaan Jukolan taloon. Ehkä juko tarkoittaa sisukkuutta, päättäväisyyttä, itsepäisyyttää, voimakkuutta, mahdollisesti taitavuuttakin.

Muistovuotinen viittaa selvästi menneeseen, mutta onko kyseessä edellinen vai kauempana oleva vuosi? Ehkä muistovuotinen puosu on toiminut pursimiehenä jollakin aluksella edellisenä vuonna.

Ylöstalon laiska isäntä ojentelee pitkiä raajojaan vakussa. Kyseessä lienee jonkinlainen keinutettava makuualusta, tuskin kehto kuitenkaan. Pultaani on purjekangasta ja täkki laivan kansi. Jehu on Urbaanin sanakirjan mukaan pomo ja siihen meidän on luottaminen. Vanhan testamentin mukaan Israelissa on ollut Jehu-niminen kuningas, joten tulkinta lienee oikea. Muistan itsekin kuulleeni sanaa käytettävän.

Puhutussa novellissa miehet kilpailevat suunsoitossa. Mieskitaiselta ja rojoleukaiselta se sujuu. Kangottaminen on mitä ilmeisimmin kankeamista.

Kirkkohankinta on lauseyhteydestä päätellen pyhäasu. Parmallinen jää arvoitukseksi. Google löytää vain viittauksia käsiteltävään tekstiin. Tuskin viittaa ainakanaa Parman kaupunkiin.

"... ja Alastalon nenä kulloinkin, tuulen iiri ja keulan torko." Iirin täytyy tarkoittaa tuulen suunnan tunnistamiseen kykenevää ja torko jonkin ohjailijaa tai hallitsijaa.

"... , ja mitä tekemistä on hänelläkin isosten paateilla ja rehkimillä!" Rehkinen - mikäli tämä on oikea perusmuoto - on mainio sana. Työmaa voisi olla aika hyvä suomennos, ehkä tarkemmin haastava tai työläs työmaa.

Elämänvähti tarkoittanee kaikenlaisia touhuja ja kiireitä, joita huolelliseen elämään kuuluu. Ylistalon isäntä ei niistä innostu. Hän tyytyy mieluummin mahdollisimman vähäisiin vaivoihin. Tosin toimii tekstin mukaan pätevästi, kun aika on oikea, esimerkiksi kala syö. Alastalo on kaikesta huolimatta menestyvä talo, koska kesäisin operoidaan prikiä, joka on sentään kaksimastoinen alus.

": parta oli nähtävästi jutun poikimilla, niinkuin ..." Joudun taas pohitmaan, onko poikinen oikea perusmuoto. Iso-Vileenillä alkoi mitä ilmeisimmin pyöriä sanottavaa mielessä.

Tässä vielä esimerkki Kilven lauseen pituudesta ja tarinan poljennosta: "Silloin oli Järvelin asettunut talvimieheksi Ylistaloon ja kun ei alkuvuosien talvijoutilaisuudesta viritetystä naimakaupoistaan naisväen nirponenäisyyden ja oman tihdin silmälaadun vuoksi syntynyt todempaa sekä kun hän itsekin alkoi huomata olevansa valmiiksi veistetty mies, jonka veriä ei enää janottanut mikään elämän hiko, niin oli hän sahtautunut elämässään siihen, että hän suvet oli Alastalon prikissä timperinä ja talvipäivät nyt jo kymmenettä vuotta mittaili penkkejä Ylistalon tuvassa."

Tihti tarkoittanee tarkkaa tai valikoivaa silmää. Virkkeessä on sana "sahtautunut". Kyseessä ei ole kirjoitusvirheeni. Varmaankin tarkoitetaan mukautumista tai suhtautumista.

Rovaniemen Arktikum

Arktikumissa kannattaa ehdottomasti käydä. Nähtävää on paljon.

Ametisti

Revontulidemonstraatio

Rovaniemen kauppala 1939

Rovaniemen kauppala 1944

Hyvä huono uutinen

Ne olivat metsäpeuroja. Ovat aivan poron näköisiä, mutta isompia. Ne ovat aikoinaan metsästetty sukupuuttoon Suomessa eikä niitä ollut asuessani lapsena Suomenselällä 1960-1962. Nyt on, koska niitä on istutettu. Olen ollut tästä täysin tietämätön.

Palasimme hyvin onnistuneelta matkaltamme puolilta öin. Tänään en ole jaksanut tehdä mitään. Olen nukahdellut pitkin päivää.

Yllättäen hematologi soitti aamulla. Hän oli saanut testosteronimittaukseni tulokset vasta nyt, vaikka kontrollitapaamiseni oli jo pari kolme viikkoa sitten. Tasoni on suotavan alueen alapuolella. Tämä varmaan selittää väsymykseni, ehkä myös univaikeuteni.

Tämä huono uutinen on hyvä, koska asia on helppo korjata. Alan saada pistoksen kuukauden välein. Tästä mennään taas kohti parempaa.

"Maan korvessa kulkevi ..."

Olemme saaneet tutustua isänmaahan pohjakosketuksia myöten. Olimme ajamassa kyläilylle Ylitornion majapaikastamme Törmäsjärvelle, joka on 20-30 kilometrin päässä kirkonkylästä itään. Ajoin epähuomiossa yhdestä risteyksestä Raanujärven suuntaan, kun olisi pitänyt ajaa Rovaniemelle päin. Kun huomasin virheen, annoin Google-Mapsin valita lyhyimmän reitin perille. En arvannut, että se voisi viedä meidät niin surkealle tielle kuin kävi.

Tie oli yhden kaistan levyinen hiekkatie, jonka keskilinjalla oli jatkuvasti autovaarillemme ylivoimaisia kohoumia. Mersun A-mallin maavara on suunniteltu matalaksi, jotta ruotsalaiset eivät taas kaataisi sitä. Niinpä pohja paukkui jatkuvasti, vaikka yritin väistellä kiviä. Taipaleella ei ollut kuin metsää ja silloin tällöin puunkuormauspaikkoja. Loppupäässä tuli vastaan läpiajokielto, mutta emme sitä kunnioittaneet ja pääsimme perille.

Eilen tapahtui jotakin samanlaista. Ajoimme Tyrnävältä Kinnulaan. Haapajärven jälkeen en tullut seuranneeksi omaatuntoa riittävän tarkasti ja harhaannuin. Eikö omatunnon ääni ole se, joka neuvoo risteyksissä ja jos on kuuliainen, ilmoittaa lopussa, että "olet perillä" tai "määränpää on vasemmalla"?

Valitsin taas omantunnon tarjoamista vaihtoehdoista lyhyimmän ja päädyimme ajamaan kymmeniä kilometrejä kapeaa hiekkatietä korvessa. Syvimmällä korpitaipaleella emme nähneet yhtään taloa. Vastaan tuli yksi auto ja yksi pyöräilijä. Maisema näytti puunkuormauspaikkoja myöten napapiirillä näkemiltämme.

Yhdessä vaiheessa Kinnulan matkallamme edessämme juoksi ilmiselvä poronvasa. Näimme myös aikuisen poron, jolla oli täydellisen näköinen sarvikehikko päässään.

Mikä tämä on?

Kinnulassa meitä valistettiin, että emme olleet nähneet poroja. Ne olivat kuulemma peuran ja poron risteytymiä. Eivät ne ainakaan Lounais-Suomen peuroilta näyttäneet.

Autovaarimme tuuletin lopetti toimintansa eilen, mutta onneksi jatkoi taas pysähdyksen jälkeen. Erämaataipaleella syttyivät kerran kaikki hälytysvalot ja matka tuntui päättyvän siihen. Onneksi vaari jaksoi siitäkin ponnistaa eteenpäin.

On hyvä päästä välillä Etelä-Suomen kuplan ulkopuolelle avartamaan tietämystä.